Klangphonics on kolmen jäsenen muodostama yhtye, joka tekee hyvin kokeellista ja hauskaa musiikkia hyödyntäen mitä erikoisimpia esineitä, ilmiöitä ja tiloja musiikin äänen lähteinä.
Triossa soittaa:
Ben Kopfnagel (drums & fx) Maxl Walmsley-Pledl (guitar & production) Markus Zunic (synths & percussion)
Musiikissa äänen peruskudoksessa on aina niin elektroniset kuin akustiset soittimet ja yleensä jokin erikoisempi äänen lähde. Ääntä saadaan niin suihkusta, imurista, keittiön esineistöstä, kissasta, viinilaseista, porakoneesta, kumiankasta, kuin raastinraudasta jotain mainitakseni. Musiikin perusbiitti on hyvin klubille sopivaa ja jalkoja mukavasti liikuttelevaa.
Bändi mainitsee kotipaikakseen Berliinin, minkä poikkitaiteellinen atmosfääri lienee muovannut aika lailla musiikillista olemusta. He mainitsevat musiikin olevan teknoa ilman tietokoneita. Erikoisemmista äänimaisemista he itse myöntävät olevansa innostuneita erilaisten suihkujen ja spraysuihkujen tuottamista suhinoista kompin osana.
Vaatii myös kekseliäisyyttä saada tallennettua erilaisia äänitiloja laadukkaasti, ja kyetä vielä toistamaan prosessi. Mikä viittaa siihen, että studio ja äänitystyöskentely on soittotaitojen ohella erinomaisen hyvin hallussa. Bändissä myös vierailee muita muusikoita, erityisesti laulajia.
Itseäni miellyttää musiikin vieminen luonnon, metsän, keskelle. Soittimet isoilla matoilla vanhan metsämiljöön siimeksessä tai vuoristomaisemassa on yksinkertaisesti juurevaa ja rauhoittavaa. Olisiko tämä paremminkin musiikkimeditaatiota erikummallisin soittimin.
Kannattaa lepuuttaa korviaan heidän Youtube kanavallaan ja kuunnella trion äänimaisemaa. Saattaa olla, että se aiheuttaa vakavaa riippuvuutta ja keikkalippujen kyttäämistä. Huomasin, että Youtubessa 13 000 000 katselijaa 10 kuukauden aikana (01.02.2024 luettuna)
Kaikkihan me tiedämme Rod
Stewartin. Niin tiedämme, mutta tunnemmeko Rodin musiikin maailmaa ja sen
kuvastoa? Rod Stewartin lyriikoiden kerronnallinen tyyli, pitkiä
tarinoita ja havaintoja,on kiehtova. Ja kun tämä yhdistetään
melkoiseen raikuliveijariin, niin onhan tässä keitosta kerrakseen. Samalla pieni
varoitus eilispäivän maailman mieskuvista. Kannattaa muistaa, että Rod on kuitenkin kaunosielu, joka päätyi jopa yhteiskuvaan kaikkien ex-vaimojensa
kanssa, joita sentään on melkoinen leegio. Ei varmaan mitenkään paha
veikkonen. Kahdeksan lasta, viisi vaimoa, pienoisrautatieharrastaja,
futisjoukkueen omistaja. Mistä sitten aloittaisin? 1960-luvusta? Mod-kulttuurista, The
Faces yhtyeestä, Jeff Beckistä, Yardbirdseistä? Päätän korkata Rodin sielunmaiseman The Small
Faces yhtyeen aikakauden kautta, koska he ovat vaikuttaneet koko poprock keitokseen laajasti ja ansaitsivat kokonaan oman tekstin.
