perjantai 13. maaliskuuta 2020

Momopou – Pariisin säveltävä katalaani


Belle Époque kauden sävellys- ja maalaustaiteen luotaamiseni jatkuu. Mietin mikä tuossa aikakaudessa minua kiehtoo? Onko siinä jotain samanlaista kuin omassa ajassamme: teknologisen hybriksen ja tulevaisuususkon huipentumaa, uskon ja keksintöjen juhlaa, joka loppui tylysti sotaan ja kärsimykseen. En tiedä onko analogia kovin hyvä, ehkä se hieman ontuu, mutta Belle Époquen loppu alkoi aikanaan häämöttää, kun Titanic kohtasi jäävuoren ja niin Fin de siècle, aikakauden ellei peräti edellisen vuosisadan loppu saapui ensimmäisen maailmansodan merkeissä. Sen jälkeen valon hiljalleen palatessa ihmiskunnan elämään seurasi uuden taiteen modernit ajat ja uudet mestarit, mutta vuosisadan vaihteen aikakauden varjo vaikutti vielä pitkään. Ehkä elämme nyt jotain samanlaista aikaa: mikäli koronavirus minut kaataa, niin soitakaa haudallani Mompoun musiikkia: Frederic Mompou Dencausse tai vain Federico Mompou syntyi Espanjan Kataloniassa, tarkemmin Barcelonassa 16 huhtikuuta 1893 ja jatkoi tuonpuoleiseen 30 kesäkuuta 1987. Fredericon isä oli barcelonalainen lakimies ja äiti ranskalainen, joten Mompou-Dencaussen perhessä kasvatus on ollut ilmeisen taiteita suosivaa ja niinpä myös Fredericon veljestä Josep Mompousta sukeutui myös taiteilija: taidemaalari, jonka maalausten aihepiiri esiintyi myöhemmin lähestulkoon kaiken Fredericon julkaiseman musiikin kansissa.




Mompou opiskeli pianonsoittoa espanjalaisessa Conservatori Superior de Música del Liceussa Pedro Serran johdolla ja piti ensikonserttinsa 15 -vuotiaana, jonka jälkeen tie Pariisin konservatorioon, Conservatoire de Parisiin, oli avoinna. Konservatoriota johti tuohon aikaan jo Lili Boulanger päivityksestäni tuttu Gabriel Fauré ja näin nuori espanjalainen pianisti astui ranskalaiselle maaperälle, ranskalaisen Belle Époque eetoksen parrasvaloihin, joka myös kuuluu läpi hänen sävellyksistään. Aikakausi oli maailmansotien, modernin keksintöjen ja suurten mullistusten haikeaa, mutta myös kovaa aikakautta. Mompoun kerrotaan jo 9 -vuotiaana kuunnelleen Faurén konsertin Barcelonassa, jolloin musiikki oli tehnyt häneen lähtemättömän vaikutuksen. Kaikkiaan Mompou sai oppia monelta taholta ja opettajien sekä ystävien ketjussa mainitaan sellaisia nimiä kuin Enrique Granados, José Iturbi, Isidor Philipp, Ferdinand Motte-Lacroix ja Marcel Samuel-Rousseau. Palattuaan Barcelonaan sotaa pakoon hän julkaisi ensimmäisen sävellyksensä nimeltään Cants magics (1920). Frederico Mompou oli tuolloin vasta 17-vuotias.




Tyylillisesti Mompou luetaan kuuluvaksi miniaturistien ja impressionistien koulukuntaan, missä hänen teosten yhteydessä kuvaillut adjektiivit kietoutuvat meditatiivisen, intiimin ja herkän tunnelmiin, siten että hänen aikalaistensa Erik Satien ja Gabriel Faurén sävellysten tunnelma ja tyyli vaikuttaa vahvasti mukana. Äänimaisemien tai -kudosten delegantteihin yksityiskohtiin on vaikuttanut se, että Mompoun äidin Dencausse -suvulla oli soittokelloja valmistava suvun nimeä kantava yritys, mistä vaikutteena kellojen sointiäänien elementtejä siirtyi hänen musiikkiinsa; tämän lisäksi Barcelonan merikortteleiden merilokkien kiljahtelun ja katalaanikulttuurin leikkivien lasten musiikin ja perinteisen soitannan äänimaisemien kerrotaan antaneen ääniä ja nyansseja hänen musiikkiinsa. Hänen sävellystensä perustana on useimmiten sävelet G♭-C-E♭-A♭-D, joille hän itse antoi nimen Barri de platja, joka viittaa Barcelonan kaupungin merenranta-alueeseen. Itselleni Belle Époque kauden niin sävellys- kuin maalaustaiteen mestareiden tekemiset tuntuvat olevan hyvin vahva ja pitkään jatkunut kiinnostuksen kohde.




Mompoun mesteriteokseksi mainitaan yleisesti Pyhä Ristin Johannes nimisen espanjalaisen roomalaiskatolisen pyhimyksen mystisiin runoihin perustuva Musica Callada (Hiljaisuuden ääni - Voice of Silence). Kaikkiaan Pyhä Ristin Johannes O.C.D. on kontemplatiivisen elämän, mystisen teologian, mystikkojen ja espanjalaisten runoilijoiden suojeluspyhimys.





Mompoun aktiivisin säveltämisaika osuu kaudelle 1920-1950 sekä niiden jälkeiseen aikaan. Hän palasi Pariisin vuonna 1921 ja ranskalainen kriitikko Émile Vuillermoz kehui Mompoun olevan Claude Debussyn veroinen säveltäjä ja tämän luoman tyylin perinteen jatkaja. Kerrotaan, että Mompou ei itse esittänyt koskaan teoksiaan julkisesti vaan aina vain pienen piirin kesken jättäen julkiset konsertit muiden soitettaviksi. Mompoun teos Scènes d'enfants (1915–18) sai osakseen runsaasti kunniaa Motte-Lacroixin esitettyä teoksen julkisesti. Aikojen kerrotaan kuitenkin olleen vaikeita ja vuosien 1931-1941 aikana Mompou ei julkaisut lainkaan musiikkia, koska toinen maailmansota, isän kuolema, varattomuus ja Espanjan sisällissota vaativat säveltämistyöltä oman veronsa. 

1950-luvulla hän aktivoitui jälleen säveltämään aikojen parantuessa, jolloin hänen sävellystensä fragmentteja esitettiin vuonna 1955 Kenneth MacMillanin baletissa La Casa de los Pájaros (Lintujen talo - The House of Birds) sekä 1956 Lorcan näytelmään perustuvan Don Perlimpin (Don Perlimpinada) baletissa, joka sävellettiin yhteistyössä Mompoun ja Xavier Montsalvatgen kesken. Suurin osa baletin äänimaisemista on Mompoun musiikkia Montsalvagen toimiessa apuna orkestroinnissa, mutta kuten hyvän yhteistyön henkeen kuuluu lisäsi hän teokseen jotain omia sävelkulkujaan. Seuraavana vuonna 1957 jo 64 vuotias Mompou avioitui pianisti Carmen Bravon kanssa: avioliiton kerrotaan olleen molemmille se ensimmäinen eikä pariskunnalta jäänyt lapsia. 

Vuonna 1975 Mompou nauhoitti pianosävellyksensä espanjalaiselle Ensavo merkille. Kyseiset arvokkaat teokset ovat nykyisin saatavilla striiminä, Cd:nä ja vinyylinä Ensavon ja Brilliant Classic -merkin takaa. Tämän jälkeen Mompoulle satoi kunniamerkkejä, akateemisia kunnianosoituksia ja -arvoja. Vuonna 1987 Mompou lähti säveltämään taivaskuoroon ja hänen maallinen tomumajansa haudattiin Montjuïc Cemeteryn hautausmaalle Barcelonaan Mompoun saavutettua huiman 94 -vuoden huiman iän. Hänen vaimonsa kuoleman jälkeen vuonna 2007 noin 80 ennen julkaisematonta teosta näki päivänvalon, joten Mompoun arvo säveltäjänä on noussut 2000-luvulla arvoon arvaamattomaan. Itselleni Mompoun musiikki toimii hienosti rauhallisen lukuhetken taustalla tai muuten rauhoittavana kiireisen päivän päätteeksi: jokin meditatiivinen ja mystiikan henki siitä tosiaan välittyy.  
  

Pianoteokset
Impresiones íntimas (Intimate impressions), 9 miniatures, written 1911–1914
Pessebres (1914–1917) (Nativity Scenes)
Scènes d'enfants (1915–1918) (Scenes of children; later orchestrated by Alexandre Tansman)
Suburbis (1916–1917) (Suburbs; later orchestrated by Manuel Rosenthal)
Cants màgics (1920) (Magic Songs)
Fêtes lointaines (1920–1921) (Distant Celebrations)
Charmes (1920–1921)
Cançons i danses (1921–1979) (Songs and dances)
Dialogues (1923)
Préludes (1927–1960)
Variations on a Theme of Chopin (1938–1957) (based on Chopin's Prelude No. 7 in A major)
Paisatges (1942–1960) (Landscapes)
El Pont (1947)
Cançó de bressol (1951) (Lullaby)
Música callada (Silent music or Voices of silence) (Primer cuaderno – 1959, Segundo cuaderno – 1962, Tercer cuaderno – 1965, Cuarto cuaderno – 1967)

Piano- ja lauluteokset
L'hora grisa (1916) (The grey hour)
Cuatro melodías (1925) (Four melodies)
Comptines (1926–1943) (Nursery Rhymes)
Combat del somni (1942–1948) (Dream combat)
Cantar del alma (1951) (Soul Song)
Canciones becquerianas (1971) (Songs after Bécquer)

Baletit- ja näyttämöteokset
Don Perlimpin (1956; written with Xavier Montsalvatge)

Kuoroteokset 
Los Improperios (The Insults), for chorus and orchestra (1964; written in memory of Francis Poulenc)
L'Ocell daurat (The Golden Bird), cantata for children's choir (1970)

Kitara teokset
Suite Compostelana for guitar (1962; composed for Andrés Segovia)
Cançó i dansa No. 10 (Sobre dos Cantigas del Rei Alfonso X), originally for piano (1953), transcribed for guitar by the composer (undated manuscript)[8]
Cançó i dansa No. 13 (Cançó: El cant dels ocells; Dansa (El bon caçador)) for guitar (1972)[9]


Lähteet:








sunnuntai 8. maaliskuuta 2020

Kirjastojen aineistojen vaikuttavuuden arvioinnin vaikeudesta


Kirjoittelin luentopäiväkirjaa opintoihini liittyen kirjaston vaikuttavuusarvioinnin tekemisen monimutkaisuudesta. Luento perustui pääosin Eero Niittymaan (2017) tekemään graduun yleisten kirjastojen vaikuttavuuden arvioinnista. Olin nimittäin juuri edellisellä viikolla miettinyt Niitymaan työssään kuvaamien perinteisten metodien kuten kävijälaskurin- ja lainausmäärien merkitystä kokonaisvaikuttavuuteen. Niittymaa käy työssään ja luennollaan hyvin läpi koko asian monimutkaisuutta ja sitä, että viime kädessä meillä ei ehkä kuitenkaan ole mahdollisuutta päästä käsiksi vaikuttavuuteen muuten kuin erilaisten kyselytutkimusmetodien ja havainnoivien metodien sekä kovia määreitä sisältävien metodien yhdistelmällä. 

Säästän kuitenkin lukijan Niittymaan luennon yksityiskohdilta, mutta liitän asiaan pari havaintoa edelliseltä viikolta: Cd-äänitteitä lainataan aika vähän, mutta hyllyillä kävi kuitenkin koko ajan äänitteiden selailusta johtuva räpinä, joten jäin välillä seuraamaan prosessia ja huomasin ihmisten välillä ottavan äänitteestä valokuvan tai tutkivan matkapuhelimestaan jotain, mitä aloin jossain vaiheessa  miettimään. Päättelin optimistisesti, että mahdollisesti he tutkivat jotain kädessään pitämään äänitteeseen liittyvää, kuten esimerkiksi sitä löytyykö sitä striimien valtatieltä kuin muuten vain somettelivat ajankulukseen, ja yllättäen kysyttyäni asiaa olin oikeassa. Eräs asiakas kuunteli kokoelmaa selaillessaan yhtä löytämäänsä teosta jo ennen lainaamista striiminä kuulokkeilla kuunnellen: siis striimiä kokoelman äärellä, joten kokoelma toimi siis kuitenkin muutenkin kuin kotiin kannettavana ja siellä kotona peiton alla piilossa kuunneltavana muinaismuistona. Kokoelma toimi polkuna vinkaten ja antaen polun haaroja eteenpäin musiikillisten löytöjen pariin. Taideteoksia on nimittäin todella paljon viimeiseltä yli sadalta vuodelta, joten ajatuksia herättävä kokoelma on siis lisä striimiin, tai kääntäen striimi on lisä kokoelmalle, miten sen itse kukin haluaa ajatella. Kaikkea kun ei koskaan tule löytymään vain striimien palveluista. 

Sitten nostin yhden äänitteen esille ja kirjoitin säveltäjä Lili Boulangerista jutun ja seuraavalla viikolla paikallinen toimittaja kävi hauskana sattumana lainaamassa samaisen esille laitetun äänitteen, jolloin pääsin keskustelemaan hänen kanssaan tovin. Sen jälkeen Sinfonia Lahti esitti säveltäjältä kaksi teosta ja sitten lehteen tuli pitkä kertomus tästä suurelle yleisölle suhteellisen tuntemattomasta naissäveltäjästä. Joten uskalsin varovasti peilata tapahtumaa yhden Cd-levyn sisältämän aineiston vaikuttavuutena tai liitospintana asiassa: arvioin, että kirjaston kovien vaikuttavuusmittareiden mukaisesti tapahtumassa olisi ollut vain yksi ISO -standardin mukainen mitattava määre, siis vain yksi lainauskerta sellaisessa mittarissa, mutta pehmeämpien mittareiden näkökulmasta vaikuttavuutta oli melko paljon enemmän ja se vain kumuloitui edetessään mediassa ja maailmalla. Toinen tapahtumasarja oli samalla viikolla: eräs musiikinopettaja lainasi ison pinon erään säveltäjän partituureja opetukseensa liittyen ja näin muutama lainalaskurin klikkaus todennäköisesti kumuloitui musiikkiluokallisen sivistykseksi. Joten vaikuttavuus on todellakin mielenkiintoinen ilmiö vaikka vaikeasti mitattavissa olisikin: jäin siis kaipaamaan lisää tutkimusta ja pohdintaa. Ehkä tarvitsemme tulevaisuudessa kenttätyötä tekeviä kirjastoantropologeja enemmän kuin kävijälaskureita suunnittelevia insinöörejä. Taide, kirjallisuus, musiikki, näytelmät, elokuvat ja pelit kun eivät millään hetkellä lakkaa tai lopu, ne vain lisääntyvät. 


Lähteet:

Poutiainen, Petri. 2020. Konserttiarvio: Anja Bihlmaier on lottovoitto lahtelaisille. https://www.ess.fi/paikalliset/810145. Julkaistu Etelä-Suomen Sanomat 7.3.2020 s. B9. Viitattu 8.3.2020

Lauhakari, A-P. 2020. Lili Boulanger, vuoden 1913 Prix de Rome- kilpailun voittaja. http://librarianmusica.blogspot.com. Viitattu 8.3.2020.

Niittymaa, E. 2017. Yleisten kirjastojen vaikuttavuuden arviointi: käsitteet, menetelmät ja tapaustutkimus Helsingin kaupunginkirjaston Kotikirjastossa. http://urn.fi/URN:NBN:fi:uta-201705121561. Viitattu 8.3.2020.

keskiviikko 26. helmikuuta 2020

Lili Boulanger, vuoden 1913 Prix de Rome -kilpailun voittaja.


Lili Boulanger lienee harvemmalle tuttu naissäveltäjä. Itse Löysin Lili Boulangerin In memoriam Lili Boulanger nimisen teoksen jälleen kerran kuin vahingossa Lahden kaupunginkirjaston musiikki- ja mediaosaston kokoelmista ja päätin tutustua tarkemmin. Wikipedia kertoo Lili Marie-Juliette Boulangerin syntyneen 21.8.1893 Pariisissa ja jatkaneen matkaa tuonpuoleiseen 15.3.1918, joten aavistan, että hänen elämänsä lyhyys antaa viitteitä traagisista ajoista. Hänen kerrotaan sairastaneen kovan keuhkokuumeen ja lopulta uupuneen Crohnin taudin kynsissä vain 24 -vuotiaana. Boulangerin aikaan tuberkuloosi, polio ja erilaiset tartuntataudit jakoivat ja muokkasivat ihmisten arkista elämää huomattavasti enemmän kuin nykyaikana, mistä varmasti myös huokui taiteeseen tunnelmia: kuolema oli läsnä ihmisten arjessa aivan eri tavalla kuin nykyisin. 





Boulanger syntyi ilmeisen musikaaliseen sukuun, jonka helmoissa ensiaskeleet musiikin jäljille otettiin jo varhain. Hänen opasti hänen siskonsa Nadia, joka eli hyvin pitkän elämän 1887-1979, ja on kirjoittanut elämästään Lilin kanssa paljon. Myöhemmin niin Nadialle kuin Lilillekin avautui mahdollisuus päästä jatkamaan musiikinopintoja Pariisin konservatorioon Conservatoire de Paris:n, joka edusti samalla maailman ensimmäistä ja ehkä maineikkainta konservatoriota ollen yhä vielä Ranskan suurin konservatorio. Kyseinen musiikinahjo on perustettu vuonna 1795. Ranskassa korkea asteisen konservatorio nimen alla harjoitetaan, kuten nimestä voi päätellä, maan korkeimman tasoista musiikinopetusta. Suomessa konservatoriot eivät pääsääntöisesti enää ole kuin toisen asteen opinahjoja, koska ammattikorkeat ja yliopisto ovat ottaneet sen paikan haltuunsa.  Muuten vastaavia kuin meidän konservatoriomme eli alemman tason konservatorioita löytyy Ranskasta peräti 39 kappaletta. 






Boulanger sai opetusta mm. Paul Vidalilta ja Georges Caussadelta vuosina 1909-1913 ja lopulta hän voitti historian ensimmäisenä naissäveltäjänä Prix de Rome -kilpailun vuonna 1913, joten mistään tavanomaisesta tapauksesta ei todellakaan ole kyse. Kilpailun voittanut teos on nimeltään Faust et Hélène. Lili pääsi kaikeksi onneksi heikosta terveydestään huolimatta matkustelemaan ja hänen parhaimmat teoksensa syntyivät niinkin hienossa paikassa kuin Rooman kukkulalla sijaitsevassa Villa Medicissä. Lopulta huomatessaan omien päiviensä olevan vähenemään päin hän omistautui haavoittuneiden sotilaiden hoivaamiselle ja työskentelylle. Nykyisin Lilin ja Nadian taiteellista perintöä vaalii heidän nimeään kantava säätiö.




Vuonna 1993 julkaistunu In memoriam teoksen kannessa kerrotaan sen sisältävän molempien siskosten töitä pianisti Emile Naoumoffin tulkitsemina, joka oli Nadia Boulangerin viimeinen oppilas. Nadian ja Lilin elämä kietoutui hyvin vahvasti yhteen, joten molemmilla on ollut selkeä vaikutus toistensa töihin eikä niiden erottaminen toisistaan ole aina helppoa tai edes järkevää.




Nadia Boulanger kertoo In memoriam levyn kansiteksitissä heidän liikkuneen jo pikkutyttöinä pariisilaisten säveltäjien piireissä ja erityisesti Lilin olleen säveltäjä Gabriel Faurèn lemmikki. Lilin ja Nadian äiti oli aikanaan kuuluisa laulaja Raïssa Boulanger, joka oli taustaltaan venäläinen herttuatar, joten menneen maailman ranskalaisen ja venäläisen musiikkielämän juonteet kietoutuvat heidänkin tapauksessaan yhteen. Tyttöjen isä Ernst Boulanger oli myös muusikko ja perheen nyansseista voisi kirjoitella ihan ehtiessään oman juttunsa. Lopulta vain 24-vuotiaana kuolleen säveltäjän siirtyessä tuonpuoleiseen häneltä jäi kesken ooppera La Princesse Madeleine. Kaikkiaan Lilin tuotanto käsittää lauluja, kuoro- ja orkesteriteoksia ja kamarimusiikkia noin 50 teoksen verran. 11. helmikuuta 1927 löydetty asteroidi 1181 Lilith on nimetty Lili Boulangerin mukaan. Striimauspalveluista näyttää löytyvän melko hyvin heidän musiikkiaan, joten kannattaa istua alas ja viettää rauhallinen hetki heidän seurassaan.











torstai 20. helmikuuta 2020

Frøy Aagre - saksofonittelua Norjan malliin



Otin kuunteluun Frøy Aagre nimisen norjalaisen saksofonistin Cycle of Silence nimisen vuosina 2008 - 2009 äänitetyn ja hieman myöhemmin 2010 julkaiseman pitkäsoiton. Tyylikkään kansitaiteen lumoamana levyä hetken hypisteltyäni tein nopean kuuntelupäätöksen, joka kannatti sillä teos on miellyttävää kuunneltavaa ja erinomaisen taidokasta soitantaa. Hypistelymukavuutta asiaan toi Lahden kaupunginkirjaston hieno äänitekokoelma, mistä kyseisen teoksen löysin. Levyjen löytäminen fyysisesti selailemalla on oma harrastuksensa, mitä on mukava silloin tällöin tehdä vaikka kieltämättä käyttämäni striimauspalvelun suositukset ovat myös melkoinen kultasuoni.

Frøy Aagren bändissä soittaa Andreas Ulvo (p), Audun Ellingsen (b), Freddy Wike (dr) & Sigrun Eng (vc), Trude Eick (fr-h) ja Øyvind Braekke (tb).


Levyn biisilista on seuraavanlainen:

1   Neverending journey
2   Cycle of silence
3   Lost connection
4   Long distance
5   Steam train
6  Siberia
7  View from Venus
8  Words on an envelope
9   Slow motion
10  Atoms






Levyn äänimaisemat toimivat ainakin omalla kohdallani rauhoittavasti ja mieleen nousivat Norjan vuonojen sammalleen vihreän sävyt sekä kuulaat syyspäivät. Bändi soittaa todella hyvin: pianon ja kontrabasson miellyttävä tahdittelu siivittää mielialaa melkoiseen korkealentoon. Ei siis ihme, että päätin vilkaista tarkemmin Frøy Aagren musiikillista taustaa. Nimi voidaan litteroida myös muotoon Fröy Aagre, mutta striimauspalvelut löytävät artistin pelkällä Aagre sukunimellä. Säveltäjäprofiilia tutkiessani kävi ilmi että hän on opiskellut musiikkia ja saksofonin soittoa Birminghamin konservatoriossa klassisella kuin myös koulun jazz-osastolla sekä hionut osaamistaan Middlesexin yliopiston musiikkiahjossa. Englannissa hänen kerrotaan yhä vaikuttavan Lontoon melko pirteässä jazz-skenessä ja kaikkiaan Aagren vaikuttaa hyvin kosmopoliittiselta taiteilijalta: mukaan mahtuu tangoa Buenos Airesissa ja David Liebmanin oppia New Yorkissa ynnä muuta mukavaa.

Levynkansien esittelytekstin mukaan hän nimeää omaksi musiikilliseksi esikuvakseen yllättäen Johan Sebastian Bachin musiikin, mikä myös mielestäni heijastuu sävellysten harmonioissa. Mistään tavallisesta jazzista ei siis ole kyse vaan nyt liikutaan nykyjazzmusiikin fuusioiden äärellä, ja tulema kuulostaa mitä parhaimmalle. Joten ei siis ihme, että kriitikot näyttävät verkonlähteissä ylistävän teosta: Jazzwisen toimittaja Stuart Nicholson kuvaa sävellyksiä: ”quiet triumphs with solos which develop from deep within the soul of the pieces”. Joten suosittelen kiilottamaan korvakäytävät ja virittämään kuuloluut keväiselle linnunlaululle tämän tahtiin.







Aagrenin teosluettelo löytyy Discogsista:

Albumit:

Frøy Aagre ‎– Cycle Of Silence

Label:
ACT (4) ‎– ACT 9491-2
Format: CD, Album
Country: Germany
Released: 22 Jan 2010
Genre: Jazz
Style: Contemporary Jazz

Frøy Aagre ‎– Electric

Label: Momentum Rec. ‎– Momentum101
Format: CD, Album
Country: Norway
Released: 2013
Genre: Jazz

Frøy Aagre - Gloria album art Frøy Aagre & Schola Cantorum (3), Tone Bianca Sparre Dahl* - Gloria 
‎(File, FLAC, Single, 96.)




sunnuntai 17. marraskuuta 2019

Mitä maailman lukutaitoisimmalle kansalle tapahtuu?


Asioiden vastakkainasettelu ei ole aina oikeudenmukaista, mutta mikäli budjetit ovat rajalliset niin joudutaan tekemään. Kirjasto on perinteisesti toiminut kansansivistyksen vapaana keitaana ja onnistunut siinä pitkään mitä parhaiten, mutta entä nyt kun lukutaidon mittarit ovat kääntyneet yllättäen laskusuuntaan, mikä on muuttunut? Missä siis olemme ja kuinka tuon asioiden muutoksen hetken voisi paikallistaa? Löytyykö se digitaalisen tulosta maailmaamme vai jostain muusta?

Mietin ensin sitä, mikä kirjoitetun kulttuurin harrastamisessa on erilaista johonkin muuhun, siis mikä erottaa lukemisen esimerkiksi tenniksen pelaamisesta? Ensinnäkin lukeminen on tapahtuma, missä lukija kuvittelee sisäisesti tapahtumat, jotka eivät ole valmiina visuaalisina kuvina. Sisäisen lukijan kuvitelmia usein saattaa ärsyttää esimerkiksi elokuvan filmatisointi, koska kullakin on eriäviä mielikuvia ja tulkintoja tapahtuneesta. Se, että sisäisen mielikuvituksen virta pulppuaa jonkin tahdissa erottaa sen asioista, missä toimitaan ennalta opittujen taitojen varassa ja monesti myös nopeasti reflektoiden, josta esimerkkinä hurjasti taitoa vaativa tennis tai vaikka sadan metrin juoksukilpailu. Tällöin sisäiset mielikuvat eivät juuri ehdi kuvittamaan tapahtumaa tai seikkailemaan uutta pään sisällä luoden, joten sanoisin, että urheilutyyppisillä asioilla pääsemme oikeastaan helpoiten eroon omaehtoisista mielikuvia luovista mielenmaailmoista:  mielikuvia luovan analyyttisen tulkitsijan voi myös pysäyttää tai ainakin sivuttaa. Pingiksessä tai tenniksessä ei tarvitse miettiä faktoja, syvälukea asioita analyyttisesti tai etsiä välillä lisätietoa, eikä se myöskään välttämättä synnytä uusia ideavirtoja tai keskustelua samaa asiaa tekevän kanssa siitä, miten toinen asian kokee. Luettava asia ei ole kuvitettu, joten se kuvitellaan. 

Seuraavaksi mietin sitä sivistääkö tennis tai sadan metrin pikajuoksu ihmistä? Sivistääkö pelaaminen ylipäätään ihmistä? Mitä sivistyminen tai sivistys ylipäätään on? Asetan tässä sivistyksen sellaiseen toimintaan, mikä aiheuttaa ihmisessä sisäistä ajattelua, asioiden  tulkintaa, sisäistä analyyttistä pohdintaa ja mielikuvitukseen liikettä. Sivistyminen tarjoaa kyvyn erotella, eritellä, olla lähdekriittinen, analysoida ja lopulta kyseisen ajatteluprosessin tulokset voidaan kantaa yhteiseen foorumiin muiden luodattaviksi. Pelkästään sosiaalinen ja/tai strateginen ulottuvuus ei sekään yksin tuo sivistystä vaan tarvitaan jotain lisää, mutta mitä?

Voiko sitten viihde tarjota sivistystä? Kyllä varmasti jossain rajoissa viihteellistä dekkaria lukeva saa myös sivistystä, mutta ennen kaikkea viihdekirja liikuttaa mielikuvia: dekkarin tyyppinen kirja tarjoaa myös juonenkehittelyn kautta ajattelua siitä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Miten tämä sitten eroaa jostain muusta viihteestä? Ehkä ainoastaan siinä, että sisäinen mielikuvien luomisen prosessi on vahvempi kuin visuaalisissa viihdemuodoissa. Elokuvissa katsoja voi joutua miettimään mitä seuraavaksi tapahtuu ja oppia hurjasti jotain uutta. Musiikkia kuunnellessa vapaan mielikuvituksen laukaaminen saattaa saavuttaa melkoiset sfäärit, mutta entä tietokonepeleissä? Lunastaako niiden visuaalisen ärsykkeen seuraaminen sivistyksen lupauksen? Ensinnäkin pelejä on kovin monenlaisia ja osassa sosiaaliset taidot ja strateginen ajattelu on vahvasti mukana, osassa räiskintäpelejä mielikuvat ovat kuitenkin yhtä narikassa kuin sadan metrin pikajuoksussa. Löytyykö ero sitten lopulta kuitenkin visuaalinen käsitteen takaa?

Mahdollisesti, ihminen on hyvin visuaalinen eläinlaji ja meitä houkuttaa ulkoinen liike ja kuvat, joten takerrumme helposti seuraamaan visuaalista kuvaa, ja kun tämä yhdistetään tämän päivän tietotekniseen visuaaliseen tarjontaan, niin veikkaan, että koukku löytyy. Se taas yhdistettynä kuivan näköiseen paperimuotoiseen kirjaan, joka vielä pitää sisällään lukemattomia merkkejä, niin ei ihme, jos se vaikuttaa hyvin tylsältä ajanvietteeltä. Sitä kun joutuu lukemaan ihan itse ja herättelemään sitä sisäisten mielikuvien lähdettä. Joten sivistys saattaa olla jotain sellaista, missä joudumme tietoisesti ponnistelemaan helposti viihteellisen ja viihtyvän olotilan vastavirtaan löytääksemme oman sisäisen tarinankertojan.

Koska kirjastojen budjetit ovat rajallisia, niin kannattaa todella miettiä mitä kirjastosta löytyy ja mitä sinne hankitaan. Pahinta mitä saattaa tapahtua on se, että kirjastosta tulee postin toimipisteen kaltainen sekakioskikeskus, mikä ei oikein palvele hyvin enää millään osa-alueella eikä tarjoa sisäiselle tarinankertojallemme enää mitään ärsykettä.





keskiviikko 25. syyskuuta 2019

Kirjasto on kuollut. Kauan eläköön kirjasto!



Bloggailufiilikseni ovat olleet hieman tauolla, kuten myös varsinainen kirjastotyöni, joten jatkossa kirjoittamiseni kirjastomaailman ihmeellisyyksistä saattaa tulla tiensä päähän, koska en välttämättä vaikuta enää kirjastomaailmassa. Lahden konservatorion jälkeen sijaistin hetken Taideyliopiston kirjastolla ja sen jälkeen edessä oli taas kilometritehdas ja TE-palveluiden ihmeellisyydet. Toki olen hakenut kynä punaisena alan töitä, mutta en ole suinkaan ollut ainoa. Se, että osaamisresursseja on vapaana paljon pitäisi kyllä edistää alaa. Lopulta sananparsi aika lentää kuvaa hyvin nykyistä olotilaani, ja tuota lentämistä on vauhdittanut opiskeleminen ja siinä sivussa oman tietopalvelualan yrityksen miettiminen ja myös kokeileminen: kokeilin sitä ensin kevytyritysmuotoisena ja huomasin, että tukijalkoja pitää olla enemmän; tie yleishyödyllisen kirjastomaailman palvelusta kovan yritysmaailman jalkoihin ei siis ole millään muotoa helppoa, mutta toisaalta antaa näköaloja kumpaankin suuntaan.

Minut kuitenkin herätti katsomaan kirjastojen tilaa Espoon kaupunginkirjaston päätös luopua ääniteaineistoistaan, ja kuin varkain musakirjastot olivat jälleen tajuntani kartalla, mutta mistä näkövinkkelistä asiaa sitten tarkastelisi? Jotenkin pitäisi pyrkiä olemaan rakentava, mutta miten? Onko jonkin aineistolajin näin raju katoaminen enne tai oire jostain tulevasta, ehkä isommasta? Onko kirjasto siirtymässä kokonaan nettiin ja puhelimeen tai vastaavaan laitteeseen? Onko meillä enää tarvetta koko kirjastoinstituutiolle? Tiedän, että nyt tulee verta pakkiin, mutta parempi lyödä ässät pöytään jo tässä vaiheessa, että pääsee katsomaan onko olemassa joku vielä parempi käsi.

Asian isossa kuvassa kirjalla menee suhteessa muihin kirjastojen aineistoihin melko hyvin, mutta sen ei pitäisi tarkoittaa kuitenkaan sitä, että kirjaa myöhemmin kirjastoon asettuneisiin kulttuurin tuotoksiin aletaan suhtautua syrjivästi. Mistä paine tyrkätä heikommat aineistot ensin yli laidan? 

Mutta ensin siihen kysymykseen: mitä jää jäljelle, jos kirjastot katoaisivat? Ainakin paljon uudelleen koulutettavia ihmisiä. Mutta mitä muuta? Syntyykö jossain asioissa jonkinlaista vajetta, puutetta, tai menetyksiä? Mitä ne asiat voisivat olla? Veikkaan että se puute liittyy vahvasti sivistykseen, mikä ei tietysti olisi yllätys näin populismin raiskaamina vuosina, joita elämme. 

Musiikkikirjastolaiset ovat olleet aika marginaalinen ryhmä kirjastojen sisällä, joten  pienikin hivutus saattaa alan Suomessa ahdinkoon, mutta toisaalta musiikinalalla, yleisen kirjaston puitteissa, on ollut myös melko äänekkäitä näkijöitä ja tekijöitä kuten esimerkiksi Heikki Poroila. Sen lisäksi on viime vuosina nimenomaan musiikkikirjastolaisten piiristä noussut hyvin vahvasti kirjastojen ulospäin suuntautunut tapahtumien järjestäminen.  Lieneenkö analyysini oikeilla jäljillä? Kirjoja vastaan minulla ei ole mitään, päinvastoin, joten onko suomalainen musiikkikirjastojen skene vain liian pieni pitääkseen puoliaan?

Musaoppilaitoksissa kirjastoalan akateeminen osaaminen voidaan yllättävän helposti ulosmitata OAJ:n vahtiessa opettajien reviiriä ja samalla sen tyyppinen substanssiosaaminen ohenee koko ajan. Se, että vähemmän akateemisia ammatteja sisällään pitävissä pienemmissä kunnissa ulosmitataan akateemisista pienipalkkaisinta substanssia on ikävää, ja tekee varmasti aukon sivistyksen tasoon, koska erilaisia suorittavia ammatteja näissä kunnissa yleensä riittää rekanpesijöistä hitsareihin, jotka eivät tyypillisesti kirjoita, pohdi tai ota sivistysjupinoihin osaa kuin ehkä huutamalla somessa. Sori vain tämä ikävä yleistykseni, ja varmasti poikkeukset vahvistavat säännön. On kuitenkin eri asia kouluttaa ihminen osaamaan jotain suppeaa ammattia, kuin osaamaan ajatella laajemmin. Toki kaikkia tarvitaan, mutta kiukuttelen, koska sivistyksen putket eivät ole radiossani viime vuosina liikaa hehkuneet.

Kuin vahingossa muotoilin asian ytimen: substanssiosaaminen. Se on se villakoiran ydin, jota ei saisi päästää katoamaan. Musiikin painetun, tuotetun, äänitetyn, esitetyn maailman syvätuntemus, jota ei mikään hakukone osaa muotoilla ellei hakijaa ensin osaa opastaa lähemmäs kädestä pitäen. Kyseessä on kuitenkin inhimillisen kulttuurin tuotokset, joilla on ulottuvuuksia eri suuntiin: niillä on historia, tarina, eri muotoja, keskenään riiteleviä näkemyksiä totuuksista, ja niin edelleen. Kertokaahan mikä algoritmi osaisi paneutua näihin ihmisiä itseään paremmin? Ei mikään, ja jos osaa, niin kirjastojen menetys on pikkujuttu siinä, että ihmisyys on kadotettu koneen tieltä. Inhimilliseen kulttuuriin nyt vain kuuluu toisilleen tarinoita kertovat ihmiset, toisiaan auttavat ihmiset, toisilleen musisoivat ihmiset ja toisilleen kirjoittavat ihmiset. Tähän yhteyteen voisi kaivaa ilmastokeskustelusta Greta Thundbergin sanat: how dare you! jos joku tosiaan asettaa ekonomian ja koneet ennen ihmisten omaa kulttuuria. Eikö meillä tosiaan ole varaa musakirjastoihin? Ja jos lainausmäärät ovat laskusuunnassa, niin mitä sitten? Lainaustilastojen rinnalla kulkee selailijat, kyselijät, hengailijat, tutkijat, arkistot, hiljaiset kuuntelijat ja sen sellaiset vaikeimmin mitattavat tahot. Ja he tarvitsevat nyt ja tulevaisuudessa substanssiosaamista pelkistetyn tiedonhaun osaamisen lisäksi, joten informaatiotieteiden ja interaktiivisen median opiskeleminen auttaa yleistasolla antaen taidot, mutta ei juurikaan alakohtaisia substansseja, joten älkää hemmetissä hukatko alan osaajia, hölmöt!

Suosittelisin itsekullekin alakohtaiseen substanssiosaamiseen kriittisesti suhtautuvalle vaikka kahvihetkeä Heikki Poroilan tai Jaakko Tuohiniemen kanssa: keskustelua musiikki maailman nyansseista ja teoksista. Toki Heikki on jo eläkkeellä, ja Jaakko kiireinen, joten he voivat kokea tämän ajatukseni kaikkea muuta kuin mukavaksi. Minäkin voin keskustella, mutta laitan nykyisin siitä sinulle laskun perässä. Olisi nimittäin surullista, jos vastaavia syväluotaajia ei enää synny tai jos sellaisille ei ole enää tilausta. Nyt heitä on vain kourallinen. Toki opettajien maailmassa kulkee vastaavaa osaamista, mutta se on aika monesti pilkkoutunut johonkin tiettyyn osa-alueeseen, kuin valtavan laaja-alaiseen julkaisujen ja niiden taustalla toimivien nyanssien tuntemukseen. 

Se, mitä tulee tietokantatyön vaatiman kuvailemisen syvyyden ja paksuuden vaatimukseen purkaa osin sitä syvää huolta, ei vain löydettävyydestä, vaan myös siitä, että esimerkiksi musiikissa kustantajien katalogien selaileminen, editioiden vertaileminen, kuvailtavan kohteen syvä ja vertaileva analysoiminen kehittää kuvailutyön ohessa tekijän omaa tietopohjaa. Joku algoritmi varmasti joskus hoitaa saman työn, mutta keskustelevatko ne kuvailemistaan asioista laajemmin kahvitauolla tai asiakkaan kanssa? Huomaavatko ne virheitä asioissa, muutoksia kustannuspuolella tms? Kokoontuvatko ne kerran vuodessa yhteiseen koulutustapahtumaan? 

Sitten se pahempi skenaario: entä jos kirjastoja ei enää tarvita? Mitä sitten? 

Sitten meillä on arkistolaitoksen rinnalla jonkinlainen kansalliskirjastomuseo, joka tallentaa tutkijoiden, kirjoittajien ja taiteilijoiden yksittäiskappaleet. Loput kappaleet saa itse kukin niin halutessaan ostaa kirjakaupasta tai levykaupasta, jos on varaa. Siis  back to basics: jos on varaa. Palaamme jälleen kansansivistyksestä huolehtimiseen ja se on kirjastojen perimmäinen tehtävä, mihin kuulu myös musiikki ja muita taiteita sekä niistä informaation jakamista, kuten myös kulttuurikeskusteluun osallistuminen tai ainakin sen tukeminen. 

Entä jos kansansivistyksestä ei tarvitse enää huolehtia? Mitä sitten? 

Siinä kohdassa ässien rinnalle nousee jokerit: populismi, hallitsemattomat kustannuskuviot, plagiarismi, faktapohjaisen maailman katoaminen barbarismin syövereihin, ja lopulta vahvempien voimien yhä enenevässä määrin voimaantuminen, jolloin mahdollisena lopputulemana on korruptoitunut, kleptokraattinen veroja välttelevä rikkaiden yhteiskunta, mahdollisesti narco state, ja kuka siitä sitten hyötyy? Ei kukaan, ei ainakaan ajatus yhteisestä yhteisöstä. 

Joten sanoisin, että kirjastomaailman kengännauhoja ei vielä ole solmittu ristiin ja marssi jatkuu. Tarvitsemme yksityisomaisuudesta ja kulttuuritaustoista vapaata julkista tilaa, missä on töissä eri sivistystä tukevien informaatio-alojen substanssiosaajia, tutkijoita, faktan tarkistusta, opastusta, anonyymiä pääsyä verkkoon, ihan vain ihmisiä juttelemassa toisen kanssa, taidetta ja kirjallisuutta; tarvitaan konemaisesta työstä poikkeavaan reflektoivaa osaamista, paksuja kokoelmia ja aikaa kommunikoida ihmisten kanssa, joten onhan meillä tähän varaa? Onhan?



perjantai 22. maaliskuuta 2019

Katastrofileirin kirjastokonseptia pohtimassa


Tellusta tuli ohjelma Syyrian pakolaisleireiltä, missä Jordania on ryhtynyt rahoittamaan uusia innovaatioita niin likavesien kuin puhtaan veden käsittelyyn. Kieltämättä pakolaisleirit ovat tapetilla ja tuntuvat herättävän intohimoja suuntaan jos toiseen. Siinä leirin telttameininkejä katsellessa yritin kuvitella minkälaista sellaisessa olisi asua. Suosittelen moista mielikuvaharjoittelua itsekullekin. Asiaa aprikoidessani mieleeni nousi, että missähän teltassa siellä on kirjasto? Hetkinen! Niin, onhan siellä kirjasto?

Tästä pääsin ajatukseen siitä, että mitä siellä ylipäätään tehdään. Koska luultavasti koko leirin henkinen eetos oli liian kaukana omastani, että en varmaan kotisohvaltani kirjahyllyn vierestä kyennyt tavoittamaan sen todellisuutta. Mutta, jos YK ja Jordania ynnä muut kehitysaputahot tarjoavat teknisiä ja medikaalisia herkkujaan, niin kuka tarjoaa henkistä virkistystä? Onko sellaista edes ajateltu? Nimittäin ihmiset rampautuvat henkisesti, jos heillä ei ole virikkeitä. Uskoisin, että leireillä on jotain koulutukseen ja opettamiseen liittyvää toimintaa, jos ei niin sellaista sinne pitää viedä ja ennen kaikkea maailman Forbesin listakkaat kuten BillGatesit ja JeffAmazonBezosit saisivat avata kukkaroidensa nyörejä ja suunnitella toimivan kirjastokonseptin, joka nousee hetkessä pystyyn ja on nopeasti uusittavissa, jos pommipaholainen pääsee ronkkimaan. 

En välttämättä tiedä sikäläisten kulttuurien kirjallisten tuotosten tasosta, mutta niin terveen kansallistunteen herättelijänä kuin voimaannuttajana on kirjasto lehtineen, lastenkirjoineen, kirjallisine seikkailuineen mielikuvitusta mitä parhaiten dynamoivaa toimintaa, ja voisin jotenkin kuvitella, että juuri se olisi perustarpeiden tyydyttämisen ohella todella tärkeää. Pakolainen sodan tai katastrofin uhri on aina ihminen kulttuurista, uskonosta ja ihonväristään riippumatta. Kuten  omassa kulttuurimme sivistyskehdossa tiedämme tekee ihmiselle hyvää viihde, fantasia, leikkiminen ja toki myös vakavampi opiskelu.

Ryhdyin guuglettamaan asiaa, koska en epäillyt hetkeäkään etteikö sellaista olisi jo aiemmin mietitty. Sitäpaitsi onhan useimmilla alan ihmisillä on krooninen maailmanparannusviirus, joten ei mikään ihme, että viitteitä alkoi tupsahdella näytölle:

http://www.accu.or.jp/appreb/09/pdf33-1/33-1p009-011.pdf

http://www.techsoupforlibraries.org/blog/the-little-mobile-library-in-the-heart-of-refugee-camps

https://www.librarieswithoutborders.org


Väitän, että kunnon panostus oikeasti toimivaan kehitysmaa-, pakolais- tai katastrofileirikirjastokonseptiin vähentäisi terroristien pöhinöitä tuoden sinne telttakylään uskoa tulevaisuuteen ja suuntaisi ihmisten mielialat voittamaan vaikeudet. Toki kannattaa huomioida, että toki tiedon kylkiäisenä saattaa olla jotain kulttuurin osa-alueita joita ehkä pitäisi seuloa, kuten jotkin uskonnolliset ääriteemat, mutta on myös paljon aihealueita, joita ei ole ehkä mietitty tai edes kokeiltu kuten musiikki ja taide. Niillä voisi olla mitä suurin rooli tässä asiassa: ainakin leireillä luulisi olevan aikaa musisoida, joten miksei myös lainattaisi soittimia ja musiikkia. Miksei?

Mihinkään valkoisen miehen ikitaakkaan en näissä asioissa usko vaan näen asian kehittyneemmän kulttuurin vastuuna heikommista siten, että sinne viedään viisautta ohittaa meidän sivistyksen ja tekniikan tavoittelussamme tekemät virheet niin ympäristön kuin ylimitoitetun mammonan palvonnan suhteen. Viedään sinne kestävää ja kulttuurisesti itseään generoivaa ja rikastutavaa  know howta auttaen heitä ottamaan ohjat omiin käsiinsä. Sitten pidetään konsertti ja pelataan fudista.