sunnuntai 17. marraskuuta 2019

Mitä maailman lukutaitoisimmalle kansalle tapahtuu?


Asioiden vastakkainasettelu ei ole aina oikeudenmukaista, mutta mikäli budjetit ovat rajalliset niin joudutaan tekemään. Kirjasto on perinteisesti toiminut kansansivistyksen vapaana keitaana ja onnistunut siinä pitkään mitä parhaiten, mutta entä nyt kun lukutaidon mittarit ovat kääntyneet yllättäen laskusuuntaan, mikä on muuttunut? Missä siis olemme ja kuinka tuon asioiden muutoksen hetken voisi paikallistaa? Löytyykö se digitaalisen tulosta maailmaamme vai jostain muusta?

Mietin ensin sitä, mikä kirjoitetun kulttuurin harrastamisessa on erilaista johonkin muuhun, siis mikä erottaa lukemisen esimerkiksi tenniksen pelaamisesta? Ensinnäkin lukeminen on tapahtuma, missä lukija kuvittelee sisäisesti tapahtumat, jotka eivät ole valmiina visuaalisina kuvina. Sisäisen lukijan kuvitelmia usein saattaa ärsyttää esimerkiksi elokuvan filmatisointi, koska kullakin on eriäviä mielikuvia ja tulkintoja tapahtuneesta. Se, että sisäisen mielikuvituksen virta pulppuaa jonkin tahdissa erottaa sen asioista, missä toimitaan ennalta opittujen taitojen varassa ja monesti myös nopeasti reflektoiden, josta esimerkkinä hurjasti taitoa vaativa tennis tai vaikka sadan metrin juoksukilpailu. Tällöin sisäiset mielikuvat eivät juuri ehdi kuvittamaan tapahtumaa tai seikkailemaan uutta pään sisällä luoden, joten sanoisin, että urheilutyyppisillä asioilla pääsemme oikeastaan helpoiten eroon omaehtoisista mielikuvia luovista mielenmaailmoista:  mielikuvia luovan analyyttisen tulkitsijan voi myös pysäyttää tai ainakin sivuttaa. Pingiksessä tai tenniksessä ei tarvitse miettiä faktoja, syvälukea asioita analyyttisesti tai etsiä välillä lisätietoa, eikä se myöskään välttämättä synnytä uusia ideavirtoja tai keskustelua samaa asiaa tekevän kanssa siitä, miten toinen asian kokee. Luettava asia ei ole kuvitettu, joten se kuvitellaan. 

Seuraavaksi mietin sitä sivistääkö tennis tai sadan metrin pikajuoksu ihmistä? Sivistääkö pelaaminen ylipäätään ihmistä? Mitä sivistyminen tai sivistys ylipäätään on? Asetan tässä sivistyksen sellaiseen toimintaan, mikä aiheuttaa ihmisessä sisäistä ajattelua, asioiden  tulkintaa, sisäistä analyyttistä pohdintaa ja mielikuvitukseen liikettä. Sivistyminen tarjoaa kyvyn erotella, eritellä, olla lähdekriittinen, analysoida ja lopulta kyseisen ajatteluprosessin tulokset voidaan kantaa yhteiseen foorumiin muiden luodattaviksi. Pelkästään sosiaalinen ja/tai strateginen ulottuvuus ei sekään yksin tuo sivistystä vaan tarvitaan jotain lisää, mutta mitä?

Voiko sitten viihde tarjota sivistystä? Kyllä varmasti jossain rajoissa viihteellistä dekkaria lukeva saa myös sivistystä, mutta ennen kaikkea viihdekirja liikuttaa mielikuvia: dekkarin tyyppinen kirja tarjoaa myös juonenkehittelyn kautta ajattelua siitä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Miten tämä sitten eroaa jostain muusta viihteestä? Ehkä ainoastaan siinä, että sisäinen mielikuvien luomisen prosessi on vahvempi kuin visuaalisissa viihdemuodoissa. Elokuvissa katsoja voi joutua miettimään mitä seuraavaksi tapahtuu ja oppia hurjasti jotain uutta. Musiikkia kuunnellessa vapaan mielikuvituksen laukaaminen saattaa saavuttaa melkoiset sfäärit, mutta entä tietokonepeleissä? Lunastaako niiden visuaalisen ärsykkeen seuraaminen sivistyksen lupauksen? Ensinnäkin pelejä on kovin monenlaisia ja osassa sosiaaliset taidot ja strateginen ajattelu on vahvasti mukana, osassa räiskintäpelejä mielikuvat ovat kuitenkin yhtä narikassa kuin sadan metrin pikajuoksussa. Löytyykö ero sitten lopulta kuitenkin visuaalinen käsitteen takaa?

Mahdollisesti, ihminen on hyvin visuaalinen eläinlaji ja meitä houkuttaa ulkoinen liike ja kuvat, joten takerrumme helposti seuraamaan visuaalista kuvaa, ja kun tämä yhdistetään tämän päivän tietotekniseen visuaaliseen tarjontaan, niin veikkaan, että koukku löytyy. Se taas yhdistettynä kuivan näköiseen paperimuotoiseen kirjaan, joka vielä pitää sisällään lukemattomia merkkejä, niin ei ihme, jos se vaikuttaa hyvin tylsältä ajanvietteeltä. Sitä kun joutuu lukemaan ihan itse ja herättelemään sitä sisäisten mielikuvien lähdettä. Joten sivistys saattaa olla jotain sellaista, missä joudumme tietoisesti ponnistelemaan helposti viihteellisen ja viihtyvän olotilan vastavirtaan löytääksemme oman sisäisen tarinankertojan.

Koska kirjastojen budjetit ovat rajallisia, niin kannattaa todella miettiä mitä kirjastosta löytyy ja mitä sinne hankitaan. Pahinta mitä saattaa tapahtua on se, että kirjastosta tulee postin toimipisteen kaltainen sekakioskikeskus, mikä ei oikein palvele hyvin enää millään osa-alueella eikä tarjoa sisäiselle tarinankertojallemme enää mitään ärsykettä.





keskiviikko 25. syyskuuta 2019

Kirjasto on kuollut. Kauan eläköön kirjasto!