The Small Faces yhtyeen taustalla sykkii 1960-luku, jolloin tapahtui
paljon: Vietnamin sota, hipit, LSD, modit, The Beatles, Kinks, The Rolling
Stones, The Who ja niin edelleen, ja tietysti joukossa oli myös bändi nimeltä The Small
Faces. Bändi, jonka rauniolle myöhemmin kohosi The Faces -yhtye. Small Faces kipinöi
hetken haastaen varteen otettavasti muut ajan isot bändit. Ja matkallaan se pyöräytti
mm. yhden psykedeelisen rockin kulttiklassikon: Ogdens’ Nut Gone Flake
(1968) levyn. Bändissä soittivat Ronnie Lane, Kenney Jones, Ian McLagen ja Steve Marriott.
Tässä kohtaa kannattaa huomata, että Faces ei viittaa niinkään kasvoihin,
vaan sillä tarkoitetaan hyvin pukeutuvaa nuorta popparia, Modia. Ja sana mod viittaa sanaan modernist, johonkin uuteen, liberaaliin, nuoreen ja moderniin. Tässä populaarikulttuurin
syvässä päässä syntyivät myös yhä muistettavat legendaariset klubit, kuten The
Marquees. Myös yhtä tunnetut muodin ja popkulttuurin marinoimat asfalttibaanat
kauppoineen, kojuineen ja pubeineen: Carnaby Street ja
Kings Street tatuoituivat Lontoo fanien mieliin; Lontoo, interrailin
esiaste Hippie trail, jooga, Intia, koko uuden ajan airut huumeita unohtamatta.
Small Faces ajautui erinäisiin vaikeuksiin, kun Steve Marriott lähti bändistä
vuonna 1969. Hetken bändissä soittanut Ron Wood kutsui Small Facesin hajottua
Rod Stewartin mukaan jammailemaan ja yllättäen uusi bändi näki päivänvalon.
Rod oli kähissyt hetkeä aiemmin Jeff Beck Groupissa. The
Small Facesista rakentui Rodin vaikutuksen
myötä The Faces.
Bändi vaikutti vuosina 1969-1975. Mutta samalla Rod alkoi aika nopeasti tehdä omaa
päällekkäistä soolouraa. Kaikki siis
liittyi kaikkeen, vaiuhti vain kiihtyi, joten ei ihme, että tämä maaginen popin ja rokin
kultakausi takoi sävellyksillään 1960-luvun aikakauden pysyvästi poptaiteen
historianlehdille.
Roderick Stewart putkahti maailmaan Lontoossa 1945. Hänen suonissaan sykkii
kuitenkin myös vahvat skotlantilaiset sukujuuret. Pikku Roderick oli kovin
mieltynyt jalkapalloon, mistä myöhemmin miehen vaurastuessa saatiin näyttöä
oman futisjoukkueen omistajan roolissa. Lyötiinpä mies myös aateliseksi vuonna
2016, mistä Sir etuliite: Sir Roderick David Stewart CBE. Rodin tuotanto ei ole
millään mittakaavalla mitätöntä: 10 listaykkösalbumia, 31 Top ten -singleä. Ei
siis ihme, jos kaikki tuntevat miehen edes jollain tasolla. Albumien
myyntilukemien perusteella Rod asettuu yhdeksi myydyimmistä mieslaulajista plus
100 ellei jopa 300 miljoonan levyn myynnillä.
Tässä vaiheessa lienee paras tutustua Rodiin miehen klassisten levytysten kautta,
joista tässä muutama nosto:
An Old Raincoat Won't Ever Let
You Down. 1969 julkaistu Rod Stewartin debyytti soolostudioalbumi. Albumi sai positiivisia arvosteluja aikansa
kriitikoilta, kuten Fusionilta, Rolling Stonelta ja Robert Christgaulta. Näistä
Rolling Stonen retrospektiivisessä yhteenvedossa kirjoittaja suorastaan
suitsuttaa albumia. Siinä Rod koetaan erittäin omaperäiseksi tunteiden tulkiksi
ja että hänen omat sävellyksensä osoittavat, että hänen olevan kykenevä
hätkähdyttävän paljaisiin tunteisiin ja myötätuntoon. Albumilla esiintyvät myös
Stewartin Faces-yhtyetoverit Ronnie Wood ja Ian McLagan sekä Keith Emerson,
Jeff Beck Groupin rumpali Micky Waller ja kitaristit Martin Pugh sekä Martin
Quittenton.
