perjantai 27. marraskuuta 2020

Kirjastoista kansanvallan foorumeita


Sain kutsun seuraamaan Kansanvaltaa kirjastoissa etätyöpajaa. Mietin, että mitä ihmettä ja samalla ensimmäiseksi huomasin tarkastavani onko kyseessä jonkin poliittisen laitakerhon ponnistuksesta, joten tietty poliittisen ilmapiirin kiristyminen näköjään on hiipinyt jo aika syvälle ihoni alle. Minulle kirjasto ja politiikka eivät kuulu yhteen, koska koen, että kirjaston tulee olla niin neutraali ja turvallinen maaperä kuin mahdollista, mitä polittinen diskurssin hallava maaperä ajatuksineen ei kaikkina aikoina ole. Ryhdyin mietteissäni tutkimaan mistä ihmeen kansan, kansanosan tai poliittisen suuntauksen tai vastaavan vahvistuksesta tässä on tällä kertaa kyse? Näin jo mielessäni kirjaston poliittisesti naulattuna maaperänä, minkä tiloihin milloin kukin poliittinen aatesuunta omanlaisensa demokratiakäsityksen nimissä pyrkii paaluttamaan oman lippunsa eikä tuo mielikuva ole millään tapaa miellyttävä. 

Kirjasto on perinteisesti ollut hyvin neutraali ja ohjannut aineistovalintojen ja vapaan tietoon käsiksi pääsyn kautta demokratian toteutumista. Monesti valtiovalta ja kielletyt hedelmät ovat kukkineet kirjaston kätköissä yhdessä turvallisesti, ehkä tässäkin on sellaisesta kyse. Sitten mietin lähinnä huvittuneena, että siirtyykö perinteinen Kansantalokin jumppalaitteiden perässä kirjastoon? 



Linkin sisällön myötä käy selväksi, että tarkoitusperät ovat hyvällä pöydällä, ja toimijat kuten Sitra ovat isoja ja prosessia tullaan arvioimaan työpajojen ja foorumin jälkeen: 

”Kokeilut sopivat myös vastikään uudistetun kirjastolain henkeen. Lain tavoitteita ovat mm. aktiivisen kansalaisuuden, demokratian ja sananvapauden edistäminen. Lisäksi laissa yleisen kirjaston tehtäviksi mainitaan muiden tehtävien ohella yhteiskunnallisen ja kulttuurisen vuoropuhelun edistäminen. Kokeilujen tavoitteena on testata erilaisia vuorovaikutuksen muotoja ja parantaa kansalaisten vaikuttamis- ja osallistumismahdollisuuksia yhteiskunnalliseen päätöksentekoon. Kokeiluissa etsitään toimivia kohtaamisen muotoja ja konspetoidaan saatujen kokemusten pohjalta toimintamalleja, joilla kirjastoista voidaan kehittää kansanvallan foorumeita. Kokeilu arvioidaan ulkopuolisen arvioitsijan toimesta. Kokeilujen aikana toimintamallille etsitään jatkuva rahoitus ja sitä kehitetään kokemusten pohjalta.”


Sitten mietin hetken ja päätän ampua jälleen kerran oman urakehitykseni jalkaan, missä on jo reikiä enemmän kuin tarpeeksi: päätän asettua vastahankaan asiassa. Annan asian sisällölle tilaa vain sen verran, että foorumin annissa saattaa olla apua aineistojen valinnan synkronoinnissa ja oikeanlaisen demokratiaa tukevan painotuksen valinnoissa, ei muussa. 

Tämä vaatii perustelua. Ensinnäkin kannatan itse ehdottomasti demokratiaa ja viime vuosien populistinen kehityskulku on ollut kaikkiaan aika uskomattoman järkyttävää, mutta samalla se antaa näköalan siihen, kuinka dynaaminen ja muuttuva on käsitys kansanvallasta ja sen mahdolliset tulevaisuuden sisällöt. Entä, jos kansanvalta ajautuu hyvin kauas perinteisistä demokraattisista arvoistamme, joten tunkevatko ne silloinkin ”kansan” nimissä kirjastoon? Tottakai tunkevat, jos tiedon neutraalisesta ja tasapainoisesta lähteestä on tullut julkisenvallan, siis monille ylhäältäpäin ohjatun kansanvallan linnake. Kirjaston tulisi olla on tiedon linnake, ei jonkin tietoa soveltavan käytänteen, kuten julkisen vallan ohjaaman sen hetkisen virallisen politiikan, linnake. 

Kirjasto -lehden keskustelun avaus liittyy aiheeseen, mutta jättää kertomatta kuinka ja miten toimia.

Tarroitammeko epäilyttävät teokset kuten hevilevyt 1980-luvulla, noudatammeko jonkun bolitbyroon opaskirjan sensuuriohjeistusta vai jätämmekä vain kokoelmapoliittisesti arvelluttavat raja-aineistot hankkimatta? