maanantai 7. joulukuuta 2020

Viestit maskien takaa – miksi taide naamioituu?


Olin juuri ihmetellyt lahtelaisen happoteknobändi Business Cityn olemusta ja musiikinsisältöä, kun sosiaalisessa mediassa osui silmiini Billboardin Gil Kaufmanin juttu, joka käsitteli mysteeribändiksi leimattua The Networkia. Molemmilla, Business Cityllä ja The Networkilla näytti olevan jotain yhteistä, nimittäin naamiot ja tuntemattomuus. Musiikissa ja genreissä ei ollut oikeastaan mitään muuta yhteistä, kuin rohkeus ja hillitön poliittinen metatasolla kulkeva ironia ja myös omanlaisensa huumori. En oikeastaan jäänyt pohtimaan bändien musiikillista sisältöä vaan naamioitumisen merkitystä ja lisääntymistä populaarimusiikin alakulttuurien saralla: miksi maskit, miksi anonyymius? 


                                         
                                         The Billboardin juttu The Network - bändistä.

                                        
                                                                            

Business City Live - varsinainen naamiokeikka alkaa 16 minuutin kohdalta




The Network - Threat Level Midnight

                                                       
                                                             
Populaarimusiikkiin kuuluu perinteisesti täysin päinvastainen suosion tavoittelu, poseeraaminen, miljoonat selfiet ja belfiet, rokkarin suuri ego – ainutkertaisuus, omaleimaisuus ja maaginen eroottinen voima. Maskin käyttö viestittää päinvastaisuudellaan jotain yhtä tehokasta ellei tehokkaampaa: ehkä jotain vaarallista, jotain alaista, päälaellaan olevaa, salattua, normaalista poikkeavaa, jotain pinnan alla lymyävää mysteeriä. 

                                     
                

                            
                                      Wikipedian lista naamioituneista muusikoista



Toimiiko maskien tarjoama viesti koronan, siis maskien kultakaudella vai alkaako ilmiön voima  kummuta juuri tästä poikkeuksellisesta ajasta? Viittaako ilmiö musiikin syvempiin ja jollain tapaa tärkeämpiin, ehkä jopa vaarallisiin sisältöihin? Maskeeraaminen ja naamioit ovat aina kuuluneet rockin syvempään olemukseen, kuten esimerkiksi Peter Gabrielin, David Bowien, Daft Punkin, Kissin ja vastaavien leikit niin identiteeteillä, maskeilla, kuin sukupuolellakin tai rockin ulkopuolella Top Gearin The Stigin olemus. 


                            
                                            
                                                Maskit ja rituaalit uskontoelämässä


                                        
                                                

Kiss – Love it Loud



Naamari peittää aidon ja oikean; se tehostaa viestiä ja tekee kokemuksesta erilaisen – jännittävän, ja siksi myös monien alkuperäiskansojen rituaaleissa käytetään naamioita: rituaalissa initiotava kuljetetaan monien vaiheiden kautta muutuneeseen tilaan, missä kaikki arkinen on erilaista. Ja näin paluu takaisin normaaliin – siihen arkiseen, tapahtuu uusin silmin, muuttuneena ja kokemusta rikkaampana. Ilmiö on siis hyvinkin vanhaa perua ja merkityksellisessä roolissa kulttuurien elossa, joten kurkkiiko muinainen henki meitä pop- ja rock musiikin maneereiden ja helmojen takaa kutsuen meitä johonkin rituaaliin – siirtymään ajattelun arkisella kanavalla toisille taajuuksille. Mutta mitä käsittelemään? Mitä muuttamaan? Se kysymys taitaa olla itse kunkin mietittävä oman kokemuksensa kautta. Mutta tuoko ilmiö oikeasti jotain lisää läntisessä hegemoniassa elävän arkeen tai lisääntyykö ilmiö tulevaisuudessa? Kannattaa muistaa, että bändiä katsomaan tullut saattaa olla myös pukeutunut bändin maskiin. 


            
                                                

The Many Costumes of Peter Gabriel

         
                                         

The Networking tapauksessa viesti on hyvin poliittinen ja ilmentää taiteen maanalaisen armeijan vastarintaliikeeen heräämistä amerikkalaisessa yhteiskunnassa nousevaa fasisistista aaltoa vastaan, joten ehkä taiteilijoiden naamioituminen on tällöin ihan järkevää eikä se sisällä sen kummempia erikoisia rituaalisia ulottuvuuksia; ilokseni sellaisen sisältö kertoo kuitenkin siitä, että rockilla ja popilla on yhä poliittista voimaa, merkitystä ja sisältöä. Se päästetäänkö sellaista valtamedian tiheän seulan läpi onkin sitten kokonaan toinen tarina – ehkä artisteille itselle saattaa olla tärkeämpää seisoa valtamedian sivussa, koska taiteen sisältö kohdistaa kritiikkiä valtamediaa ja elämän turvallisemman keskitien valinneita kansanosia kohtaan. Ja jos sellainen bändi murtautuu valtavirtaan on yleensä kyseessä historian lehdille jäävää taidetta. 


                                                        
                                                 
                                        

Dogon kansan maskitanssi.





Lähteitä:

Risto Uron blogi. (2013) Rituaali ja usko. https://blogs.helsinki.fi/uro/2013/01/18/rituaali-ja-usko/

Pyysiäinen, Ilkka. (2006) Jumalten keinu –Kiertoajattelu uskontotieteessä. . https://ekirjasto.kirjastot.fi/ekirjat/jumalten-keinu-kiertoajelu-uskontotieteessa

https://antroblogi.fi – suositeltava lehden blogijulkaisu seurattavaksi.






perjantai 27. marraskuuta 2020

Kirjastoista kansanvallan foorumeita


Sain kutsun seuraamaan Kansanvaltaa kirjastoissa etätyöpajaa. Mietin, että mitä ihmettä ja samalla ensimmäiseksi huomasin tarkastavani onko kyseessä jonkin poliittisen laitakerhon ponnistuksesta, joten tietty poliittisen ilmapiirin kiristyminen näköjään on hiipinyt jo aika syvälle ihoni alle. Minulle kirjasto ja politiikka eivät kuulu yhteen, koska koen, että kirjaston tulee olla niin neutraali ja turvallinen maaperä kuin mahdollista, mitä polittinen diskurssin hallava maaperä ajatuksineen ei kaikkina aikoina ole. Ryhdyin mietteissäni tutkimaan mistä ihmeen kansan, kansanosan tai poliittisen suuntauksen tai vastaavan vahvistuksesta tässä on tällä kertaa kyse? Näin jo mielessäni kirjaston poliittisesti naulattuna maaperänä, minkä tiloihin milloin kukin poliittinen aatesuunta omanlaisensa demokratiakäsityksen nimissä pyrkii paaluttamaan oman lippunsa eikä tuo mielikuva ole millään tapaa miellyttävä. 

Kirjasto on perinteisesti ollut hyvin neutraali ja ohjannut aineistovalintojen ja vapaan tietoon käsiksi pääsyn kautta demokratian toteutumista. Monesti valtiovalta ja kielletyt hedelmät ovat kukkineet kirjaston kätköissä yhdessä turvallisesti, ehkä tässäkin on sellaisesta kyse. Sitten mietin lähinnä huvittuneena, että siirtyykö perinteinen Kansantalokin jumppalaitteiden perässä kirjastoon? 



Linkin sisällön myötä käy selväksi, että tarkoitusperät ovat hyvällä pöydällä, ja toimijat kuten Sitra ovat isoja ja prosessia tullaan arvioimaan työpajojen ja foorumin jälkeen: 

”Kokeilut sopivat myös vastikään uudistetun kirjastolain henkeen. Lain tavoitteita ovat mm. aktiivisen kansalaisuuden, demokratian ja sananvapauden edistäminen. Lisäksi laissa yleisen kirjaston tehtäviksi mainitaan muiden tehtävien ohella yhteiskunnallisen ja kulttuurisen vuoropuhelun edistäminen. Kokeilujen tavoitteena on testata erilaisia vuorovaikutuksen muotoja ja parantaa kansalaisten vaikuttamis- ja osallistumismahdollisuuksia yhteiskunnalliseen päätöksentekoon. Kokeiluissa etsitään toimivia kohtaamisen muotoja ja konspetoidaan saatujen kokemusten pohjalta toimintamalleja, joilla kirjastoista voidaan kehittää kansanvallan foorumeita. Kokeilu arvioidaan ulkopuolisen arvioitsijan toimesta. Kokeilujen aikana toimintamallille etsitään jatkuva rahoitus ja sitä kehitetään kokemusten pohjalta.”


Sitten mietin hetken ja päätän ampua jälleen kerran oman urakehitykseni jalkaan, missä on jo reikiä enemmän kuin tarpeeksi: päätän asettua vastahankaan asiassa. Annan asian sisällölle tilaa vain sen verran, että foorumin annissa saattaa olla apua aineistojen valinnan synkronoinnissa ja oikeanlaisen demokratiaa tukevan painotuksen valinnoissa, ei muussa. 

Tämä vaatii perustelua. Ensinnäkin kannatan itse ehdottomasti demokratiaa ja viime vuosien populistinen kehityskulku on ollut kaikkiaan aika uskomattoman järkyttävää, mutta samalla se antaa näköalan siihen, kuinka dynaaminen ja muuttuva on käsitys kansanvallasta ja sen mahdolliset tulevaisuuden sisällöt. Entä, jos kansanvalta ajautuu hyvin kauas perinteisistä demokraattisista arvoistamme, joten tunkevatko ne silloinkin ”kansan” nimissä kirjastoon? Tottakai tunkevat, jos tiedon neutraalisesta ja tasapainoisesta lähteestä on tullut julkisenvallan, siis monille ylhäältäpäin ohjatun kansanvallan linnake. Kirjaston tulisi olla on tiedon linnake, ei jonkin tietoa soveltavan käytänteen, kuten julkisen vallan ohjaaman sen hetkisen virallisen politiikan, linnake. 