Gasoline Alley pyörähti seuraavaksi ulos studiosta. Se
julkaistiin 12. kesäkuuta 1970 Vertigo Recordsin toimesta. Albumi on kokoelma
covereita yhdistettynä Stewartin omiin sävellyksiin. Kuten monilla Stewartin
sooloalbumeilla tuolta ajalta, myös sillä oli merkittäviä musiikillisia
panoksia hänen yhtyeensä Facesin muilta jäseniltä. Albumi sai jälleen hyvän
vastaanoton, ja Rolling Stonen Langdon Winner koki, että Stewartilla oli
harvinainen herkkyys ihmisen olemassaolon herkille hetkille ja että tämä,
Stewartin toinen sooloalbumi, oli äärimmäisen hienon taiteilijan työtä.
Lyhyesti sanottuna tunteileva raspikurkku oli löytänyt tyylinsä ja yleisönsä.
Every Picture Tells a Story on Rod Stewartin kolmas studioalbumi. Se
julkaistiin 28. toukokuuta 1971. Se sisältää hard rockin, folkin ja bluesin
tyylejä. Albumi nousi sekä Ison-Britannian että Yhdysvaltojen listaykköseksi ja
sijoittui kolmanneksi Jazz & Pop -kriitikoiden äänestyksessä vuoden 1971
parhaaksi albumiksi. Se on ollut kestävä kriittinen menestys, ja se sijoittui
muun muassa sijalle 172 Rolling Stonen vuonna 2003 julkaisemalla listalla
kaikkien aikojen 500 parhaan albumin listalla.
Albumi on sekoitus rockia, countrya, bluesia, soulia ja folkia, ja se
sisältää Stewartin läpimurtohitin Maggie May sekä Tim Hardinin
debyyttialbumilta vuodelta 1966 peräisin olevan kappaleen Reason to Believe. Kyseinen Reason to Believe on biisi, missä Pete Sears
soittaa pianoa, se julkaistiin albumin ensimmäisenä singlenä ja Maggie May löytyy sen B-puolella;
näistä Maggie May tuli kuitenkin suositummaksi, ja se oli ykköshitti sekä
Isossa-Britanniassa että Yhdysvalloissa.
Albumi saavutti ykkössijan sekä Isossa-Britanniassa (kuusi viikkoa) että
Yhdysvalloissa (neljä viikkoa) samaan aikaan, kun Maggie May oli singlelistojen
kärjessä molemmilla alueilla. Albumi on ollut kestävä kriittinen menestys,
mukaan lukien numero 172 sijoitus Rolling Stonen vuoden 2003 listalla kaikkien
aikojen 500 parhaasta albumista, säilyttäen luokituksen vuoden 2012
tarkistetussa listassa, pudottaen hieman vuoden 2020 tarkistetussa listassa
numeroon 177. Vuonna 1992 albumi sai ykkössijan Jimmy Gutermanin kirjassa The
Best Rock 'N' Roll Records of All Time: A Fan's Guide to the Stuff You Love.
2005 se sijoittui 99:nneksi brittiläisen Channel 4:n järjestämässä
tutkimuksessa, jossa selvitettiin kaikkien aikojen 100 hienointa albumia,
vuonna 2005.
Never a Dull Moment on Rod
Stewartin neljäs studioalbumi. Se
julkaistiin 21. heinäkuuta 1972; samana vuonna siitä tuli Britannian
listaykkönen (kahden viikon ajan) ja se nousi Yhdysvaltain albumilistan
kakkoseksi. Stewartin ja klassisen kitaristin Martin Quittentonin yhdessä
kirjoittama kappale "You Wear It Well" oli menestyshitti, samoin kuin
"Twisting the Night Away", joka on alunperin Sam Cooken levyttämä ja
säveltämä kappale. Tämä albumi on itselläni ensimmäinen kiinnityskohta Rod Stewartin
musiikkiin.