Bloggailufiilikseni ovat olleet hieman tauolla, kuten myös varsinainen kirjastotyöni, joten jatkossa kirjoittamiseni kirjastomaailman ihmeellisyyksistä saattaa tulla tiensä päähän, koska en välttämättä vaikuta enää kirjastomaailmassa. Lahden konservatorion jälkeen sijaistin hetken Taideyliopiston kirjastolla ja sen jälkeen edessä oli taas kilometritehdas ja TE-palveluiden ihmeellisyydet. Toki olen hakenut kynä punaisena alan töitä, mutta en ole suinkaan ollut ainoa. Se, että osaamisresursseja on vapaana paljon pitäisi kyllä edistää alaa. Lopulta sananparsi aika lentää kuvaa hyvin nykyistä olotilaani, ja tuota lentämistä on vauhdittanut opiskeleminen ja siinä sivussa oman tietopalvelualan yrityksen miettiminen ja myös kokeileminen: kokeilin sitä ensin kevytyritysmuotoisena ja huomasin, että tukijalkoja pitää olla enemmän; tie yleishyödyllisen kirjastomaailman palvelusta kovan yritysmaailman jalkoihin ei siis ole millään muotoa helppoa, mutta toisaalta antaa näköaloja kumpaankin suuntaan.

Minut kuitenkin herätti katsomaan kirjastojen tilaa Espoon kaupunginkirjaston päätös luopua ääniteaineistoistaan, ja kuin varkain musakirjastot olivat jälleen tajuntani kartalla, mutta mistä näkövinkkelistä asiaa sitten tarkastelisi? Jotenkin pitäisi pyrkiä olemaan rakentava, mutta miten? Onko jonkin aineistolajin näin raju katoaminen enne tai oire jostain tulevasta, ehkä isommasta? Onko kirjasto siirtymässä kokonaan nettiin ja puhelimeen tai vastaavaan laitteeseen? Onko meillä enää tarvetta koko kirjastoinstituutiolle? Tiedän, että nyt tulee verta pakkiin, mutta parempi lyödä ässät pöytään jo tässä vaiheessa, että pääsee katsomaan onko olemassa joku vielä parempi käsi.

Asian isossa kuvassa kirjalla menee suhteessa muihin kirjastojen aineistoihin melko hyvin, mutta sen ei pitäisi tarkoittaa kuitenkaan sitä, että kirjaa myöhemmin kirjastoon asettuneisiin kulttuurin tuotoksiin aletaan suhtautua syrjivästi. Mistä paine tyrkätä heikommat aineistot ensin yli laidan? 

Mutta ensin siihen kysymykseen: mitä jää jäljelle, jos kirjastot katoaisivat? Ainakin paljon uudelleen koulutettavia ihmisiä. Mutta mitä muuta? Syntyykö jossain asioissa jonkinlaista vajetta, puutetta, tai menetyksiä? Mitä ne asiat voisivat olla? Veikkaan että se puute liittyy vahvasti sivistykseen, mikä ei tietysti olisi yllätys näin populismin raiskaamina vuosina, joita elämme. 

Musiikkikirjastolaiset ovat olleet aika marginaalinen ryhmä kirjastojen sisällä, joten  pienikin hivutus saattaa alan Suomessa ahdinkoon, mutta toisaalta musiikinalalla, yleisen kirjaston puitteissa, on ollut myös melko äänekkäitä näkijöitä ja tekijöitä kuten esimerkiksi Heikki Poroila. Sen lisäksi on viime vuosina nimenomaan musiikkikirjastolaisten piiristä noussut hyvin vahvasti kirjastojen ulospäin suuntautunut tapahtumien järjestäminen.  Lieneenkö analyysini oikeilla jäljillä? Kirjoja vastaan minulla ei ole mitään, päinvastoin, joten onko suomalainen musiikkikirjastojen skene vain liian pieni pitääkseen puoliaan?

Musaoppilaitoksissa kirjastoalan akateeminen osaaminen voidaan yllättävän helposti ulosmitata OAJ:n vahtiessa opettajien reviiriä ja samalla sen tyyppinen substanssiosaaminen ohenee koko ajan. Se, että vähemmän akateemisia ammatteja sisällään pitävissä pienemmissä kunnissa ulosmitataan akateemisista pienipalkkaisinta substanssia on ikävää, ja tekee varmasti aukon sivistyksen tasoon, koska erilaisia suorittavia ammatteja näissä kunnissa yleensä riittää rekanpesijöistä hitsareihin, jotka eivät tyypillisesti kirjoita, pohdi tai ota sivistysjupinoihin osaa kuin ehkä huutamalla somessa. Sori vain tämä ikävä yleistykseni, ja varmasti poikkeukset vahvistavat säännön. On kuitenkin eri asia kouluttaa ihminen osaamaan jotain suppeaa ammattia, kuin osaamaan ajatella laajemmin. Toki kaikkia tarvitaan, mutta kiukuttelen, koska sivistyksen putket eivät ole radiossani viime vuosina liikaa hehkuneet.

Kuin vahingossa muotoilin asian ytimen: substanssiosaaminen. Se on se villakoiran ydin, jota ei saisi päästää katoamaan. Musiikin painetun, tuotetun, äänitetyn, esitetyn maailman syvätuntemus, jota ei mikään hakukone osaa muotoilla ellei hakijaa ensin osaa opastaa lähemmäs kädestä pitäen. Kyseessä on kuitenkin inhimillisen kulttuurin tuotokset, joilla on ulottuvuuksia eri suuntiin: niillä on historia, tarina, eri muotoja, keskenään riiteleviä näkemyksiä totuuksista, ja niin edelleen. Kertokaahan mikä algoritmi osaisi paneutua näihin ihmisiä itseään paremmin? Ei mikään, ja jos osaa, niin kirjastojen menetys on pikkujuttu siinä, että ihmisyys on kadotettu koneen tieltä. Inhimilliseen kulttuuriin nyt vain kuuluu toisilleen tarinoita kertovat ihmiset, toisiaan auttavat ihmiset, toisilleen musisoivat ihmiset ja toisilleen kirjoittavat ihmiset. Tähän yhteyteen voisi kaivaa ilmastokeskustelusta Greta Thundbergin sanat: how dare you! jos joku tosiaan asettaa ekonomian ja koneet ennen ihmisten omaa kulttuuria. Eikö meillä tosiaan ole varaa musakirjastoihin? Ja jos lainausmäärät ovat laskusuunnassa, niin mitä sitten? Lainaustilastojen rinnalla kulkee selailijat, kyselijät, hengailijat, tutkijat, arkistot, hiljaiset kuuntelijat ja sen sellaiset vaikeimmin mitattavat tahot. Ja he tarvitsevat nyt ja tulevaisuudessa substanssiosaamista pelkistetyn tiedonhaun osaamisen lisäksi, joten informaatiotieteiden ja interaktiivisen median opiskeleminen auttaa yleistasolla antaen taidot, mutta ei juurikaan alakohtaisia substansseja, joten älkää hemmetissä hukatko alan osaajia, hölmöt!

Suosittelisin itsekullekin alakohtaiseen substanssiosaamiseen kriittisesti suhtautuvalle vaikka kahvihetkeä Heikki Poroilan tai Jaakko Tuohiniemen kanssa: keskustelua musiikki maailman nyansseista ja teoksista. Toki Heikki on jo eläkkeellä, ja Jaakko kiireinen, joten he voivat kokea tämän ajatukseni kaikkea muuta kuin mukavaksi. Minäkin voin keskustella, mutta laitan nykyisin siitä sinulle laskun perässä. Olisi nimittäin surullista, jos vastaavia syväluotaajia ei enää synny tai jos sellaisille ei ole enää tilausta. Nyt heitä on vain kourallinen. Toki opettajien maailmassa kulkee vastaavaa osaamista, mutta se on aika monesti pilkkoutunut johonkin tiettyyn osa-alueeseen, kuin valtavan laaja-alaiseen julkaisujen ja niiden taustalla toimivien nyanssien tuntemukseen. 

Se, mitä tulee tietokantatyön vaatiman kuvailemisen syvyyden ja paksuuden vaatimukseen purkaa osin sitä syvää huolta, ei vain löydettävyydestä, vaan myös siitä, että esimerkiksi musiikissa kustantajien katalogien selaileminen, editioiden vertaileminen, kuvailtavan kohteen syvä ja vertaileva analysoiminen kehittää kuvailutyön ohessa tekijän omaa tietopohjaa. Joku algoritmi varmasti joskus hoitaa saman työn, mutta keskustelevatko ne kuvailemistaan asioista laajemmin kahvitauolla tai asiakkaan kanssa? Huomaavatko ne virheitä asioissa, muutoksia kustannuspuolella tms? Kokoontuvatko ne kerran vuodessa yhteiseen koulutustapahtumaan? 

Sitten se pahempi skenaario: entä jos kirjastoja ei enää tarvita? Mitä sitten? 

Sitten meillä on arkistolaitoksen rinnalla jonkinlainen kansalliskirjastomuseo, joka tallentaa tutkijoiden, kirjoittajien ja taiteilijoiden yksittäiskappaleet. Loput kappaleet saa itse kukin niin halutessaan ostaa kirjakaupasta tai levykaupasta, jos on varaa. Siis  back to basics: jos on varaa. Palaamme jälleen kansansivistyksestä huolehtimiseen ja se on kirjastojen perimmäinen tehtävä, mihin kuulu myös musiikki ja muita taiteita sekä niistä informaation jakamista, kuten myös kulttuurikeskusteluun osallistuminen tai ainakin sen tukeminen. 

Entä jos kansansivistyksestä ei tarvitse enää huolehtia? Mitä sitten? 

Siinä kohdassa ässien rinnalle nousee jokerit: populismi, hallitsemattomat kustannuskuviot, plagiarismi, faktapohjaisen maailman katoaminen barbarismin syövereihin, ja lopulta vahvempien voimien yhä enenevässä määrin voimaantuminen, jolloin mahdollisena lopputulemana on korruptoitunut, kleptokraattinen veroja välttelevä rikkaiden yhteiskunta, mahdollisesti narco state, ja kuka siitä sitten hyötyy? Ei kukaan, ei ainakaan ajatus yhteisestä yhteisöstä. 

Joten sanoisin, että kirjastomaailman kengännauhoja ei vielä ole solmittu ristiin ja marssi jatkuu. Tarvitsemme yksityisomaisuudesta ja kulttuuritaustoista vapaata julkista tilaa, missä on töissä eri sivistystä tukevien informaatio-alojen substanssiosaajia, tutkijoita, faktan tarkistusta, opastusta, anonyymiä pääsyä verkkoon, ihan vain ihmisiä juttelemassa toisen kanssa, taidetta ja kirjallisuutta; tarvitaan konemaisesta työstä poikkeavaan reflektoivaa osaamista, paksuja kokoelmia ja aikaa kommunikoida ihmisten kanssa, joten onhan meillä tähän varaa? Onhan?



perjantai 22. maaliskuuta 2019

Katastrofileirin kirjastokonseptia pohtimassa


Tellusta tuli ohjelma Syyrian pakolaisleireiltä, missä Jordania on ryhtynyt rahoittamaan uusia innovaatioita niin likavesien kuin puhtaan veden käsittelyyn. Kieltämättä pakolaisleirit ovat tapetilla ja tuntuvat herättävän intohimoja suuntaan jos toiseen. Siinä leirin telttameininkejä katsellessa yritin kuvitella minkälaista sellaisessa olisi asua. Suosittelen moista mielikuvaharjoittelua itsekullekin. Asiaa aprikoidessani mieleeni nousi, että missähän teltassa siellä on kirjasto? Hetkinen! Niin, onhan siellä kirjasto?

Tästä pääsin ajatukseen siitä, että mitä siellä ylipäätään tehdään. Koska luultavasti koko leirin henkinen eetos oli liian kaukana omastani, että en varmaan kotisohvaltani kirjahyllyn vierestä kyennyt tavoittamaan sen todellisuutta. Mutta, jos YK ja Jordania ynnä muut kehitysaputahot tarjoavat teknisiä ja medikaalisia herkkujaan, niin kuka tarjoaa henkistä virkistystä? Onko sellaista edes ajateltu? Nimittäin ihmiset rampautuvat henkisesti, jos heillä ei ole virikkeitä. Uskoisin, että leireillä on jotain koulutukseen ja opettamiseen liittyvää toimintaa, jos ei niin sellaista sinne pitää viedä ja ennen kaikkea maailman Forbesin listakkaat kuten BillGatesit ja JeffAmazonBezosit saisivat avata kukkaroidensa nyörejä ja suunnitella toimivan kirjastokonseptin, joka nousee hetkessä pystyyn ja on nopeasti uusittavissa, jos pommipaholainen pääsee ronkkimaan. 

En välttämättä tiedä sikäläisten kulttuurien kirjallisten tuotosten tasosta, mutta niin terveen kansallistunteen herättelijänä kuin voimaannuttajana on kirjasto lehtineen, lastenkirjoineen, kirjallisine seikkailuineen mielikuvitusta mitä parhaiten dynamoivaa toimintaa, ja voisin jotenkin kuvitella, että juuri se olisi perustarpeiden tyydyttämisen ohella todella tärkeää. Pakolainen sodan tai katastrofin uhri on aina ihminen kulttuurista, uskonosta ja ihonväristään riippumatta. Kuten  omassa kulttuurimme sivistyskehdossa tiedämme tekee ihmiselle hyvää viihde, fantasia, leikkiminen ja toki myös vakavampi opiskelu.

Ryhdyin guuglettamaan asiaa, koska en epäillyt hetkeäkään etteikö sellaista olisi jo aiemmin mietitty. Sitäpaitsi onhan useimmilla alan ihmisillä on krooninen maailmanparannusviirus, joten ei mikään ihme, että viitteitä alkoi tupsahdella näytölle:

http://www.accu.or.jp/appreb/09/pdf33-1/33-1p009-011.pdf

http://www.techsoupforlibraries.org/blog/the-little-mobile-library-in-the-heart-of-refugee-camps

https://www.librarieswithoutborders.org


Väitän, että kunnon panostus oikeasti toimivaan kehitysmaa-, pakolais- tai katastrofileirikirjastokonseptiin vähentäisi terroristien pöhinöitä tuoden sinne telttakylään uskoa tulevaisuuteen ja suuntaisi ihmisten mielialat voittamaan vaikeudet. Toki kannattaa huomioida, että toki tiedon kylkiäisenä saattaa olla jotain kulttuurin osa-alueita joita ehkä pitäisi seuloa, kuten jotkin uskonnolliset ääriteemat, mutta on myös paljon aihealueita, joita ei ole ehkä mietitty tai edes kokeiltu kuten musiikki ja taide. Niillä voisi olla mitä suurin rooli tässä asiassa: ainakin leireillä luulisi olevan aikaa musisoida, joten miksei myös lainattaisi soittimia ja musiikkia. Miksei?

Mihinkään valkoisen miehen ikitaakkaan en näissä asioissa usko vaan näen asian kehittyneemmän kulttuurin vastuuna heikommista siten, että sinne viedään viisautta ohittaa meidän sivistyksen ja tekniikan tavoittelussamme tekemät virheet niin ympäristön kuin ylimitoitetun mammonan palvonnan suhteen. Viedään sinne kestävää ja kulttuurisesti itseään generoivaa ja rikastutavaa  know howta auttaen heitä ottamaan ohjat omiin käsiinsä. Sitten pidetään konsertti ja pelataan fudista. 








maanantai 11. helmikuuta 2019

Bob tule takaisin!


Ajan pyörteissä, paksujen lumihankien kadotessa ja lintujen alkaessa viritellä kevätlaulujaan mietin omia blogejani, joita on kaikkiaan kolme, ja kolme on ihan liikaa. Joten vanhan talon renoveeraminen säilyköön omanlaisenaan, koska mietimme vaimoni kanssa jos sen tiimoilta kynäilisi kokonaisen kirjan. Oma huuruisempi kiirekulttuuria ja tekoteollisuutta vastustava aavistuksen renessanssihenkinen blogini sekä tämä aavistuksen työorientoituneempi blogi törmäilevät pahasti toisiinsa. Yksi suunta voisi olla näiden yhdistäminen siten, että nostaisin pidemmät kirjalliset sepustukseni yhden blogin keskiöön, ja sitten sen kautta reflektoisin maailmaa, tai sitten lopetan molemmat. Näillä kirjoituksilla ei varsinaisesti ole koskaan ollut suurta agendaa tai poliittista oman profiilin nostotarkoitusta vaan vain toimia jonkinlaisina ajatuspierujeni varaventtilinä. Muuten työhön liittyvistä orientaatioista sellainen havainto, että musiikkikirjastomaailma lienee kohdaltani siirtymässä sivuun, mutta  toivoa sopii, että kirjastomaailma jossain muodossa kuitenkin säilyisi  kehyksissä. Joten palaan vielä hetkeksi musiikin ja kirjastojen pariin. 

Kävin katsomassa kriitikoiden kritisoiman, mutta yleisön rakastaman Queen yhtyeestä kertovan Bohemian Rhapsody elokuvan. Ja minäkin pidin siitä, kuten olen aina pitänyt Queenin musiikista, joten kriitikot hiiteen: tuoli takanojaan ja antaa mennä vaan. Hienompi sävelkulkuisia biisejä kun ei juuri rokin tantereella ole kuultu tai nähty. Elokuvan lopun Bob Geldofin aikanaan kokoon masinoiman Live Aid konsertin tunnelmat palasivat mieleeni ja musiikin kyky taltioida aikaa ja historiaa pusersi minut voimalla takaisin omaan nuoruuteeni 1980-luvulle. Musiikissa on poliittista voimaa! Taiteessa ylipäätään on poliittista voimaa, koska taide koskettaa sellaisia tunteita aivan eri aivopuoliskolla kuin rationaalinen tiede. Näinollen mistä löytäisimme aikamme uuden Bob Geldofin masinoimaan maailman napoja löytämään yhteisöllisen parantavan ja auttavan voiman uudestaan, koska se on nyt jokseenkin kadonnut. Nyt meillä on supersuorittamisen kulttuuri, Isiksen kauhut, Syyrian kaaos, Jemenin helvetti, muovipussimeri, populismi, hullut diktaattorihimokkaat vallankahvassa muureineen ja loosheineen, sekä meidät todennäköisesti ketoon niittävä ilmastonmuutos. Bob tule takaisin!

Muistan piraattiradioasemat, Berliinin muurin, rokin eheyttävän liberaalin voiman, valtiosta toiseen loikkaavat muusikot, jonkinlaisen vapauden idealismin, koska tuolloin vapautta ei välttämättä ollut, eikä myöskään rahaa, eikä nykyistä internettiä. Varhainen MTV (Music television) oli liberaali ja poliittinen Greenpeace kumiveneiden näyttämö, joka hengitti LiveAidin henkeä vielä pitkään ennenkuin korruptoitui tylsämieliseksi viihdetuubiksi ilman muutoksen henkeä. Nyt meillä on yhä isot ongelmat ja ne vain kasvavat sanoi siihen Steven Pinker mitä hyvänsä. Samalla joku diktaattorikerhon wannabe politikkokin haluaa muurit takaisin maailmaan: muureilla ja silmien sulkemisella ei ratkaista mitään. Näkisin vahvasti, että seuraavan vallankumouksen pitää tapahtua ihmisten kulutus- ja olemistapojen suhteen ja vastustaa näitä vallanhimon riivaamia tapauksia.




Ihmiset tarvitsevat kuitenkin yhteisöllisyyttä ja hyvä niin, koska jos se katoaa, niin edessä on melko morbidi kulttuuri. Ikävää on, että rakkautemme yhteisöllisyyteen on myös nykytekniikalla hyödynnettävissä. Mistä me siis oikeasti välitämme, jos välitämme? Vai onko ihmismielen psykologisten piirteiden tuntemus ja mistään muusta kuin rahasta piittaamaton teollisuus tehneet pirullisen liiton keskenään; yllättäen mieleeni nousee Pink Floydin savupiippujen varjosta taivaalle nouseva possu tai lampaat muurin varjossa, taustalla soi Money biisin kassakoneen rytmi. Taidamme sittenkin olla helppo suupala.

Ehkä pitäisi kysyä, että mikä olisi seuraavan vallankumouksen ja vastarinnan sävel? Mikä on Pariisin kaduilla mellastavien keltaliivien yhteinen sävel? Jos sellaista ei ole, niin onnistuuko vallankumous? Ehkä vuorossa on nyt se toinen -ismi, joka pitää vuorostaan kumota, nimittäin kapitalismi. Entä sen jälkeen? Millainen olisi sosialismin ja kapitalismin utopioiden jälkeinen maailma? Onko seuraavan renessanssin keskiössä ihminen itse vai saisiko joku ajatusmalli jalansijaa, missä huomioitaisiin myös ihmisen kanssa elävä eliökunta? 

Moiset virkistävät ajatukset nousivat mieleeni katsellessani oivallista Musiikin vallankumous sarjaa Yle Arenan palvelusta, joka vyörytti komeasti musiikin, säveltäjien ja ajan muutosten voimat auki. Joten oikeasti elävä musiikki ei suinkaan ole vain kliinistä soittotaitoa ja sillä kilvoitttelua, tai konservatorioiden kautta sitä vanhaa säilyttävää. Ehei, taideoppilaitokset ovat oikeasti vallankumouksen ja vapaan ajattelun siemeniä hautovia vahvojen ihmisten kehtoja kuten kirjastotkin. Jos ne ovat hiljaa ja hiljaisia, niin valitse toinen opinahjo.





Aikanaan Ranskan vallankumouksen kautta takavarikoidut kirjavuoret järjesteltiin ja kirjastoinstituutio sai vettä myllyynsä: tiedon rooli muuttui ja siihen pääsi käsiksi tavan kansalaiset, niin maailma muuttui. Itse kirjastot olivat silti aina sisäisesti olleet järjestyksen areenoita, ja juuri siitä minäkin pidän, koska säännöt tulee olla, mutta niistä pitää voida pystyä neuvottelemaan. Tietoa, sivistystä ja vapautta, mutta tiedon aiheuttamat melskeet on hyvä pitää turvallisesti kauempana. Siksi on ollut kohtuullisen ikävää lukea Jyväskylän kirjastopuukotuksista, nuorison ilkivallasta kirjastoissa ja niin edelleen. Toisaalta ehkä se kertoo kuitenkin siitä, että julkinen ilmainen tila on kortilla ja kirjastoissa tapahtuu. Entä sitten tapahtuuko mainitsemani seuraava vallankumous kirjastoissa? Irvokas kysymys, mutta samalla kutkuttavan kiinnostava, ja uskokaa pois myös aiheellinen.

Miksi Oodissa ei sitten ole kunnollista musiikkiosastoa? Yrittääkö päättävä eliitti työntää kiusallisen ja aina niin lokeroihin sopeutumattoman musiikin aikaa ja ajattelua muuttavan voiman kauemmas itsestään? Kauemmas kansalaistorista, kauemmas eduskuntatalosta, kauemmas kaikesta, etäännytettynä stream-palveluihin mobiililaitteiden kätköihin. Musiikilla on tunnetusti myös kyky olla ihanan epäkorrektia ja muusikot sekä musiikkikirjastoissa lahnaavat luuserit ovat aina olleet niitä yhteisön kiinnostavimpia tapauksia.  



                  Pia Shekhter musiikin paikasta kirjastoissa ja demokratiasta



Itseäni harmitti kesällä tapahtunut Oodin edessä olleen vanhan tiilimakasiinin rippeiden purkaminen, koska siitä olisi saanut komean muistomerkin sangen kliiniseen uuden arkkitehtuurin ympäristöön vaikka muoviin valettuna, jos sen hirmuinen myrkyllisyys oli sen purkamisen syy. Luulen, että sen suurin myrkyllisyys nousi vapauden sävelistä, joiden kauhuskenaarion toisessa päässä on konservatiivien mielikuva Köpenhaminan Christianian kaltaisesta liberaalista antipönötyskulttuurin keitaasta; sellaisia kun ei maailmassa valitettavasti ole liikaa, ja kannattaa muistaa, että antipönötystä voi harrastaa myös ilman huumeita ja olla silti tuottavan ahkera.

Nyt kansalaistorille rakennettiin Uutta Suomea: sellaista kliinistä turistiversiota, mitä kelpaa katsella Sanomatalon lehtereiltä etäännytetysti. Näin työväen ja menneen ajan hiki ei saanut jäädä muistuttamaan tiilisenä hampaana valta establishmentin pyhään tilaan eikä musiikki enää rytky omana osastonaan kuin ennen. Kannattaa kuitenkin muistaa, että kielto on aina ollut vallankumouksen alkusysäys. Itse luikin divareihin vinyylejä keräilemään Cousteau pipo päässä ja pysyn sivummalla kuin odottamassa jotain. Ehkä kuitenkin tilaan keltaiset liivit valmiiksi, jos vaikka joku sävel olisi mukaansatempaava. 


torstai 18. lokakuuta 2018

Huldan potkukelkka ei pelasta enää


Tämä on kirjoitus, ja pitkä sellainen, jota minun ei alkujaan koskaan pitänyt tehdä, mutta jossain pisteessä epäilyksen maantiede ja kompassin napa alkoi osoittaa sellaisia suuntimia, että päätin kirjoittaa kuin olla hiljaa. Viimeiset neljä vuotta on muutenkin globaalin todensivusta puhumisen kannalta olleet sitä harrastaville ilmeisesti heidän elämänsä kulta-aikaa. Sitä suuremmalla syyllä oikean tiedon ja sitä välittävien tahojen, on nyt syytä toden teolla ryhdistäytyä.

Musiikkikirjastoyhdistys on pitkään puuhannut musiikkikirjastoaiheista kirjaa, mutta prosessi on joutunut ulkoisen maailman myllerrysten johdosta melkoisiin vaikeuksiin. Suomen ensimmäinen musiikkikirjasto avautui Töölön kirjastossa vuonna 1971[1] ja tuolloin musiikki alkoi kasvaa kirjoihin keskittyneen kirjastomaailman helmoissa omanlaisekseen instituutioksi. Kieltämättä orientaatioissa on ollut aina vahvemmin läsnä populaarimusiikki ja tietysti sen mukanaan tuoma aikanaan hyvinkin liberaali taiteen tuulahdus tuolloin ehkä hieman tunkkaisessa Suomen musiikkikulttuurissa, missä musiikkia tavattiin ruotia yhden miehen voimin Hesarin kulttuurikriitikko Heikinheimon toimesta. Lienee itsestään selvää, että painotus on tuolloin ollut hyvin klassinen, mutta toki myös hyvin asiantunteva. Sitä mukaa kun televisioon tuli lisää kanavia kokoontui pop- ja rock-kansa Iltatähden pariin kuuntelemaan Hectorin raportteja pop-maailman ihmeistä, ja niin maailma alkoi pienentyä.



Nykyisin tilanne on toinen: tarjontaa on niin kirjallisuuden, musiikin, kuvataiteen, pelimaailmojen, urheilun kuin elokuvataiteenkin saralla yltäkylläisesti, mutta onko niiden sisältö jotenkin parantunut? Voimmeko edes arvioida sellaista, koska olemme niin kiinni omassa ajassamme? Mikä sitten on laadun tae? Aavistan, että laatuun lienee syytä aina liittää asiasta tietämisen tila ja monesti myös toteuman hintalapulla voi olla jokin rooli. Itseäni pelottaa, että olemmeko ehkä sittenkin jo liukumassa korviamme myöten David Kortenin 1990-luvun alkupuolella postuloiman ajatuksen kansaa tietoisesti turruttamaan suunnitellun viihteenvyöhykkeen syövereistä.[2] 

Miksei sitten Suomen musiikkikirjastotoiminnasta kertova kirja tahdo syntyä vaikka asia on mitä hienoin ja arvokkain. Siis mitä ihmettä? Tämänhän pitäisi olla ilon ja juhlan paikka: suoranainen Oodi musiikkikirjastotoiminnalle.

Mutta näin ei ole. Musiikin osalle kirjastomaailmassa alkoi jokin aikaa sitten tulla kapuloita rattaisiin ja toki syitä on haettu milloin mistäkin: lähinnä lainaustilastojen laskusta ja striimin tulemisesta mobiiliin, mistä olen kirjoittanut jo aiemmin. Musiikkikirjastoyhdistys huomasi olevansa paljon vartijana, ehkä liiankin paljon, koska resurssien tiukentuminen saattaa johtaa myös riitelemiseen. Alkoi näyttää siltä, että päättäviä tahoja ei juuri nykyisin ole kiinnostanut muu kuin ekonominen horisontti, ja kuten tiedämme sillä argumentilla voi perustella minkä tahansa asian aina mullikan lahtaamisesta tiedon kivijalan rapauttamiseen, joten päättäjien musiikkikirjastotoimintaa kohtaan suotuisat ja hyväksyvät äänenpainot alkoivat ympäriltä kadota sitä mukaa kun aineistomäärärahat supistuivat. Toki musiikkikirjastolaiset ovat myös aina olleet se pieni gallialainen kylä, eli paljon vahvoja persoonia, joiden ääni on kantanut alan laidalta toiselle. Mutta todellisuudessa sivistystsunami on oikeasti paljon laajempi kuin ensin edes kuvittelin ja vasta nyt se alkaa päästä todelliseen vauhtiinsa.




Tässä yhteydessä pitää tunnustaa oman salainen syntini ja tämän tunnustuksen on oltava julkinen, tottahan toki. Kuvailin nimittäin lahden konservatorion tietokantaan Top Gearista tutun  James Mayn eli Captain Slow:n[3] kuuluisan journalistisen kapinan hengessä (ks. kuva) White Zombien ja muutaman muun rankemman äänitteen, ja toki piilotin itse levyt kokoelmaan.  Voitte vain arvata, että henkinen orgasmini oli sanoin kuvaamaton. Harvempi tietää, että Captain Slow on oikeasti muusikko. Toki sähkökitarani oli myös kirjaston takahuoneessa, mikä yhdistettynä heikkoon soittotaitoni lienee aiheuttanut monelle mielipahaa. Toisaalta klasaripedagogiikan yleisen yläkulttuurikäsitteen karmien takaa löytyy kyllä monin verroin hurjempia veikkosia kuin Rob Zombie ja vastaavat, mutta ne tavataan yleensä sivuuttaa. Tulipahan tehtyä.





Hieman ennen omaa työni loppumista Lahden konservatoriolla Sibeliuksenkadun korttelin toisessa päässä korkeakoulutasoinen Diakonia amk irtisanoi oman kirjastonhoitajansa.  Olin hämmentynyt ja mietin tuolloin, sitä mitä lienevät päättäjät mietiskellet: ehkä, että saamme kaupunginkirjastosta mitä tarvitsemme, tai että korkeakoulun erillinen Fellmannian oppimiskeskuksen kirjasto kyllä toimittaa tarpeelliset kirjat, ja niin edelleen. Todellisuudessa aineistot vanhenevat eikä niitä tilata, jos sopimukset eivät sitä edellytä ja ole kunnossa. Yleisten kirjastojen substansseihin ei nyt vain kuulu erikoisaineistojen olemassaolo ilman maksajaa. Minunkin työsuhteeni loppui, lähtiessäni jäi ilmoille osana yt:n prosessia esille nostamani lopetetun Lamk:n musiikinlaitoksen nykyaikainen ja hieno nuotti- ja musiikkikirjastoaineisto, jonka paikka mielestäni olisi ollut konservatorion kirjastossa. Se ei sinne kelvannut, joten kysyin läheisen musiikkiopiston rehtorilta samaa. Sitten sammutin valot lähtiessäni.  

Nyt olen Taideyliopistolla Sibelius-Akatemiassa, ja vastapäätä Musiikkitaloa valmistuu yleisen kirjastomaailman kruununjalokivi Oodi, mutta toistaiseksi ilman kuunneltavaa musiikkia. Kirjastokympin musat on siirretty Pasilaan, ja jälleen kerran musiikilla on vaikeuksia sopia kirja- ja sivistysmaailman joukkoon; nuottikirjasto olisi kuulemma tulossa, mutta kaikkiaan talo on oikeasti monitoimitalo, ei vain kirjasto. Eräänlainen uusi konsepti monitoimitalosta, joten toivon tosiaan, että Oodia ei kohtaa samantyyppinen prosessi kuin oman kaupunkini pientä Jalkarannan sivukirjastoa, millä perusteltiin monitoimitilan rakentamista ja nyt katsotaan, että siitä voidaan poistaa kirjasto. Ehkä vertaus ontuu, koska onhan Oodi se yleisen kirjastoinstituution pitkään ja hartaasti haaveilema lippulaiva ja toivon toisaan, että se tulee olemaan onnistunut kaikin puolin. Mietin myös uskaltaako sadanmiljoonan talosta kirjoittaa alan sisältä käsin mitään kriittistä? Ehkä, jos tekee sen ystävällisessä hengessä, mutta kriittisesti. Toki katsotaan nyt ensin mitä siitä oikeasti tulee.

 Kuvan oikeudet: AP Lauhakari

Itseäni lepyttääkseni tilasin lentoliput Göteborgiin, ja lähdin Hagaan kahville hieman rentoutumaan. Se kannatti.

Keskustelu käy siis parhaillaan kuumana ja oheinen Melomaanikon blogikirjoitus kuvannee Oodin herättämää tilannetta musiikkiaineistojen suhteen hyvin. Toivottavasti tästä kuitenkin päästäisiin eteenpäin, niin että musakirjasto löytäisi ihan uusia olemuksellisia tuulia ja musiikki kuten myös kuvataide eläisivät yhdessä kirjamaailman kanssa ollen kulttuurin uutta luovat voimat.




Göteborgissa hotellini vieressä oli Stadsbiblioteket 300m2 kokeilu eli kirjasto oli tuotu kivijalkaan hyvin kuratoituine kokoelmineen ilman mitään ylimääräistä ja väkeä riitti: kirjasto oli sen sisältö. Ei siis mitään sadan miljoonan arkkitehtuurista monitoimitaloa vaan sisältöä ihmisille. Toki ihailen päivittäin Oodin muotoja ja pidän uudesta aaltoilevasta arkkitehtuurista, mutta jos sen hinta on niin suuri, että ei ole varaa kehittää oikeaa sisältöä, niin sadalla miljoonalla saa aika monta kivijalkakirjastoa ihmisiä palvelemaan. Miettikää sitä. Se, että kirjastot ottavat julkista tilaa haltuun on hyvä ajatus, koska vapaa ja ilmainen tilaa on hyvä olla ihmisten käytettävissä, mutta se ei voi olla tulevaisuuden kirjaston pääorientaatio. Mielestäni jo se, että yhtään uutta ihmistä ei palkata Oodiin ennakoi, että sisältöä ei saada minnekään lisää vaan päinvastoin. Hienot seinät eivät paljon lämmitä, jos haluaa luettavakseen tai kuunneltavakseen jonkin teoksen. Ihmisiä pitää työllistää eikä miettiä sitä kuinka ihmisistä päästään eroon. 
   
 

Kirjaston pitää olla tiedonkeidas sen kaikissa suhteissa ja asia vertautuu mielessäni tuleviin hävittäjähankintoihin: molemmilla puolustetaan jotain ja samalla toivotaan, ettei mitään tapahdu. Kukaan ei vertaa hävittäjiä hankittaessa sitä, kuinka monta kävijäkertaa vihollinen teki rajalla määrän ja laadun mittarina. Nimittäin jos kirjastot menetetään ja palvelut kavennetaan, niin voi olla, että kohta ei ole kulttuuria ja sivistystä mitä puolustaa. Jolloin uhka tulikin sisältä eikä ulkoa päin. Kansansivistys myös katoaa helposti.

