keskiviikko 13. tammikuuta 2021

Helsingin konservatorion kirjasto vuonna 2021


Suomen kirjastokentällä vaikuttaa julkisen kirjastolaitoksen musiikkiosastojen lisäksi iso joukko musiikkialan erikoiskirjastoja. Tämä kirjoituksen tarkoitus on kuvata yhden erikoiskirjaston kokoelmatyötä, ei niinkään setviä eri tyyppisten erikoiskirjastojen laadullisia eroja. Yleisesti tarkasteltuna erikoiskirjastotoiminnan erottaa pääsääntöisesti sen palvelun kohderyhmä ja se, että yleisten kirjastojen toiminta määritellään kirjastolaissa. Näin erikoiskirjastojen rahoituspohja ja aineistojen erilainen luonne poikkeaa yleisistä kirjastoista. Tämä kirjoitus käsittelee Helsingin konservatorion kirjaston kokoelmatyötä ja sen erityispiirteitä. Kirjoitus kuuluu osana Tampereen yliopiston informaatiotutkimuksen ja interaktiivisen median kirjastoalan kokoelmatyötä käsittelevään opintojaksoon ITMS04-2020-2021. Valitsin Helsingin konservatorion kirjaston kohteeksi, koska olen itse työskennellyt yhdeksän vuotta Lahden konservatorion kirjastossa, vastaavan tyyppisessä tehtävässä, mutta olen ollut jo muutaman vuoden toisaalla, joten pääsin samalla kurkistamaan mitä kaikkea musiikinalan erikoiskirjastomaailmassa on tällä välin tapahtunut.



Konservatorioiden historiaa


Konservatorioiden syntyhistoria ajoittuu valistusajan ja ranskan vallankumouksen jälkeiseen aikakauteen 1700-luvun lopulle jolloin ensimmäinen konservatorio syntyi Pariisissa 1795 ja se antoi esimerkin muille. Näin Euroopan pääkaupunkeihin syntyi konservatorioita ja musiikkikoulutus alkoi saada muotoaan. Suomeen konservatoriot alkoivat syntyä 1900-luvun alkupuolella ja maamme vanhimman konservatorion toiminta on alkanut jo ennen Suomen itsenäistymistä. Nuorimmat Pop & Jazz konservatoriot ovat syntyneet viime vuosikymmenien kuluessa. Yhteinen piirre suomalaisille konservatorioille on se, että ne kouluttavat toisen asteen opiskelijoita ja musiikinharrastajia. Käytännössä Suomen vanhin konservatorio on Lahden konservatorio, jonka perustamisajankohdaksi mainitaan 1918, mutta sen varsinainen alku on ajalla ennen Suomen itsenäistymistä Viipurissa, mistä koulu joutui siirtymään sodan alta turvaan kaupungin jäätyä rajan toiselle puolelle (Hakaste 2015, Ilanko 1928).



Helsingin konservatorio


Vuonna 1922 perustettu Helsingin konservatorio on iältään lähes yhtä vanha ja myös kooltaan yksi suurimpia. Porin Palmgern konservatorio on myös perustettu varhain, jo vuonna 1927, ja tästä eteenpäin konservatorioita syntyi maakuntien keskeisiin kaupunkeihin melko nopeaa tahtia. Kooltaan konservatorioista suurin on Kuopion konservatorio, joka on myös pohjoismaiden suurin musiikkikoulu, millä on tiivis yhteistyö Taideyliopiston Sibelius-Akatemian kanssa. Helsingin konservatorion syntyhistoriaa lukiessa käy selväksi, että koulua on synnytetty pitkään erilaisten säätiöiden ja seurojen puitteissa. Sama malli pätee useimpien konservatorioiden kohdalla eivätkä ne syntyneet hetkessä. Tästä T.I Wuorenrinteen kuvausta lukiessa voi vain kuvitella kuinka mutkikkaita prosesseja uuden koulutusinstituution rakentuminen on ennen vaatinut:



”Niinpä hän ottikin yhteyden alan mieheen: Armas Launikseen, joka toimi niihin aikoihin Helsingin Yliopiston musiikkitieteen dosenttina ja sen ohella Helsingin suomalaisen lyseon laulunopettajana. Ja niin he päättivät 1922 perustaa Helsingin kansankonservatorion, jonka pohjana tuli olemaan työväenopiston musiikkipiiri.” (Wuorenrinne 1971)



Julkista rahaa tai päteviä opettajia, soittimista tai nuoteista puhumattakaan ei ollut välttämättä käytettävissä eikä myöskään soitonoppilaiden löytäminen ollut aluksi kovin helppoa. Kaikessa toiminnassa on kuitenkin ollut mukana oleellisesti myös nuotit, koska niistä soitettiin ja yhteisten nuottien määrän kasvaessa jonkun piti niistä huolehtia. Monesti koulut saivat ennen kuten nykyäänkin nuotteja mm. lahjoituksina perikunnilta. Tuohon aikaan se oli melkein lottovoittoon verrattava asia, mutta nykyisin hyllyjen jo notkuessa aineistoja ja varastojen täytyttyä ovat ne alkaneet muodostua rasitteeksi. Nykyaikana Helsingin konservatoriota ylläpitää Helsingin Konservatorion Säätiö, jonka taustayhteisöjä ovat Helsingin kaupunki, Alfred Kordelinin Yleinen Edistys- ja Sivistysrahasto, Kansanvalistusseura sekä Työväen Sivistysliitto TSL ry.






Musiikinalan erikoiskirjastot


Erikoiskirjaston ja julkisen kirjaston erottaa toisistaan se, että julkisella sektorilla kaupunki- ja maakuntakirjastojen palveluiden piirissä on hyvin laaja koko kunnan asiakaskirjo, joten sen kautta nouseva palvelutarjonnan tarve on monesti hyvin laaja-alainen. Erikoiskirjastoissa taas asiakasryhmä on huomattavasti pienempi ja kirjaston aineistot on profiloitu sitä ympäröivän instituution kehyksen mukaiseksi. Julkisten kirjastopalveluiden rahoituspohja on myös pääsääntöisesti verotuksen kautta kerättyä julkista rahaa, joihin verrattuna erikoiskirjastojen rahoitus on yleensä sidottu omistavan tahon rahoitukseen ja näistä osa on omistuspohjaltaan yksityisiä. Erikoiskirjastoksi voidaan lukea niin yliopisto- ja korkeakoulukirjastot kuin myös niitä huomattavasti pienemmät 2-asteen opetusta tarjoavien koulujen kirjastot sekä joukon muita hyvin spesifejä toimijoita.


Mitään erityistä kilpailuasetelmaa ei yleisten kirjastopalveluiden ja erilaisten erikoiskirjastojen kesken ole havaittavissa, vaan molemmille on ollut etua asiakkaan tehokkaassa ohjaamisessa oikealle palveluluukulle. Ero syntyy lähinnä asiakaskunnan orientaatiosta, joka muokkaa tehtävän työn painopistettä kirjastonhoitajan ammatin eri osa-alueille. Yleisen kirjastotoimen puolella asiakasmäärät ja volyymit ovat valtavan paljon suurempia kuin monin verroin pienemmissä erikoiskirjastoissa luoden omat haasteensa. Toisaalta julkisella puolella henkilökunnan isompi lukumäärä tarjoaa tehtävien työnkuvien erikoistumisen kautta erilaista tehokkuutta. Monilla paikkakunnilla erikoiskirjastot ja yleinen kirjasto kohtaavat toisensa yhteistyön merkeissä erilaisilla rajapinnoilla. Esimerkiksi monella paikkakunnalla konservatorion kirjasto ja kaupungin kirjaston musiikkiosasto tai kaupunginorkesterin nuotisto saattavat tehdä jonkinasteista yhteistyötä. Suomesta löytyy myös erillinen sinfoniaorkestereita palveleva lainaustoimintaa harjoittava Suomen sinfoniaorkesterit ry:n nuotisto, jota käyttävät niin konservatoriot kuin kaupungin orkesterit.  







Erikoiskirjastoilla on myös mahdollista etälainata aineistoja, mikä on synergiaeduiltaan hyvä toimintatapa, etenkin hankintahinnaltaan kalliimpien tai muuten harvinisempien aineistojen suhteen, joten niin erikoiskirjastot kuin yleiset kirjastot käyttävät toimintatapaa tarvittaessa suhteellisen tehokkaasti. Etä- tai kaukolainaaminen edellyttää kuitenkin jonkinlaista ulospäin selailtavaa tietokantaa, mistä nopeasti selviää mitä aineistoja mistäkin löytyy: parhaiten tässä prosessissa selviävät yhteistietokannat, mistä ikään kuin samalla istunnolla ja samalta luukulta on haettavista mahdollisimman laaja tarjonta; toimintamallina se on erittäin järkevää ja kustannuksia säästävää palvelua. Yhteistyön taustalla on pyrkimys avoimempaan tiedon saatavuuteen ja läpinäkyvyyden parantamiseen, mikä voidaan ehkä lukea yleisesti tieto- ja kirjastoalan sisäisiin tavoitteisiin. Aineistojen kuvailutyön kopiomisen mahdollistavasta yhteistyöstä oli hyvänä esimerkkinä taideyliopistojen ja korkeakoulujen pitkään vaikuttanut yhteistietokanta ARSCA, joka on jäänyt nimenä elämään, mutta sisältää nykyisin vain taideyliopiston omat aineistot. Helsingin konservatorion irtautui viimeisenä yhteistietokantana toimineesta Arscasta ja tämä näin taidealojen oma yhteistietokanta jäi historiaan.


Erikoiskirjastoissa kirjastonhoitajalla saattaa työnkuvassa olla jotain muita kuin perinteiseen kirjastotoimeen kuuluvia toimenkuvan osa-alueita ja käytän sellaisista käsitettä käsitettä hybriditoimenkuva. Tällaisesta esimerkkinä se, että joissain konservatorioissa kirjastonhoitaja hallinnoi ja hoitaa koulun soitinvarastoa, soitintenvuokrausta tai vastaa jostain muusta työroolista. Tällaisten hybritoimenkuvien riski on siinä, että liian hajanainen toimenkuva saattaa aiheuttaa uupumista ja ydintehtävän laadullista heikkenemistä tai pahimmillaan sen, että asiat eivät enää kehity vaan jäävät jälkeen alan yleisestä kehittymisestä. Helsingin konservatoriossa kirjastonhoitajan työnkuva on hyvin rajattu kirjasto- ja tietopalvelutyöhön. Kirjastonhoitaja Jaska Järvilehto on ottanut työnkuvaansa lisäyksiä talon muista töistä tietosuojavastaavana ja verkkosivuston päivityksen varahenkilönä.







Konservatorioiden aineistot poikkeavat hieman toisistaan, jolloin konservatorion koulutusorientaatio (jazz, klassinen jne.) määrittelee vahvasti sen minkälaista aineistoa kirjastot- ja nuotistot sisältävät. Erikoiskirjaston ikä vaikuttaa myös oleellisesti siihen mitä aineistoja kirjasto pitää sisällään, kuten myös instituution tarjoama koulutuksen taso ja erilaiset yhteistyön roolit. Musiikinalan tieteellisenä erikoiskirjastoista suurimpana johtotähtenä voidaan pitää Sibelius-Akatemian kirjastoa, joka on nykyisin osa laajempaa Taideyliopiston tieto- ja kirjastopalveluita. Musiikkiaineistoja käsitteleviä ja alan palveluja tarjoavia erikoiskirjastoja löytyy kattavimmin Suomen konservatorioista, joiden perustehtävänä on musiikin perusopetus. Konservatoriot ja AMK-koulutus ovat viime vuosina lähteneet irtautumaan toisistaan, jolloin myös kirjastoaineistot ovat alkaneet jakautua kahtia. 



Helsingin konservatorion kirjaston kokoelmatyö


Helsingin konservatorion kokoelmatyön perustana on aineistojen laadukas kirjastonhoitajan toimesta suoritettava kuvailutyö, eikä konservatoriolla ole mahdollisuutta saada keskitetysti toimittajilta aineistoja, kuten julkisen puolen kirjastomaailmassa. Jaska Järvilehto kertoo booky.fi palvelun olevan suurin hankintakanava, mistä hankittava aineisto tulee valmiiksi muovitettuna jolloin kirjaston hoitajan tehtäväksi jää kuvailu, tarroitus ja aineiston hyllyttäminen. Booky toimittaa myös uutuusaineistoista ajantasaisen pdf-muotoisen koosteen. Hyvin nopeissa hankintapyynnöissä Järvilehto suosii nuottikauppa Ostinatoa, joka tosin on nykyisin osa Booky -konsernia. Ostinaton etuna on henkilökunnan syvä tietämys musiikkiaineistoista, jolloin lisäasiantuntijuus on aina nopeasti tavoitettavissa. Saksalainen monialainen tieteellisille kirjastoille aineistoja toimittava Harrasowitz Verlag on nousemassa hyvin suureksi toimittajaksi monipuolisten kokoelmiensa ansiosta ja etenkin klassisen musiikkin kirjallisuus on heillä hyvin edustettua. 


Museokokoelmia ei Helsingin konservatoriolla ole kovinkaan paljoa, mutta joitain yli satavuotiaita nuottiaineistoja on siirretty sivuun, koska ne eivät enää kestä käyttöä. Orkesterinuotiston puolella on runsaasti vanhaa salonkiorkesteriaineistoa, joista osa on toistaiseksi kuvailematta. Muuten konservatoriolla orkesterituottaja hoitaa orkesterimateriaalien hankinnan, joka tapahtuu yleensä nuottien vuokraamisen kautta. Konservatorion käyttömestari hoitaa konserttien taltiointiprosessit sekä mahdolliset stemmojen kanssa tapahtuvat prosessit. Kirjaston kokoelmista löytyi myös Helsingin työväentalon vanhat nuotit, jotka on lahjoitettu Työväenliikkeen kirjastoon. 



Kokoelmissa vuoden 2021 alussa: 


  • n. 17 000 nuottia (soitonoppaat, partituurit, kokoelmat)
  • n. 1000 nidettä tietokirjallisuutta (musiikin hakuteokset, oppaat ja lähdeluettelot)
  • n. 100 nidettä kaunokirjallisuutta (lyrikkaa, runoutta, laulujen sanoituksia)
  • n. 1400 Cd-levyä
  • Suuri määrä Lp-levyjä (n. 12 hyllymetriä), jotka ovat vielä paperisessa kortistossa, joita ei enää kukaan käytä.  



Äänitteet


Äänitekokoelmaa ei ole aktiivisesti kartoitettu vuoden 2015 jälkeen, mutta kirjastolle saapuu kuitenkin koko ajan lahjoituksena äänitteitä. Mikäli jotain äänitettä tarvitaan, niin hankintakanavana toimii klassisen musiikin erikoisliike Fuuga.  



E-aineistot


E-aineistojen osalta nkoda -nuottipalvelun lisenssejä on käytössä muutama, koska erityisesti koulun säestäjät suosivat palvelua teoksen nopean saatavuuden takia. Säestäjille on hankittu nkodan käyttöä varten omat iPadit. Järvilehdon visiona on saada tulevaisuudessa käyttöön 10 kappaletta nkoda -lisenssiä. Palvelun käyttö on koettu helpoksi ja se tapahtuu kirjautumalla konservatorion sähköpostin kautta. 


Konservatoriolla on käytössä kaksi e-musiikkipalvelu Naxoksen lisenssiä 320 kb äänenlaadulla, joka on lähempänä Cd-levyjen toiston laatua. Konservatoriolla voi myös paikan päällä kuunnella musiikkia yhdessä kirjaston tiloissa olevassa kuuntelupisteessä, missä on Tascamin ammattitasoiset laitteet, jonka avulla voi äänen nopeutta hidastaa tai nopeuttaa. 



Luokitusjärjestelmä 


Kirjastossa on käytössä hieman sovellettu YKL -luokitusjärjestelmä ja kirjallisuusaineistojen osalta Järvilehto on tehnyt oman YKL:ää toimivamman luokituksen. Kokoelmien kartuttaminen tapahtuu tarpeet edellä eli opetushenkilöstö tekee tilausehdotukset, jonka mukaisesti hankintaa suoritetaan. Metropolia AMK:n musiikinopetuksen yhteistyöstä pois siirtyminen aiheutti puutteita aineistoissa, joita on paikattu suuremmilla hankinnoilla. Aineistojen hankintaa tehtäessä suora kontakti opettajien tarjoaman asiantuntijuuden kanssa rakentaa ja kehittää myös kirjastoa hoitavan ammattitaitoa ja monesti editioista ja teoksista keskustellaan laajemminkin.



Tietokanta 


Metropolian aikana (2000-2015)  konservatoriolla oli käytössä korkeakoulujen Voyager -tietokanta, joka on siirtynyt historiaan uudempien tieltä. Tämän jälkeen tietokannaksi valikoitui norjalainen Micromarc. Samalla Voyagerin kehyksessä toiminut taidealojen yhteistietokanta ARSCA hajosi ja konservatorio erosi viimeisenä yhteistyöstä. ARSCAsta oli konservatoriolle selkeää etua, koska sen kautta sai kopioitua valmiit luettelointitiedot ja tasokasta tietoteknistä apua. Samalla Taideyliopisto sai käytännössä yhden ARSCAan kuvailutyötä tekevän luetteloijan kuvailutyön ilmaiseksi, mutta koska aika ajoi yhteistyön ohitse, niin Järvilehto päätyi itsenäiseen toimintaan ja Micromarc -tietokantaan. Tietokannan muutosvaiheessa Järvilehto harkitsi PrettyLib - tietokantaa, mutta sen kehitystyö on nykyisin lopetettu, joten lopulta Micromarc jäi oikeastaan ainoaksi järkeväksi vaihtoehdoksi. Micromarc on alkujaan suunniteltu norjalaisten yleistenkirjastojen tarpeisiin,  joten sitä on sitä pitänyt räätälöidä aika paljon.



Lainaamisen infrastruktuuri


Konservatorin kirjasto on avoinna klo 8:00 - 20:00 itsepalveluajalla, jonka puitteissa kirjastonhoitaja on paikalla klo 12:00-17:00. Aamupäivän Järvilehto tekee sisätöitä ja kokoelmien hoitoa kirjastosta erillisessä työhuoneessa. Kirjaston lainausoikeus on vain oman talon henkilökunnalla ja opiskelijoilla. Lainaus- ja palautusprosessi toimii automaattisesti Rfid-teknologialla. Kirjastossa on myös kopiokone ja asiakastulostin sekä kaksi tietokoneasemaa, joilla on keyboardit sekä säveltämiseen ja av-editointiin soveltuvaa ohjelmistoa. Muu äänitysteknologiat on saatavissa erikseen käyttömestareilta. Soitinvuokrausta ei kirjaston yhteydessä ole vaan sen prosessit hoidetaan kanslian kautta. 



Budjetti


Kirjaston budjetti vaihtelee vuosittain ja vuoden 2021 budjetti on 8000 euroa ja budjetin ulkopuoliset hankinnat tulee hyväksyttää erikseen. Metropolian ja konservatorion ero on aiheuttanut taloudellisia haasteita sekä suuren työmäärän ja paineita budjettitasolla, mutta nykyisin tilanne on tasaantunut. Ennen Metropolia AMK:sta irtautumista, vuosina 2000-2014, kirjastolla työskenteli kaksi tietopalvelusihteeriä ja yksi informaatikko.  



Aineistojen poistaminen


Aineistoja poistetaan hyvin vähän, koska Metropolian muuton yhteydessä poistettiin runsaasti vanhaa huonosti kiertävää kokoelmaa, jolloin esimerkiksi vanhentunut ammatti- ja hakemistokirjallisuus poistettiin. Nykyisin kokoelman hoidon prioriteetti on enemmän kokoelman täydentämisessä kuin poistamisessa. Mikäli aineisto vaurioituu tai menee huonoon kuntoon, niin se poistetaan ja tilalle hankitaan vastaava uusi. 








Erityishuomioita yhden työntekijän erikoiskirjastotoimintaan liittyen 


Musiikkiaineistojen kuvailutyön erikoislaatuisuudesta ja työmäärää kasvattavasta ominaisuudesta havainnollistavana esimerkkinä se, että monesti musiikkiaineistot sisältävät osakohteita, jolloin yksi päänimike (esim. nuotti) saattaa sisältää vaikka viidenkymmenen eri säveltäjien laulujen nuotit, joiden on oltava tietokannasta haun avulla löydettävissä kyseisen nuotin päänimikkeen lisäksi ja siihen yhdistettyinä. Myös saman säveltäjän teos saattaa kertautua kokoelmissa erilaisina nuottieditioina, sovituksina, äänitteinä, videotallenteina ja niin edelleen. Tässä kohtaa aineistot ja niiden asettama haaste on suuri: voidaan sanoa, että nuoteissa elävä taideteos taltioidaan aina uudelleen esille herätettäväksi ja kuultavaksi. Näin ollen musiikkikirjastohoitajan on oltava perillä nuottieditoiden ja äänitteiden laadullisista eroista ja oltava hyvin kommunikaatiokykyinen monesti asiantuntijoina toimivien instrumenttiopettajien ja kapellimestareiden suuntaan. Kannattaa myös huomioida se, että nykyisin kovin helppokäyttöiset tietokannat ja hakukoneet eivät ole syntyneet tyhjästä eivätkä niiden sisällään pitämät aineistot ole siirtyneet itsestään niiden sivuille tutkittaviksi, vaan ne ovat vaatineet valtavan vuosi kestäneen työpanostuksen, joka jatkuu koko ajan. Kirjasto ei ole koskaan valmis eikä sen kehitystyö koskaan lakkaa kuten ei opetustyönkään. Siinä tehty säästö saattaa koitua moninkertaisena kuluna tulevaisuudessa.


Kooltaan pienissä erikoiskirjastoissa tehdään töitä koko instituution työyhteisön puitteissa ja kirjastonhoitaja saattaa monesti joutua perustelemaan sitä mitä kirjastonhoitaja tekee kun asiakkaita ei juuri sillä hetkellä ole paikalla ja kirjastossa on silminnähden hiljaista? Tämä lienee klassinen alaamme riivaava kysymys, koska olen kuullut sen itsekin hieman liian usein. Tällöin on syytä muistaa kyseisen ajatuksen johtuvan epätietoisuudesta sen suhteen että asiakaspalvelu on vain osa kirjastotyötä – toki äärimmäisen tärkeä osa toimenkuvaa: nimittäin asiakasta ei voi palvella, jos ei tiedä missä ja miten nuotit ovat eivätkä ne itsestään ilmesty hyllyyn ja sieltä löydä tietään asiakkaan luokse tai kirjaudu tietokantaan. Ne ovat asioita, joita ei voi hoitaa samalla kun tekee aktiivista asiakaspalvelua vaan niitä tehdään pinnalta katsoen hiljaisina hetkinä.


Vertailtaessa oppilaitosten erikoiskirjastojen aineistojen jakaumia ja määriä vaikuttavat ne olevan järkevässä suhteessa koulun ikään, tasoon ja oppilasmäärään. Kaikilla on samankaltaisia havaintoja fyysisten äänitteiden lainaamisen vähentymisestä ja suoratoistopalveluiden esiinmarssista niiden tilalle. Kuitenkaan konservatorioissa kukaan ei ole hoppuillut aineistojen poistamisen suhteen vaan käytössä on yhä Lp-levykokoelmia sekä vanhoja nuotteja. Niitä on myös joiltain osin pyritty digitoimaan. Tablettimalliset tietokoneet ja e-nuottien käyttö on lisääntyvä trendi nopeutensa vuoksi, mutta elinkaareltaan painettu nuotti on kuitenkin ollut hyvin aikaa kestävä käyttöliittymä, joka on hyvin pidettynä kestävä: vaikka painettua nuottieditiota ei lainattaisi kuin kerran vuodessa, niin kymmenien vuosien aikana sen lainamäärä todistaa sen olleen kannattava hankinta.


Tulevaisuudessa haasteena on monipuolisten painettujen- ja digitaalisten aineistojen saatavuus yhdistettynä avoimen tieteen edistämiseen ja läpinäkyvyyteen hyvällä ja asiantuntevalla palvelulla varustettuna, niin että mikään tarvittava tieto ei jää katveeseen ja on löydettävissä oli kirjasto sitten toisen asteen koulutusympäristössä tai korkeakoulukirjasto. Haasteen ytimeen asettuu myös lähdekriittisyys, editioiden ja kustannusten aitous sekä vertailtavuus, kyky arvioida erilaisia äänitevariaatioita sekä olla ajan tasalla opetustoiminnan muutosten tarjoamien uusien metodien esille tuomisen kanssa. Kirjastolla on jatkossakin asiantuntevassa opetusympäristössä merkittävä rooli. 


Hyvä yhteistyökyky niin instituution sisällä kuin muihin alan toimijoihin nähden on oleellista. Myös kirjastonhoitajan työaikaresursseista huolehtiminen internetin päivittämisen kuin verkkoviestinnän kehittämisen vaatiman ajankäytön suhteen on tärkeää. Aineistoja tarkasteltaessa iäkkäämpien konservatorioiden kokoelmat ovat ajan saatossa kypsyneet hyvin monipuolisiksi sisältäen jopa historiallisesti ja kansallisesti arvokasta aineistoa. Toisaalta suurten ammattikorkeakoulujen kirjastoissa on vaarana aineistojen häviäminen vain osaksi suurempaa kokoelmaa, koska musiikkialan erityisosaamista osaavien tietopalvelutyön ammattilaisten puuttuminen tai siirtäminen liian laaja-alaisen toimenkuvan piiriin saattaa kadottaa substanssiosaamisen – kannattaa muistaa, että musiikki on tietotaidollisesti hyvin vaativa informaation alue hallittavaksi. Tällöin verrattuna moniin muihin isompiin opetusaloihin saattavat isompien organisaatioiden sisällä olevat  musiikinlaitokset kirjastoaineistoineen olla kooltaan kovin pieniä  ja näin myös suhteellisen helposti kadotettavia.   


Se, että kirjastonhoitajien toimenkuvaan katsotaan järkeväksi liittää siihen kuulumattomia oppilaitostyön osa-alueita ja rakentaa hybridimallisia (soitinvuokraus vahtimestarin työt jne.) toimenkuvia on lyhytnäköistä tulosvastuu ajattelua, mikä vain etäännyttää kirjastonhoitamisen siitä mitä sen pitäisi olla, kuten myös siitä mihin sen pitäisi digiajassa olla matkalla. Laajan hybriditoimenkuvan puitteissa on yksinkertaisesti mahdotonta keskittyä parantamaan musiikin tietopalveluiden näkyvyyttä ja tarjontaa, jolloin se jää ajastaan jälkeen. Toisaalta se, että kirjastonhoitajan katsotaan osaavan hoitaa melkein mitä vain voidaan myös tulkita osoitukseksi alan ihmisten pätevyydestä ja monitoimisuudesta. Mutta sopi kuitenkin toivoa, että hybridimallisista toimenkuvista päästään eroon, etenkin vanhimmissa ja isoimmissa kirjastoissa, ja annetaan tilaa kirjaston pitkäjänteiselle kehitystyölle. Koska se mikä rakennetaan hitaasti, on helppo hävittää hetkessä.   


Konservatorioiden ja muiden musiikinalan erikoiskirjastojen visio ja haaste 2020-luvulla liittyy tietotekniikan mukanaan tuomiin innovaatioihin ja mahdollisuuksiin, joille oleellista on se, että ne liittyvät tiiviisti opetusprosesseihin. Se, että aineistoja digitoidaan ja saatavuuksia parannetaan, on selvää. Kaikkiaan mahdollisuudet rakentaa interaktiivisempia tietopalvelun verkkoympäristöjä ja osaamisalustoja parantuvat jatkuvasti, mutta samaan hengen vetoon on huomioitava se, että ihmisen loputtoman kekseliäisyyden ja innovaatioiden hyödyntäminen vaatii kuitenkin rinnalleen aikaa ja resursseja, sekä ennen kaikkea näkemystä, joka syntyy yleensä yhteistyöfoorumeissa. 





Lähteet:     


Hakaste, Saila. 2015. Viipurin perintö Lahden musiikkielämälle. (Lahden tutkimusseuran julkaisu 2015 Poimintoja Päijät-Hämeestä. 

Ilanko, Jori 1928. Viipurin musiikkiopisto. 1918. Viipurin kirjapaino. 1928.

Järvilehto, Jaska, konservatorion kirjastonhoitaja. Haastattelu ja kuvat.

Wuorenrinne, T.I., Aro, Mirja (toim.) & Salmenhaara, Anja (toim.). 1971. Harrastajaopistosta konservatorioksi.  


https://www.booky.fi

https://fuga.fi

https://www.konservatorio.fi/palvelut/kirjasto/

https://www.konservatorio.fi

https://www.harrassowitz-verlag.de/DEU/index.ahtml

https://www.axiell.com/fi/ratkaisut/tuotteet/mikromarc/

https://ostinato.fi

https://en.wikipedia.org/wiki/Music_school






lauantai 9. tammikuuta 2021

Hanhet ja marsilaiset: etologiaa sivuava kirjoitusmatka ihmisten maailmasta eläinten maailmaan.


Mietin hanhia ja ihmisiä, koska ilmoittauduin paikallisen vihreää väriä tunnustavan yhdistyksen hanhia käsittelevään työryhmään. Ja hanhia käsittelemme, koska hanhet näyttävät tupsahtaneet ihmisten ekologisiin lokeroihin omista maailmoistaan ja kuten arvaatte se ei ole millään muotoa tavanomainen tapahtuma. Samankaltaisia tapahtumia näyttää ilmastonmuutoksen myötä alkavan tapahtua eri puolilla maailmaa: eliöiden ekologiset ympäristöt muuttuvat ja sitä myöden koko eliösfääri alkaa liikahdella paikoiltaan kuin vanhat kellonrattaat uusien punnuksien myötä. 


                                                   Valkoposkihanhi Wikipediassa


Miten sitten asiaa lähestyisi kiihkottomasti hieman kauempaa tai miten asiaan hakisi ratkaisua? Ja miten se liittyy tietoon ja tähän blogiin, jonka aihepiirit ovat toistaiseksi olleet aika kaukana hanhista ja luonnonilmiöistä? Oma ajatuksen kulkuni pohtii ensin sitä mitä ylipäätään tiedän hanhista? Mitä mielikuvia meillä ylipäätään on tästä linnusta, joka lentää talvisin toiselle puolelle maapalloa; jonka untuvat ovat täyttäneet monta tyynyä ja toppatakkia lintujen ikäväksi; jonka pakkosyötetyllä maksalla on mässäilty vuosisatoja; jonka Walt Disney yhdisti onnenpekkaan Aku Ankan hahmogalleriassa Hannu Hanhen roolissa. Mielikuvat hanhesta elävät kulttuurimme muistissa erilaisissa rooleissa, eikä se ole eläimenä tuiki tuntematon ihme viidakon kätköistä: sanoisin, että hanhella on eläimenä kesytetty rooli ihmisen ajatuksissa. 


Hanhiraivosta keltaisessa lehdistössä


Entä hanhen omat ajatukset ihmisistä? Nimittäin eläimetkin ajattelevat ja niilläkin on tietoisuus, mutta se on erilainen kuin omamme: kaikki elollinen elää omien erilaisten aistien kautta ja eläinten keho ja aistimaailma poikkeaa toisistaan laji lajilta. Mitä siis sivuille katsova, hyväkuuloinen, hyvin suunnistuskykyinen, erinomainen uimari ja lentäjä tuumii meistä kädellisistä reviirieläimistä? Huomaatte varmasti, että yritän asettaa kahta eläinlajia rinnakkain: laskea ihmisen ylhäiseltä jalustaltaan ja paikallistaa lintueläimen kanssa lähemmäs toisiaan. Ensimmäiseksi menen tutkimaan kirjahyllyämme, koska vaimoni on etologiaan, eläinten käyttäytymistä tutkivaan tieteenalaan, perehtynyt henkilö. Olen itse enemmän kiinnostunut kasvimaailmasta.  

 



Tutkiskelen ensin Frans de Waal -nimisen kädellisiä tutkivan eläintieteilijän tuotantoa. Seuraan Fransin päivityksiä Facebookissa ja Time magazine on nimennyt miehen maailman 100 vaikutusvaltaisimman henkilön joukkoon kuuluvaksi, ja olen aivan varma ettet ole koskaan edes kuullut hänestä. De Waalin kuuluisin teos lienee The Bonobo and the Atheist (2103), jonka nimestä voi päätellä teoksen kiinnostavan myös filosofeja, uskontotieteilijöitä ja antropologeja biologien lisäksi. Kirja Are We Smart Enough to Know How Smart Animals Are? (2016) sopii kuitenkin parhaiten antaakseen vastauksia kysymykseen miten toimia, jos jokin muu elävä olento kuin ihminen alkaa viihtyä jossain missä sen ei mielestämme sopisi viihtyä. 


Hanhista Suomen Luonto -lehdessä


De Waalin tuotantoa lukiessa käy hyvin selväksi, että eläimillä on tietoisuus, mutta niiden kognitio ja looginen tapa toimia ja ajatella poikkeaa omastamme eli vaikka olemmekin selkäkärankaisia, niin meillä ei ole yhteistä kieltä. Olemmeko sitten edes yrittäneet ratkaista konflikteja lokkien, hanhien tai merimetsojen kielellä? Olemmeko etsineet tarpeeksi vastauksia ja ovatko etologit ottaneet osaa keskusteluun? Olemmeko miettineet miksi perhanan otus nyt taas se tekee noin? Miksi se viihtyy lähellämme? Miten se valitsee tämän paikan, ja niin edelleen? Vai onko niihin liittyvä keskustelu heti politisoitunut ääripäiden ottaessa tilan haltuun: ”ampua pitää” tai ”ei saa kajota” mallisiin formaatteihin? Toinen kotimainen hyvin kirjoittava asiantuntija on Helena Telkänranta, joka on kirjoittanut teoksen Millaista on olla eläin (2015). De Waalin teos The Age of Empathy. Nature’s Lesson for a Kinder Society (2009) nostaa esiin havainnon siitä, että olemme kuvitelleet monia psykologisia piirteitä vain ihmislajille ominaisiksi, mutta jotka ovatkin eliökunnassa universaalimpia, kuten kyky empatiaan. 





Minua oudoksuttaa se, että olemme käyneet kuussa, löytäneet atomin, rakentaneet tekoälyn, mutta silti emme osaa mennä lentävän siivekkään nahkoihin miettimään miten se ajattelee ja keksimään nokkelia ratkaisuja. Toistaiseksi paras näkemäni ratkaisu on matala noin 50 cm aita nurmikon ja rannan välissä, minkä yli ihminen astuu kevyesti, mutta hanhille se on myrkkyä, koska se estää nopeamman pakenemisen veteen. Vastaavilla hyvin yksinkertaisilla ratkaisuilla voimme hyvin lempeästi ohjata liian lähelle tulleen eläimen takaisin villiin luontoon. Ehkä hanhi viihtyy lähellämme, koska olemme ajaneet nelijalkaiset sitä uhkaavat pedot kuten ketut ja sudet kauemmas. Ehkä meidän pitäisi miettiä kuinka ohjastaa lintulauma jo ilmassa toisaalle: dronet, merkit, signaalit joita hanhi tuntee (haukka tms.), siis käyttää suurta älyämme miettimään toisen älyn rakennetta. Onko se niin vaikeaa? Sopiiko sellaiseen uhrata yhteisiä varoja?  


Espoo keksi keinon hanhien häätöön.


Entä jos puistoon laskeutuisi marsilaisten avaruusalus tai lähettiläitä toisesta sivilisaatiosta: ottaisimmeko ensimmäiseksi haulikon ja alkaisimme räiskiä huutaen kiukkuamme ilmoille, koska jotain on nyt laskeutunut reviirillemme? Päästäisimmekö koirat niiden kimppuun ja asettuisimme agressiivisten ratkaisumallien kannattajiksi? Ehkä kuitenkin olisi järkevämpää yrittää tutustua ja tutkia toisen kognitiota, ajatuksia ja älyä ja yrittää löytää yhteistä ymmärrystä. Nimittäin ihminen on rakentanut koko oman kulttuurinsa härpättimineen, televisioineen, kännyköineen ja teknologioineen palvelemaan ja viihdyttämään ihmistä itseään: emme näe ulos omasta ekologisesta lokerostamme ja jos aiomme ryhtyä oikeasti elämään biodiversiteettiä kunnioittaen tulee meidän katsoa laatikostamme ulos. Siis ulos ja kunnolla eikä vain sulkea eläimiä eläintarhoihin, missä ne ovat turvallisesti ja varmasti hallittuja. Niihin tulee tutustua ja miettiä niiden tapoja nähdä maailmaa kiihkottomasti. Ei minunkaan mielestäni hanhilauman paikka ole ykköstason puistossa ihmisten sijaan, mutta lähtisin etsimään älykkäitä ratkaisumalleja ennemmin kuin tappamaan. En myöskään kannata näkemystä, että nyt saa luonto kostaa ihmiselle ja ikäänkuin tulla takaisin ottamaan revanssin ihmisestä, koska se on ajatusmallina yhtä tuhoisa kuin silmitön lajiraivo. Hanhi nyt vain on hanhi ja ihminen on ihminen; lokki on lokki; merimetso on merimetso; käärme on käärme; hämähäkki on hämähäkki; susi on susi ja niin edelleen. Neuvotellaan ja etsitään yhteiset rajat ja tavat elää rintarinnan. Edetään tieto edellä ja jos hyvin käy laitetaan hanhet onnellisesti kuopimaan ja lannoittamaan sellaisia peltoja ja paikkoja, jotka sellaista tarvitsevat. 

Keskustelu eri eläinlajien kuten ihmisen ja hanhien mahdollisuudesta ymmärtää toisiaan liittyy mielestäni oleellisesti myös Lahden ympäristöpääkaupunki 2021 vuoden tematiikkaan, koska ympäristöpääkaupungissa kuten kaikissa kaupungeissa vaikuttaa luonto ilmiöineen ihmisen ja teknologian rinnalla. 



Löydät teokset parhaiten Finna.fi palvelusta ja voit tilata ne omaan kirjastoosi. 


Lähteet:

Telkänranta, Helena. Millaista On Olla Eläin? Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2015.

Waal, Frans de. Are We Smart Enough to Know How Smart Animals Are? London: Granta, 2017.

Waal, Frans de. The Bonobo and the Atheist: In Search of Humanism Among the Primates. First edition. New York: W.W. Norton & Company, 2013.

Waal, Frans B. M. de. The Age of Empathy: Nature's Lessons for a Kinder Society. NewYork: Crown, 2013.




maanantai 7. joulukuuta 2020

Viestit maskien takaa – miksi taide naamioituu?


Olin juuri ihmetellyt lahtelaisen happoteknobändi Business Cityn olemusta ja musiikinsisältöä, kun sosiaalisessa mediassa osui silmiini Billboardin Gil Kaufmanin juttu, joka käsitteli mysteeribändiksi leimattua The Networkia. Molemmilla, Business Cityllä ja The Networkilla näytti olevan jotain yhteistä, nimittäin naamiot ja tuntemattomuus. Musiikissa ja genreissä ei ollut oikeastaan mitään muuta yhteistä, kuin rohkeus ja hillitön poliittinen metatasolla kulkeva ironia ja myös omanlaisensa huumori. En oikeastaan jäänyt pohtimaan bändien musiikillista sisältöä vaan naamioitumisen merkitystä ja lisääntymistä populaarimusiikin alakulttuurien saralla: miksi maskit, miksi anonyymius? 


                                         
                                         The Billboardin juttu The Network - bändistä.

                                        
                                                                            

Business City Live - varsinainen naamiokeikka alkaa 16 minuutin kohdalta




The Network - Threat Level Midnight

                                                       
                                                             
Populaarimusiikkiin kuuluu perinteisesti täysin päinvastainen suosion tavoittelu, poseeraaminen, miljoonat selfiet ja belfiet, rokkarin suuri ego – ainutkertaisuus, omaleimaisuus ja maaginen eroottinen voima. Maskin käyttö viestittää päinvastaisuudellaan jotain yhtä tehokasta ellei tehokkaampaa: ehkä jotain vaarallista, jotain alaista, päälaellaan olevaa, salattua, normaalista poikkeavaa, jotain pinnan alla lymyävää mysteeriä. 

                                     
                

                            
                                      Wikipedian lista naamioituneista muusikoista



Toimiiko maskien tarjoama viesti koronan, siis maskien kultakaudella vai alkaako ilmiön voima  kummuta juuri tästä poikkeuksellisesta ajasta? Viittaako ilmiö musiikin syvempiin ja jollain tapaa tärkeämpiin, ehkä jopa vaarallisiin sisältöihin? Maskeeraaminen ja naamioit ovat aina kuuluneet rockin syvempään olemukseen, kuten esimerkiksi Peter Gabrielin, David Bowien, Daft Punkin, Kissin ja vastaavien leikit niin identiteeteillä, maskeilla, kuin sukupuolellakin tai rockin ulkopuolella Top Gearin The Stigin olemus. 


                            
                                            
                                                Maskit ja rituaalit uskontoelämässä


                                        
                                                

Kiss – Love it Loud



Naamari peittää aidon ja oikean; se tehostaa viestiä ja tekee kokemuksesta erilaisen – jännittävän, ja siksi myös monien alkuperäiskansojen rituaaleissa käytetään naamioita: rituaalissa initiotava kuljetetaan monien vaiheiden kautta muutuneeseen tilaan, missä kaikki arkinen on erilaista. Ja näin paluu takaisin normaaliin – siihen arkiseen, tapahtuu uusin silmin, muuttuneena ja kokemusta rikkaampana. Ilmiö on siis hyvinkin vanhaa perua ja merkityksellisessä roolissa kulttuurien elossa, joten kurkkiiko muinainen henki meitä pop- ja rock musiikin maneereiden ja helmojen takaa kutsuen meitä johonkin rituaaliin – siirtymään ajattelun arkisella kanavalla toisille taajuuksille. Mutta mitä käsittelemään? Mitä muuttamaan? Se kysymys taitaa olla itse kunkin mietittävä oman kokemuksensa kautta. Mutta tuoko ilmiö oikeasti jotain lisää läntisessä hegemoniassa elävän arkeen tai lisääntyykö ilmiö tulevaisuudessa? Kannattaa muistaa, että bändiä katsomaan tullut saattaa olla myös pukeutunut bändin maskiin. 


            
                                                

The Many Costumes of Peter Gabriel

         
                                         

The Networking tapauksessa viesti on hyvin poliittinen ja ilmentää taiteen maanalaisen armeijan vastarintaliikeeen heräämistä amerikkalaisessa yhteiskunnassa nousevaa fasisistista aaltoa vastaan, joten ehkä taiteilijoiden naamioituminen on tällöin ihan järkevää eikä se sisällä sen kummempia erikoisia rituaalisia ulottuvuuksia; ilokseni sellaisen sisältö kertoo kuitenkin siitä, että rockilla ja popilla on yhä poliittista voimaa, merkitystä ja sisältöä. Se päästetäänkö sellaista valtamedian tiheän seulan läpi onkin sitten kokonaan toinen tarina – ehkä artisteille itselle saattaa olla tärkeämpää seisoa valtamedian sivussa, koska taiteen sisältö kohdistaa kritiikkiä valtamediaa ja elämän turvallisemman keskitien valinneita kansanosia kohtaan. Ja jos sellainen bändi murtautuu valtavirtaan on yleensä kyseessä historian lehdille jäävää taidetta. 


                                                        
                                                 
                                        

Dogon kansan maskitanssi.





Lähteitä:

Risto Uron blogi. (2013) Rituaali ja usko. https://blogs.helsinki.fi/uro/2013/01/18/rituaali-ja-usko/

Pyysiäinen, Ilkka. (2006) Jumalten keinu –Kiertoajattelu uskontotieteessä. . https://ekirjasto.kirjastot.fi/ekirjat/jumalten-keinu-kiertoajelu-uskontotieteessa

https://antroblogi.fi – suositeltava lehden blogijulkaisu seurattavaksi.






perjantai 27. marraskuuta 2020

Kirjastoista kansanvallan foorumeita


Sain kutsun seuraamaan Kansanvaltaa kirjastoissa etätyöpajaa. Mietin, että mitä ihmettä ja samalla ensimmäiseksi huomasin tarkastavani onko kyseessä jonkin poliittisen laitakerhon ponnistuksesta, joten tietty poliittisen ilmapiirin kiristyminen näköjään on hiipinyt jo aika syvälle ihoni alle. Minulle kirjasto ja politiikka eivät kuulu yhteen, koska koen, että kirjaston tulee olla niin neutraali ja turvallinen maaperä kuin mahdollista, mitä polittinen diskurssin hallava maaperä ajatuksineen ei kaikkina aikoina ole. Ryhdyin mietteissäni tutkimaan mistä ihmeen kansan, kansanosan tai poliittisen suuntauksen tai vastaavan vahvistuksesta tässä on tällä kertaa kyse? Näin jo mielessäni kirjaston poliittisesti naulattuna maaperänä, minkä tiloihin milloin kukin poliittinen aatesuunta omanlaisensa demokratiakäsityksen nimissä pyrkii paaluttamaan oman lippunsa eikä tuo mielikuva ole millään tapaa miellyttävä. 

Kirjasto on perinteisesti ollut hyvin neutraali ja ohjannut aineistovalintojen ja vapaan tietoon käsiksi pääsyn kautta demokratian toteutumista. Monesti valtiovalta ja kielletyt hedelmät ovat kukkineet kirjaston kätköissä yhdessä turvallisesti, ehkä tässäkin on sellaisesta kyse. Sitten mietin lähinnä huvittuneena, että siirtyykö perinteinen Kansantalokin jumppalaitteiden perässä kirjastoon? 



Linkin sisällön myötä käy selväksi, että tarkoitusperät ovat hyvällä pöydällä, ja toimijat kuten Sitra ovat isoja ja prosessia tullaan arvioimaan työpajojen ja foorumin jälkeen: 

”Kokeilut sopivat myös vastikään uudistetun kirjastolain henkeen. Lain tavoitteita ovat mm. aktiivisen kansalaisuuden, demokratian ja sananvapauden edistäminen. Lisäksi laissa yleisen kirjaston tehtäviksi mainitaan muiden tehtävien ohella yhteiskunnallisen ja kulttuurisen vuoropuhelun edistäminen. Kokeilujen tavoitteena on testata erilaisia vuorovaikutuksen muotoja ja parantaa kansalaisten vaikuttamis- ja osallistumismahdollisuuksia yhteiskunnalliseen päätöksentekoon. Kokeiluissa etsitään toimivia kohtaamisen muotoja ja konspetoidaan saatujen kokemusten pohjalta toimintamalleja, joilla kirjastoista voidaan kehittää kansanvallan foorumeita. Kokeilu arvioidaan ulkopuolisen arvioitsijan toimesta. Kokeilujen aikana toimintamallille etsitään jatkuva rahoitus ja sitä kehitetään kokemusten pohjalta.”


Sitten mietin hetken ja päätän ampua jälleen kerran oman urakehitykseni jalkaan, missä on jo reikiä enemmän kuin tarpeeksi: päätän asettua vastahankaan asiassa. Annan asian sisällölle tilaa vain sen verran, että foorumin annissa saattaa olla apua aineistojen valinnan synkronoinnissa ja oikeanlaisen demokratiaa tukevan painotuksen valinnoissa, ei muussa. 

Tämä vaatii perustelua. Ensinnäkin kannatan itse ehdottomasti demokratiaa ja viime vuosien populistinen kehityskulku on ollut kaikkiaan aika uskomattoman järkyttävää, mutta samalla se antaa näköalan siihen, kuinka dynaaminen ja muuttuva on käsitys kansanvallasta ja sen mahdolliset tulevaisuuden sisällöt. Entä, jos kansanvalta ajautuu hyvin kauas perinteisistä demokraattisista arvoistamme, joten tunkevatko ne silloinkin ”kansan” nimissä kirjastoon? Tottakai tunkevat, jos tiedon neutraalisesta ja tasapainoisesta lähteestä on tullut julkisenvallan, siis monille ylhäältäpäin ohjatun kansanvallan linnake. Kirjaston tulisi olla on tiedon linnake, ei jonkin tietoa soveltavan käytänteen, kuten julkisen vallan ohjaaman sen hetkisen virallisen politiikan, linnake. 

Kirjasto -lehden keskustelun avaus liittyy aiheeseen, mutta jättää kertomatta kuinka ja miten toimia.

Tarroitammeko epäilyttävät teokset kuten hevilevyt 1980-luvulla, noudatammeko jonkun bolitbyroon opaskirjan sensuuriohjeistusta vai jätämmekä vain kokoelmapoliittisesti arvelluttavat raja-aineistot hankkimatta? Entä, jos joku haluaa kaukolainata sellaisen? Tulee mieleen menneisyyden Mustan Raamatun sensuroinnit ja vastaavat. Kuka sitten piirtää sensuurin tiekartan ja kuinka avoimesti sen filosofia avataan, koska sitähän sellainen on. Kokoelmapolitiikka aiheauleiden reunamilla, ajattelunjättömailla, järjen ja politiikan ajatusten korpimailla, on hyvin vaikea ja vaativa alue, joka kaipaa tasokasta keskustelua. 

Onko kirjasto ottamassa askeleen poliittisella tiellä? Tuleeko kirjastosta paikka, missä käydään Jyväskylän puukotusjupakan tapaan kansanvallan diskurssia? Kuka päättää mitä aineistoja ja mistä ajatussuunnista käsin on esillä? Isoja kysymyksiä. Itse pitäisin tämän kaltaisen poliittisen diskurssin ja kehityskulun niillä vanhoilla kansantaloilla ja vastaavissa julkisissa paikoissa, kuten toreilla ja kaupungintalolla. Kirjaston tulee olla neutraali tila, turvallinen lapsille ja vanhuksille, uskonnollisesti sitoutumaton, seksuaalisesta suuntautumisesta tai sukupuolesta piittamaton; neuturaali kansallisuuteen ja kansalliseen alkuperään tai vamman laatuun katsomatta, siis jopa sillä hemmetin natsilla ja antifan tyypillä tulee olla oikeus käyttää kirjastoa turvallisesti. Kirjaston demokratian sydän on sen näennäisessä neutraaliudessa ja ajattelun vapauden oikeuksissa. Ehkä Sitran projekti tukee juuri tätä, mutta kannattaa samaan hengen vetoon muistaa, että juuri ajattelun vapaus ja - olemus saattaa myös ärsyttää toisia demokratian nimissä omaa ja omanlaisensa vapauden nimiin huutavia, joten siksi neutraali, näkymätön ja turvallinen vapaus.

Joten esitän, että ylhäältä johdettu kansanvallan vahvistaminen saattaa ajaa erilaiset alakulttuurit paitsioon ja pelottaa sellaisia kuten minä, jotka ovat tottuneet rauhalliseen tiedon keitaaseen, missä ei ole kyseisten erilaisuuksien värejä, vaikka sellaisia ihmisiä tupa olisi pullollaan. Minun mielestäni kirjastojen anti demokratian vahvistamisessa on juuri turvallinen neutraalius, joka on uhattuna, koska seinien sisään liukuu hiljalleen julkisia instituutioita kauniine ja edistävine ajatuksineen. Miksei kaupungintaloista voisi mieluumin tehdä kansanvallan linnakkeita auditorioineen, missä käydään kiivasta debattia siitä kuka on tällä kertaa oikeassa, miksi kirjastosta? Demokratiatyö on mielestäni tehtävä toisaalla. Kysymys on loppujen lopuksi kirjastojen ikuisuuskysymyksestä: saako kirjasto sensuroida? Kuka päättää mikä on poliittisesti korrektia, mikä propagandaa? Asiat eivät ole yksinkertaisia ja kirjaston tulee ennenkaikkea ylläpitää neutraalia rauhaa rikkaiden aineistojen äärellä ja ennenminkin suojata politiikalta, mihin demokratiakäsityskin kuuluu. 

Poliitikot ja politiikka pois kirjastoista.