Kuten monilla Stewartin albumeilla tuolta aikakaudelta, Never a Dull Moment
sisältää merkittäviä musiikillisia panoksia Faces-yhtyeen jäseniltä. Muita
vierailevia muusikoita olivat muun muassa Lindisfarne-yhtyeen Ray Jackson
mandoliinilla, Spike Heatley bassolla, Gordon Huntley steel-kitaralla, Dick
Powell viululla ja Pete Sears pianolla ja bassolla. Kappaleista Angel oli Jimi
Hendrixin kirjoittama kunnianosoitus äidilleen. Hendrix ja Ronnie Wood olivat
jakaneet asunnon 1960-luvun lopulla, ja molemmat olivat Sohon klubilla hänen
kuoliniltanaan.
Coast to Coast: Overture and Beginners on vuoden 1974 live-albumi, joka on yhteislevy
Rod Stewartin ja The Facesin virallinen yhteislevy. Levyn takakannen kuva on
itse asiassa 2. toukokuuta 1973 otettu kuva Old Boston Gardenista. Albumilla
esitetään vain kolme kappaletta Facesin aiemmilta albumeilta, kun taas
Stewartin soololevytyksistä esitetään kuusi kappaletta. Kaksi kappaletta, joita
kumpikaan yhtye ei ollut äänittänyt studiossa, olivat The Temptationsin
ensimmäisenä tunnetuksi tekemän I Wish It Would Rain -kappaleen ja John
Lennonin Jealous Guy -kappaleen tulkinnat.
A Night on the Town on Rod Stewartin seitsemäs albumi, joka
julkaistiin vuonna 1976. Kansitaide perustuu Pierre-Auguste Renoirin
maalaukseen Bal du moulin de la Galette, jonka keskelle on asetettu Stewart
aikakauden asussa. A Night on the Town oli Stewartin viimeinen Britannian
listaykkönen studioalbumi Timeen asti, joka ilmestyi vuonna 2013.
Albumia pidetään yhtenä Stewartin parhaista. Kappale The Killing of Georgie
on yksi Stewartin kovimpia sanoituksia, melankolinen tarina homoystävästä,
jonka perhe hylkää ja josta tulee sensaatio New Yorkin yöelämässä, mutta jonka
New Jerseyn jengi murhaa ryöstöyrityksen yhteydessä. Kiistelty Tonight's the Night
oli ykköshitti, mutta jotkut radioasemat kielsivät sen, koska sen sanoitukset
käsittelivät joidenkin tulkintojen mukaan selvästi seksiä ja neitsyyden
menettämistä. Myös cover Cat Stevensin The First Cut Is the Deepest oli
menestys, ja siitä on sittemmin tullut yksi Stewartin tunnuslauluista.
Foot Loose & Fancy Free on Rod Stewartin kahdeksas studioalbumi,
joka julkaistiin marraskuussa 1977. Albumi
on toiseksi viimeinen Stewartin 1970-luvun ylistetyistä albumeista, jotka
alkoivat Atlantic Crossingilla ja sisälsivät platinaa myyneen A Night on the
Townin. Albumi sisältää elementtejä hard rockista, funk rockista ja
progressiivisesta rockista Motownin kautta sekä Stewartin tavanomaisia
balladeja.
Toukokuussa 2000 Rod leikattiin
kilpirauhasten syövän takia ja hän menetti äänensä. Mies ei kuitenkaan
lannistunut ja tukka pysyi päässä. Rod opetteli uudestaan laulamaan, ja äänen nyanssit
vain paranivat. Pitkän hiljaisuuden jälkeen Rod ilmestyi televisioruutuihin
Tjäreborg matkatoimiston mainoksessa kävelemässä hiekkarannalla. Suomessa
keskustelupalstoilla pohdittiin, miten Riki Sorsa on päässyt Tjäreborgin
mainokseen.
Samoihin aikoihin Rod palaa listoille, kun levy nimeltään Time
julkaistiin, se on Rod Stewartin kahdeskymmeneskahdeksas studioalbumi. Sen
julkaisu ajankohta on 3. toukokuuta 2013. Albumi nousi top 10:een USA:ssa ja
Britannian albumilistalla sijalle 1, mikä teki uuden brittiennätyksen artistin
albumilistan kärkisijojen välisestä pisimmästä väliajasta, sillä hänen
edellinen studioalbuminsa, joka oli noussut listaykköseksi, oli A Night on the
Town vuonna 1976. Kokonaisuutena albumi oli Britanniassa vuoden 2013
seitsemänneksi myydyin albumi. Vuonna 2019 Rod lähti stadion kiertueilla, jotka
ovat käytännössä jatkuneet siitä lähtien.
Tultaessa lähemmäs omaa aikaamme Rodin vauhti vain kiihtyy ja uusimpana
sangen herkullisena yhteistyökuviona Jools Hollandin kanssa 2024 julkaistava
Swing henkinen albumi.
Ensin epidemia, sitten jatkuva sota ja loppumaton aseiden kuvavirta
mediassa on jokseenkin väsyttänyt omaa blogin kirjoitustahtia. Kirjoittelin 13.3.2022,
siis miltei vuosi sitten, Tšaikovskin musiikista, taiteen mahdollisuudesta
rikkoa rajoja ja asettaa autoritaarisuus kyseenalaiseksi. Näin ei kuitenkaan
ole käynyt.
Vapaan journalismin ja median haltuunotto on siis autoritäärisestä
yksinvaltiudesta haaveilevan opaskirjassa pääroolissa. Ehkä lännessä kannattaa
jatkossa, edellyttää, että tästä selvitään, määrätä kunnon pakoteet heti kun vapaata
journalismia uhataan, eikä vasta sitten kun ohjukset lentelevät.
En kuitenkaan ole ollut aivan toimeton, koska olen samalla kirjoittanut pitkää tekstiä. Sain melko valmiiksi
uuden seikkailun hassun dekkari-jännärihahmoni kommelluksista. Toki työni Taideyliopistolla ottaa myös oman veronsa.
Vielä, kun löytäisin kirjallisille seikkailuille kustantajan, niin olisihan se
mukavaa. Toki mietinnässä on
itsekustantaminen, mutta ehkä mieluummin kuitenkin keskittyisin siihen
ydinasiaan eli kirjoittamiseen. Kirjoittamisessa on jotain samaa kuin
soittamisessa. Sitä pitää harjoitella tuhansia tunteja, ja taas harjoitella.
Sanojen järjestely eri tavoin, synonyymien etsiminen, ja oman kirjoitusäänen
esille kuoriminen, on kuin sipulia kuorisi: välillä kyyneleet valuvat, ja
välillä asia taas etenee, kuin tanssin hurma. Se on kuin sanapainia tai -tanssia.
Kaiken melskeen keskellä maailmalta kuuluu kummia: tekoälyn ilmoitetaan nyt
vihdoin saapuneen.
Chat GPT ja isojen toimijoiden kilpailu avaa eteemme jälleen kerran suuren
teknologisen murroksen, joka on lähestynyt hiljaa hiipien. Olemme vuosikaudet
höpisseet Sirin kanssa ja keskustelleet bottien kanssa samalla kun kaiken taustalla
algoritmit ovat kehittyneet, keränneet tietoa ja oppineet.
Ja nyt AI on täällä. Mutta lunastaako se lupauksen. Mistä oikeasti on kyse?
Kilpailu on varmasti kovaa, joten on jännittävää nähdä nouseeko isojen nykyisten
it- ja hakukonejättien rinnalle jokin uusi haastaja, kuten Google teki
vuosituhannen vaihteessa putsatessaan pöydän muilta hakukoneilta.
Tekoälyn haaveen voidaan katsoa ulottuvan kauas kirjoitetun historian
alkulehdille, missä jo muinaiset kreikkalaiset haaveilivat milloin
argonauteista, milloin Pandoran pullosta (se on oikeasti pullo, ei laatikko) siis
muusta kuin kaltaistensa ihmisen älyn kanssa toimimisesta. Tarvittiin kuitenkin
jotain, mikä mahdollistaisi kaiken, ja tuo lunastaja saapui sähkön muodossa.
Pidämme nykyisin melko itsestään selvänä sähkön olemassaoloa, mutta ei Benjamin
Franklinin ja kumppaneiden ajasta kuitenkaan niin kovin pitkä aikaa ole
kulunut. Ja sen jälkeen asiat ovat ottaneet vauhtia alleen yhä kiihtyvämmässä
määrin. Nyt meillä on tekoäly ja ensimmäiset kvanttitietokoneet.
On merkille pantavaa, että futuristien, dystoopikoiden ja luddiittien äänet
on toistaiseksi olleet yllättävän hiljaisia. Ehkä siksi, että kaikki tapahtui
niin yht’äkkisesti, ja ehkä myös siksi, että tulevaisuuden visioiminen on
yllättävän vaikeaa. Tekniikka pitää oikeasti tuntea ennen näköalojen avaamista,
ja jos tekniikka muuttuu monimutkaisemmaksi, käy sen selittäminen myös
vaikeammaksi. Samalla vastuu siirtyy yhä harvempien käsiin. Miettikääpä sellaista
autoritaarista diktaattoria, jota tekoäly tukee.
En kuulu itse kumpaankaan ryhmään, enkä niiden uudempiin suuntauksiin,
mutta tarkkana pitää olla, koska jos tekoäly tulee, niin sen pitää olla
kaikille saataville eikä vain harvoille ja valituille. Sama idea kuin
kirjastolaitoksen historiassa: avata tieto kaiken kansan saataville.
Ohessa muutama kiinnostava ohjelma, missä tekoäly luo jotain uutta:
Elvis, Elvis
Presley, Elvis the Pelvis. Olen
kuunnellut tai oikeastaan kuullut Elvistä koko ikäni sivukorvalla. Elvistä ei
ole voinut ohittaa, olla kuulematta. Muistan yhtä elävästi kuolleen Elviksen:
olin tuolloin 10-vuotias, kun maailmansuru iski. Kuolleen Elviksen kasvot
arkussa iltalehtien lööpeissä. Ensimmäinen aikamme populaarikulttuurin varsinainen
megatähti oli kuollut. Mietin mikä ihmeen Elvis? Be-bob-ba-luula, tai jotain sinnepäin
tapasimme kiljua poikien kanssa leikeissämme ja pyörittää lantioitamme kuin
gyroskoopit. Nyt se beebobbaluula, se valkopukuinen televisiosetä oli kuollut
ja kaikki olivat ihmeissään. Miten se nyt noin nuorena? Se oli pitkään kaikkien
huulilla. Samaan aikaan punkrock ja proge heiluivat listoilla ja kylmänsodan
aikakausi syleili ihmiskuntaa hyisen jäätävänä.
Miehen
giganttinen karisma ja ainutlaatuinen ääni ei ole jättänyt ketään kylmäksi. Elviksen
ääni on kuulunut aina ja kaikkialla niin vahvana ettei siihen sitten lopulta
ole ollut tarvetta sen kummemmin perehtyä. Entä, jos Elvistä ei olisi ollut? Kuka
olisi ollut ensimmäinen megatähti. Ehkä Elviksen kauniin äänen puuttuminen maailmasta
olisi se, joka nyt huomattaisiin isommin. Olen ollut enemmän kiinnostunut Elviksen
valtavan suosion vaikutuksista hänen persoonaansa tai seksuaalisuuteen, kuin
musiikista; tai uskontotieteilijänä Elviksen ympärillä elävään fanijoukkoon,
joka ei yhä usko kuninkaansa tuolloin kuolleen.
Elvis
on se ensimmäinen megatähti, eikä se ole mikään pikkujuttu. Valtavan suosion
huomioiden ei ehkä sittenkään ole mikään ihme että miehen latu loppui jo 42
-vuotiaana: kaikki omistivat Elviksen, fanit omistivat, manageri omisti, suosio
omisti ja Elvis antoi. Nyt elokuvaohjaaja Baz Luhrmann vyöryttää kaksi ja puolituntisen
tuota ikonista Elvistä valkokankaalle. Löytääkö Baz mitään uutta tähän
keitokseensa? Olen hieman hämmentynyt, koska mietin mitä ihmettä Elviksellä voisi
olla enää annettavana ilmastomuutoksen ja pienten diktaattoreiden valloittaessa
mediatilaa ja maailmaa? Menin kuitenkin katsomaan elokuvan ja huomasin pian,
että annettavaa on ja paljon.
Elokuvan
Memphis-kuvaus on todella upea. Siinä B.B King ja Aretha Franklin ja monet muut
aikakauden ikonit laulavat ja kohtaavat, bileet jatkuvat aamuyöhön, suuret
amerikanraudat ovat uusia ja kiiltäviä. Elokuva vie kauas maailmansotien
jälkeiselle jälleenrakennuksen aikakaudelle, mistä Elvis nousee antaen uudelle
ajalle äänen, paksun luksuksen tunteen, rakkautta ja jännitystä. Joten ei liene
ihme, että miehen äänen ympärille alkaa kietoutua niin hyvää kuin pahaakin, ja
kaikkea näitä amerikkalaiseen tyyliin yli kaiken kohtuuden. Elviksen tarinan on
kuin uuden ajan sankaritarina, missä arkkityypit, rakkaus ja kuolema tanssivat.
Paha manageri, kauniit ihmiset, enkä sano vain naiset, mafia sekä Las Vegasin mafian
rahapesulan pelihelvetin rakentuminen, minkä kukkaseksi Elvis lopulta
naulataan.
TCB – Taking Care
of Business, henkii dollarinkatkuista glitteriään. Ja Elvis tosiaan jätti ympärilleen
melkoisen tähtipölyn ja dollarivirran, mitä on yritetty jopa ekonomien toimesta
laskea. Lopulta nuorisokulttuuri alkaa löytää omaa polkuaan 1960-luvulla Rolling
Stonesien ja Beatlesien myötä: uusien poptaivaan tähtien syttyminen kirjoo ja
kehystää Elviksen uran etenemistä kohti 1970-lukua, missä Vietnamin sota, Nixon
ja hipit muuttavat 1950-luvun jälkeisessä kommunismihysterian pauloissa kamppailevaa Yhdysvaltoja
lopullisesti, vai muuttaako sittenkään?
Muutama
nosto:
Elviksen
1968 comeback konsertti, mistä ei puutu karismaa eikä taitoa. Autoplayereitä ja
autotunereita ei tämä setä kaipaa:
Rotuerottelun
synnyttämän segregaation loppumisesta on oikeastaan vasta hyvin vähän aikaa, ja
Yhdysvalloissa jytisee jälleen samat teemat: tummaihoisia ammutaan, poliisi
pamputtaa, kylmäsota on palannut ja huumeet virtaavat. Onko niin, että maailman
navan kummallisessa ytimessä ei ole mikään muuttunut? Mielestäni elokuvan
suurin anti on tässä eli Elviksen karriäärin kuvaamisen ohella se kuvaakin
Elviksen uran kautta sitä valtavaa unelmaa vapaudesta, unelmaa Amerikasta ja unelmaa
rakkaudesta. Elvis kertoo jotain meistä faneista.
Baz Luhrmannin elokuvassa Austin
Butler kanavoi Elvistä varmasti Oscarin veroisesti, joten käykää katsomassa.
Elokuvan kaksipuolituntinen kuluu aivan liian nopeasti, kuin Elviksen oma elämäkin.
Saman
konsertin yhteydessä tehty uusi kappale, joka syntyi Yhdysvaltojen jakautumisen
aiheuttaman huolen myötä. Sanat ovat hienot ja sopivat omaan aikaamme:
Elvis
discographia, minkä sisältöön alan itse perehtyä hieman tarkemmin:
