perjantai 5. kesäkuuta 2020

Liukas monitahokas, jota populaarikulttuuriksi kutsutaan



Tämä kirjoitukseni sisältää hurjia yleistyksiä, harha-askelia ja liukastumisia, niin sen isossa kuin pienessä kuvassa. 

Länsimainen populaarikulttuuri on uudella ajalla läpäissyt miltei kaiken ollen enemmän kuin nuorten siirtymäriitti staattiseen aikuisuuteen, kuten yhteiskuntatieteilijät asiaa katselevat. Festareilla käydään vanhempanakin ja eikä musan kuuntelu lopu finnien kuivuttua poskilta, eikä aikuisuus ole staattista. Populaarikulttuurin syke Liverpoolista Hollywoodiin on kuitenkin elänyt ja kypsynyt sen kaikessa monimuotoisuudessa yhtenäiskulttuurin kehyksissä, joka on onneksi hyväksynyt erilaisia versoja, tulkintoja, fiiliksiä ja ideahorisontteja. Mutta entä nyt kun Hollywoodin jalustat alkavat horjua ja Maon lasten marssi kohti kapitalismin paalupaikkaa kiihtyy? Miten populaarikulttuuri tulee muuttumaan? Onko populaarikulttuurin, rockin, bluesin, punkin, heavyn, metallin, Marvellin sarjisten, Transformesien, you name it, tarjoilema viesti kuitenkin jotain syvempää kuin rakkauden ylistys valtatie 66 lomassa tai ikuisen Styx -virran ylittäminen? Mikä siellä risteyksessä oikein odottaa? 





Pandemian varjossa tapahtuvien mietintöjen lomassa on hyvä samalla paikallistaa omaa henkistä eetosta ja poliittista auraa suhteessa käynnissä oleviin asioihin. Miten sitten asemoitua koko ajan enemmän päälle käyvän managerialismin ja loputtoman itsensä kehittämisen superlingossa? Mistä kilpailukulttuurin ajatukset tulevat ja mihin meidän oletetaan niiden siivillä pääsevän? Käsittääkseni hauta on meidän kaikkien lopullinen kohtalo, ja jos yhteinen kilvoittelu käy liian kovaksi sinne kupsahtaa sitä nopeammin. Löytyisikö tästä jonkinsortin populaarikulttuurin nykyisen nektarin selitys tai ydin? Voiko populaarikulttuurista edes puhua sen yläkäsitteen alla vai pitäisikö siirtyä rajatumpaan otantaan? 






Karkean vulgaaristi analysoituna Ameriikan ihmemaa oli pitkään dollypartonilaisen cowboy tissikulttuurin orientaatioissa, kunnes tuli VHS, porno ja John Holmes miehisine avuineen sekä rajajoen takaa Pablo Escobarin kokaiinikuormat. Sitten kaikki alkoi siirtyä kohti kardashiaanista perseenpalvontakulttuuria ja mammonan ylivaltaa. Rokkari oli alkujaan köyhä luuseri, anticowboy James Dean, ja mukana oli koko ajan autot. Kunnes vitivalkoinen Wall Street punaisine härkineen puski itsensä Gordon Geggona pinnalle ja on sen jälkeen mylvinyt koko ajan lisää tilaa ja oikeuksia. Näin uuden ajan populaarikulttuurin ikoneista, uusista sankareista, on tullut Forbesin miljardöörilista tyrkkyjä, jotka antavat olemattomien taitojensa korvikkeeksi henkisiä- ja talousneuvoja sekä suunnittelevat tennareita. Meillä Cheekin rallit ovat psyykanneet nuorisoa painamaan turpaan ja selviytymään vaikka pää kainalossa sokkien irrotessa samalla kun vapaaottelukulttuurin nousu ja päähän potkimisen sallimisesta tuli hyve, eikä James Bondin hahmokaan enää jakele herrasmiesmäisiä sutkauksia vaan painaa adrenalipiikin lihaansa ja kylvää lyijyä. Stereoidit, hauis, hiki, pyykkilautavatsa ja niin edelleen. David Bowie ennusti, että seuraavana jäljelle jää enää kuolema ja sen luotaaminen: lopullisen mysteerin raja, minkä moni rokkari on jo kokeilujensa seurauksena ylittänyt. Ehkä se on se viimeinen paikka, mistä löytyy se syvä joki. 

Nyt kaiken takana Wall Street näyttää voittajalta symboloiden poliittisesti ja uskonnollisesti vapaata maailmaa, missä ylin voima on mammonalla ja sen tavoittelulla vapauden sijaan. Sen rinnalla rokkareidenkin suosima auto on pitänyt pintansa turboineen, erilaisine kiillotustuotteineen, joiden määrä paikallisessa Motonetissä vain kasvaa, mutta erona menneeseen on se, että ratissa ei enää liehu köyhä pitkätukka sätkä suussa, vaan lapsesta asti silmät kiiluen ajamista treenannut tyyppi matkalla F1 -radalle, missä henki on kaupan.





Sitten saimme hätälaastarina Kiinan ohituskaistaa tukkimaan Donald Trumpin mustine raamatun heiluttamisineen ja ajatukseen konservatiivisuuden keinoin pakotetun paluun Onnen päivien Fonzien kulta-aikaan, mutta Elvis on kuollut eikä palaa. Seuraavaksi valkoiseen taloon kiipeää mitä todennäköisimmin Kardashianit pyllyineen, ja samalla studioviilattua musiikiksi mainittua Kanyen soopaa tarjoilee hämärä miljardikultti, joka jatkaa voittokulkuaan kunnes lopulta yhdistyy Kiinan vaikutuspiirin tarjoilemiin valtiovallan hyväksymiin "pop"-hahmoihin. Ehkä saamme Valkoiseen taloon Caligulan tai Neron, jonkinlaisen eroottiskapasiteettisen avaruuteen hamuavan suurvaltaimponaation. Internet sulkeutuu, kaupallistuu, mikä ei varmaan ole kenellekkään oikeasti yllätys, mutta kiinnostavaa olisi nähdä minkälaisia kiinalaisen populaarikulttuurin tarjoilemat hahmot sitten voisivat olla, koska kaikessa muussa on kopioitu länsimaista kulttuuria ja sikäläiset omat ja kiinnostavat ilmiöt, kuten Falun Gong ja Tiibetin lamat on suitsittu? Entä ympäristöongelmat, yhteisöllinen käsijarru, palava Amazon ja happamoituvat meret? 

Entä koko ajan enemmän julkisilta katseilta piilossa sykkivä oikea populaarikulttuuri, se joka lopulta tulee oikeasti haistattamaan Kardashianien hömpälle höpöt ja nostaa populaarikulttuurin syvät virrat jälleen pinnalle? Mutta mitä on aidon populaarikultturin terve ydin? Onko sellaista? Onko se terve? Vai olisiko viisaampaa katsoa uudestaan kohti perinteisiä kulttuureja käytänteineen ja heivata koko populaarikulttuuri varastoon? 

Sen ydin on kuitenkin hyvin yksinkertainen asia, nimittäin vapaus olla se mitä haluaa, mutta kuitenkin kunnioittaa hyviä sydämiä väriin, rotuun, perseen kokoon tai rahapussiin katsomatta. Elvis kylvi rahaa ympärilleen kuin muinainen Midas, mutta uudemmat Wall Streetin fighting Geggot imevät kaiken itselleen, kiikuttavat pölhöt houkutusten saarelle hässimään kaverin muijaa ja vetävät kokaiinia nenään. Mutta eihän populaarikulttuuri ole ollut sopuisa tai hegemoninen: teddyt vetivät punkkareita turpaan ja rokut kävivvät mätkimässä modeja ja niin edelleen. Taidan puhua soopaa.

Ehkä kuitenkin muutaman vanhan bändin uudet lohkaisut tarjoilevat nousevaa voimaa shittiegoilun vastapainoksi. Sellaisesta nostona  Pearl Jamin uusin pitkäsoitto Gigaton.




Populaarikulttuuri ja kapitalismi olisi ehkä sopivampi otsake tämän kirjoituksen teemaksi, mutta sanottakoon kuitenkin se, että kyse ei ole luokkataistoista vaan toiveesta, että ihminen on yhteisöllisesti sivistynyt. Sellainen voi olla sivistysporvari kuin myös punaisen viivan toisella puolella asioita katsova. Ympäristön ongelmat voisivat tuoda ihmiskunnan yhteen ja populaarikulttuuri voisi jälleen kerran näyttää voimansa asioita rakentavana voimana, mutta epäilen vahvasti, että repivyys tulee kasvamaan uusiin mittoihin: omelettia ei synny ilman munien rikkomista. Mammona on turvallista ja siksi sitä hamuamme, ja nyt muutosten aikoina sen painoarvo vain kasvaa, joten miksi kukaan muuttaisi suuntaa vapaaehtoisesti: perinteinen resepti vallitsee, joten vahvin selviytyköön.


Sivuhyppynä kapitalismikriittinen esimerkki avoimen tieteen areenalta jo surullisen kuuluisan vuonna 1880 perustetun Elsevier-kustantamon tapaus. Kyseinen jo iäkäs ja arvovaltainen vanha kustantamo ajautui ensin Reed -yhtiön siipien alle ja siitä muotoutui 1990-luvun alkupuolella giganttien pörssiyhtiö Relx, jonka siipien alla on valtava määrä tiedemiesten hengentuotteita, ja niin tiedejulkaisuilla alettiin lypsämään rahaa: hinnat nousivat pilviin eikä tieteentekijöillä ollut asiaan ja omiin oikeuksiinsa nokan koputtamista, koska RELX:llä oli oikeudet. Kyseessä on hyvin ajan henkeen sopiva riistokapitalismin kukkanen, mutta lopulta se meni yli punaisen viivan ja niin vastarinta alkoi nousta, jolloin syntyi kokonainen liike edistämään tieteen avoimuutta. Tiede- ja kirjastomaailmalle tämä on ollut valtavan iso ja tärkeä asia. Mutta viimein kyseessä on kuitenkin se, että tieteentekijä ei voi itse hinnoitella työtään. Taiteilija voi ja monet muut voivat. Nyt hänen työnsä mammonahedelmät menevät osakkeen omistajille. Entä jos tieteentekijä saisi hinnoitella työnsä ihan itse ja eläisi julkaisunsa rojalteilla loppuikänsä?

Prosessi paljasti sen, että tieteen avoimuus on kuninkaan vaatteet eli todellisuudessa tiedemies pyritään omistamaan, koska ajatukset ovat pitkän koulutuksen lopputulemana koulittua tietoa. Tällä tarkoitan sitä, että tieteellinen ajattelu ei ole oikeasti sillä tavalla vapaata kuin sen soisi ja mitä moni kuvittelee sen olevan. Ajattelua ohjataan sovittuihin uomiin, julkaisuihin ja foorumeihin, mutta yhtä hyvin joku luonnontieteilijä voisi julkistaa vaikka uuden akkukeksintönsä ihan itse ja vapaasti vaikka blogissaan. Se olisi asiasisällöltään oikeaa ja yhtä lailla empiirisesti todennettavaa tietoa. Huomautan, että tarkoittamani vapaus ei tietysti koskaan tarkoita vapautta kollegiaalisesta kritiikistä. Nyt oikeilla julkaisukanavilla ja vertaisarvioinnin metodeilla pyritään painottamaan faktuaalista arvovaltaa, mikä on ihan hyvä. Mutta kriittisenä ajatusleikkinä tuon julkaisukanavan voisi  hyvin ottaa yhtälöstä pois: kehyksen roolista on kasvanut jotenkin omituinen, mutta toki helpottaa kirjastonhoitajan työtä.




Kyseinen RELX on hyvin mielenkiintoinen ja sokealle sijoittajalle hyvä hedelmä, joka saa punaisen härän taatusti orgastisesti mylvimään ja kuopimaan. Kaikkineen RELX:n liikevaihto on vaatimattomat 7,8 miljardia puntaa, joten kustantamisen oikeuksia sisältävän salkun kokoluokka on giganttinen. Toki tähän asemaan pyrkivät kaikki kustannusalan tekijät, koska yhteisössämme on käynnissä hyvinvointikulttuurin tavoittelusta siirtyminen kilpailukulttuuriin, toisin sanoen matka hyvinvointiyhteiskunnasta markkinatalouskilpailuyhteiskuntaan, ainakin hetkeksi.



Mutta voiko populaarikulttuuri tuottaa oikeasti syviä ja hyviä fiiliksiä kapitalismin käyttöön tai sitä vastustamaan jotenkin rajattomasti? Vai onko sellaisen käyttövoima juuri vastustamisessa ja totuuden siementen kylvämisessä? Itseasiassa se voi olla mitä vain, koska se heijastaa yhteisön tuntoja ja veikkaan, että nyt sen on alettava muuttua kohti kestävämpää maailmaa. Voihan olla, että ihmisten tiede-, taide- ja olemisen suuret tunteet alkavat suuntautua sinne jonnekin kiinalaisen tai korealaisen musiikin outouden sfääreihin, kuin 1960-luvulla Hippie trailin ja Intian gurujen tapauksessa. 



Minun piti kirjoittaa brittiläisen Coil -bändin musasta, mutta päädyin hieman isomalle kehälle. Ehkä loppukaneetiksi Kingdom Come -bändin Highway 6 sanat, jotka johdattelevat sinne jonnekin populaarikulttuurin tarjoileman horisontin syvemmälle rannalle tai ehkä populaarikulttuurissa on virtoja ja rantoja loputtomiin. Niiden kartoittaminen ja  luotaaminen on kuitenkin aina yhtä kiinnostavaa, sillä lopulta yhtä ainoaa ja oikeaa totuutta, uskontoa, filosofiaa, yhteiskuntajärjestelmää  ei ole. On vain aika ja muutos, joten muututaan sympaattisempaan suuntaan.


Every hour somebody's
Drivin'
Down the highway six
I'm talkin' 'bout the road
That'll lead you to the
River Styx
A man down there says
He's gonna take away your
Pain
I tell ya he's a liar
And you'll never see your
Friends again
I lost a fr!end of mine
Who took that road
He felt the world had
Turned
And left him cold
Highway six
Doesn't take you home
Highway six
Deadly fix
The pressure rises
You can't take the load
You've got no hand to hold
Except your own …


Lähde: LyricFind




Sosiaalisesti mediassa


Blogiklikkauksia on kiitettävästi, mutta kommenttiraitoja tai seuraajia sitä vähemmän. Juttelin taannoin ystäväni kanssa bloggaamisesta, vloggaamisesta ja ylipäätään median aavalla merellä seilaamisesta. Kumpikaan meistä ei osannut sanoa pidetäänkö tekemisistämme ja ainoa käytettävissä oleva mittari oli klikkaukset, mutta eihän se kerro laadusta mitään. Pelkkä klikkaaminen ja katsominen ei ole sosiaalista mediaa, koska sosiaalisuus edellyttää vuorovaikutusta eikä siihen riitä pelkkä kanavan avaaminen. Olen itse ryhtynyt kommentoimaan tai kiittämään, jos en kunnolla seuraamaan niitä blogeja joita luen. Jonkinlainen hyvät käytöstavat internetissä hakee mielessäni muotoa. Ehkä jo klassinen peukku ylös- tai alaspäin kertoisi bloginpitäjälle jotain klikkausten laadusta.

Oliko 1970-luvulla televisio tai radio jotenkin sosiaalinen? No ei ollut. Onko sosiaalinen media sosiaalinen, jos vain joku seuraa jotain? No ei ole, ja alan epäilemään että sosiaalisessa mediassa on suuri enemmistö seuraamassa, mutta sosiaalisia ja vuorovaikutteisia ihmisiä on hyvin vähän. Tiedeartikkeleita rustaava ystäväni on kritisoinut bloggaamista alempiarvoisena tiedevaikuttamiseen verrattuna, mutta en ymmärrä vertausta: blogi on kuitenkin vapaampi yhtälailla kirjoitettua ajattelua, ehkä jopa aidompaa ja  muotona jollain tapaa päiväkirjanomaisempi tai miten sen haluaa itse kukin rakentaa, ja siis mahdollisesti rohkeammin omaa ajattelua mahdollistava foorumi. Ja ihmisten oma ajattelu tieteen keppihevosen kyljessä vasta mielenkiintoista onkin. 

Siis ei alempana eikä ylempänä tieteeseen verrattuna vaan erilaista. Samalla soisi, että useampi tieteen parissa toimiva kirjoittelisi enemmän blogeja ja avaisi tausta-ajatuksiaan, linkkaisi vaikka kirjavinkkejä. Tiede ja taide ovat hyvin erilaisia asioita mutta onneksi meillä on filosofian keinot, jolla liittää niiden teemoja yhteen. Hieman haparoiva ja jollain tapaa samantyypinen ilmiö toistuu kirjastojen hurjasti kasvavassa mediatarjonnassa: media tehdään nyt koko ajan enemmän, media sitä ja media tätä, mutta kirjastonhoitajien perusorientaatio metakuvailla ja järjestää laajaa oma median tarjontaa yht'äkkisesti katoaa johonkin, jolloin medialistat ja kanavat sisältävät joukon asioita ilman järjestystä tai aihepiireittäin kuvailua helpommin sisällön mukaan haettaviksi. 

Voisiko kirjasto tarjota järjestettyjä blogiavaruuksia jostain aihepiireistä: esimerkiksi järjestää kunnan alueen puutarhasta bloggaajien linkit yhdestä paikasta helposti löydettäviksi? Koostaa vaikka paikkakunnan futisfanien mediat yhdestä luukusta löydyttäviksi ja niin edelleen? Musiikin- ja taiteen (en sano median) maailmoista löytyisi monta kategoriaa, mitä voisi koostaa, monta applikaatiota, mitä voisi esitellä, vaikka ne eivät olisikaan kirjaston omia tuotantoja. Informaation avaruus tarvitsee portinvartijoita ja- avaajia. Miksei myös ulosheittäjiä. Ehkä siinä on tulevaisuuden kirjastonhoitajan toimenkuva fyysisen kirjastonhoitajan rinnalla.

perjantai 1. toukokuuta 2020

Jordi Savall – vanhan musiikin mestari



Musiikkia voi tyylistä ja lajista riippumatta lähestyä lukemattomista näkökulmista ja tällä kertaa lähestyn musiikkia esittelemällä vanhan musiikin mestarin nimeltä Jordi Savall, jonka esitysten julkaisumäärä hipoo niin laadullisesti kuin määrällisesti alan kuninkuusluokkaa. Espanjalais-katalonialainen Jordi Savall i Bernadet (Catalan: [ˈʒɔɾði səˈβaʎ i βəɾnəˈðɛt] elää onneksi vielä keskuudessamme ollen 78-vuotias. Hän syntyi Barcelonassa vuonna 1941 ja aloitti soitonharrastuksensa sellon soittamisella, mistä on ollut myöhemmin helppo siirtyä soittamaan sellon historiallisia edeltäjiä viola da gambaa ja viola da bracciota


Savall aloitti musiikinsoiton opiskelemisen kuusivuotiaana liittymällä koulun kuoroon ja lopulta vuosien soittotuntien koulimana hän valmistui Barcelonan konservatoriosta jo tuolloin vanhaan musiikkiin erikoistuen. Vanha musiikki tarkoittaa musiikin tunnetun historian varhaisia notatoituja musiikkiteoksia ja kansansävelmiä, jotka ovat kulkeneet vuosisatoja ilman nuotteja vain soittamalla ja laulamalla välittyneenä kansanperinteenä, siis musiikkia varhaiselta keski-ajalta aina barokin aikaan asti. Savall on esittänyt myös paljon musiikkia lähempää historiasta niin renessanssin, klassismin kuin romantiikan kausilta, mutta varhainen musiikki muistetaan mainita hänen yhteydessään vahvimmin. Hän on myös tuonut ei-eurooppalaisen musiikin perinteitä itse säveltämäänsä musiikkiin ja samalla toiminut rotusorron ja ihmisoikeuksien puolestapuhujana. Nykyisin hän vaikuttaa Katalonian itsenäistymisliikkeessä, joten Savall ei ole millään muotoa koteloonsa kehräytynyt musiikin mestari vaan myös poliittisesti aktiivinen heikompien ja sorrettujen puolesta puhuja.  






Barcelonan konservatorion jälkeen hän löysi paikkansa barcelonialaisen Ars Musica de Barcelonan yhtyeen rivistä. 1970-luvulla Jordi Savall on yksi keskeisitä hahmoista, jotka nostivat yleisön tietoisuuteen sellonperheen vanhemmat soittimet kuten viola da gamban. Barcelonan musiikkipiirien jälkeen hän sai oppia sveitsiläisen Scola Cantorum Basiliensiksen kautta August Wenzingerin oppilaana ja lopulta jatkoi Wenzingerin työtä vuonna 1974 toimien viola da gamban professuurin tai mestariopettajan roolin haltijana. Tuona aikana hän muodosti Hespèrion XX nimisen kokoonpanon yhdessä Montserrat Figuerasin, Lorenzo Alpertin ja Hopkinson Smithin kanssa, joka esitti historiallisia vähän tunnettuja teoksia hyvin laadukkaalla otteella. Yhtyettä ei ole haudattu missään vaiheessa vaan nykyisin se tunnetaan nimellä Hespèrion XXI. Toki esiintyjäkaarti on vaihdellut vuosien myötä. Vuonna 1987 Savall palasi Barcelonaan ja perusti  La Capella Reial de Catalunya yhtyeen, joka omistautui 1700-lukua varhaisemmalle laulumusiikille.  Ja kun Jordi Savall oli päässyt vauhtiin, niin vuonna 1989 syntyi Le Concert des Nations -orkesteri, joka keskittyi pääosin barokin ajan vähemmän tunnettuun musiikkiin. Montserrat Figuerasista oli siinä tekemisen ja musisoimisen sivussa tullut hänen aviopuolisonsa ja toki samalla syntyi myös perheyhtye mihin kuului myös heidän kaksi lasta Arianna ja Ferran. Yhtyeessä Ferran soitaa bassoluuttua eli  theorboa ja laulaa;  Arianna soittaa harppua ja myös laulaa, ja hänen äänensä kerrotaan yltävän äitinsä tasolle. Perhe ei kuitenkaan ole musiikin kaavoihin kangistunut vaan he ovat esiintyneet myös Barcelonan kuumissa öissä jazzklubeilla.   


Kannattaa kurkistaa Savallin discografiaa Discogsista, niin saa hyvän käsityksen yhden muusikon tuotannon harvinaisesta laajuudesta, joka pitää sisällään monenlaista musiikkia yli 100 julkaisun verran. Listalta löytyy myös filmeihin sävellettyä musiikkia ja jopa jotain omassa ajassamme elävää uudempaa musiikkia. Joten jos kiinnostuit, niin tägää käyttämäsi striimin hakuun Jordi Savall tai marssi lähikirjastoosi selailemaan kokoelmia. Tästä voi nimittäin alkaa kokonaan musiikkiseikkailu, joka voi johtaa vaikka Barcelonaan. Hänen musiikillaan on ollut itselleni suuri vaikutus ja tätä kirjoittaessani oikeastaan sen koko mittavuus ja syvyys realisoitui. Joskus rinnallamme kulkee jotain elämää isompaa, joka koputtelee, mutta on muuten häiritsemättä ja sitten yht'äkkiä se vain astuu valokeilaan: Jordi Savall musiikkeineen ja ajatuksineen on juuri sellainen tapaus. 













tiistai 21. huhtikuuta 2020

Ildebrando Pizzetti – Parman pianomystikko


Kirjaston levykokoelmaa selaillessa käteen osui erikoisella kuvalla varustettu levynkansi. Kuva oli utuinen ja esitti mahdollisesti Venetsian tai jonkin muun Välimeren satamakaupungin utuista satamamaisemaa. Kuva muistutti renessanssimaalareiden asetelmia, mutta jokin siinä ei täsmännyt: taulu oli skotlantilaisen Peter Marchi Nardinin Venetian Sunset niminen taulu, jonka päälle oli kirjattu isosti Pizzetti ja alla orkesterin nimi: BBC Scottish Symphony Orchestra Osmo Vänskä. 


Mietin tietysti, että mikä ihmeen Pizzetti ja niin otin levyn tarkempaan kuunteluun. Ja se kannatti, koska aavistelin aluksi Pizzettin olevan kauempaa historiasta esiin noussut vähemmän tunnettu klasarisäveltäjä, mutta hänhän osoittautuikin 1900-luvun uuden ajan näkijäksi ja oman tiensä kulkijaksi. Sitten ensimmäinen striimaus Youtubesta hurmasi ja vei melkein koivet alta vaikka työtuolilla istuinkin, joten päätin tutustua säveltäjään paremmin. 



Muuten lisähuomiona se, että olen tähän blogiin räpsinyt surutta kuvia levyjen kansista vaikka ne ovat tekijänoikeuden suojaamia teoksia, joiden käyttö on luvanvaraista. Sitaattioikeuteen vedoten levyjen kansikuvia voi kuitenkin julkaista blogissa ilman lupaa. Se edellyttää, että kuvan sisältämä artikkeli käsittelee kyseistä levyä. Pelkästään kuvituskuvina kansikuvia ei saa käyttää ilman lupaa. Jos siis kirjoitat artikkelissasi jostain tietystä levystä, niin voit liittää tekstin oheen kuvan kyseisen levyn kannesta.




Ildebrando Pizzetti syntyi Italian Parmassa toisen klasarin merkkinimen Verdin nurkilla syyskuussa 1880 ja jatkoi toiseen ulottuvuuteen helmikuussa 1968. Pizzettin isä oli pianonsoiton opettaja, joten ei siis ihme että pieni Ildebarando alkoi taputtelemaan koskettimia jo kaksivuotiaana. Kerrotaan, että nuorena hän oli suunnattoman kiinnostunut musikaaleista ja alkoi kirjoitella myös omia musikaalin tyyppisiä laajempia teoksia, joten suunta oli selvillä, kun viisitoista kesäisenä Illdebrando kirjautui Parman konservatorioon. Siellä hän opiskeli vuodet 1895-1901. Siihen aikaan koulussa oli rehtorina Giovanni Tebaldini, joka johdatteli oppilaitaan klassisten lisäksi uuden ajan musiikin pariin. Illebrando, lempinimeltään Brando, tunnistettiin hyvin nopeasti sangen lahjakkaaksi ja ahkeraksi muusikoksi, joten ei ihme että sävelsi ensimmäiset teoksensa jo varhaisina konservatorion vuosinaan. Giuseppe Verdin tapaamisen vuosisadan lopulla kerrotaan olleen hänelle suuri kokemus, jonka hän itse mielsi lähes uskonnolliseksi. Tapaaminen oli siinä mielessä onnekas, koska Verdi oli jo hyvin iäkäs mies ja kuoli hieman myöhemmin vuonna 1901. 






Valmistumisensa ja Verdin kohtaamisen jälkeen Brando keskittyi säveltämiseen, opettamiseen ja musiikista kirjoittamiseen. Mystiikan kaipuu jäi kuitenkin elämään hänessä pysyvästi ja niin sävellysten aihepiireistä löytyy viittauksia ja mystisiä tunnelmia. Miehen musiikin mystiset löytöretket syvenivät ja siinä sivussa hän perusti Giuseppe Bastianellin kanssa Dissonanza nimisen modernin musiikin kausijulkaisun. Brandon musiikkia tutkineiden mielestä teatterimusiikilla, suurilla italialaisilla säveltäjillä ja belgialaisen César Franckin musiikilla on ollut häneen hyvin suuri vaikutus. Brando kirjoitti paljon, mistä esimerkkinä Paganinin biografia. Suomenkielinen Wikipedia mainitsee tämän johtaneen uransa aikana Milanon ja Firenzen konservatorioita, missä hän opetti mm. Mario Castelnuovo-Tedescoa, Olga Rudgea sekä Franco Donatonia








maanantai 6. huhtikuuta 2020

Spotifyn tuolla puolen


Olen pitkän pohdiskellut musiikin erilaisten striimaus -palveluiden, kuten tässä tapauksessa Spotifyn, kokoelmien laajuutta ja kattavuutta. Musiikkikirjastolaiset ovat tehneet listauksen musiikista sen perusteella, että sitä ei löydy Spotifystä. Kyseistä listaa ja asian ympärillä käytävää keskustelua tutkittuani päätin pistokoeluontoisesti selailla kirjaston fyysistä kokoelmaa ja orjuuttaa samalla Spotifyn hakua: parissa tunnissa olin kerännyt melko sattumanvaraisella logiikalla noin 100 teosta, joita ei tosiaan löytynyt Spotifystä. Lopulta valitsin niistä eri tyylilajeista kattauksen ilman omien mieltymyksiä liikaa vaikuttamatta ja koostin 51 teoksen popup -näyttelyyn sekä lisäsin joukkoon muutaman striimausta käsittelevän kirjallisen teoksen.  


Kevyenä analyysinä Spotifystä se, että palvelun haku toimi kiitettävän hyvin ja datanhallinta sekä oppivat algoritmit ovat huippuluokkaa. Myös palvelun kautta syntyvä sosiaalinen verkostoituminen toimii luontevasti. Se, että artistit laittavat musiikkinsa ilmaiseksi jaettavaksi mainoskulttuurin yhteyteen on se mielenkiintoisin ilmiö, mutta sen pohdintaan en tässä yhteydessä ota tämän enempää osaa. Striimauspalveluna Spotify on hyvä ja kannattaa huomioida, että sillä on kokoelmamonopoli +50 miljoonan äänitteen myötä, mihin mikään kirjasto ei voi millään tavalla vastata, mutta näköjään vielä on kuitenkin paljon musiikkia mitä sieltä ei löydy.







Mitä havaintoja tein selaillessani kokoelmaa ja tutkiessani äänitteitä, joita ei löytynyt striimistä? Ensinnäkin sen, että striimaus -palvelut elävät koko ajan: uutta tulee sisään ja joku saattaa poistua, joten se mikä löytyy tänään voi olla huomenna kadonnut. Mutta striimaus on varmasti tullut jäädäkseen, sillä se on kätevä ja todellakin laajentaa valtavan musiikkikokoelman käden ulottuville, jos vain tietoliikenneverkot toimivat. Toki kannattaa myös muistaa, että ihan ilmaista striimaus ei ole: se maksaa mainosten kuunteluna tai premiun versiossa selkeää rahaa ja molemmissa vaihtoehdoissa annat omaa dataasi ilmaiseksi yhtiölle. Onhan tietysti mahdollista, että algoritmit muokkaavat huomaamattasi taiteen tahtotilojasi.



Miten kirjastojen tulisi reagoida kokoelmamonopolin siirtymisestä verkkoon? Keskustelua käydään ja mielestäni selkeä ratkaisu on profiloida ja räätälöidä fyysiset kokoelmat tarkemmin, kuratoida eri palveluita ja tarjota asiakkaille tietoa niiden hyvistä ja huonoista puolista, tuoda paikallisia musiikki-ilmiöitä lähemmäs, ja tarjota jossain määrin nostoja ja elämyksiä. Mutta ennen kaikkea järkevä painotus saattaa olla tiedon tarjoamisessa ja musiikkiin liittyvän laajemman tiedon ja tiedonhaun opastamisessa, siis kuitenkin siinä perinteisessä kirjastojen työtehtävien roolissa. Musiikki ei siis ole katoamassa kirjastoista vaan striimaus -palvelut ovat oiva lisä musiikintarjontaan. Musiikkikirjastoilta kaipaisi esimerkiksi Kirjasto-lehdessä keskustelua siitä kuinka ja miten kokoelmia tulisi virittää ja räätälöidä, vai tulisiko mitenkään? Toivottavasti kiireisillä kirjastonhoitajilla on jatkossa aikaa keskustella ja miettiä asiaa syvällisesti. 









     2020 huomioita fyysisen äänitekokoelman ja Spotifyn ääreltä:
  • Monien jo pitkän uran tehneiden artistien varhaista tuotantoa ei välttämättä löydy verkosta.
  • Edesmenneiden suurien artistien teokset tuntuvan löytyvän melko kattavasti. 
  • Pienet ja kiinnostavat independent -artistit eivät välttämättä löydy, mutta osa on valinnut strategiaksi ladata esimerkiksi Soundcloud -tyyppisiin palveluihin vain osia kappaleistaan, siis  eivät koko tuotantoaan, ja veikkaisin että näistä moni on niitä tulevia ja kiinnostavia suuruuksia. 
  • Sellaiset yhtyeet, jotka kiertävät paljon esiintymässä näyttävät helpoiten lataavan koko tuotantonsa verkkoon ilmaiseksi, koska päätulot tulevat esiintymisestä. Tästä esimerkkinä monet country -musiikkia esittävät isot nimet. 
  • Taidemusiikkia jää paljon verkon striimien ulottumattomiin ja etenkin monet pienkustantajat painavat vain pieniä sarjoja.
  • Paikallinen pienen piirin yhtyetoiminta sisältää usein pienpainatteita ja näin verkon ulottumattomissa. Tästä esimerkkinä mm. tanssimusiikkia esittävät yhtyeet, erilaiset maailmanmusiikin harvinaiset kokoonpanot, pienet ja aloittelevat jazz- ja rock-bändit. 
  • Moni bootleg -painate, harvinainen keikkataltiointi ja vastaavat marginaaliset teokset eivät välttämättä löydy verkosta. 
  • Monien kokoelmien kappaleiden joukossa löytyy harvinaisuuksia, joita ei ole verkossa.
  • On myös monia suuria valtavirran musiikintekijöitä, jotka eivät periaatteesta ole mukana suurissa kaupallisissa striimaus -palveluissa, joten musiikkietsiville riittää tahkottavaa.  

3.4.2020 Popup näyttely -poimintoja kirjaston kokoelmista, joita ei kyseisellä hetkellä löytynyt Spotifystä:

8th Floor Order. A Meeting in May: Morning Song. [Kustannuspaikka tuntematon]: 8th Floor Order, 2006.
22-Pistepirkko. Bare Bone Nest. [Kustannuspaikka tuntematon]: Bark Boat Music, 1989.
Art Of Noise, esittäjä Rakim, Duane Eddy, Tom Jones, ja Max Headroom. Influence: Hits, Singles, Moments, Treasures. [Kustannuspaikka tuntematon]: ZTT Records, 2010.
Black Audio. Iron Rhino. [Kustannuspaikka tuntematon]: If Society / Musapojat, p2006, 2006.
Black, Jim, Thomas Morgan, ja Elias Stemeseder. Somatic. Deluxe hardcover edition. München: Winter & Winter, 2011.
Black Motor, Sippola, Sami. Club El Toro. Charneca da Caparica: Ruby Red, 2008.
Black Motor, Vuorinen, Kusti. Hoojaa. [Kustannuspaikka tuntematon]: Kauriala Society, 2011.
Black Motor, Sippola, Sami, Ville Rauhala, ja Simo Laihonen. Jumehniemi. [Kustannuspaikka tuntematon]: Kauriala Society, 2014.
Björkenheim, Raoul, Bill Laswell, ja Morgen Ågren. Blixt. [Kustannuspaikka tuntematon]: Cuneiform Records, 2011.
Circle. Triumph. [Kustannuspaikka tuntematon]: Fourth Dimension Records, 2009.
Circle. Panic. [Kustannuspaikka tuntematon]: Ektro Records, 2007.
Circle. Taantumus. [Pori]: Ektro Records, 2009.
East of Eden. Snafu. [Kustannuspaikka tuntematon]: Cherry Red Records, 2008.
Farnon, Robert, J. J. Johnson, ja Wynton Marsalis. Tangence. [Kustannuspaikka tuntematon], 1995.
Friman, Erkki, Erkki Friman, Aaro Kurkela, esittäjä Fourset, Erkki Friman, ja esittäjä Lopen Harmonikat. Juhlan Aika. [Kustannuspaikka tuntematon]: VL-musiikki, 2010.
Galliano, Richard, et al. Les Années Milan: D'Edith Piaf à Astor Piazzolla. [Kustannuspaikka tuntematon]: Milan Music, 2016.
Hokkanen, Erik, ja esittäjä Lumisudet. Cool Things. [Kustannuspaikka tuntematon]: Happy Wolf Production, 2015.
Jakoila, Antero. Ensemble: Guitar Tangos and Milongas. [Helsinki]: Love Kustannus, 1995.
Jakoila, Antero. Guitar & Tango. [Helsinki]: Love Kustannus, 1997.
Jalla Jalla. Snowmans Land. Tampere: Hiljaiset Levyt, 1994.
Jee Jee Jee: Suomirockin Arkistoaarteita. [Helsinki]: Siboney, 1998.
Jolkkonen, Raimo. Folk Avenue. Joensuu: Raimo Jolkkonen, 2015.
Koistinen, Ritva, Olga Shishkina, Anttu Koistinen, Hannu Syrjälahti, Heikki Valpola, Jean Sibelius, Johann Sebastian Bach, ja Jukka Linkola. Sound of Koli: Finnish Kantele Music Landscapes. [Kustannuspaikka tuntematon]: Koistinen Kantele Ltd, 2011.
Kurki, Aino. Koralleja. [Kustannuspaikka tuntematon]: Inkoon musiikki, 2014.
Marino, esittäjä. Aamu Esplanadilla: Rakkauslauluja Ja Balladeja. [Kustannuspaikka tuntematon]: Raita Records, 2011.
Mapfumo, Thomas. Rise Up. [Kustannuspaikka tuntematon]: Real World Records, 2012
May, Pauliina, ja Eino Leino. Leino. [Kustannuspaikka tuntematon]: Munich Records, 2006.
Mirva & Telefunken: Kaikki Levytykset. Turku: Artie Music, 2007
Natsipaska. Asfalttisoturit. [Kustannuspaikka tuntematon]: Dhe Castle, 1999.
Paananen, Matti Rag. Metallikirjasto. [Kustannuspaikka tuntematon]: Matti Rag Paananen, 2007.
Petäjä, esittäjä. 40950. [Muurame]: Pinetree Records, 2018.
Pohjola, Pekka. Flight of the Angel. Tampere: Rockadillo Records, 2002.
Pohjola, Pekka, Sami Saari, Kim Lönnholm, ja Pemo Ojala. Views. Tampere: Zen Master Records / Rockadillo Records, 2001.
Joshua, Prem. Secret of the Wind. München: GEMA, 1997.
Raahauge, Steen. Drum Scenarios: For Dancing, Dwelling and Dreaming. Århus: Fønix Music, 2003.
Raahauge, Steen. Roots: Rhythm & Wings. Århus: Fønix Musik, 2006.
Rockressio, ja esittäjä Rockressio. Rockressio. [Turku]: Svart Records, 2018.
Sans, ja esittäjä Sans. Kulku. [United Kingdom]: Cloud Valley Music, 2018
Savall, Jordi, Montserrat Figueras, Lior Elmaleh, säveltäjä Alfonso el Sabio, Montserrat Figueras, Lior Elmaleh, Ferran Savall, Driss El Maloumi, ja Gürsoy Dinçer. Mare Nostrum. Bellaterra: Alia Vox, 2011.
Savall, Jordi, ja Montserrat Figueras. Le Royaume Oublié: La Tragédie Cathare [et] La Croisade Contre Les Albigeois. [Kustannuspaikka tuntematon]: Alia Vox, 2009.
Savall, Jordi, ja Montserrat Figueras. Bal-Kan: Miel Et Sang : Les Cycles De La Vie = Honey and Blood = Cycles of Life. Bellaterra: Alia Vox, 2013
Siinai, ja esittäjä Siinai. Sykli. [Turku]: Svart Records, 2017.
Snygg, Vesa, ja Tuulikki Paju. Rock'n'roll - Hurlumhei! [Kustannuspaikka tuntematon]: Trichord-levy, 2011.
Snygg, Vesa. Kiertoradalla. Helsinki: Goofin' Records, 2014
Soil Senders. Greased. [Kustannuspaikka tuntematon]: Jungle Records, 2010.
SomBy. Čáhppes Lasttat. [Ruukki]: Tuupa Records, 2008.
Sorrenti, Jenny. Medieval Zone. [Kustannuspaikka tuntematon]: Materiali Sonori, 2002.
Streng, Pekka. Magneettimiehen Kuolema. [Kustannuspaikka tuntematon]: Siboney, 2003.
Suunta, ja esittäjä Suunta. Oknirua. [Kustannuspaikka tuntematon]: Suunta, 2015.
Wanglers, esittäjä, et al. Kitara Soi Rautalankaa: 3. Helsinki: Edel Records Finland, 2004.











maanantai 30. maaliskuuta 2020

East Bay Ray - punk-kitaristi San Franciscosta


Koronapainajaisen keskellä kirjaston sisällä erilaiset suuret järjestelytyöt ja e-aineistovinkkaukset työllistävät alan ihmisiä. Mietin samalla lateksihanskat käsissä ja turvaväli takaraivossa mistä kirjoittelisin, joten vuorossa on amerikkalainen punkbändi Dead Kennedys. Bändi on varhaisia nuoruuden rakkauksiani, joka on kestänyt hyvin aikaa ja olen pohtinut bändin musan ominaisuuksia jo pitkään. Bändin varhainen vuonna 1980 ilmestynyt Fresh Fruit for Rotting Vegetables – pitkäsoitto nyt vain on ylitsepääsemättömän kovaa jytkettä. Olin levyn ilmestyessä juuri sopivasti noin kolmetoistavuotias, joten levy lienee aikanaan säteillyt kauttani hienoista yhteiskuntakritiikkiä kuin leimuava majakka myrskyisällä merellä. Rockmusiikin ympyröissä tapahtuu aina joskus yhtyeen sosiaaliseen ja taidolliseen kokoonpanoon liittyvä ihmeellinen reaktio, missä joku maaginen energia nousee sieltä jostain räjäyttäen ympäröivän yhteiskunnan tietoisuuteen ikimuistettavan reiän eikä sellaisia bändejä ei ole liikaa.



Bändin laulajan Jello Biafran äänenkäyttö ja äänikudoksen liikkuminen maanisesta hurjan nopeaan vibratomaiseen rytmiin pursuaa lähinnä shamanistista energiaa, ja kun se yhdistetään hyvin erikoiseen kitaravelhoon nimeltä East Bay Ray ja täydennetään erinomaisella rytmiryhmällä, ja kun vielä asiassa on ajatus mukana, niin a vot!  Se on siinä.  


  
Bändin eetoksesta siirryn miettimään laajemmin kitaristi East Bay Rayn eli Raymond John Pepperell nimisen miekkosen tekemisiä, koska miehen soitannan tyylistä paistaa hyvin kiintoisasti niin rautalankamusiikille ominaisia tyylejä, kuten myös jotain surf-musiikille tyypillistä, mikä kokonaisuutena on jotain aivan muuta mitä kuuluisi  punkrockissa olla: olemme siis kiinnostavan ilmiön äärellä. Wikipedia kertoo miehen olleen kiinnostunut jazzista, rockabillystä ja surf-musiikista, joten miten miehen tie johti amerikkalaisen toisen aallon punkbändin riveihin? 




Dead Kennedys perustettiin San Franciscossa East Bay Rayn toimesta, kun laulaja Jello Biafra, oikealta nimeltä Eric Boucher ja basisti Klaus Flouride vastasivat East Bay Rayn lehti ilmoitukseen. Rumpali Ted, oikeata nimeltään Bruce Slesinger, liittyi joukkoon hetkeä myöhemmin ja näin bändi alkoi hakea yhteistä punaista lankaa, mistä tuli ennenminkin tulinen ruutilanka, joka suorastaan räjähti ensimmäisten biisien myötä, kun tuutista tuli ulos California über alles ja Holiday in Cambodia. Sittemmin bändi on elänyt niin kokoonpanojensa kuin myös oikeustaisteluiden muodossa jäsenien kiistellessä kelle rojaltit kuuluvat, mikä on sinänsä ironista ottaen huomioon bändin hurjan kriittisyyden vallitsevia yhteiskunnallisia järjestelyitä kohtaan. Kuitenkin kaikesta melko hurjasta soitannasta päätellen East Bay Ray löysi kitaristina hieman rankemman tyylin, kuin ilmeiset esikuvansa tarjosivat. Vuoden 2006 Guitar Player lehdestä löytyy syväluotaava haastattelu erinäisiin vuoden 1980 levytyssessioihin liittyen. 


Dead Kennedys – Holiday in Cambodia

Levyn mukana tuli melkoinen juliste:




Guitar Playerin Darrin Foxin (2017) syvähaastattelussa East Bay Ray avaa teknisiä yksityiskohtia Fresh Fruit for Rotting Vegetables levyn studiosessioista se verran, että kitarat purkitettiin soittamalla japanilaisella Telecaster kopiolla, missä soundia muokkasi DOD overdrive ja Dunlopin Echoplex, jonka asetukset olivat koko ajan vakiona ja keitoksen loppusilauksen viimeisteli Fenderin Suber Reverb vahvistin.  East Bay Ray ei siis väännellyt Marshallin potikoita kaakkoon kuten monet muut sen ajan kalifornialaiset punkkarit. Hän myös muistaa mikrofoneihin liityen, että hommassa vahvistimen kanssa pelitti mukana Shure SM57 ja Sennheiserin MD421 tai MD441 samalla kun hän näppäili kitaraa omalla tyylillään. 




East Bay Ray ei itse anna credittejä Dick Dalelle ja kumppaneille vaan kertoo päätyneensä soundiinsa ihan itse. Toisaalta mies on syntynyt vuonna 1958 ja kasvanut ainakin sivukorvalla kuunnellen 1960-luvun Kalifornian ääniä, joten ei ihme, jos jotain aaltojen ja surffilautojen heiluntaa äänikudoksesta tosiaan löytyy, tai ehkä se on vain sitä Kaliforniaa. East Bay Rayn tuotannon ehdoton kärki löytyy  mielestäni Dead Kennedyjen riveissä soitetuista biiseistä ja kieltämättä on myös kiintoisaa kuunnella punkkia kitaranäkökulmasta, se avartaa. Kannattaa myös muistaa, että Dead Kennedyjen biisien viesti niitä kehystävä maailmasta ei ole muuttunut mihinkään 40 -vuoden aikana.   





perjantai 13. maaliskuuta 2020

Momopou – Pariisin säveltävä katalaani


Belle Époque kauden sävellys- ja maalaustaiteen luotaamiseni jatkuu. Mietin mikä tuossa aikakaudessa minua kiehtoo? Onko siinä jotain samanlaista kuin omassa ajassamme: teknologisen hybriksen ja tulevaisuususkon huipentumaa, uskon ja keksintöjen juhlaa, joka loppui tylysti sotaan ja kärsimykseen. En tiedä onko analogia kovin hyvä, ehkä se hieman ontuu, mutta Belle Époquen loppu alkoi aikanaan häämöttää, kun Titanic kohtasi jäävuoren ja niin Fin de siècle, aikakauden ellei peräti edellisen vuosisadan loppu saapui ensimmäisen maailmansodan merkeissä. Sen jälkeen valon hiljalleen palatessa ihmiskunnan elämään seurasi uuden taiteen modernit ajat ja uudet mestarit, mutta vuosisadan vaihteen aikakauden varjo vaikutti vielä pitkään. Ehkä elämme nyt jotain samanlaista aikaa: mikäli koronavirus minut kaataa, niin soitakaa haudallani Mompoun musiikkia: Frederic Mompou Dencausse tai vain Federico Mompou syntyi Espanjan Kataloniassa, tarkemmin Barcelonassa 16 huhtikuuta 1893 ja jatkoi tuonpuoleiseen 30 kesäkuuta 1987. Fredericon isä oli barcelonalainen lakimies ja äiti ranskalainen, joten Mompou-Dencaussen perhessä kasvatus on ollut ilmeisen taiteita suosivaa ja niinpä myös Fredericon veljestä Josep Mompousta sukeutui myös taiteilija: taidemaalari, jonka maalausten aihepiiri esiintyi myöhemmin lähestulkoon kaiken Fredericon julkaiseman musiikin kansissa.




Mompou opiskeli pianonsoittoa espanjalaisessa Conservatori Superior de Música del Liceussa Pedro Serran johdolla ja piti ensikonserttinsa 15 -vuotiaana, jonka jälkeen tie Pariisin konservatorioon, Conservatoire de Parisiin, oli avoinna. Konservatoriota johti tuohon aikaan jo Lili Boulanger päivityksestäni tuttu Gabriel Fauré ja näin nuori espanjalainen pianisti astui ranskalaiselle maaperälle, ranskalaisen Belle Époque eetoksen parrasvaloihin, joka myös kuuluu läpi hänen sävellyksistään. Aikakausi oli maailmansotien, modernin keksintöjen ja suurten mullistusten haikeaa, mutta myös kovaa aikakautta. Mompoun kerrotaan jo 9 -vuotiaana kuunnelleen Faurén konsertin Barcelonassa, jolloin musiikki oli tehnyt häneen lähtemättömän vaikutuksen. Kaikkiaan Mompou sai oppia monelta taholta ja opettajien sekä ystävien ketjussa mainitaan sellaisia nimiä kuin Enrique Granados, José Iturbi, Isidor Philipp, Ferdinand Motte-Lacroix ja Marcel Samuel-Rousseau. Palattuaan Barcelonaan sotaa pakoon hän julkaisi ensimmäisen sävellyksensä nimeltään Cants magics (1920). Frederico Mompou oli tuolloin vasta 17-vuotias.




Tyylillisesti Mompou luetaan kuuluvaksi miniaturistien ja impressionistien koulukuntaan, missä hänen teosten yhteydessä kuvaillut adjektiivit kietoutuvat meditatiivisen, intiimin ja herkän tunnelmiin, siten että hänen aikalaistensa Erik Satien ja Gabriel Faurén sävellysten tunnelma ja tyyli vaikuttaa vahvasti mukana. Äänimaisemien tai -kudosten delegantteihin yksityiskohtiin on vaikuttanut se, että Mompoun äidin Dencausse -suvulla oli soittokelloja valmistava suvun nimeä kantava yritys, mistä vaikutteena kellojen sointiäänien elementtejä siirtyi hänen musiikkiinsa; tämän lisäksi Barcelonan merikortteleiden merilokkien kiljahtelun ja katalaanikulttuurin leikkivien lasten musiikin ja perinteisen soitannan äänimaisemien kerrotaan antaneen ääniä ja nyansseja hänen musiikkiinsa. Hänen sävellystensä perustana on useimmiten sävelet G♭-C-E♭-A♭-D, joille hän itse antoi nimen Barri de platja, joka viittaa Barcelonan kaupungin merenranta-alueeseen. Itselleni Belle Époque kauden niin sävellys- kuin maalaustaiteen mestareiden tekemiset tuntuvat olevan hyvin vahva ja pitkään jatkunut kiinnostuksen kohde.




Mompoun mesteriteokseksi mainitaan yleisesti Pyhä Ristin Johannes nimisen espanjalaisen roomalaiskatolisen pyhimyksen mystisiin runoihin perustuva Musica Callada (Hiljaisuuden ääni - Voice of Silence). Kaikkiaan Pyhä Ristin Johannes O.C.D. on kontemplatiivisen elämän, mystisen teologian, mystikkojen ja espanjalaisten runoilijoiden suojeluspyhimys.





Mompoun aktiivisin säveltämisaika osuu kaudelle 1920-1950 sekä niiden jälkeiseen aikaan. Hän palasi Pariisin vuonna 1921 ja ranskalainen kriitikko Émile Vuillermoz kehui Mompoun olevan Claude Debussyn veroinen säveltäjä ja tämän luoman tyylin perinteen jatkaja. Kerrotaan, että Mompou ei itse esittänyt koskaan teoksiaan julkisesti vaan aina vain pienen piirin kesken jättäen julkiset konsertit muiden soitettaviksi. Mompoun teos Scènes d'enfants (1915–18) sai osakseen runsaasti kunniaa Motte-Lacroixin esitettyä teoksen julkisesti. Aikojen kerrotaan kuitenkin olleen vaikeita ja vuosien 1931-1941 aikana Mompou ei julkaisut lainkaan musiikkia, koska toinen maailmansota, isän kuolema, varattomuus ja Espanjan sisällissota vaativat säveltämistyöltä oman veronsa. 

1950-luvulla hän aktivoitui jälleen säveltämään aikojen parantuessa, jolloin hänen sävellystensä fragmentteja esitettiin vuonna 1955 Kenneth MacMillanin baletissa La Casa de los Pájaros (Lintujen talo - The House of Birds) sekä 1956 Lorcan näytelmään perustuvan Don Perlimpin (Don Perlimpinada) baletissa, joka sävellettiin yhteistyössä Mompoun ja Xavier Montsalvatgen kesken. Suurin osa baletin äänimaisemista on Mompoun musiikkia Montsalvagen toimiessa apuna orkestroinnissa, mutta kuten hyvän yhteistyön henkeen kuuluu lisäsi hän teokseen jotain omia sävelkulkujaan. Seuraavana vuonna 1957 jo 64 vuotias Mompou avioitui pianisti Carmen Bravon kanssa: avioliiton kerrotaan olleen molemmille se ensimmäinen eikä pariskunnalta jäänyt lapsia. 

Vuonna 1975 Mompou nauhoitti pianosävellyksensä espanjalaiselle Ensavo merkille. Kyseiset arvokkaat teokset ovat nykyisin saatavilla striiminä, Cd:nä ja vinyylinä Ensavon ja Brilliant Classic -merkin takaa. Tämän jälkeen Mompoulle satoi kunniamerkkejä, akateemisia kunnianosoituksia ja -arvoja. Vuonna 1987 Mompou lähti säveltämään taivaskuoroon ja hänen maallinen tomumajansa haudattiin Montjuïc Cemeteryn hautausmaalle Barcelonaan Mompoun saavutettua huiman 94 -vuoden huiman iän. Hänen vaimonsa kuoleman jälkeen vuonna 2007 noin 80 ennen julkaisematonta teosta näki päivänvalon, joten Mompoun arvo säveltäjänä on noussut 2000-luvulla arvoon arvaamattomaan. Itselleni Mompoun musiikki toimii hienosti rauhallisen lukuhetken taustalla tai muuten rauhoittavana kiireisen päivän päätteeksi: jokin meditatiivinen ja mystiikan henki siitä tosiaan välittyy.  
  

Pianoteokset
Impresiones íntimas (Intimate impressions), 9 miniatures, written 1911–1914
Pessebres (1914–1917) (Nativity Scenes)
Scènes d'enfants (1915–1918) (Scenes of children; later orchestrated by Alexandre Tansman)
Suburbis (1916–1917) (Suburbs; later orchestrated by Manuel Rosenthal)
Cants màgics (1920) (Magic Songs)
Fêtes lointaines (1920–1921) (Distant Celebrations)
Charmes (1920–1921)
Cançons i danses (1921–1979) (Songs and dances)
Dialogues (1923)
Préludes (1927–1960)
Variations on a Theme of Chopin (1938–1957) (based on Chopin's Prelude No. 7 in A major)
Paisatges (1942–1960) (Landscapes)
El Pont (1947)
Cançó de bressol (1951) (Lullaby)
Música callada (Silent music or Voices of silence) (Primer cuaderno – 1959, Segundo cuaderno – 1962, Tercer cuaderno – 1965, Cuarto cuaderno – 1967)

Piano- ja lauluteokset
L'hora grisa (1916) (The grey hour)
Cuatro melodías (1925) (Four melodies)
Comptines (1926–1943) (Nursery Rhymes)
Combat del somni (1942–1948) (Dream combat)
Cantar del alma (1951) (Soul Song)
Canciones becquerianas (1971) (Songs after Bécquer)

Baletit- ja näyttämöteokset
Don Perlimpin (1956; written with Xavier Montsalvatge)

Kuoroteokset 
Los Improperios (The Insults), for chorus and orchestra (1964; written in memory of Francis Poulenc)
L'Ocell daurat (The Golden Bird), cantata for children's choir (1970)

Kitara teokset
Suite Compostelana for guitar (1962; composed for Andrés Segovia)
Cançó i dansa No. 10 (Sobre dos Cantigas del Rei Alfonso X), originally for piano (1953), transcribed for guitar by the composer (undated manuscript)[8]
Cançó i dansa No. 13 (Cançó: El cant dels ocells; Dansa (El bon caçador)) for guitar (1972)[9]


Lähteet: