sunnuntai 13. syyskuuta 2020

Introvertin päivitys


Huomasin ilokseni TV:n puolella uuden dekkarisarjan McDonalds & Dodds neljän ensimmäisen jakson olevan hyvin kiinnostavia. Sarjaa on tehty vasta yksi tuotantokausi ja uskoisin brittipoliisiparin palaavan vielä ruutuihin. Sarjassa tulinen, impulsiivinen ja ekstrovertti Tala Gouveia näyttelee rikoskomisario Lauren McDonaldia ja Jason Watkins näyttelee konstaapeli Doddsin nukkavierua hahmoa. Näytelmän jännite rakentuu oivallisten murhatutkimusten ohella ekstrovertin ja introvertin muodostaman jännitteen varaan siten, että konstaapeli Dodds toimii vastaparina McDonaldsille ollen se introvertti, paksusilmälasinen ja jo lähellä eläkeikää. Joten on luonnollista, että Dodds on se fossiili, jota myös selän takana pilkataan ja yritetään vihjailevasti painostaa eläkkeelle. 


Tutkimusten virallisen melko suuria tutkimuksellisia ajatuspolkuja oikova ote sivuttaa aina tässä vaiheessa Doddsin ajatukset, mutta loppusuoralla Dodds yleensä istuu paikallisessa perinteisessä kirjastossa tekemässä omia tutkimuksiaan. Kirjasto on sellainen perinteinen, iäkäs, missä introverttien on helppo olla. Sellainen missä kirppareita, ja mediashowta tai ompelukoneita ei ole, kuten meillä, mutta aineistot ovat mitä monipuolisimmat ja hiljaista lukutilaa riittää kuten myös se perinteinen ”hys, hys” huomauttava kirjastoihminen, jos joku intoutuu lausumaan turhan monia sanoja ääneen. Kuten arvata saattaa Dodds selvittää rikoksen ja romuttaa aiemmat heppoiset kehitelmät. Introvertti ja iäkäs herrasmies, siis kaikkea muuta kuin mediaseksikäs mieshahmo, selvittää ja tutkii kirjasto apunaan. 


Poiminta maanantai aamun päivityksestä (14.9.2020)  paikallisessa Etelä-Suomen sanomissa: 


”Karaokea, jumppaa, käsitöitä ja kirppari – Hollolan uudistunut kirjasto juhlii näyttävästi koko viikon, luvassa myös uusi nimi.”


Mietin selvittäisikö Dodds rikoksen tällaisen kirjaston aineistojen kautta ja olisiko Doddsilla sitä hiljaista tilaa, missä introvertin ajatukset liikkuvat sulavasti? Auttaisiko jumppa herrasmiestä toimimaan ekstrovertimmin, ja olemaan nopeampi ja trendikkäämpi? Kirpparilta Dodds ehkä löytäisi jotain kivaa, mutta tiedon kanssa silläkään ei ole mitään tekemistä. Karaokessa Dodds ehkä löytäisi sisäisen Frank Sinatransa ja hurmaisi lopullisesti tulisen poliisiparinsa, koska tiettyä jännitettä näiden eriparisten välillä on havaittavissa ja senkin kehittymistä olisi jatkossa kiva seurata.  


Arvaatte varmaan miten tämä blogikirjoitus tulisi jatkumaan ekstroverttien nykyisin dominoiman kirjastohourun suhteen, joten päätän tämän nyt tähän. Mainitsen vain sen, että katson aika vähän televisiota ja olen ennemmin suoratoistopalveluiden ystävä, koska voin tällöin itse ajoittaa katsomishetkeni ja nauttia elokuvasta tai sarjoista ilman mainoksia. On sangen ikävää, jos kaltaiselleni hiljaisen tietoon keskittyneelle ei enää löydy kirjastosta tilaa tai se sellainen vuosisatoja palvellut hiljainen ”hys, hys” -kirjasto on kadonnut. 


perjantai 17. heinäkuuta 2020

Yön koulun lapset



Sadekauden alkaessa hellittää ilmestyi sääkartalle hymyilevä aurinko kuin ilmoittaen oikeasta hetkestä suunnata Helsinkiin Ateneumiin, koska sen seinälle on saapunut Lontoon Saatchista Wolfe von Lenkiewiczin upea The School of Night teos osana Inspiraatio nykytaide & klassikot näyttelyä, joka jatkuu 20.9.2020 asti. Vahva suositukseni on antaa ajasta hetki siihen tutustumiseen.



 Wolfe von Lenkiewicz: The School of Night




Näyttelyssä Ateneumin kuraattorien käsittelyssä nykytaide asettui koettavaksi näkökulmasta kuinka Euroopan klassinen taide on inspiroinut nykytaiteilijoita. Näyttelyn myötä avautui hienosti se kuinka nykytaiteesta löytyy samat ikiaikaiset teemat ja symboliikka, siis elämän ikuisten mysteerien pohdinta, kuin eurooppalaisen ja antiikin taiteen eri kerroksista. Näyttelyn seinille ja estradeille on asteltu töitä mm. Marina Abramovićlta, Jake ja Dinos Chapmanilta, Nancy Foutsilta, Mark Karasickilta, Jeff Koonsilta, Ola Kolehmaiselta, Joseph Kosuthilta, Sara Masügerilta ja Yinka Shonibarenilta. 



Näyttely toimi kiinnostavana siltana taiteen eri aikakausien välillä nostaen menneen lähemmäs nykytaidetta: yksi nykytaiteen ja modernin - postmodernin tai postmoralismin - ajan haasteista on yrittää erottua edeltävistä aikakausista koskaan siinä onnistumatta: ikiaikaiset inhimilliset teemat kuten kuolema, elämä, rakkaus, hyvän sallittavan ja kielletyn profaani rajat ovat aina olleet yhteisöissä läsnä ja näkymättömin langoin toisiinsa sidottuja. Ja koska olen uskontotieteilijä, joka tarkastelee ihmistä kognitiivisesta näkökulmasta, niin jälleen kerran löysin inhimillisen taiteen ja sen kuvaaman elämänilmiöiden, tieteen ja uskonnon takaa ihmismielen yhteiset kehykset.  


Esillä olevista töistä Wolfe von Lenkiewiczin teos The School of Night on itselleni merkityksellinen, sillä se elää monella tasolla: ensinnäkin maalausteknisesti se on osoitus siitä, että nykytaiteeen aikakaudella taito, ars, on yhä voimissaan. Toiseksi taulun aiheen tematiikka kulkee kauas esoteeristen, okkultisten, siis ajattelun metafyysisten polkujen matkassa johdatellen katsojan alkemian ja salatieteiden menneisyyden maailman reunalle, kuin muistuttaen, että sellainen yhä elää yhä keskuudessamme, mikä myös  kiinnostaa uskontotieteilijän tapaani tarkastella kulttuuria uskontojen, maailmankuvien ja käsitysten takaa.


                                                 
 


Taulun taustalla on The School of Night nimellä kulkeva ryhmä, joka vaikutti renessanssin, ja erityisesti Englannin renessanssin, varhaisen valonkoiton vuosina 1500-luvun loppupuolella. Kaikkea ryhmän touhuilusta emme tiedä, tai siitä ketä kaikkia siihen kuului, tai kuinka tiiviisti tai löysästi he toisiaan ovat tapailleet, mutta pääsääntöisesti jäsenet oivat taiteilijoita, runoilijoita, kirjailijoita ja tiedemiehiä. Se tiedetään, että yksi ryhmän keskeisistä hahmoista oli Sir Walter Raleigh (1552-1618), jonka oma elämänhistoria tulvii seikkailua ja rohkeaa ajattelua aikakaudella millä hallitsijat varustivat laivoja uuden mantereen lumoissa, niin kultaisen El Doradon kaupungin etsintään kuin sotaan kilpailevia kuningaskuntia vastaan, ajassa mille oli tyypillistä perinteisen eurooppalaisen maailmankuvan nopea laajentuminen: uudelta mantereelta, ja muusta uudesta maailmasta, löytyi niin paljon uutta ja ihmeellistä, joten vaikeita kysymyksiä sateli luonnontieteilijöille, tähtitieteilijöille ja ennenkaikkea valtauskonnolle, joka haastettiin entistä lujemmin. 


Sir Walther Raleigh tutustui irlantilaiseen runoilijaan Edmund Spenseriin, mutta heidän suhteestaan ei ole kovin paljoa tietoa. Sir W. Raleighin suurten ylöskirjattujen saavutusten rinnalla lienee kulkenut etsijän ja kyseenalaistajan mieli ja hän kirjoitti myös  Spenserin tapaan runoutta, mistä C.S Lewis on huomioinut hänet yhdeksi Englannin renessanssin aikakauden merkittävimmistä lyyrikoista. Tyyliltään ja sisällöltään Spenserin ja Raleighin runous oli kohteliasta, Elisabethin aikakauden hovikeskeistä, aristokraattisille kuulijapiireille suuntautuvaa, missä suosioon nousi antiikin teosten ilmiöiden kääntäminen ja uudelleen tulkinta, joista virtasi vaikutteita niin Shakespearen soneetteihin kuin Raleighin ja Spenserin runouteen. Lisäksi on jopa esitetty epäilyjä siitä, että Shakespeare olisi ollut Sir W. Raleighin salanimi.

 

Tuona aikana tieteen ja oppineisuuden taustalla sykki hieman kielletyn hedelmän makuisesti alkemistien seurapiirit, aineen kullaksi muuttaminen, luonnon metamorfoosien mysteerien pohdinta. Toisin sanoen kysymys siitä, että ehkä jumala ei sittenkään ollut luonut kaikkea, ehkä ihmisellä oli oma mahdollisuutensa vaikuttaa elämäänsä: oman sielunsa metamorfoosiin, jolloin katse kääntyi sisäänpäin: siinä missä Midas loi kultaa, kykeni ihminen luomaan omasta sielustaan korkeampaa, kultaista ja paremmaksi kehittyvää


The School of Night kokoontui suljettujen ovien takana kuten salaseurat ovat kautta aikain kokoontuneet. Seuraa kutsuttiin myös nimellä Free-Thinkers, eli vapaat ajattelijat -  heitä myös pyrittiin leimaamaan ateisteiksi. Yksi merkittävimmistä piirin jäsenistä oli matemaatikko ja tähtitieteilijä Wizard Earl eli Thomas Hariot, jonka alkemistiset kemian laboratoriot olivat jo ajallaan kuuluisia. Hariotia on kutsuttu Newtonia edeltäneeksi tieteen suurmieheksi ja ajattelijaksi, jolla oli verkostoissaan suhteita koko eurooppalaisen tiedemaailman kermaan kuten esimerkiksi Johannes Kepleriin: käsitys maailman paikasta kaiken keskellä muuttui kuten myös käsitys maapallon litteydestä. Aurinko asettui kaiken keskelle, mitä pyöreät planeetat kiersivät. Vapaiden ajattelijoiden herraskaisen salaseuran jäseniä kokoontui kirkon helmoissa Lontoon St. Paulin katedraalin varjoissa vaihtamassa kirjoja ja kirjoituksia. Renessansista huolimatta aikaan epäsopivan vapaasti ajattelevien herrojen suhde kirkkoon oli mitä vaarallisin ja myös kuningas Jaakko I (James I) epäili miesten hautovan salaliittoa ja olevan mustan magian pauloissa, joten lopulta Sir Walter Raleighin osalta vapaan ajattelun tarina päättyi mestauspölkylle, mutta ajattelu jäi. 


Yliopistot, tiedon avoimuus, kirjasto, demokratia ja vapaa kulttuuri ihmisoikeuksineen alkoi itämään kohti valoa. Yön kouluun liittyy kuitenkin valtavasti mystiikkaa ja salaisuuksia, mistä läntinen taide- ja viihdekulttuuri on ammentanut sanastoa ja kuvastoa kutkuttamaan nykyisin jo paljon vapaammassa maailmassa elävien ihmisten mieliä. Wolfe von Lenkiewiczin taulu asettuu tässä kuvastossa kaiken keskelle kuin tiivistäen, kiehtoen ja kuljettaen katsojaa historian ajattelun metamorfoosiin, matkalle uskomusten ja käsitysten muutoksen virtaan: taulussa voi nähdä David Bowiemaista hahmojen muuttumista toisiksi, ilmeiden himokkuutta, hurskautta, vaaroja, nykyisten vesimiehen ajan new age spiritualiteettien varjoja, ufon, okkultismia, lusifeerista hurmosta, ja Dumasin muskettisotureiden energiaa unohtamatta Dantemaisia sfäärejä. 


Jos osaisin kirjoittaa kuin Umberto Eco, niin voisin kuljettaa lukijan pienen merkityksen ja merkin kautta eteenpäin, mutta nyt kuvaukseni taulusta on kuin pienen avaimenreiän kautta tapahtuvaa koko huoneen tirkistelyä, missä paljon jää piiloon. Mutta mikään ei estä sinua lukijani avaamasta ovea itse ja astumasta tuohon huoneeseen sisälle. Mihin siitä matka johtaa voi olla suuri seikkailu.



Johtolankoja ja avaimia:



Clark, George, et al. J. R. R. Tolkien and His Literary Resonances: Views of Middle-earth. Westport (Conn.): Greenwood Press, 2000.


Eco, Umberto: koko tuotanto.


Hutton, Ronald. The Triumph of the Moon: A History of Modern Pagan Witchcraft. Oxford ; New York: Oxford University Press, 2001.


Ketola, Kimmo, Simo Korkee, Heikki Pesonen, Ilkka Pyysiäinen, Tuula Sakaranaho, ja Tom Sjöblom. Näköaloja Uskontoon. Viides painos. [Helsinki]: Gaudeamus, 2017.


Lachman, Gary Valentine, Ike Vil, ja Gary Valentine Lachman. Tajunnan Alkemistit: Kuusikymmenluvun Mystiikka Ja Vesimiehen Ajan Pimeä Puoli. 2. p. Helsinki: Like, 2009.


Lappalainen, Ulla. Virtaavan Veden äärellä: Eurooppalaisen Kirjallisuuden Antologia. Helsinki: Opetushallitus, 2007.


Nicholls, Mark, ja Penry Williams. Sir Walter Raleigh: In Life and Legend. London ; New York: Continuum, 2011.


Pyysiäinen, Ilkka: koko tuotanto.


Yeats, William Butler, ja Jyrki Vainonen. Torni Ja Kierreportaat: Valitut Runot. Helsinki: Basam Books, 2015.


keskiviikko 8. heinäkuuta 2020

Sauronin torni


Jokin aikaa sitten palasin yllättäen muistoihini mietiskelemään vanhan Viipurin musiikkiopiston historiaa istuessani jouten ja hyvää mallasjuomaa nauttien Lahden vanhalla linja-autoasemalla. Katseeni osui Lahden konservatorion vanhaan torniin ja sen kylkeen uudisrakennettuun osaan, jotka molemmat ammottavat yhä tyhjinä ja hylätyn näköisinä, tilassa missä ne ovat olleet jo monta vuotta vuotta vaikka ympärillä rakentuu kallista uutta ranta-aluetta ja miljöö on mitä arvokkainta ja hienoa. 