Tämä ajatus nousi oman kotikaupunkini ihan uusista kirjastoihin kohdistuneista leikkauksista, jotka nyt sitten jatkan tähän, kuin esimerkinomaisesti siitä mihin tässä ollaan koko ajan menossa.

Paikallinen lahtelainen toisen asteen Salpaus -niminen kaupungin pääomistama valtava koulutusyhtymä lopetti kirjasto- ja tietopalvelusopimuksensa Lahden ammattikorkeakoulun organisoiman tietopalvelun kanssa. Kysyin asiasta Salpauksen hallituksen jäseneltä, jolloin rehtori sekä muutama muu kyllä vastasivat, ja syynä oli tietysti raha, joten niin kovalla vaivalla vuosien aikana rakennetut tietokeskukset purettiin, kirjat jaettiin pois, eikä e-aineistoihin ollut enää entisenlaista pääsyä: kuilu amislaisten ja lukiolaisten välillä nytkähti eteenpäin.

En siis enää nykyisin pysty arvioimaan sitä mistä opettajat nykyisin hankkivat opetusmateriaalit ja kirjat vai opettavatko aikansa vanhenevista lähteistä. Yleinen kirjasto ei tässäkään tapauksessa voi toimia päätiedonlähteenä noinkin isolle koulutusorganisaatiolle. Mutta ikävä kyllä asiat eivät jääneet tähän, koska seuraavaksi laitettiin pakettiin Lahden keskustassa toiminut kansainvälistä mainetta niittänyt oppimiskeskus Fellmannia[4], jonka nimeä muuten piti räknätä sen muutaman toimintavuoden aikana Fellmanniasta FellmanniCampukseen.


Lahden kaupunki ei enää suostunut rahoittamaan Tiedekirjaston ja AMK-kirjaston yhteistä projektia ja niin kirjaston väki muutti muutaman kilometrin päähän keskustasta uudelle kampukselle samalla kun yli puolet Lamk:n kirjastoväestä sai lopputilin puhumattakaan kirjastotilojen nykyisestä koosta ja laadullisesta tasosta verrattuna edelliseen: toisin sanoen nyt kotikaupungissani ei enää ole varsinaista tiedekirjastoa. On yleinen kirjasto ja Amk:n hurjasti pienentynyt kirjasto, joka ei enää kykene palvelemaan kuin todennäköisesti minimitasolla korkeakouluopiskelijoita ollen kuin varjo siitä mitä Fellmannia (sori, käytän tietoisesti ja provosoivasti alkuperäistä, feminiinistä, nimeä). Sanoisin, että vaativan informaatioalan työn haasteet ja korkeakoulukirjaston kehitysprosessi saattavat olla jatkossa melkoinen yhdistelmä. Miten ihmeessä Lahti oikein kuvittelee tällaisella kokonaisvaikutteisesti kumuloituvalla informaation teurastuksella oikein olevansa tai kasvavansa yliopistokaupungiksi? Sanoisin, että asia menee mielenkiintoiseksi. Pririteettilistalla on ennemmin tuhannen neliön kuntosalit laitteineen ja hienot jooga- ja saunatilat, mutta ei kirjastoa.

Digitalisaatio ei tarkoita sitä, että asiat lopetetaan eikä laatua enää kehitetä. Asioiden kuratoiminen, kehittäminen ja ennen kaikkea tiedonkriittisyyden ja avoimuuden vaatimus vain kasvaa mentäessä ajassa eteenpäin. Sanotaan, että data on tulevaisuuden kultaa, joten kannattaisiko nyt ihan oikeasti hieman pysähtyä ja miettiä niitä ihan oikeita tiedon substansseja syvällisesti.

Oletan kuitenkin positiivisena ja elämänmyönteisenä kaunosieluna, että Lahden konservatorion kirjastoon ei palautunut paperikortistoa, joku on sytyttänyt valot, soitinvaraston laadullista kehitystä ei laiminlyöty ja että Lahden musiikkielämän integraatio ja klusteri nousee vielä arvoon ja tasoon arvaamattomaan. Oletan myös, että päättäjät kotikaupungissani tekevät kohta isoja päätöksiä uusista tiedekirjastoon liittyvistä asioista ja taas vaihdetaan asioiden nimiä pomojen vaihtuessa. Niin, ja Oodiin tulee äänitteitä ja musiikkikirjasto. Näin se menee. Uskokaa pois, ihan suunnitelmallisesti alusta alkaen.

Lahden ammattikorkeakoulun musiikkikirjaston iso kokoelma myytiin vuoden 2017 lopulla tai 2018 alussa Helsingin konservatoriolle, koska kukaan Lahden musiikkielämän johtohahmoista ei ollut osoittanut mitään mielenkiintoa tai aktiivisuutta sitä kohtaan.

Mutta miten hitossa saisimme aikaiseksi sen Suomen musiikkikirjastoista kertovan kirjan?    

 

Lähteet:

Hassinen, E. (2016). Musiikkiopiston Omakotisäätiön historia. [Lahti]: Musiikkiopiston Omakotisäätiö.
Jäppinen, J & Vallisaari, H. 2015. Musiikkia Harrastajia ja musiikinystäviä Helsingissä. Helsingin kaupunginmuseo. Bookwell Oy. s. 76-77. 
Korten, David, 1995. When Corporations Rule the World. Kumarian Press. 
https://melomaanikko.loppu.fi/ 
https://fi.wikipedia.org





[1] Jäppinen, J & Vallisaari, H. 2015. Musiikkia Harrastajia ja musiikinystäviä Helsingissä. Helsingin kaupunginmuseo. Bookwell Oy. s. 76-77.

[2] Korten, David, 1995. When Corporations Rule the World. Kumarian Press.
https://en.wikipedia.org/wiki/David_Korten

[3] https://en.wikipedia.org/wiki/James_May


[4] https://fi.wikipedia.org/wiki/Fellmannia