Kirjasto -lehden keskustelun avaus liittyy aiheeseen, mutta jättää kertomatta kuinka ja miten toimia.

Tarroitammeko epäilyttävät teokset kuten hevilevyt 1980-luvulla, noudatammeko jonkun bolitbyroon opaskirjan sensuuriohjeistusta vai jätämmekä vain kokoelmapoliittisesti arvelluttavat raja-aineistot hankkimatta? Entä, jos joku haluaa kaukolainata sellaisen? Tulee mieleen menneisyyden Mustan Raamatun sensuroinnit ja vastaavat. Kuka sitten piirtää sensuurin tiekartan ja kuinka avoimesti sen filosofia avataan, koska sitähän sellainen on. Kokoelmapolitiikka aiheauleiden reunamilla, ajattelunjättömailla, järjen ja politiikan ajatusten korpimailla, on hyvin vaikea ja vaativa alue, joka kaipaa tasokasta keskustelua. 

Onko kirjasto ottamassa askeleen poliittisella tiellä? Tuleeko kirjastosta paikka, missä käydään Jyväskylän puukotusjupakan tapaan kansanvallan diskurssia? Kuka päättää mitä aineistoja ja mistä ajatussuunnista käsin on esillä? Isoja kysymyksiä. Itse pitäisin tämän kaltaisen poliittisen diskurssin ja kehityskulun niillä vanhoilla kansantaloilla ja vastaavissa julkisissa paikoissa, kuten toreilla ja kaupungintalolla. Kirjaston tulee olla neutraali tila, turvallinen lapsille ja vanhuksille, uskonnollisesti sitoutumaton, seksuaalisesta suuntautumisesta tai sukupuolesta piittamaton; neuturaali kansallisuuteen ja kansalliseen alkuperään tai vamman laatuun katsomatta, siis jopa sillä hemmetin natsilla ja antifan tyypillä tulee olla oikeus käyttää kirjastoa turvallisesti. Kirjaston demokratian sydän on sen näennäisessä neutraaliudessa ja ajattelun vapauden oikeuksissa. Ehkä Sitran projekti tukee juuri tätä, mutta kannattaa samaan hengen vetoon muistaa, että juuri ajattelun vapaus ja - olemus saattaa myös ärsyttää toisia demokratian nimissä omaa ja omanlaisensa vapauden nimiin huutavia, joten siksi neutraali, näkymätön ja turvallinen vapaus.

Joten esitän, että ylhäältä johdettu kansanvallan vahvistaminen saattaa ajaa erilaiset alakulttuurit paitsioon ja pelottaa sellaisia kuten minä, jotka ovat tottuneet rauhalliseen tiedon keitaaseen, missä ei ole kyseisten erilaisuuksien värejä, vaikka sellaisia ihmisiä tupa olisi pullollaan. Minun mielestäni kirjastojen anti demokratian vahvistamisessa on juuri turvallinen neutraalius, joka on uhattuna, koska seinien sisään liukuu hiljalleen julkisia instituutioita kauniine ja edistävine ajatuksineen. Miksei kaupungintaloista voisi mieluumin tehdä kansanvallan linnakkeita auditorioineen, missä käydään kiivasta debattia siitä kuka on tällä kertaa oikeassa, miksi kirjastosta? Demokratiatyö on mielestäni tehtävä toisaalla. Kysymys on loppujen lopuksi kirjastojen ikuisuuskysymyksestä: saako kirjasto sensuroida? Kuka päättää mikä on poliittisesti korrektia, mikä propagandaa? Asiat eivät ole yksinkertaisia ja kirjaston tulee ennenkaikkea ylläpitää neutraalia rauhaa rikkaiden aineistojen äärellä ja ennenminkin suojata politiikalta, mihin demokratiakäsityskin kuuluu. 

Poliitikot ja politiikka pois kirjastoista.

tiistai 24. marraskuuta 2020

Tintoretto ja David Bowie


Tutkiessani venetsialaisen taiteen 1500-luvun historiaa huomasin yllättäen, että David Bowien oli puuhannut jotain saman asian kimpussa. Mietin mitä hän oikein oli tutkinut ja niin kiinnitin huomioni maalariin nimeltä Tintoretto. Kiinnostuin siitä kuka tämä Tintoretto oikein on ja miksi rockin kameleontti ja taidemaailman syväsukeltaja Bowie oli hänestä kiinnostunut? Matkasta Bowien jalanjäljillä tuli lopulta itselleni iso kokemus, sellainen matkojen matka miltä palataan muuttuneena. Ensinnäkin Tintoretto ihmisenä, hänen aikakautensa, hänen työnsä aiheineen ja tekniikkoineen, sekä muut hänestä kertoneet ja aihepiiriä kuvanneet, muodostavat häikäisevän myriadin ajatuksia ja elämän värinää. Ensinnäkin Bowie on ollut pitkän linjan taidekeräilijä ja tapasi hankkia kokoelmiinsa nimenomaan itseään kiinnostavaa taidetta, siis sellaista missä hän näki jotain kiinnostavaa taiteen hintalapun sijaan, joten mikä tässä itselleni täysin tuntemattomassa Tintorettossa kiinnosti Bowieta?


David Bowie ja Tintoretto 


Bowien kerrotaan sanoneen Tintorettosta, että tämä oli aikansa rocktähti, jonkinlainen rohkea protorockhahmo, kuten hänkin, siis jollain tapaa radikaali aikaansa muuttanut hahmo. Bowien taideharrastus kulki mukana koko hänen uransa ajan ja jokin aikaa sitten Bowien myötä julkisuuteen nousi Tintoretton Angel Foretelling the Martyrdom of Saint Catherine of Alexandria -työ, jonka hän osti kokoelmiinsa jo 1980-luvulla. Siis mistään uudesta tuttavuudesta ei suinkaan ole ole kyse ja nyt paljon myöhemmin tämä teos palasi Venetsiaan – vuonna 2019, hieman Bowien kuoleman jälkeen ja Tintoretton 500-vuotisjuhlien kunniaksi. 


David Bowien Tintoretton maalaus palaa Venetsiaan 


Käsityksiä Bowien taiteenmetsästysmatkojen syistä ja susista voimme vain tehdä päätelmiä, koska salaperäisyys kuului osana tähän hänen privaatimman elämänsä kuvioon. Toivoa sopii, että Bowielta itseltään olisi jäänyt jälkeen näitä muita kuin musiikkiin liittyviä taidemaailman sivupolkuja valaisevia päiväkirjoja. Toisaalta ehkä hänen tapansa oli jättää jälkeen pieniä jälkiä, kuin Hannun ja Kertun leivänmurut poluilla, joita sitten kiinnostuneimmat voisivat myöhemmin seurata kukin omien kykyjensä mukaan ja luoda näin oman taidepolun – matkan kokemusten ja elämän syvemmän lähteen maailman reunalle   


David Bowien Tintoretton maalauksesta 


Ryhdyin etsimään lisätietoa Tintorettosta ja löysin Peter Greenwayn tekemän dokumenttielokuvan Tintoretton 500-vuotisjuhlien kunniaksi. Samalla havaitsin, että Tintoretton  töiden arvo alkaa nousta kohti taiteen suurten nimien töiden arvoa. Taiteen tutkimus, keräilijät ja harrastajat ikäänkuin nostavat löytöjä historiasta uuteen valokeilaan ja tuovat niistä uutta tietoa esille, mikä ei minua haittaa, etenkään näinkin kiinnostavan taiteilijan kohdalla. Samalla numerot töiden hintalapuissa alkavat elää ja kasvaa, mutta ehkä se auttaa niitä selviämään kauemmas ihmiskunnan tulevaisuuteen. Meillä vähemmän varakkailla on kuitenkin melko vapaa pääsy museoihin ja internet tulvii taidekuvia. Se riittää minulle. 



Peter Greenwayn elokuvan ja taiteenhistorian opusten selailun myötä löysin italialaisen kirjailija Melania Gaia Mazzuccon Mestarin tunnustukset -teoksen paikallisesta kirjastosta ja se vaikutti minuun kaikesta eniten. Itse teoksen tarina Tintorettosta on fiktiivinen, mutta Mazzuccon tyyli kirjoittaa upposi kuin kuuma veitsi voihin, koska pinnistelen löytääkseni oman kirjoitustyylini. Löysin jotain, mihin omat lyyriset taitoni eivät tule koskaan yltämään ja se yhdistettynä Bowieen, Venetsian historiaan, menneen maailman salaperäisyyksiin, tavallisen ihmisen elämää isompiin elämänkulkuihin veti jalat altani. Mutta kuka sitten on Tintoretto? Bowien tunnemme, Mazzuccon kirja on hyvin suositeltavaa luettavaa ja Greenway on hyvin laadukas elokuvaohjaaja. Riittääkö tämä vai tarvitsenko lisää lähteitä? 




Tintoretto (1518-1594) oli venetsialainen taidemaalari, josta historian kirjoitus tietää yllättävän vähän. Mitä ilmeisimmin Tintoretton oikea nimi on ollut Jacomo (tai Jacopo) Robusti ja tintoretto sanana viittaa keskiaikaiseen vaatteiden värjäämiseen, ehkä jonkinlaiseen pikku värjäriin. Ilmeisesti sukunimi on perua hänen isänsä vaatteidenvärjärin ammatista, mutta toisaalta Tintoretton oikeaksi sukunimeksi kerrotun Robusti nimen kerrotaan viittaavan yhtälailla hänen isänsä ammattiin, siis ehkä tämän toiseen ammattiin, Venetsian portinvartijana – italiankielisestä vahvaa tarkoittavasta sanasta robusto olisi näin johdettu sukunimi Robusti. Tintoretton oikeaksi sukunimeksi on myös ehdotettu nimeä Comin, mutta täyttä varmuutta siitäkään ei ole. Nimi kuitenkin jättää jäljet historiaan ja jos henkilön oikean nimen suhteen on epävarmuuksia, niin voi olla että emme löydä hänestä paljoakaan tietoa, ja tämä seikka luo toistaiseksi Tintoretton ylle hieman salaperäistä varjoa. 




Tintoreton aikaan 1500-luvun alkupuoli oli Venetsian merimahdille ja kauppatasavallalle hyvin raskas  aikakausi. Ongelmana oli toistuvat rutto- ja lavantautiepidemiat, laajat tulipalot, taudit, kuten mal francese, kansanomaisesti kuppa, eivätkä niinkään tappiolliset sodat tai taistelu osmanien valtakuntaavastaan. Toinen yhtä suuri harmi oli Portugalin kilpailu meritiestä Intiaan, koska ennen 1500-lukua Venetsialaiset kauppiaat kulkivat Välimereltä maitse Intiaan – uuden meritien myötä ikivanha Silkkitie tuli tarpeettomaksi, jolloin Venetsia jäi sivuun vanhasta kauppareitistä. 

Yllättäen, tai ehkä juuri siksi kaikista ongelmista huolimatta maalaustaide koki ennennäkemättömän kukoistuskauden. Venetsialaisilla oli säästöjä aikaisemmilta yltäkylläisyyden ajoilta, joten maalauksen hankkiminen oli edullisempaa kuin esimerkiksi valtavan gobeliinin, silkkitöiden tai mosaiikkityön teettäminen. Maalareiden kekseliäisyys ulottui uusista aihepiireistä maaliaineiden kehittelyyn ja samalla kuvaamisen kohteena maisemasta tuli oleellinen osa. Ankaran symmetrian vaatimus hylättiin niin uskonnollisissa kuin vertauskuvallisissa teoksissa. Muotokuva, joka siihen saakka oli lähinnä ilmentänyt kohteen sosiaalista asemaa, paneutui nyt kuvattavan persoonaan ja henkisiin arvoihin. Nyt nainen sai uuden aseman taiteessa paitsi itsevarmana ja määräävänä hahmona, niin myös puhtaasti eroottisena ihanteena: La bella donna venexiana syntyi. 

Tintoretto eli elämänsä maalaten Venetsiassa eikä ollut lainkaan liikkuvaista sorttia, kuten esimerkiksi Leonardo Da Vinci tai muut aikakautta lähellä vaikuttaneet taiteilijat. Näin Venetsia piirtyy vahvasti esiin Tintoretton kuvauksissa – taiteilijana hän kuului Venetsian koulukunnan maalareihin. Samalla aikakaudella Venetsiassa vaikutti sellaisia taidemaailman ikonisia nimiä kuin Tizian, Paolo Veronese, Giovanni Bellini, Viviarinin taiteilijasuku, Titian ja Giorgione. Venetsian koulukunta kehittyi loistoonsa 1500-luvulla Padovan ja Antonello da Messinan koulukuntien vaikutuksesta, jotka johdattelivat venetsialaisia uusiin ja mullistaviin Jan van Eyckin öljymaalaumenetelmiin. Myöhemmin 1700-luvulla Tiepolon koristeellinen taide, jota on parhaillaan esillä Sinebrychoffin taidemuseossa, ja Francesco Guardin taide elvyttivät venetsialaisen maalaustaiteen perintöä. 


Tiepolon näyttely 2020 Sinebrychoffin taidemuseossa. 


Tintoretto teki tilaustöitä paikallisille veljeskunnille ja siitä syystä suurin osa hänen jälkeen jääneistä töistä on aihepiiriltään uskonnollisia. Hän oli hyvin kiinnostunut valaistuksesta: hänen kerrotaan tehneen taulujensa keskeisistä hahmoista vahamalleja ja tutkineen niitä erilaisissa valaistusolosuhteissa, joten ei ihme että hänen kuvauksissaan valon ja varjon perspektiivit ovat hyvin dramaattisia. Hänen varhaisia töitään tai päiväkirjojaan ei tunneta, joten tarkat elämänvaiheiden kuvaukset jäävät arvioiden varaan. Venetsiassa on yhä hyvin paljon hänen töitään ja on mahdollista, että tuntemattomia Tintoretton töitä löytyy vielä ja se myös on saattanut olla yksi David Bowien intresseistä. 



Tintorettolla oli Venetsiassa hyvin suuri taidemaalarin verstas, perheyritys, missä työskentelivät muun muassa hänen omat lapsensa. Hänen kerrotaan harjoittaneen hyvin aggressiivista markkinointia ja jopa lahjoittaneen töitään tärkeille mesenaateille samalla hintoja polkien: ei siis ihme, että hänen oma esikuvansa Tizian ei voinut sietää nuorempaa kilpailijaansa. Siitä huolimatta niin Tizian, kuten monet muut hänen jälkeensä tulleet taitelijat – Diego Velazguez, El Greco ja Rubens, kuitenkin ihailivat Tintoretton parhaiden töiden taidokasta tekniikkaa, joissa Tintoretto käytti värejä aikalaisiaan rohkeammin: siveltimen vedoissa on rikkautta ja voimaa – väriasteikko on vähemmän taitettu kuin Tizianilla ja haaleampi kuin Veronesella ja värisävyistä ruosteenpunainen, okra ja viininpunainen rinnastuvat vahvoihin sinisiin sävyihin. Ilmeisesti hän myös haki uusia näkökulmia raamatullisten aiheiden tulkintoihin, mikä on myös voinut kiehtoa hieman esoteerisistä asioista kiinnostunutta Bowieta. Kieltämättä Tintoretton tauluissa on taianomainen tunnelma. Esimerkiksi viimeisestä ehtoollisesta on kaksi perinteistä asetelmaa ja kolmas täysin erilainen, joten Dan Brownin hengessä voimme ehkä kirjoittaa senkin päälle vielä salaseurojen seikkailuita ja mystiikkaa.  

Matkani Tintoretton taiteeseen alkoi uteliaisuudesta, kohtasi musiikkitaiteilijan, eteni elokuvataiteen kautta kirjallisuuteen ja päätyi lopulta historiantutkimukseen. Ja juuri tämä asioiden nivoutuminen yllättävillä tavoilla toisiinsa on taiteiden ja historian ilmiöiden tutkimisessa antoisinta. 


Tintoretton kuuluisampia töitä:

Pyhän Markuksen ihme, Miracolo di san Marco (1548)

Viimeinen ehtoollinen (1580)

Venetsian Scuola di San Roccon 56 suurta seinämaalausta (1565–1588)

Venetsian Dogen palatsin maalaukset (1574–1592)


Lähteet: 

David Bowien taidekokoelma: https://en.wikipedia.org/wiki/David_Bowie%27s_art_collection

David Bowien Tintoretton maalaus palaa Venetsiaan: https://www.theartnewspaper.com/news/david-bowie-s-tintoretto-returns-to-venice-after-more-than-200-years

David Bowien Tintoretton maalauksesta pidempi kertomus: https://colnaghifoundation.org/pdf/CF_BowiesTintoretto_OK.pdf

Finnkinon 18.3.2019 Peter Greenwayn ohjaaman Taideaarteita maailmalta elokuvan esite: https://www.finnkino.fi/event/303008/title/taideaarteita_maailmalta_tintoretto_-_venetsian_kapinallinen/

Peter Greenwayn Tintorettosta kertovan elokuvan tiedot: https://www.imdb.com/title/tt9431134/

The Guardian lehden arvostelu Peter Greenwayn elokuvasta: https://www.theguardian.com/film/2020/feb/20/tintoretto-a-rebel-in-venice-review-giuseppe-domingo-romano

Melanie Gaia Mazzuccon teoksen arvostelu Helsingin Sanomissa: https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000002831194.html

Melanie Gaia Mazzucon oma kertomus suhteestaan Tintorettoon: https://venicereview.it/articles/my-tintoretto-my-school/

Sinebrychoffin taidemuseon Tiepolo näyttely 2020: https://www.sttinfo.fi/tiedote/tiepolo-venetsia-pohjolassa?publisherId=4119&releaseId=69888831

Tintoretto suomenkielisessä Wikipediassa: https://fi.wikipedia.org/wiki/Tintoretto

Tintoretto englanninkielisessä Wikipediassa: https://en.wikipedia.org/wiki/Tintoretto

Öljyväriluonnoksen historiasta Taidehistoria tieteenä blogissa: http://tahiti.fi/04-2012/tieteelliset-artikkelit/“il-far-in-piccolo”-oljyvariluonnoksen-historiasta-ja-suosiosta-italian-taiteessa/



maanantai 2. marraskuuta 2020

Saturnalia fraternii – kun okkultisti pahan nosti

 

Babylon-Berlin televisiosarjan visuaalisen ilmeen yltäkylläisyys ja graafinen muotoilu saa perinteiseen amerikkalaiseen sarjaviihteeseen turtuneen katsojan löytämään kerrassaan uusia lähestulkoon orgastisia tuntemuksia. Katsojan silmämunat liimautuvat menneen maailman laadukkaaseen kuvakavalkadiin, missä rosoa ja loistoa ei säästellä. Art nouveau, saksalaisittain Jugend arkkitehtuurin mukaiset huoneistojen sisustukset ponnahtavat hienostokodeista ruudulle tai sitten vastapainona köyhien rosoiset ja likaiset murjut. Ihmiset ovat ihmisten näköisiä: hikisiä, iloisia, surullisia, huolissaan, mutta läsnä lihoissaan verrattuna oman aikamme viihteen yltiöpäiseen kiiltokuvamaisuuteen. Babylon-Berlinin esittävät hahmot elävät joka solullaan 1920-lukua eikä neuroottisille modernin ajan ihmisille olisi sellaisessa maailmassa tilaa. Siitä huolimatta psykologisia tiloja, neurooseja ja tärinöitä kuvataan. Tupakka on yksi pääosan roolinhaltiojoista: sitä löytyy yliopiston luentosaleista ja oikeastaan kaikkialta, joten katsoja voi vain kuvitella tuon ajan hajumaailman. Kaikilla on kiire, mutta kaikki kuitenkin jaksavat. En tiedä mitä nykyajan työuupuneelle tuossa viitekehyksessä kävisi. Kukaan ei jää illalla kotiin katsomaan televisiota, koska sellaisia ei vielä ole vaan kaikki käyvät ulkona ja ottavat toisistaan ilon ja riemun irti. 



The New Yorker lehden lyhyt katsaus


Helsingin sanomien kulttuuritoimituksen arvostelu



Sarjan musiikillinen äänimaisema kulkee käsikädessä visuaalisen ilmeen kanssa ja kuljettaen katsojan uusien ja jännittävien rytmien, äänien ja kappaleiden virtaan. Sarjan tunnusmusiikki huokuu tyylillisesti 1920-luvun paheellisuutta ja haikeutta halkaisten oman aikamme tylsyyden ja sohvaperunuuden lässähtäneisyyden. Juonen rakenne ja sarjan henkilöt astuvat rooleihinsa kuin omiin nahkoihinsa. Kaikessa huokuu 1800-luvun saksalaisen tiede- ja yliopistokulttuurin johtoasema ja korkea laatu. Kunnes pudotus huipulta maailmanhistorian synkimpään painajaiseen oli nopea ja vieläkin tapahtumien käsittäminen on vaikeaa: kuinka korkea sivistyksen mahtimaa vajoaa saatanallisiin syvyyksiin. Sarjassa pinnan alla elää Saturnalia fraternii salainen okkultisitinen veljeskunta, jonka eetos yhdistyy luiksi nousevan kansallissosialismin lihaan, millä on esikuvansa todellisuudessa, koska kansallisromantiikan ajan okkultististen virtausten myötä vanhat Skandinaaviset ja germaaniset jumalat herätettiin henkiin.



Sarjan tunnusmusiikista vastaa Severija eli Severija Janušauskaitė, joka myös esittää roolin sarjassa. Sarjan on ohjannut Tom Tykwer.








Mutta kuka on sarjan kirjoittanut Volker Kutscher?


Volker Kutscherin virallinen sivusto




Sarjan okkulstistisen Saturnalia fraternii salaseuran taustalla on viittaus siihen, että natsien johtohahmot ammensivat voimaa vanhasta kansanperinteestä: Odinin saksankielinen muoto Wotan esimerkiksi esiintyy Richard Wagnerin (1813–1883) germaanisessa mytologiassa, joka ammentaa voimiaan Eddasta ja Nibelungein laulusta. Saksalainen okkultisti Guido von Listin (1848–1919) muokkasi vanhasta kansanuskosta omanlaisensa kansallissosialistisia tarkoitusperiä palvelevan wotanismin. Emmekä ole päässeet tästä tulkinnasta enää eroon ja se esiintyy myös Saksassa ja Venäjällä vaikuttavien uusnatsiryhmien nimissä. Samaan aikaan vuorikiipeilijä ja okkultisti Aleister Crowley flirttaili okkultisimin syvien virtausten kanssa, kuten myös spiritualisti ja yhtälailla okkultisti H.P Blavatsky, joka tutki tuntematonta; meillä kotoperällä suuret kansallistaiteliljamme etsivät yhtä lailla totuutta samoista lähteistä.



Uskontotieteilijä Jere Kyyrön syväluotaus Odin symboliikan tiimoilta



Kannattaa kuitenkin muistaa, että uuspakanat eivät pääsääntöisesti ole natseja tai kansallissosialisteja, vaikka uskovaisivatkin Odiniin. Uskonnon symbolia voidaan siis käyttää hyvin monitulkintaisesti. Wotanismi on muotoutunut nationalistisen valkoisen rodun ylivaltaa kannattavan porukan omaksi tulkinnaksi. Ja tässäkin henkii nykyajan tapa vapaasti sekoittaa asioita ja kun niitä sekoitetaan politiikkaan ja uskontoon alkaa yleensä tapahtua, kuten tapahtui Babylon-Berlinin ajankuvan aikoihin. Kaikesta kauneuden kaipuusta ja hengen ja tiedon tavoittelusta nousi kuin varkain pahuus, joka tuhosi kaiken. Sen perimmäinen syy on  suuren taloudellisen laman ja kasvavan eriarvoisuuden mukanaan tuoma vahva tarve muutokselle, mikä  lienee silmällä pidettävää nykyajassakin. Vai miltä QAnon ja salaliittoteoreettikojen puuhastelut kuulostavat? Ehkä sarjassa on rivien välissä luettavissa jokin suurempi opetus.



Antti Selkokarin hieno arvostelu sarjasta



Lähteitä:


Gardell, Mattias (2003). Gods of the Blood: The Pagan Revival and White Separatism. Duke UP. ISBN 9780822330714.


Goodrick-Clarke, Nicholas (2004 [1985]) The Occult Roots of Nazism. Secret Aryan Cults and Their Influence on Nazi Ideology. New York: New York University Press


Goodrick-Clarke, Nicholas (2003). Black Sun: Aryan Cults, Esoteric Nazism, and the Politics of Identity. New York: New York University Press. ISBN 978-0-8147-3155-0.





sunnuntai 25. lokakuuta 2020

Sir David Attenboroughn testamentti


Katselimme pienen talomme pienestä televisiosta Netflixiin sir David Attenboroughn testamentin. Samalla mietimme, että olemme varttuneet tuon nyt 94-vuotiaan miehen kertomusten mukana, kuten myös Jacques Cousteaun Merten salaisuuksien matkassa. Nyt kuitenkin ihmissuvun aika käy vähiin biodiversiteetin katoamisen ja ilmaston lämpenemisen myötä. Tiedämme syyt ja seuraukset, joten on aika toimia. 

Laitan tämän kirjoituksen myös toiseen perinnerakentamista sivuavaan blogiini, koska niitä molempia yhdistää tieto ja tiedontarve. Tietoa tarvitaan tulevaisuudessa niin perinneremppaamiseen, kirjastonhoitamiseen, opiskeluun, tutkimiseen, puutarhanhoitamiseen ja luonnonsuojelemiseen liittyen. Tiedon avulla selkiytyy se, kuinka kukin osaltaan voi kantaa pienen osansa luonnon biodiversiteetin yhteiseen kekoon. 


Laitoin Attenboroughn testamentin jälkeen sosiaaliseen mediaan seuraavanlaisen                                     päivityksen: 



”Ihmissuvun aika käy vähiin. 


Kiitos kuitenkin Sir Attenboroughille asian sinnikkäästä esiinnostamisesta. Meistä itse kukin voisi miettiä kuinka omalta osalta lisää biodiversiteettiä ympärillään, miettiä valintojaan ja pienentää hiilarijalanjälkeään, mutta kuinka saada ihmiset ymmärtämään? Kun ihmiset suuttuvat pienimmästäkin kritiikistä, ja uskokaa tai älkää Sir Attenboroughiakin haukutaan ekofasistiksi. Surullista. Ei ole minkäänsortin fasismia tai sosialismia tai mitään muutakaan ismiä huomata, että Tarzanilla ei ole enää viidakkoa, tai että ihmisiä on liikaa. 


Sekin mietityttää, että kun yksilön roolia korostavat oikealle kallellaan olevat näkemykset korostavat ihmisen vastuuta itsestään, niin mihin se vastuun teema jää kun pitäisi oikeasti ottaa kunnon vastuu myös luonnosta. Olemme nimittäin yhä edelleen osa tuota luontoa, ja jos hyväksytään hiljaa että luonto menee, niin samalla hyväksymme oman loppumme. 


Ja perhana, ihmisillä on tarjolla tietoa enemmän kuin koskaan. Sudenpentujen käsikirja aukeaa kännykästä helposti jos vain haluaa, niin eikö sitten ryhdytä pölhöilemään QAnoneiden ja ties minkä huuhaan mukana. 


Ihmiset, poliitikot ja uskonnot ja rahoitusjärjestelmät, toimikaa. Biodiversiteettiä Tarzanille, puut metsille ja vedet vesieläville.”




Kieltämättä aika ytimekäs päivitys, mutta kysymys siitä miten toimia jää yhä elämään. 


Ensimmäinen vastaus tuli ystävältäni, että emme selviä, koska olemme liian itsekkäitä todelliseen vastuunkantoon. Jos näin on, niin loppumme tulee olemaan hyvin verinen ja raaka. Sitäkään tuskin kukaan haluaa vai haluaako? En minä ainakaan. Olisi kurjaa, jos pieteetillä vaalimani mökki ja sen myötä molemmat blogit ja koko maailmani olisi jälkeeni tyhjillään luonnon nuollessa haavojaan ihmiskunnan haudalla. 


Yleinen nykyajatus on, että pyrkisimme minimoimaan aiheuttamaamme haittaa biodiversiteetille, mutta oma näkemyksemme on toisenlainen ja sen kautta selviytymisen avain on löydettävissä: se on, että maksimoimme haittojen minimoimisen sijaan biodiversiteettiä ympärillämme. Uskomme nimittäin vahvasti, että voimme lisätä biodiversiteettiä, kunhan katsomme uusin silmin nykyisiä luutuneita tapojamme nähdä ja olla maailmassa. 


Mietitäänpä asiaa hetki: voisivatko katupuut olla huomattavasti tiheämmässä, voisimmeko toteuttaa kasviseiniä, erilaisia ruohokattoja, palauttaa nurmikoita niitylle ja varjella omassa vallassamme olevia alueita niiden biodiversiteettiä lisäten, ja niin edelleen? Kuulostaako vaikealta? Ei minusta. 


Tuo kuulostaa itseasiassa ihan hauskalle. No miksemme toimi siten? 


Itse olemme rakentaneet aika kuivalle ja kallioiselle kukkulalle melkoisen puutarhan ja olen toteuttanut samaa muilla vallassani olevilla muilla maatilkuilla. Olen myös ammatiltani puutarhuri, joka lähti opiskelemaan biologiaa ja päätyi humanistiksi uskontotieteen pariin ja siitä kirjastomaailmaan tiedon vartijaksi ja jakajaksi, joten kaikkiaan se, että kirjoittaisin puutarhastani tai suhteestani ympäröivään luontoon onkin niin itselleni, kuin meille molemmille, isompi ja vaikeampi juttu, eikä kirjoituksesta tahdo tulla mitään järkevää – asia on  liian iso, liian syvällä ja laaja. 


Kasvatin parhaillaan 64 erilaista havupuulajia ja etsin niistä kestäviä kantoja ja jopa pyöritin jopa niiden tiimoilla yritystä viisi vuotta. Olen samalla istutellut oman arboretumin, joka hiljalleen kasvaa ja kypsyy, tosin hakattujen metsien keskellä, mikä toisaalta on tuonut vihreään keitaaseeni lisää luonnon turvapaikanhakijoita ja vahvistanut uskoani siihen, että kova malli äestyksineen ei ole oikea tapa toimia metsän kanssa. Autoni seisoi tuolloin talvet, samalla kun opiskelin. Tunnustuksena myös se, että olimme molemmat 1990-luvulla ympäristöjärjestössä aktiivisia toimijoita, mistä jäi hyviä muistoja ja paljon ystäviä. 


Nyt mietimme kuinka edetä? Autoon liittyvissä asioissa seuraamme kulutusta ja minimoimme ajot ja olemme päättäneet, että polkupyöräilyä tulee lisätä tulevaisuudessa. Samalla harmittaa läheisen älypyörätieprojektin biodiversiteettiä puiden kaatamisen myötä vähentänyt prosessi, joten asian olisi pitänyt sujua siten, että puita olisi istutettu enemmän. Ehkä niin tapahtuu myöhemmin. Puistotkin voivat olla tiheämpiä vaikka se tarkoittaisi valvonnan vaikeutumista, joten tarvitseeko sinne puistoon mennä pimeällä ja jaetaanhan huumeruiskujakin jo ilmaiseksi, joten puistot vehreimmiksi.


Ehkä omavaraisuuden lisääminen ruuantuotannon suhteen voisi olla järkevää, kuten myös ekologisista rakennusmateriaaleista kertominen ja näihin asioihin liittyvän avoimen tiedon jakaminen, mikä myös toimii siltana molempien blogieni aihepiiriin yhdistäväksi tekijäksi: nimittäin biodiversiteetin ja ihmislajin selviytyminen tarvitsee avointa ja rehellistä tietoa päätöksenteon tueksi eikä asioiden panttaamista ja populistista huutamista. Konservatiivisen on herättävä monimuotoisuuteen ja kuunneltava innovatiivisia ääniä, suojeltava vesistöjä ja metsiä ja liberaalimpien on laitettava rukkaset kätösiin ja keksittävä konkreettisia toimia. 


Ihmiset toimikaa kiukuttelun sijaa ja hakekaa biodiversiteettijumpasta hyvää mieltä. Siilin ja oravan kanssa jutteleminen on erittäin stressiä poistavaa ja hyvää mieltä antavaa toimintaa, linnunpönttöjen kanssa puuhaaminen maadoittaa turhat ajatukset ja hyönteishotellien rakentaminen virvoittaa kummasti. Tv-ohjelmien muotipihat soramonttukivineen jättipatioineen ja avoimien valokenttineen joutaa roskakoriin, joten seuratkaa mieluumin Strömsöön ekologisia jalanjälkiä puutarhan hoitamisessa ja opetelkaa kakkaamaan ulkohuussiin ja kierrättämään kuitit lannoitteeksi. Mitä kuninkaallisempia residenssejä byggaatte, niin sitä enemmän oikeasti kulutatte. Me renoveeramme vanhaa ja hyväksi havaittua. Sen myötä joku voisi miettiä kuinka globaalit rahamarkkinat saadaan biodiversiteetti- ja ilmastonmuutosjumpan taakse tukevasti seisomaan. 


sunnuntai 13. syyskuuta 2020

Introvertin päivitys


Huomasin ilokseni TV:n puolella uuden dekkarisarjan McDonalds & Dodds neljän ensimmäisen jakson olevan hyvin kiinnostavia. Sarjaa on tehty vasta yksi tuotantokausi ja uskoisin brittipoliisiparin palaavan vielä ruutuihin. Sarjassa tulinen, impulsiivinen ja ekstrovertti Tala Gouveia näyttelee rikoskomisario Lauren McDonaldia ja Jason Watkins näyttelee konstaapeli Doddsin nukkavierua hahmoa. Näytelmän jännite rakentuu oivallisten murhatutkimusten ohella ekstrovertin ja introvertin muodostaman jännitteen varaan siten että konstaapeli Dodds toimii vastaparina McDonaldsille ollen se introvertti, paksusilmälasinen ja jo lähellä eläkeikää oleva poliisi. Joten on luonnollista, että Dodds hahmon päälle asetetaan  fossiilin viitta ja jota myös selän takana pilkataan ja yritetään vihjailevasti painostaa eläkkeelle. 


Tutkimusten edetessä virallinen melko suuria tutkimuksellisia ajatuspolkuja oikova ote sivuttaa aina tässä vaiheessa Doddsin ajatukset, mutta loppusuoralla Dodds yleensä istuu paikallisessa perinteisessä kirjastossa tekemässä asioista omia perusteellisia tutkimuksiaan. Kirjasto on sellainen perinteinen, iäkäs, missä introverttien on helppo olla. Sellainen missä kirppareita,  mediashowta tai ompelukoneita ei ole, mutta aineistot ovat mitä monipuolisimmat ja hiljaista lukutilaa riittää, kuten myös se perinteinen ”hys, hys” huomauttava kirjastoihminen, jos joku intoutuu lausumaan turhan monia sanoja ääneen. Kuten arvata saattaa Dodds selvittää rikoksen ja romuttaa aiemmat heppoiset kehitelmät. Introvertti ja iäkäs herrasmies, joka on kaikkea muuta kuin mediaseksikäs mieshahmo, selvittää ja tutkii kirjasto apunaan. 


Poiminta maanantai aamun päivityksestä (14.9.2020)  paikallisessa Etelä-Suomen sanomissa: 


”Karaokea, jumppaa, käsitöitä ja kirppari – Hollolan uudistunut kirjasto juhlii näyttävästi koko viikon, luvassa myös uusi nimi.”


Mietin selvittäisikö Dodds rikoksen tällaisen kirjaston aineistojen kautta ja olisiko Doddsilla sitä hiljaista tilaa, missä introvertin ajatukset liikkuvat sulavasti? Auttaisiko jumppa herrasmiestä toimimaan ekstrovertimmin, ja olemaan nopeampi ja trendikkäämpi? Kirpparilta Dodds ehkä löytäisi jotain kivaa, mutta tiedon kanssa silläkään ei ole mitään tekemistä. Karaokessa Dodds ehkä löytäisi sisäisen Frank Sinatransa ja hurmaisi lopullisesti tulisen poliisiparinsa, koska tiettyä jännitettä näiden eriparisten välillä on havaittavissa ja senkin kehittymistä olisi jatkossa kiva seurata.  


Arvaatte varmaan miten tämä blogikirjoitus tulisi jatkumaan ekstroverttien nykyisin dominoiman kirjastohourun suhteen, joten päätän tämän nyt tähän. Mainitsen vain sen, että katson aika vähän televisiota ja olen ennemmin suoratoistopalveluiden ystävä, koska voin tällöin itse ajoittaa katsomishetkeni ja nauttia elokuvasta tai sarjoista ilman mainoksia. On sangen ikävää, jos Doddsin kaltaisille hiljaisen tietoon keskittyneelle ei enää löydy kirjastosta tilaa, niin että se se  vuosisatoja palvellut hiljainen ”hys, hys” -kirjasto olisi jo kadonnut. 


perjantai 17. heinäkuuta 2020

Yön koulun lapset



Sadekauden alkaessa hellittää ilmestyi sääkartalle hymyilevä aurinko kuin ilmoittaen oikeasta hetkestä suunnata Helsinkiin Ateneumiin, koska sen seinälle on saapunut Lontoon Saatchista Wolfe von Lenkiewiczin upea The School of Night teos osana Inspiraatio nykytaide & klassikot näyttelyä, joka jatkuu 20.9.2020 asti. Vahva suositukseni on antaa ajasta hetki siihen tutustumiseen.



 Wolfe von Lenkiewicz: The School of Night




Näyttelyssä Ateneumin kuraattorien käsittelyssä nykytaide asettui koettavaksi näkökulmasta kuinka Euroopan klassinen taide on inspiroinut nykytaiteilijoita. Näyttelyn myötä avautui hienosti se kuinka nykytaiteesta löytyy samat ikiaikaiset teemat ja symboliikka, siis elämän ikuisten mysteerien pohdinta, kuin eurooppalaisen ja antiikin taiteen eri kerroksista. Näyttelyn seinille ja estradeille on asteltu töitä mm. Marina Abramovićlta, Jake ja Dinos Chapmanilta, Nancy Foutsilta, Mark Karasickilta, Jeff Koonsilta, Ola Kolehmaiselta, Joseph Kosuthilta, Sara Masügerilta ja Yinka Shonibarenilta. 



Näyttely toimi kiinnostavana siltana taiteen eri aikakausien välillä nostaen menneen lähemmäs nykytaidetta: yksi nykytaiteen ja modernin - postmodernin tai postmoralismin - ajan haasteista on yrittää erottua edeltävistä aikakausista koskaan siinä onnistumatta: ikiaikaiset inhimilliset teemat kuten kuolema, elämä, rakkaus, hyvän sallittavan ja kielletyn profaani rajat ovat aina olleet yhteisöissä läsnä ja näkymättömin langoin toisiinsa sidottuja. Ja koska olen uskontotieteilijä, joka tarkastelee ihmistä kognitiivisesta näkökulmasta, niin jälleen kerran löysin inhimillisen taiteen ja sen kuvaaman elämänilmiöiden, tieteen ja uskonnon takaa ihmismielen yhteiset kehykset.  


Esillä olevista töistä Wolfe von Lenkiewiczin teos The School of Night on itselleni merkityksellinen, sillä se elää monella tasolla: ensinnäkin maalausteknisesti se on osoitus siitä, että nykytaiteeen aikakaudella taito, ars, on yhä voimissaan. Toiseksi taulun aiheen tematiikka kulkee kauas esoteeristen, okkultisten, siis ajattelun metafyysisten polkujen matkassa johdatellen katsojan alkemian ja salatieteiden menneisyyden maailman reunalle, kuin muistuttaen, että sellainen yhä elää yhä keskuudessamme, mikä myös  kiinnostaa uskontotieteilijän tapaani tarkastella kulttuuria uskontojen, maailmankuvien ja käsitysten takaa.


                                                 
 


Taulun taustalla on The School of Night nimellä kulkeva ryhmä, joka vaikutti renessanssin, ja erityisesti Englannin renessanssin, varhaisen valonkoiton vuosina 1500-luvun loppupuolella. Kaikkea ryhmän touhuilusta emme tiedä, tai siitä ketä kaikkia siihen kuului, tai kuinka tiiviisti tai löysästi he toisiaan ovat tapailleet, mutta pääsääntöisesti jäsenet oivat taiteilijoita, runoilijoita, kirjailijoita ja tiedemiehiä. Se tiedetään, että yksi ryhmän keskeisistä hahmoista oli Sir Walter Raleigh (1552-1618), jonka oma elämänhistoria tulvii seikkailua ja rohkeaa ajattelua aikakaudella millä hallitsijat varustivat laivoja uuden mantereen lumoissa, niin kultaisen El Doradon kaupungin etsintään kuin sotaan kilpailevia kuningaskuntia vastaan, ajassa mille oli tyypillistä perinteisen eurooppalaisen maailmankuvan nopea laajentuminen: uudelta mantereelta, ja muusta uudesta maailmasta, löytyi niin paljon uutta ja ihmeellistä, joten vaikeita kysymyksiä sateli luonnontieteilijöille, tähtitieteilijöille ja ennenkaikkea valtauskonnolle, joka haastettiin entistä lujemmin. 


Sir Walther Raleigh tutustui irlantilaiseen runoilijaan Edmund Spenseriin, mutta heidän suhteestaan ei ole kovin paljoa tietoa. Sir W. Raleighin suurten ylöskirjattujen saavutusten rinnalla lienee kulkenut etsijän ja kyseenalaistajan mieli ja hän kirjoitti myös  Spenserin tapaan runoutta, mistä C.S Lewis on huomioinut hänet yhdeksi Englannin renessanssin aikakauden merkittävimmistä lyyrikoista. Tyyliltään ja sisällöltään Spenserin ja Raleighin runous oli kohteliasta, Elisabethin aikakauden hovikeskeistä, aristokraattisille kuulijapiireille suuntautuvaa, missä suosioon nousi antiikin teosten ilmiöiden kääntäminen ja uudelleen tulkinta, joista virtasi vaikutteita niin Shakespearen soneetteihin kuin Raleighin ja Spenserin runouteen. Lisäksi on jopa esitetty epäilyjä siitä, että Shakespeare olisi ollut Sir W. Raleighin salanimi.

 

Tuona aikana tieteen ja oppineisuuden taustalla sykki hieman kielletyn hedelmän makuisesti alkemistien seurapiirit, aineen kullaksi muuttaminen, luonnon metamorfoosien mysteerien pohdinta. Toisin sanoen kysymys siitä, että ehkä jumala ei sittenkään ollut luonut kaikkea, ehkä ihmisellä oli oma mahdollisuutensa vaikuttaa elämäänsä: oman sielunsa metamorfoosiin, jolloin katse kääntyi sisäänpäin: siinä missä Midas loi kultaa, kykeni ihminen luomaan omasta sielustaan korkeampaa, kultaista ja paremmaksi kehittyvää


The School of Night kokoontui suljettujen ovien takana kuten salaseurat ovat kautta aikain kokoontuneet. Seuraa kutsuttiin myös nimellä Free-Thinkers, eli vapaat ajattelijat -  heitä myös pyrittiin leimaamaan ateisteiksi. Yksi merkittävimmistä piirin jäsenistä oli matemaatikko ja tähtitieteilijä Wizard Earl eli Thomas Hariot, jonka alkemistiset kemian laboratoriot olivat jo ajallaan kuuluisia. Hariotia on kutsuttu Newtonia edeltäneeksi tieteen suurmieheksi ja ajattelijaksi, jolla oli verkostoissaan suhteita koko eurooppalaisen tiedemaailman kermaan kuten esimerkiksi Johannes Kepleriin: käsitys maailman paikasta kaiken keskellä muuttui kuten myös käsitys maapallon litteydestä. Aurinko asettui kaiken keskelle, mitä pyöreät planeetat kiersivät. Vapaiden ajattelijoiden herraskaisen salaseuran jäseniä kokoontui kirkon helmoissa Lontoon St. Paulin katedraalin varjoissa vaihtamassa kirjoja ja kirjoituksia. Renessansista huolimatta aikaan epäsopivan vapaasti ajattelevien herrojen suhde kirkkoon oli mitä vaarallisin ja myös kuningas Jaakko I (James I) epäili miesten hautovan salaliittoa ja olevan mustan magian pauloissa, joten lopulta Sir Walter Raleighin osalta vapaan ajattelun tarina päättyi mestauspölkylle, mutta ajattelu jäi. 


Yliopistot, tiedon avoimuus, kirjasto, demokratia ja vapaa kulttuuri ihmisoikeuksineen alkoi itämään kohti valoa. Yön kouluun liittyy kuitenkin valtavasti mystiikkaa ja salaisuuksia, mistä läntinen taide- ja viihdekulttuuri on ammentanut sanastoa ja kuvastoa kutkuttamaan nykyisin jo paljon vapaammassa maailmassa elävien ihmisten mieliä. Wolfe von Lenkiewiczin taulu asettuu tässä kuvastossa kaiken keskelle kuin tiivistäen, kiehtoen ja kuljettaen katsojaa historian ajattelun metamorfoosiin, matkalle uskomusten ja käsitysten muutoksen virtaan: taulussa voi nähdä David Bowiemaista hahmojen muuttumista toisiksi, ilmeiden himokkuutta, hurskautta, vaaroja, nykyisten vesimiehen ajan new age spiritualiteettien varjoja, ufon, okkultismia, lusifeerista hurmosta, ja Dumasin muskettisotureiden energiaa unohtamatta Dantemaisia sfäärejä. 


Jos osaisin kirjoittaa kuin Umberto Eco, niin voisin kuljettaa lukijan pienen merkityksen ja merkin kautta eteenpäin, mutta nyt kuvaukseni taulusta on kuin pienen avaimenreiän kautta tapahtuvaa koko huoneen tirkistelyä, missä paljon jää piiloon. Mutta mikään ei estä sinua lukijani avaamasta ovea itse ja astumasta tuohon huoneeseen sisälle. Mihin siitä matka johtaa voi olla suuri seikkailu.



Johtolankoja ja avaimia:



Clark, George, et al. J. R. R. Tolkien and His Literary Resonances: Views of Middle-earth. Westport (Conn.): Greenwood Press, 2000.


Eco, Umberto: koko tuotanto.


Hutton, Ronald. The Triumph of the Moon: A History of Modern Pagan Witchcraft. Oxford ; New York: Oxford University Press, 2001.


Ketola, Kimmo, Simo Korkee, Heikki Pesonen, Ilkka Pyysiäinen, Tuula Sakaranaho, ja Tom Sjöblom. Näköaloja Uskontoon. Viides painos. [Helsinki]: Gaudeamus, 2017.


Lachman, Gary Valentine, Ike Vil, ja Gary Valentine Lachman. Tajunnan Alkemistit: Kuusikymmenluvun Mystiikka Ja Vesimiehen Ajan Pimeä Puoli. 2. p. Helsinki: Like, 2009.


Lappalainen, Ulla. Virtaavan Veden äärellä: Eurooppalaisen Kirjallisuuden Antologia. Helsinki: Opetushallitus, 2007.


Nicholls, Mark, ja Penry Williams. Sir Walter Raleigh: In Life and Legend. London ; New York: Continuum, 2011.


Pyysiäinen, Ilkka: koko tuotanto.


Yeats, William Butler, ja Jyrki Vainonen. Torni Ja Kierreportaat: Valitut Runot. Helsinki: Basam Books, 2015.


keskiviikko 8. heinäkuuta 2020

Sauronin torni


Jokin aikaa sitten palasin yllättäen muistoihini mietiskelemään vanhan Viipurin musiikkiopiston historiaa istuessani jouten ja hyvää mallasjuomaa nauttien Lahden vanhalla linja-autoasemalla. Katseeni osui Lahden konservatorion vanhaan torniin ja sen kylkeen uudisrakennettuun osaan, jotka molemmat ammottavat yhä tyhjinä ja hylätyn näköisinä, tilassa missä ne ovat olleet jo monta vuotta vuotta vaikka ympärillä rakentuu kallista uutta ranta-aluetta ja miljöö on mitä arvokkainta ja hienoa. 


                                                      

                                                          Turun tauti



Sappeni kuohahti ja hämmennys valtasi kansalaisen mielen, jolloin päädyin miettimään miltä tornin alla toimivan saneeratun, suojellun ja Ylen eläkesäätiön omistamissa tiloissa toimivan konservatorion käyttäjistä ja henkilökunnasta tuntuu, sillä painolastia luulisi muutenkin riittävän klassisten instrumenttien taideopetuksen suosion hiipuessa ja kulttuurialojen vyönkiristyksen kurimuksessa. Konservatoriolla on kuitenkin huiman pitkä historiallinen varjo, joka saattaa myös olla raskas kannettava, vaikka oikein tulkittuna historian pitäisi olla rikkaus. Tässä on kuitenkin taustalla sodassa menetetty kaupunki ja sen ihmiskohtalot, siirtyminen kokonaan uuteen kaupunkiin ja asettuminen uuteen sosiaaliseen yhteisöön. 


Samalla kehissä heiluu taidemusiikin perinteiden vaalimisen vaikeus ja rajojen asettaminen, kun kulttuuri kuitenkin etenee jättiharppauksin uuteen ja ihmeelliseen. Joten varmasti ihmisiä jakavia mielipiteitä riittää, joten mielestäni mikään koulutusinstituutio ei kaipaa gryndereiden suhmurointia ylleen vaikka tarkoitus alkujaan olisikin hyvä. 




  Paikallisen sanomalehden hakuvalikosta konservatorio hakusanalla löytyy paljon jännää




Esa Hassisen kirjoittaman konservatorion tilat aiemmin omistaneen Omakotisäätiön historiikin julkistamistilaisuudessa rakennuttavat tahot esitettiin konservatorion pelastajina. Myöhemmin minulle sanottiin, että kyseinen rakennuttaja tosiaan pelasti konservatorion. Nyt asia palasi mieleeni ja mietin mitä sillä tarkoitettiin: pelastettiinko tässä kiinteistöä ja historiaa vai nykyajassa elävää konservatoriota toimintoineen? Konservatorio oli remonttiajan evakossa ja pärjäsi kohtuullisen hyvin, joten kiinteistön seinät eivät tee laadukasta musiikkikoulua, eikä myöskään historia, vaan sen takoo nykyhetki ja nykyajan vaatimukset. Kaikki muu on posiitivista lisää, joka voidaan heittää laidan yli, jos se kääntyy taakaksi. Koulu on kuitenkin Lahden konservatorio, ei enää Viipurin, ei karjalaisten, ei hämäläisten vaan lahtelaisten, ihon väriin, silmien väriin ja seksuaaliseen suuntautumiseen katsomatta: musiikki kun kuuluu kaikille. 


En mene tässä kirjoituksessa tornin rakennuttaneiden tahojen nyansseihin, koska niistä ei ota pirukaan selvää. Taustalla voi olla jotain Turun taudin tyyppistä suhmuroimista, koska Lahdessa tullaan tulevina vuosina rakentamaan paljon ja toki se tarjoaa oivan tilaisuuden gryndereille. Entä jos kyseessä on jotain muuta mikrohistoriaa ja kulttuuria kehystävää, joten paneudun seuraavaksi tähän mahdollisuuteen ja koska kukaan kulttuuri-ihminen ei kaupungissa ole sen laajemmin asiasta kirjoittanut, joten teen nyt kuvia kumartamatta pelin avauksen.


Asetan ajatusteni keskiöön sen mahdollisuuden, että kyseinen keskeneräinen torni symboloi jotain muuta, kuin vain rakennuttajien rahan loppumista. Mutta en todellisuudessa tiedä mitä ja miksi, niin vastuu ymmärtämisestä ja tulkinnoista siirtyy sinulle lukijani. Polkuja totuuteen voi olla monia, joten tässä on pintaraapaisuna vain hieman kompassinsuuntimia. 


Torni ja koko Lahden konservatorion vuokraama kiinteistö on ollut ikänsä yksityisessä omistuksessa, miltä kaupunki on pitkän aikaa vuokrannut tilaa musiikinopetukseen. Kiinteistön 1950-lukulainen rakennushistoria ponnisteluineen sitoutuu vahvasti kaupungin karjalaislähtöisten yrittäjäpiirien pyrintöihin, kuten myös myös muu hieno osa lahtelaista historiaa. Joten olisiko mahdollista, että lahtelaistuneen karjalaisuuden nyansseista löytyy jotain osviittaa asialle? Olisiko joku taho voinut pahastua siitä, että kaupunki ei suostunut tornia veronmaksajien rahalla remontoimaan? Mahtoiko joku kokea, että sen sisältämää pitkää ja perinteikästä karjalaisten historiaa ei arvostettu? Kääntyikö Viipurin menetyksen kiukku kohti uutta kotikaupunkia? Ikäviä kysymyksiä, mutta realistisia.


Kiinteistön tultua tiensä päähän se myytiin muodollisella hinnalla rakennuttajalle, koska kukaan muu ei sitä halunnut, eikä museovirasto antanut talolle purkulupaa. Siitä taas herää kysymys siitä olisiko rakennuttava taho halunnut rakentaa talon paikalle jotain muuta, ehkä taloudellisesti kannattavampaa? Erään lahtelaisen arkkitehdin märänunen pilvenpiirtäjästä tai jotain sellaista. Siihen se kyllä sopisi vieläkin, koska tuskin kunnossa oleva pilvenpiirtäjä olisi sen raskaampi taakka kuin keskeneräinen nykytorni.


Tarina jatkuu: kun taloa kaupiteltiin heräsi kysymys siitä sopiiko suureksi kasvanut ja aikaa myöden kiinteistön vanhan tornin valloittanut konservatorio enää tulevaisuudessa sille tehtäviin peruskorjattaviin vanhoihin tiloihin? Näin lahtelaisen kulttuuri-instituution helmoissa ja varjoissa alkoi melkoinen keskusteluruletti, mitä tuolloin itsekin seurasin. 


Lopulta koulun sijainti sinetöitiin tuolle paikalle, koska kyseinen kiinteistö saleineen oli joillekin se ainoa mahdollinen vaihtoehto. Se on totta, että laadukas konservatorio tarvitsee laadukaan salin, ja Felix Krohn -sali on sitä, mutta entä lopputilat: ne opetustilat? Tuliko tiukkaa? Taisi tulla, mutta en usko, että kukaan olisi tuon paremmin noista tiloista saanut muokattua sitä mitä siitä tuli. Näin Omakotisäätiön kiinteistö pelastettiin. Entä pelastettiinko konservatorio?


Onko mahdollista, että kiinteistöön, ja sen myötä kouluun, latautui jotain lähestulkoon pyhän merkityksiä omaavaa eetosta, joka saa vanhaan kouluun muistojensa kautta rakastuneet sulkemaan todellisuudelta silmänsä, elämään menneessä kulta-ajassa, jolloin ontuva työsuojelu ja sen vaatimusten ääntä etäännytettiin. Nyt kuuloluut joutuvat koville ja äänet puuroutuvat, joten koulun on siinä oltava vaikka tiukkaa tekisi. 


Vai oliko kaikessa sittenkin kyse vain taloudesta? Vaihtoehtoja oli ilmoilla ja muistan suurimman osan henkilökunnasta innostuneen esimerkiksi Malskin panimon ideasta, mutta lopulta koulu pysyi kuin pysyikin tuossa suojellussa kiinteistössä: näin koulusta tuli ikäänkuin suojellun kulttuurin jatke ja tilat alkoivat määrittää musiikkiopetusta eikä niin, että opetus määrittelisi tulevia tiloja. Voisiko siis nykyajassa näkyvä hylätty torni symboloida jotain menneiden asioiden ristiriitoja? Mitä ne sitten voisivat olla? 


Päivittelin itse noihin aikoihin Facebookiin rajatulle ystäväpiirilleni, en siis julkisesti, remontin kiemuroita ja kummallisuuksia ja taisin ylittää jonkun rajan, mutta olinko väärässä? Ainakin joku koki, että temmelsin pukinsorkillani pyhällä maalla.


Aikanaan, sotien mainingeissa, karjalaisten muuttoliike Lahteen lienee aiheuttanut kaiken positiivisen ohella myös joitain negatiivisia tunteita. Pääsääntöisesti virallinen historiankirjoitus muistaa kuitenkin korostaa asioiden valoista puolta, mutta oliko varhainen konservatorion esi-aste alkujaan lainkaan kaikkien lahtelaisten musiikkiahjo? Kysymys, mitä en muista kenenkään esittäneen. Oliko tuolloin vaihtoehtoja edes olemassa? Nimittäin koulu oli pitkään Viipurin musiikkiopisto, joka toimi Lahdessa ja yritti jopa paluuta Viipuriin. Sen taso oli kyllä jo tuolloin korkealla, joten niin tarkasteltuna se on ollut selkeä positiivinen lisä Lahden kulttuuritarjontaan. Positiivinen, mutta ei välttämättä suinkaan ongelmaton, sillä saapuihan Suomen yhdestä suurimmasta ja vanhimmasta monikulttuurisesta kaupungista valtavan vahvoja ja sivistyneitä persoonia pieneen silloiseen Päijät-Hämäläiseen junttilaan (sori lahtelaiset, tarkoitin kauppalaan).


Seuraava iso ja kiinnostava vaihe nousee esille vuosituhannen vaihteesta, kun Sibeliustaloa rakennettiin. Sen vastustus oli jokseenkin jakautuneessa kaupungissa kovaa, mutta lopulta kun se päätettiin toteuttaa. Se tarkoitti sitä, että tuohon vanhaan kiinteistöön jäi enää vain konservatorio, koska Lahden kaupunginorkesteri lähti Sibeliustaloon. Lahden konservatorio riitautui myös tiloja jakaneen Lahden ammattikorkeakoulun musiikkilinjan kanssa jo heti sen alkumetreillä, joka sekin poistui talosta toisaalle. Kyseinen korkeakoultuksen ala veti viimeiset henkäyksensä muutama vuosi sitten. Nyt kaupungissa ei enää ole lainkaan amk-musiikinlaitosta, eikä sen vetävää musiikkiteatterilinjaa, ei elokuvalinjaa, eikä taideinstituuttia. Irrallisena amk-musiikinkoulutus kuivui lopulta omaan ruukkuunsa suurten tekniikan ja kaupallisen alan koulutusohjelmien kyljessä, ja niin miljoonilla tehdyt erityisesti musiikkikoulutukseen rakennetut neliöt Salpauksen tiloissa sorvattiin uudelleen isolla rahalla muuhun käyttöön, joka sekin raha olisi ollut kaupungin musiikkielämälle tervetullut lisä. Lahteen jäi siis enää Lahden konservatorio huonoihin tiloihin ja melkein sen viereen asettunut myös kaupungin tukema Lahden musiikkiopisto. Sitten konservatorion tilat alkoivat rapistua liian huonoiksi ja pelastusprojekti alkoi.


Kaikessa kipuilussa vaikuttaa varmasti kaupungin hyvin nopea kasvaminen, minkä timmellyksessä kulttuurialojen koulutuksen kipuilu yksinapaisesta muutaman johtohahmon vetämästä politiikasta moninapaiseksi. Alkujaan konservatoriota pitkään johtaneen ja kaikkiaan hienoa työtä tehneen Aarre Hemmingin kerrotaan vastustaneen sähkökitaraa ja rytmimusiikkia, ja itse muistan että joku kipuili vieläkin asian kanssa. Lahti on myös teollisuuskaupunkina ollut aina poliittisesti hieman kahtiajakautunut, mikä on osaltaan saattanut suunnata ihmisten huomioita eri suuntiin ja näin myös korkeakulttuurin piiriin lukeutuvaa Sibeliustaloa vastustettiin vimmatusti. Kannattaa muistaa, että taustalla Lahti tunnetaan hienon orkesterinsa lisäksi myös rokkareiden kaupunkina. Karrikoiden voisi ehkä asiassa nähdä eron työläisten ja porvariluokan narratiiveissa, joka heijastui vahvana kaikkeen aina urheilusta taiteisiin: ne paremmat koulut ja niin edelleen - se perinteinen tarina kautta koko valtakunnan. Loppusilauksena Tiirismaan koulu ”Tipala” purettiin ja sen myötä vahvasti konservatorioon sitoutunut musiikkilukioperinne koki kovan kolauksen.

 

Nyt kaupunki edustajineen ja eetoksineen on sen edessä, että koronan jälkeinen aika aiheuttaa varmasti budjetillista päänvaivaa, jonka kohteeksi saattaa nousta juuri kaupungin ylen vahva musiikkikulttuurii. Ei siis ihme, jos kaupungin taideinstituutiot edustajineen pitävät päätä kainalossa eivätkä ota yhteiskunnalliseen keskusteluun osaa, hiljaisuus suorastaan huutaa huomiota. Tulevaisuudessa on varmaa ainoastaan se, että ihmiset soittavat ja taiteilevat päättäjistä ja rahatilanteesta huolimatta, ja se on sen aito ja kantava voima, ei kiinteistöt, eikä luokkasodat.


Populistiset voimat haluavat todennäköisesti nitistää turhaksi korkeakulttuuriksi kokemansa Sinfonia Lahden, joten edessä on kiintoisa syksy, eikä hylätylle tornille varmasti tapahdu yhtään mitään. Oli totuus kuinka karvainen tahansa, niin marginaalisten alojen ja instituutioiden ei kannattaisi riidellä liikaa keskenään: taidekulttuuri on kuin myriadi vahvoja asioita, sillä taiteeseen liittyy vapaus tulkita kulttuurisia syviä tuntoja, mihin arkinen talous ei anna työkaluja. Näin myös julkisrahoitteista taiteen opetusta myös valvotaan tarkalla silmällä, sillä sen käyttövoimana ei ole raha vaan tunteet, ja ehkä siksi se koetaan monesti liian villiksi ja vapaaksi: sellaiseksi elämän viihteen puolelle kuuluvaksi, lähestulkoon vallankumoukselliseksi. Ja sitähän se aina on ollut kaikessa paradoksaalisuudessaan poliittisine pilkkalaululuineen, kansallishymneineen ja juomalauluineen. 


Mitä sitten pienen kaupungin elämyksellinen taide-elämä kokonaisuutena voisi tarjota ainaisen lopettamisen ja riitelyn sijaan? Näkisin, että selviytyäkseen tarvitaan pohjalle vahvaa, avointa, hengittävä, ja julkisesti kantaa ottava pelotonta koulutusta, jolla on hieno historia, mutta joka katsoo vahvasti eteenpäin. Taide tarjoaa kritiikkiä, elämyksiä, herättelee katsomaan toisin, avaa syvin tuntoja ja puhdistaa ilmaa, joten se on myös lääke populismin talebanisoivaan vapautta suitsivaan maailmankuvaan. Avoimuuden kautta museot, teatteri, musiikki ja kuvataiteen linkittyvät yhteen ja kaupunki kaikkineen saavat siitä avoimesti hyötyä. Tuo hyöty voi olla henkistä, mutta se voi myös olla taloudellista musiikkibisneksen ja visuaalisen taidebisneksen myötä, jotka tulevat kytkeytymään tulevaisuuden teknologioihin ja olemiseen yhä vahvemmin: euro taiteelle poikii kaksi euroa takaisin. 


Purkakaa siilot koulujen väliltä, laittakaa instituutiot yhdessä kehittelemään näyttelyitä ja interaktiivista toimintaa, tehkää kokemuksellisia näytelmiä, kirjoittakaa avoimesti mitään pelkäämättä ja antakaa näiden kaikkien rinnalle nousta kulttuurialan yrityksiä kuten soitinrakennusta, mediapajoja ja niin edelleen. Sen myötä saattaa muutama turistikin saapua Lahteen kiertämään radiomuseosta hiihtomuseoon, sieltä rantaan kahville ja Sibbetaloon ja lopuksi Malskin panimolle olusille. Keksikää lisää kohteita kylpylöistä taidenäyttelyihin ja saunoihin, luontoa unohtamatta. Ehkä musiikinmuseokin sopisi tuohin yhtälöön, ja tottakai kaikkeen mukaan lahtelaisia yrityksiä alusta asti. Lopulta konsan tornistakin voisi saada muraaleilla komean muistomerkin, pesän linnuille ja lepakoille. Tai sen huiman pilvenpiirtäjän: sellaisen menneen kipuilevan aikakauden muistomerkin, joka sojottaisi kuin keskisormi kaikelle liian fiinille, tekotaiteelliselle ja turhalle.   




                                            Kerrostalollinen taidetta

                    

                                            Radiomuseo


                                            Hiihtomuseo


                                            Sinfonia Lahti


                                            Rantakahvila


                                            Sibeliustalo


                                            Green City


                                            




Lukuvinkit: 


Hassinen, E. (2016). Musiikkiopiston Omakotisäätiön historia. [Lahti]: Musiikkiopiston Omakotisäätiö.


Häyrynen, A. (2008). Taidetta tulosvastuulla: Lahden konservatorion tie Viipurista Lahteen. [Lahti]: Lahden musiikkiopisto : Lahden konservatorio.