                                                      

                                                          Turun tauti



Sappeni kuohahti ja hämmennys valtasi kansalaisen mielen, jolloin päädyin miettimään miltä tornin alla toimivan saneeratun, suojellun ja Ylen eläkesäätiön omistamissa tiloissa toimivan konservatorion käyttäjistä ja henkilökunnasta tuntuu, sillä painolastia luulisi muutenkin riittävän klassisten instrumenttien taideopetuksen suosion hiipuessa ja kulttuurialojen vyönkiristyksen kurimuksessa. Konservatoriolla on kuitenkin huiman pitkä historiallinen varjo, joka saattaa myös olla raskas kannettava, vaikka oikein tulkittuna historian pitäisi olla rikkaus. Tässä on kuitenkin taustalla sodassa menetetty kaupunki ja sen ihmiskohtalot, siirtyminen kokonaan uuteen kaupunkiin ja asettuminen uuteen sosiaaliseen yhteisöön. 


Samalla kehissä heiluu taidemusiikin perinteiden vaalimisen vaikeus ja rajojen asettaminen, kun kulttuuri kuitenkin etenee jättiharppauksin uuteen ja ihmeelliseen. Joten varmasti ihmisiä jakavia mielipiteitä riittää, joten mielestäni mikään koulutusinstituutio ei kaipaa gryndereiden suhmurointia ylleen vaikka tarkoitus alkujaan olisikin hyvä. 




  Paikallisen sanomalehden hakuvalikosta konservatorio hakusanalla löytyy paljon jännää




Esa Hassisen kirjoittaman konservatorion tilat aiemmin omistaneen Omakotisäätiön historiikin julkistamistilaisuudessa rakennuttavat tahot esitettiin konservatorion pelastajina. Myöhemmin minulle sanottiin, että kyseinen rakennuttaja tosiaan pelasti konservatorion. Nyt asia palasi mieleeni ja mietin mitä sillä tarkoitettiin: pelastettiinko tässä kiinteistöä ja historiaa vai nykyajassa elävää konservatoriota toimintoineen? Konservatorio oli remonttiajan evakossa ja pärjäsi kohtuullisen hyvin, joten kiinteistön seinät eivät tee laadukasta musiikkikoulua, eikä myöskään historia, vaan sen takoo nykyhetki ja nykyajan vaatimukset. Kaikki muu on posiitivista lisää, joka voidaan heittää laidan yli, jos se kääntyy taakaksi. Koulu on kuitenkin Lahden konservatorio, ei enää Viipurin, ei karjalaisten, ei hämäläisten vaan lahtelaisten, ihon väriin, silmien väriin ja seksuaaliseen suuntautumiseen katsomatta: musiikki kun kuuluu kaikille. 


En mene tässä kirjoituksessa tornin rakennuttaneiden tahojen nyansseihin, koska niistä ei ota pirukaan selvää. Taustalla voi olla jotain Turun taudin tyyppistä suhmuroimista, koska Lahdessa tullaan tulevina vuosina rakentamaan paljon ja toki se tarjoaa oivan tilaisuuden gryndereille. Entä jos kyseessä on jotain muuta mikrohistoriaa ja kulttuuria kehystävää, joten paneudun seuraavaksi tähän mahdollisuuteen ja koska kukaan kulttuuri-ihminen ei kaupungissa ole sen laajemmin asiasta kirjoittanut, joten teen nyt kuvia kumartamatta pelin avauksen.


Asetan ajatusteni keskiöön sen mahdollisuuden, että kyseinen keskeneräinen torni symboloi jotain muuta, kuin vain rakennuttajien rahan loppumista. Mutta en todellisuudessa tiedä mitä ja miksi, niin vastuu ymmärtämisestä ja tulkinnoista siirtyy sinulle lukijani. Polkuja totuuteen voi olla monia, joten tässä on pintaraapaisuna vain hieman kompassinsuuntimia. 


Torni ja koko Lahden konservatorion vuokraama kiinteistö on ollut ikänsä yksityisessä omistuksessa, miltä kaupunki on pitkän aikaa vuokrannut tilaa musiikinopetukseen. Kiinteistön 1950-lukulainen rakennushistoria ponnisteluineen sitoutuu vahvasti kaupungin karjalaislähtöisten yrittäjäpiirien pyrintöihin, kuten myös myös muu hieno osa lahtelaista historiaa. Joten olisiko mahdollista, että lahtelaistuneen karjalaisuuden nyansseista löytyy jotain osviittaa asialle? Olisiko joku taho voinut pahastua siitä, että kaupunki ei suostunut tornia veronmaksajien rahalla remontoimaan? Mahtoiko joku kokea, että sen sisältämää pitkää ja perinteikästä karjalaisten historiaa ei arvostettu? Kääntyikö Viipurin menetyksen kiukku kohti uutta kotikaupunkia? Ikäviä kysymyksiä, mutta realistisia.


Kiinteistön tultua tiensä päähän se myytiin muodollisella hinnalla rakennuttajalle, koska kukaan muu ei sitä halunnut, eikä museovirasto antanut talolle purkulupaa. Siitä taas herää kysymys siitä olisiko rakennuttava taho halunnut rakentaa talon paikalle jotain muuta, ehkä taloudellisesti kannattavampaa? Erään lahtelaisen arkkitehdin märänunen pilvenpiirtäjästä tai jotain sellaista. Siihen se kyllä sopisi vieläkin, koska tuskin kunnossa oleva pilvenpiirtäjä olisi sen raskaampi taakka kuin keskeneräinen nykytorni.


Tarina jatkuu: kun taloa kaupiteltiin heräsi kysymys siitä sopiiko suureksi kasvanut ja aikaa myöden kiinteistön vanhan tornin valloittanut konservatorio enää tulevaisuudessa sille tehtäviin peruskorjattaviin vanhoihin tiloihin? Näin lahtelaisen kulttuuri-instituution helmoissa ja varjoissa alkoi melkoinen keskusteluruletti, mitä tuolloin itsekin seurasin. 


Lopulta koulun sijainti sinetöitiin tuolle paikalle, koska kyseinen kiinteistö saleineen oli joillekin se ainoa mahdollinen vaihtoehto. Se on totta, että laadukas konservatorio tarvitsee laadukaan salin, ja Felix Krohn -sali on sitä, mutta entä lopputilat: ne opetustilat? Tuliko tiukkaa? Taisi tulla, mutta en usko, että kukaan olisi tuon paremmin noista tiloista saanut muokattua sitä mitä siitä tuli. Näin Omakotisäätiön kiinteistö pelastettiin. Entä pelastettiinko konservatorio?


Onko mahdollista, että kiinteistöön, ja sen myötä kouluun, latautui jotain lähestulkoon pyhän merkityksiä omaavaa eetosta, joka saa vanhaan kouluun muistojensa kautta rakastuneet sulkemaan todellisuudelta silmänsä, elämään menneessä kulta-ajassa, jolloin ontuva työsuojelu ja sen vaatimusten ääntä etäännytettiin. Nyt kuuloluut joutuvat koville ja äänet puuroutuvat, joten koulun on siinä oltava vaikka tiukkaa tekisi. 


Vai oliko kaikessa sittenkin kyse vain taloudesta? Vaihtoehtoja oli ilmoilla ja muistan suurimman osan henkilökunnasta innostuneen esimerkiksi Malskin panimon ideasta, mutta lopulta koulu pysyi kuin pysyikin tuossa suojellussa kiinteistössä: näin koulusta tuli ikäänkuin suojellun kulttuurin jatke ja tilat alkoivat määrittää musiikkiopetusta eikä niin, että opetus määrittelisi tulevia tiloja. Voisiko siis nykyajassa näkyvä hylätty torni symboloida jotain menneiden asioiden ristiriitoja? Mitä ne sitten voisivat olla? 


Päivittelin itse noihin aikoihin Facebookiin rajatulle ystäväpiirilleni, en siis julkisesti, remontin kiemuroita ja kummallisuuksia ja taisin ylittää jonkun rajan, mutta olinko väärässä? Ainakin joku koki, että temmelsin pukinsorkillani pyhällä maalla.


Aikanaan, sotien mainingeissa, karjalaisten muuttoliike Lahteen lienee aiheuttanut kaiken positiivisen ohella myös joitain negatiivisia tunteita. Pääsääntöisesti virallinen historiankirjoitus muistaa kuitenkin korostaa asioiden valoista puolta, mutta oliko varhainen konservatorion esi-aste alkujaan lainkaan kaikkien lahtelaisten musiikkiahjo? Kysymys, mitä en muista kenenkään esittäneen. Oliko tuolloin vaihtoehtoja edes olemassa? Nimittäin koulu oli pitkään Viipurin musiikkiopisto, joka toimi Lahdessa ja yritti jopa paluuta Viipuriin. Sen taso oli kyllä jo tuolloin korkealla, joten niin tarkasteltuna se on ollut selkeä positiivinen lisä Lahden kulttuuritarjontaan. Positiivinen, mutta ei välttämättä suinkaan ongelmaton, sillä saapuihan Suomen yhdestä suurimmasta ja vanhimmasta monikulttuurisesta kaupungista valtavan vahvoja ja sivistyneitä persoonia pieneen silloiseen Päijät-Hämäläiseen junttilaan (sori lahtelaiset, tarkoitin kauppalaan).


Seuraava iso ja kiinnostava vaihe nousee esille vuosituhannen vaihteesta, kun Sibeliustaloa rakennettiin. Sen vastustus oli jokseenkin jakautuneessa kaupungissa kovaa, mutta lopulta kun se päätettiin toteuttaa. Se tarkoitti sitä, että tuohon vanhaan kiinteistöön jäi enää vain konservatorio, koska Lahden kaupunginorkesteri lähti Sibeliustaloon. Lahden konservatorio riitautui myös tiloja jakaneen Lahden ammattikorkeakoulun musiikkilinjan kanssa jo heti sen alkumetreillä, joka sekin poistui talosta toisaalle. Kyseinen korkeakoultuksen ala veti viimeiset henkäyksensä muutama vuosi sitten. Nyt kaupungissa ei enää ole lainkaan amk-musiikinlaitosta, eikä sen vetävää musiikkiteatterilinjaa, ei elokuvalinjaa, eikä taideinstituuttia. Irrallisena amk-musiikinkoulutus kuivui lopulta omaan ruukkuunsa suurten tekniikan ja kaupallisen alan koulutusohjelmien kyljessä, ja niin miljoonilla tehdyt erityisesti musiikkikoulutukseen rakennetut neliöt Salpauksen tiloissa sorvattiin uudelleen isolla rahalla muuhun käyttöön, joka sekin raha olisi ollut kaupungin musiikkielämälle tervetullut lisä. Lahteen jäi siis enää Lahden konservatorio huonoihin tiloihin ja melkein sen viereen asettunut myös kaupungin tukema Lahden musiikkiopisto. Sitten konservatorion tilat alkoivat rapistua liian huonoiksi ja pelastusprojekti alkoi.


Kaikessa kipuilussa vaikuttaa varmasti kaupungin hyvin nopea kasvaminen, minkä timmellyksessä kulttuurialojen koulutuksen kipuilu yksinapaisesta muutaman johtohahmon vetämästä politiikasta moninapaiseksi. Alkujaan konservatoriota pitkään johtaneen ja kaikkiaan hienoa työtä tehneen Aarre Hemmingin kerrotaan vastustaneen sähkökitaraa ja rytmimusiikkia, ja itse muistan että joku kipuili vieläkin asian kanssa. Lahti on myös teollisuuskaupunkina ollut aina poliittisesti hieman kahtiajakautunut, mikä on osaltaan saattanut suunnata ihmisten huomioita eri suuntiin ja näin myös korkeakulttuurin piiriin lukeutuvaa Sibeliustaloa vastustettiin vimmatusti. Kannattaa muistaa, että taustalla Lahti tunnetaan hienon orkesterinsa lisäksi myös rokkareiden kaupunkina. Karrikoiden voisi ehkä asiassa nähdä eron työläisten ja porvariluokan narratiiveissa, joka heijastui vahvana kaikkeen aina urheilusta taiteisiin: ne paremmat koulut ja niin edelleen - se perinteinen tarina kautta koko valtakunnan. Loppusilauksena Tiirismaan koulu ”Tipala” purettiin ja sen myötä vahvasti konservatorioon sitoutunut musiikkilukioperinne koki kovan kolauksen.

 

Nyt kaupunki edustajineen ja eetoksineen on sen edessä, että koronan jälkeinen aika aiheuttaa varmasti budjetillista päänvaivaa, jonka kohteeksi saattaa nousta juuri kaupungin ylen vahva musiikkikulttuurii. Ei siis ihme, jos kaupungin taideinstituutiot edustajineen pitävät päätä kainalossa eivätkä ota yhteiskunnalliseen keskusteluun osaa, hiljaisuus suorastaan huutaa huomiota. Tulevaisuudessa on varmaa ainoastaan se, että ihmiset soittavat ja taiteilevat päättäjistä ja rahatilanteesta huolimatta, ja se on sen aito ja kantava voima, ei kiinteistöt, eikä luokkasodat.


Populistiset voimat haluavat todennäköisesti nitistää turhaksi korkeakulttuuriksi kokemansa Sinfonia Lahden, joten edessä on kiintoisa syksy, eikä hylätylle tornille varmasti tapahdu yhtään mitään. Oli totuus kuinka karvainen tahansa, niin marginaalisten alojen ja instituutioiden ei kannattaisi riidellä liikaa keskenään: taidekulttuuri on kuin myriadi vahvoja asioita, sillä taiteeseen liittyy vapaus tulkita kulttuurisia syviä tuntoja, mihin arkinen talous ei anna työkaluja. Näin myös julkisrahoitteista taiteen opetusta myös valvotaan tarkalla silmällä, sillä sen käyttövoimana ei ole raha vaan tunteet, ja ehkä siksi se koetaan monesti liian villiksi ja vapaaksi: sellaiseksi elämän viihteen puolelle kuuluvaksi, lähestulkoon vallankumoukselliseksi. Ja sitähän se aina on ollut kaikessa paradoksaalisuudessaan poliittisine pilkkalaululuineen, kansallishymneineen ja juomalauluineen. 


Mitä sitten pienen kaupungin elämyksellinen taide-elämä kokonaisuutena voisi tarjota ainaisen lopettamisen ja riitelyn sijaan? Näkisin, että selviytyäkseen tarvitaan pohjalle vahvaa, avointa, hengittävä, ja julkisesti kantaa ottava pelotonta koulutusta, jolla on hieno historia, mutta joka katsoo vahvasti eteenpäin. Taide tarjoaa kritiikkiä, elämyksiä, herättelee katsomaan toisin, avaa syvin tuntoja ja puhdistaa ilmaa, joten se on myös lääke populismin talebanisoivaan vapautta suitsivaan maailmankuvaan. Avoimuuden kautta museot, teatteri, musiikki ja kuvataiteen linkittyvät yhteen ja kaupunki kaikkineen saavat siitä avoimesti hyötyä. Tuo hyöty voi olla henkistä, mutta se voi myös olla taloudellista musiikkibisneksen ja visuaalisen taidebisneksen myötä, jotka tulevat kytkeytymään tulevaisuuden teknologioihin ja olemiseen yhä vahvemmin: euro taiteelle poikii kaksi euroa takaisin. 


Purkakaa siilot koulujen väliltä, laittakaa instituutiot yhdessä kehittelemään näyttelyitä ja interaktiivista toimintaa, tehkää kokemuksellisia näytelmiä, kirjoittakaa avoimesti mitään pelkäämättä ja antakaa näiden kaikkien rinnalle nousta kulttuurialan yrityksiä kuten soitinrakennusta, mediapajoja ja niin edelleen. Sen myötä saattaa muutama turistikin saapua Lahteen kiertämään radiomuseosta hiihtomuseoon, sieltä rantaan kahville ja Sibbetaloon ja lopuksi Malskin panimolle olusille. Keksikää lisää kohteita kylpylöistä taidenäyttelyihin ja saunoihin, luontoa unohtamatta. Ehkä musiikinmuseokin sopisi tuohin yhtälöön, ja tottakai kaikkeen mukaan lahtelaisia yrityksiä alusta asti. Lopulta konsan tornistakin voisi saada muraaleilla komean muistomerkin, pesän linnuille ja lepakoille. Tai sen huiman pilvenpiirtäjän: sellaisen menneen kipuilevan aikakauden muistomerkin, joka sojottaisi kuin keskisormi kaikelle liian fiinille, tekotaiteelliselle ja turhalle.   




                                            Kerrostalollinen taidetta

                    

                                            Radiomuseo


                                            Hiihtomuseo


                                            Sinfonia Lahti


                                            Rantakahvila


                                            Sibeliustalo


                                            Green City


                                            




Lukuvinkit: 


Hassinen, E. (2016). Musiikkiopiston Omakotisäätiön historia. [Lahti]: Musiikkiopiston Omakotisäätiö.


Häyrynen, A. (2008). Taidetta tulosvastuulla: Lahden konservatorion tie Viipurista Lahteen. [Lahti]: Lahden musiikkiopisto : Lahden konservatorio.



perjantai 5. kesäkuuta 2020

Liukas monitahokas, jota populaarikulttuuriksi kutsutaan



Tämä kirjoitukseni sisältää hurjia yleistyksiä, harha-askelia ja liukastumisia, niin sen isossa kuin pienessä kuvassa. 

Länsimainen populaarikulttuuri on uudella ajalla läpäissyt miltei kaiken ollen enemmän kuin nuorten siirtymäriitti staattiseen aikuisuuteen, kuten yhteiskuntatieteilijät asiaa katselevat. Festareilla käydään vanhempanakin ja eikä musan kuuntelu lopu finnien kuivuttua poskilta, eikä aikuisuus ole staattista. Populaarikulttuurin syke Liverpoolista Hollywoodiin on kuitenkin elänyt ja kypsynyt sen kaikessa monimuotoisuudessa yhtenäiskulttuurin kehyksissä, joka on onneksi hyväksynyt erilaisia versoja, tulkintoja, fiiliksiä ja ideahorisontteja. Mutta entä nyt kun Hollywoodin jalustat alkavat horjua ja Maon lasten marssi kohti kapitalismin paalupaikkaa kiihtyy? Miten populaarikulttuuri tulee muuttumaan? Onko populaarikulttuurin, rockin, bluesin, punkin, heavyn, metallin, Marvellin sarjisten, Transformesien, you name it, tarjoilema viesti kuitenkin jotain syvempää kuin rakkauden ylistys valtatie 66 lomassa tai ikuisen Styx -virran ylittäminen? Mikä siellä risteyksessä oikein odottaa? 





Pandemian varjossa tapahtuvien mietintöjen lomassa on hyvä samalla paikallistaa omaa henkistä eetosta ja poliittista auraa suhteessa käynnissä oleviin asioihin. Miten sitten asemoitua koko ajan enemmän päälle käyvän managerialismin ja loputtoman itsensä kehittämisen superlingossa? Mistä kilpailukulttuurin ajatukset tulevat ja mihin meidän oletetaan niiden siivillä pääsevän? Käsittääkseni hauta on meidän kaikkien lopullinen kohtalo, ja jos yhteinen kilvoittelu käy liian kovaksi sinne kupsahtaa sitä nopeammin. Löytyisikö tästä jonkinsortin populaarikulttuurin nykyisen nektarin selitys tai ydin? Voiko populaarikulttuurista edes puhua sen yläkäsitteen alla vai pitäisikö siirtyä rajatumpaan otantaan? 






Karkean vulgaaristi analysoituna Ameriikan ihmemaa oli pitkään dollypartonilaisen cowboy tissikulttuurin orientaatioissa, kunnes tuli VHS, porno ja John Holmes miehisine avuineen sekä rajajoen takaa Pablo Escobarin kokaiinikuormat. Sitten kaikki alkoi siirtyä kohti kardashiaanista perseenpalvontakulttuuria ja mammonan ylivaltaa. Rokkari oli alkujaan köyhä luuseri, anticowboy James Dean, ja mukana oli koko ajan autot. Kunnes vitivalkoinen Wall Street punaisine härkineen puski itsensä Gordon Geggona pinnalle ja on sen jälkeen mylvinyt koko ajan lisää tilaa ja oikeuksia. Näin uuden ajan populaarikulttuurin ikoneista, uusista sankareista, on tullut Forbesin miljardöörilista tyrkkyjä, jotka antavat olemattomien taitojensa korvikkeeksi henkisiä- ja talousneuvoja sekä suunnittelevat tennareita. Meillä Cheekin rallit ovat psyykanneet nuorisoa painamaan turpaan ja selviytymään vaikka pää kainalossa sokkien irrotessa samalla kun vapaaottelukulttuurin nousu ja päähän potkimisen sallimisesta tuli hyve, eikä James Bondin hahmokaan enää jakele herrasmiesmäisiä sutkauksia vaan painaa adrenalipiikin lihaansa ja kylvää lyijyä. Stereoidit, hauis, hiki, pyykkilautavatsa ja niin edelleen. David Bowie ennusti, että seuraavana jäljelle jää enää kuolema ja sen luotaaminen: lopullisen mysteerin raja, minkä moni rokkari on jo kokeilujensa seurauksena ylittänyt. Ehkä se on se viimeinen paikka, mistä löytyy se syvä joki. 

Nyt kaiken takana Wall Street näyttää voittajalta symboloiden poliittisesti ja uskonnollisesti vapaata maailmaa, missä ylin voima on mammonalla ja sen tavoittelulla vapauden sijaan. Sen rinnalla rokkareidenkin suosima auto on pitänyt pintansa turboineen, erilaisine kiillotustuotteineen, joiden määrä paikallisessa Motonetissä vain kasvaa, mutta erona menneeseen on se, että ratissa ei enää liehu köyhä pitkätukka sätkä suussa, vaan lapsesta asti silmät kiiluen ajamista treenannut tyyppi matkalla F1 -radalle, missä henki on kaupan.





Sitten saimme hätälaastarina Kiinan ohituskaistaa tukkimaan Donald Trumpin mustine raamatun heiluttamisineen ja ajatukseen konservatiivisuuden keinoin pakotetun paluun Onnen päivien Fonzien kulta-aikaan, mutta Elvis on kuollut eikä palaa. Seuraavaksi valkoiseen taloon kiipeää mitä todennäköisimmin Kardashianit pyllyineen, ja samalla studioviilattua musiikiksi mainittua Kanyen soopaa tarjoilee hämärä miljardikultti, joka jatkaa voittokulkuaan kunnes lopulta yhdistyy Kiinan vaikutuspiirin tarjoilemiin valtiovallan hyväksymiin "pop"-hahmoihin. Ehkä saamme Valkoiseen taloon Caligulan tai Neron, jonkinlaisen eroottiskapasiteettisen avaruuteen hamuavan suurvaltaimponaation. Internet sulkeutuu, kaupallistuu, mikä ei varmaan ole kenellekkään oikeasti yllätys, mutta kiinnostavaa olisi nähdä minkälaisia kiinalaisen populaarikulttuurin tarjoilemat hahmot sitten voisivat olla, koska kaikessa muussa on kopioitu länsimaista kulttuuria ja sikäläiset omat ja kiinnostavat ilmiöt, kuten Falun Gong ja Tiibetin lamat on suitsittu? Entä ympäristöongelmat, yhteisöllinen käsijarru, palava Amazon ja happamoituvat meret? 

Entä koko ajan enemmän julkisilta katseilta piilossa sykkivä oikea populaarikulttuuri, se joka lopulta tulee oikeasti haistattamaan Kardashianien hömpälle höpöt ja nostaa populaarikulttuurin syvät virrat jälleen pinnalle? Mutta mitä on aidon populaarikultturin terve ydin? Onko sellaista? Onko se terve? Vai olisiko viisaampaa katsoa uudestaan kohti perinteisiä kulttuureja käytänteineen ja heivata koko populaarikulttuuri varastoon? 

Sen ydin on kuitenkin hyvin yksinkertainen asia, nimittäin vapaus olla se mitä haluaa, mutta kuitenkin kunnioittaa hyviä sydämiä väriin, rotuun, perseen kokoon tai rahapussiin katsomatta. Elvis kylvi rahaa ympärilleen kuin muinainen Midas, mutta uudemmat Wall Streetin fighting Geggot imevät kaiken itselleen, kiikuttavat pölhöt houkutusten saarelle hässimään kaverin muijaa ja vetävät kokaiinia nenään. Mutta eihän populaarikulttuuri ole ollut sopuisa tai hegemoninen: teddyt vetivät punkkareita turpaan ja rokut kävivvät mätkimässä modeja ja niin edelleen. Taidan puhua soopaa.

Ehkä kuitenkin muutaman vanhan bändin uudet lohkaisut tarjoilevat nousevaa voimaa shittiegoilun vastapainoksi. Sellaisesta nostona  Pearl Jamin uusin pitkäsoitto Gigaton.




Populaarikulttuuri ja kapitalismi olisi ehkä sopivampi otsake tämän kirjoituksen teemaksi, mutta sanottakoon kuitenkin se, että kyse ei ole luokkataistoista vaan toiveesta, että ihminen on yhteisöllisesti sivistynyt. Sellainen voi olla sivistysporvari kuin myös punaisen viivan toisella puolella asioita katsova. Ympäristön ongelmat voisivat tuoda ihmiskunnan yhteen ja populaarikulttuuri voisi jälleen kerran näyttää voimansa asioita rakentavana voimana, mutta epäilen vahvasti, että repivyys tulee kasvamaan uusiin mittoihin: omelettia ei synny ilman munien rikkomista. Mammona on turvallista ja siksi sitä hamuamme, ja nyt muutosten aikoina sen painoarvo vain kasvaa, joten miksi kukaan muuttaisi suuntaa vapaaehtoisesti: perinteinen resepti vallitsee, joten vahvin selviytyköön.


Sivuhyppynä kapitalismikriittinen esimerkki avoimen tieteen areenalta jo surullisen kuuluisan vuonna 1880 perustetun Elsevier-kustantamon tapaus. Kyseinen jo iäkäs ja arvovaltainen vanha kustantamo ajautui ensin Reed -yhtiön siipien alle ja siitä muotoutui 1990-luvun alkupuolella giganttien pörssiyhtiö Relx, jonka siipien alla on valtava määrä tiedemiesten hengentuotteita, ja niin tiedejulkaisuilla alettiin lypsämään rahaa: hinnat nousivat pilviin eikä tieteentekijöillä ollut asiaan ja omiin oikeuksiinsa nokan koputtamista, koska RELX:llä oli oikeudet. Kyseessä on hyvin ajan henkeen sopiva riistokapitalismin kukkanen, mutta lopulta se meni yli punaisen viivan ja niin vastarinta alkoi nousta, jolloin syntyi kokonainen liike edistämään tieteen avoimuutta. Tiede- ja kirjastomaailmalle tämä on ollut valtavan iso ja tärkeä asia. Mutta viimein kyseessä on kuitenkin se, että tieteentekijä ei voi itse hinnoitella työtään. Taiteilija voi ja monet muut voivat. Nyt hänen työnsä mammonahedelmät menevät osakkeen omistajille. Entä jos tieteentekijä saisi hinnoitella työnsä ihan itse ja eläisi julkaisunsa rojalteilla loppuikänsä?

Prosessi paljasti sen, että tieteen avoimuus on kuninkaan vaatteet eli todellisuudessa tiedemies pyritään omistamaan, koska ajatukset ovat pitkän koulutuksen lopputulemana koulittua tietoa. Tällä tarkoitan sitä, että tieteellinen ajattelu ei ole oikeasti sillä tavalla vapaata kuin sen soisi ja mitä moni kuvittelee sen olevan. Ajattelua ohjataan sovittuihin uomiin, julkaisuihin ja foorumeihin, mutta yhtä hyvin joku luonnontieteilijä voisi julkistaa vaikka uuden akkukeksintönsä ihan itse ja vapaasti vaikka blogissaan. Se olisi asiasisällöltään oikeaa ja yhtä lailla empiirisesti todennettavaa tietoa. Huomautan, että tarkoittamani vapaus ei tietysti koskaan tarkoita vapautta kollegiaalisesta kritiikistä. Nyt oikeilla julkaisukanavilla ja vertaisarvioinnin metodeilla pyritään painottamaan faktuaalista arvovaltaa, mikä on ihan hyvä. Mutta kriittisenä ajatusleikkinä tuon julkaisukanavan voisi  hyvin ottaa yhtälöstä pois: kehyksen roolista on kasvanut jotenkin omituinen, mutta toki helpottaa kirjastonhoitajan työtä.




Kyseinen RELX on hyvin mielenkiintoinen ja sokealle sijoittajalle hyvä hedelmä, joka saa punaisen härän taatusti orgastisesti mylvimään ja kuopimaan. Kaikkineen RELX:n liikevaihto on vaatimattomat 7,8 miljardia puntaa, joten kustantamisen oikeuksia sisältävän salkun kokoluokka on giganttinen. Toki tähän asemaan pyrkivät kaikki kustannusalan tekijät, koska yhteisössämme on käynnissä hyvinvointikulttuurin tavoittelusta siirtyminen kilpailukulttuuriin, toisin sanoen matka hyvinvointiyhteiskunnasta markkinatalouskilpailuyhteiskuntaan, ainakin hetkeksi.



Mutta voiko populaarikulttuuri tuottaa oikeasti syviä ja hyviä fiiliksiä kapitalismin käyttöön tai sitä vastustamaan jotenkin rajattomasti? Vai onko sellaisen käyttövoima juuri vastustamisessa ja totuuden siementen kylvämisessä? Itseasiassa se voi olla mitä vain, koska se heijastaa yhteisön tuntoja ja veikkaan, että nyt sen on alettava muuttua kohti kestävämpää maailmaa. Voihan olla, että ihmisten tiede-, taide- ja olemisen suuret tunteet alkavat suuntautua sinne jonnekin kiinalaisen tai korealaisen musiikin outouden sfääreihin, kuin 1960-luvulla Hippie trailin ja Intian gurujen tapauksessa. 



Minun piti kirjoittaa brittiläisen Coil -bändin musasta, mutta päädyin hieman isomalle kehälle. Ehkä loppukaneetiksi Kingdom Come -bändin Highway 6 sanat, jotka johdattelevat sinne jonnekin populaarikulttuurin tarjoileman horisontin syvemmälle rannalle tai ehkä populaarikulttuurissa on virtoja ja rantoja loputtomiin. Niiden kartoittaminen ja  luotaaminen on kuitenkin aina yhtä kiinnostavaa, sillä lopulta yhtä ainoaa ja oikeaa totuutta, uskontoa, filosofiaa, yhteiskuntajärjestelmää  ei ole. On vain aika ja muutos, joten muututaan sympaattisempaan suuntaan.


Every hour somebody's
Drivin'
Down the highway six
I'm talkin' 'bout the road
That'll lead you to the
River Styx
A man down there says
He's gonna take away your
Pain
I tell ya he's a liar
And you'll never see your
Friends again
I lost a fr!end of mine
Who took that road
He felt the world had
Turned
And left him cold
Highway six
Doesn't take you home
Highway six
Deadly fix
The pressure rises
You can't take the load
You've got no hand to hold
Except your own …


Lähde: LyricFind




Sosiaalisesti mediassa


Blogiklikkauksia on kiitettävästi, mutta kommenttiraitoja tai seuraajia sitä vähemmän. Juttelin taannoin ystäväni kanssa bloggaamisesta, vloggaamisesta ja ylipäätään median aavalla merellä seilaamisesta. Kumpikaan meistä ei osannut sanoa pidetäänkö tekemisistämme ja ainoa käytettävissä oleva mittari oli klikkaukset, mutta eihän se kerro laadusta mitään. Pelkkä klikkaaminen ja katsominen ei ole sosiaalista mediaa, koska sosiaalisuus edellyttää vuorovaikutusta eikä siihen riitä pelkkä kanavan avaaminen. Olen itse ryhtynyt kommentoimaan tai kiittämään, jos en kunnolla seuraamaan niitä blogeja joita luen. Jonkinlainen hyvät käytöstavat internetissä hakee mielessäni muotoa. Ehkä jo klassinen peukku ylös- tai alaspäin kertoisi bloginpitäjälle jotain klikkausten laadusta.

Oliko 1970-luvulla televisio tai radio jotenkin sosiaalinen? No ei ollut. Onko sosiaalinen media sosiaalinen, jos vain joku seuraa jotain? No ei ole, ja alan epäilemään että sosiaalisessa mediassa on suuri enemmistö seuraamassa, mutta sosiaalisia ja vuorovaikutteisia ihmisiä on hyvin vähän. Tiedeartikkeleita rustaava ystäväni on kritisoinut bloggaamista alempiarvoisena tiedevaikuttamiseen verrattuna, mutta en ymmärrä vertausta: blogi on kuitenkin vapaampi yhtälailla kirjoitettua ajattelua, ehkä jopa aidompaa ja  muotona jollain tapaa päiväkirjanomaisempi tai miten sen haluaa itse kukin rakentaa, ja siis mahdollisesti rohkeammin omaa ajattelua mahdollistava foorumi. Ja ihmisten oma ajattelu tieteen keppihevosen kyljessä vasta mielenkiintoista onkin. 

Siis ei alempana eikä ylempänä tieteeseen verrattuna vaan erilaista. Samalla soisi, että useampi tieteen parissa toimiva kirjoittelisi enemmän blogeja ja avaisi tausta-ajatuksiaan, linkkaisi vaikka kirjavinkkejä. Tiede ja taide ovat hyvin erilaisia asioita mutta onneksi meillä on filosofian keinot, jolla liittää niiden teemoja yhteen. Hieman haparoiva ja jollain tapaa samantyypinen ilmiö toistuu kirjastojen hurjasti kasvavassa mediatarjonnassa: media tehdään nyt koko ajan enemmän, media sitä ja media tätä, mutta kirjastonhoitajien perusorientaatio metakuvailla ja järjestää laajaa oma median tarjontaa yht'äkkisesti katoaa johonkin, jolloin medialistat ja kanavat sisältävät joukon asioita ilman järjestystä tai aihepiireittäin kuvailua helpommin sisällön mukaan haettaviksi. 

Voisiko kirjasto tarjota järjestettyjä blogiavaruuksia jostain aihepiireistä: esimerkiksi järjestää kunnan alueen puutarhasta bloggaajien linkit yhdestä paikasta helposti löydettäviksi? Koostaa vaikka paikkakunnan futisfanien mediat yhdestä luukusta löydyttäviksi ja niin edelleen? Musiikin- ja taiteen (en sano median) maailmoista löytyisi monta kategoriaa, mitä voisi koostaa, monta applikaatiota, mitä voisi esitellä, vaikka ne eivät olisikaan kirjaston omia tuotantoja. Informaation avaruus tarvitsee portinvartijoita ja- avaajia. Miksei myös ulosheittäjiä. Ehkä siinä on tulevaisuuden kirjastonhoitajan toimenkuva fyysisen kirjastonhoitajan rinnalla.

perjantai 1. toukokuuta 2020

Jordi Savall – vanhan musiikin mestari



Musiikkia voi tyylistä ja lajista riippumatta lähestyä lukemattomista näkökulmista ja tällä kertaa lähestyn musiikkia esittelemällä vanhan musiikin mestarin nimeltä Jordi Savall, jonka esitysten julkaisumäärä hipoo niin laadullisesti kuin määrällisesti alan kuninkuusluokkaa. Espanjalais-katalonialainen Jordi Savall i Bernadet (Catalan: [ˈʒɔɾði səˈβaʎ i βəɾnəˈðɛt] elää onneksi vielä keskuudessamme ollen 78-vuotias. Hän syntyi Barcelonassa vuonna 1941 ja aloitti soitonharrastuksensa sellon soittamisella, mistä on ollut myöhemmin helppo siirtyä soittamaan sellon historiallisia edeltäjiä viola da gambaa ja viola da bracciota


Savall aloitti musiikinsoiton opiskelemisen kuusivuotiaana liittymällä koulun kuoroon ja lopulta vuosien soittotuntien koulimana hän valmistui Barcelonan konservatoriosta jo tuolloin vanhaan musiikkiin erikoistuen. Vanha musiikki tarkoittaa musiikin tunnetun historian varhaisia notatoituja musiikkiteoksia ja kansansävelmiä, jotka ovat kulkeneet vuosisatoja ilman nuotteja vain soittamalla ja laulamalla välittyneenä kansanperinteenä, siis musiikkia varhaiselta keski-ajalta aina barokin aikaan asti. Savall on esittänyt myös paljon musiikkia lähempää historiasta niin renessanssin, klassismin kuin romantiikan kausilta, mutta varhainen musiikki muistetaan mainita hänen yhteydessään vahvimmin. Hän on myös tuonut ei-eurooppalaisen musiikin perinteitä itse säveltämäänsä musiikkiin ja samalla toiminut rotusorron ja ihmisoikeuksien puolestapuhujana. Nykyisin hän vaikuttaa Katalonian itsenäistymisliikkeessä, joten Savall ei ole millään muotoa koteloonsa kehräytynyt musiikin mestari vaan myös poliittisesti aktiivinen heikompien ja sorrettujen puolesta puhuja.  






Barcelonan konservatorion jälkeen hän löysi paikkansa barcelonialaisen Ars Musica de Barcelonan yhtyeen rivistä. 1970-luvulla Jordi Savall on yksi keskeisitä hahmoista, jotka nostivat yleisön tietoisuuteen sellonperheen vanhemmat soittimet kuten viola da gamban. Barcelonan musiikkipiirien jälkeen hän sai oppia sveitsiläisen Scola Cantorum Basiliensiksen kautta August Wenzingerin oppilaana ja lopulta jatkoi Wenzingerin työtä vuonna 1974 toimien viola da gamban professuurin tai mestariopettajan roolin haltijana. Tuona aikana hän muodosti Hespèrion XX nimisen kokoonpanon yhdessä Montserrat Figuerasin, Lorenzo Alpertin ja Hopkinson Smithin kanssa, joka esitti historiallisia vähän tunnettuja teoksia hyvin laadukkaalla otteella. Yhtyettä ei ole haudattu missään vaiheessa vaan nykyisin se tunnetaan nimellä Hespèrion XXI. Toki esiintyjäkaarti on vaihdellut vuosien myötä. Vuonna 1987 Savall palasi Barcelonaan ja perusti  La Capella Reial de Catalunya yhtyeen, joka omistautui 1700-lukua varhaisemmalle laulumusiikille.  Ja kun Jordi Savall oli päässyt vauhtiin, niin vuonna 1989 syntyi Le Concert des Nations -orkesteri, joka keskittyi pääosin barokin ajan vähemmän tunnettuun musiikkiin. Montserrat Figuerasista oli siinä tekemisen ja musisoimisen sivussa tullut hänen aviopuolisonsa ja toki samalla syntyi myös perheyhtye mihin kuului myös heidän kaksi lasta Arianna ja Ferran. Yhtyeessä Ferran soitaa bassoluuttua eli  theorboa ja laulaa;  Arianna soittaa harppua ja myös laulaa, ja hänen äänensä kerrotaan yltävän äitinsä tasolle. Perhe ei kuitenkaan ole musiikin kaavoihin kangistunut vaan he ovat esiintyneet myös Barcelonan kuumissa öissä jazzklubeilla.   


Kannattaa kurkistaa Savallin discografiaa Discogsista, niin saa hyvän käsityksen yhden muusikon tuotannon harvinaisesta laajuudesta, joka pitää sisällään monenlaista musiikkia yli 100 julkaisun verran. Listalta löytyy myös filmeihin sävellettyä musiikkia ja jopa jotain omassa ajassamme elävää uudempaa musiikkia. Joten jos kiinnostuit, niin tägää käyttämäsi striimin hakuun Jordi Savall tai marssi lähikirjastoosi selailemaan kokoelmia. Tästä voi nimittäin alkaa kokonaan musiikkiseikkailu, joka voi johtaa vaikka Barcelonaan. Hänen musiikillaan on ollut itselleni suuri vaikutus ja tätä kirjoittaessani oikeastaan sen koko mittavuus ja syvyys realisoitui. Joskus rinnallamme kulkee jotain elämää isompaa, joka koputtelee, mutta on muuten häiritsemättä ja sitten yht'äkkiä se vain astuu valokeilaan: Jordi Savall musiikkeineen ja ajatuksineen on juuri sellainen tapaus. 













tiistai 21. huhtikuuta 2020

Ildebrando Pizzetti – Parman pianomystikko


Kirjaston levykokoelmaa selaillessa käteen osui erikoisella kuvalla varustettu levynkansi. Kuva oli utuinen ja esitti mahdollisesti Venetsian tai jonkin muun Välimeren satamakaupungin utuista satamamaisemaa. Kuva muistutti renessanssimaalareiden asetelmia, mutta jokin siinä ei täsmännyt: taulu oli skotlantilaisen Peter Marchi Nardinin Venetian Sunset niminen taulu, jonka päälle oli kirjattu isosti Pizzetti ja alla orkesterin nimi: BBC Scottish Symphony Orchestra Osmo Vänskä. 


Mietin tietysti, että mikä ihmeen Pizzetti ja niin otin levyn tarkempaan kuunteluun. Ja se kannatti, koska aavistelin aluksi Pizzettin olevan kauempaa historiasta esiin noussut vähemmän tunnettu klasarisäveltäjä, mutta hänhän osoittautuikin 1900-luvun uuden ajan näkijäksi ja oman tiensä kulkijaksi. Sitten ensimmäinen striimaus Youtubesta hurmasi ja vei melkein koivet alta vaikka työtuolilla istuinkin, joten päätin tutustua säveltäjään paremmin. 



Muuten lisähuomiona se, että olen tähän blogiin räpsinyt surutta kuvia levyjen kansista vaikka ne ovat tekijänoikeuden suojaamia teoksia, joiden käyttö on luvanvaraista. Sitaattioikeuteen vedoten levyjen kansikuvia voi kuitenkin julkaista blogissa ilman lupaa. Se edellyttää, että kuvan sisältämä artikkeli käsittelee kyseistä levyä. Pelkästään kuvituskuvina kansikuvia ei saa käyttää ilman lupaa. Jos siis kirjoitat artikkelissasi jostain tietystä levystä, niin voit liittää tekstin oheen kuvan kyseisen levyn kannesta.




Ildebrando Pizzetti syntyi Italian Parmassa toisen klasarin merkkinimen Verdin nurkilla syyskuussa 1880 ja jatkoi toiseen ulottuvuuteen helmikuussa 1968. Pizzettin isä oli pianonsoiton opettaja, joten ei siis ihme että pieni Ildebarando alkoi taputtelemaan koskettimia jo kaksivuotiaana. Kerrotaan, että nuorena hän oli suunnattoman kiinnostunut musikaaleista ja alkoi kirjoitella myös omia musikaalin tyyppisiä laajempia teoksia, joten suunta oli selvillä, kun viisitoista kesäisenä Illdebrando kirjautui Parman konservatorioon. Siellä hän opiskeli vuodet 1895-1901. Siihen aikaan koulussa oli rehtorina Giovanni Tebaldini, joka johdatteli oppilaitaan klassisten lisäksi uuden ajan musiikin pariin. Illebrando, lempinimeltään Brando, tunnistettiin hyvin nopeasti sangen lahjakkaaksi ja ahkeraksi muusikoksi, joten ei ihme että sävelsi ensimmäiset teoksensa jo varhaisina konservatorion vuosinaan. Giuseppe Verdin tapaamisen vuosisadan lopulla kerrotaan olleen hänelle suuri kokemus, jonka hän itse mielsi lähes uskonnolliseksi. Tapaaminen oli siinä mielessä onnekas, koska Verdi oli jo hyvin iäkäs mies ja kuoli hieman myöhemmin vuonna 1901. 






Valmistumisensa ja Verdin kohtaamisen jälkeen Brando keskittyi säveltämiseen, opettamiseen ja musiikista kirjoittamiseen. Mystiikan kaipuu jäi kuitenkin elämään hänessä pysyvästi ja niin sävellysten aihepiireistä löytyy viittauksia ja mystisiä tunnelmia. Miehen musiikin mystiset löytöretket syvenivät ja siinä sivussa hän perusti Giuseppe Bastianellin kanssa Dissonanza nimisen modernin musiikin kausijulkaisun. Brandon musiikkia tutkineiden mielestä teatterimusiikilla, suurilla italialaisilla säveltäjillä ja belgialaisen César Franckin musiikilla on ollut häneen hyvin suuri vaikutus. Brando kirjoitti paljon, mistä esimerkkinä Paganinin biografia. Suomenkielinen Wikipedia mainitsee tämän johtaneen uransa aikana Milanon ja Firenzen konservatorioita, missä hän opetti mm. Mario Castelnuovo-Tedescoa, Olga Rudgea sekä Franco Donatonia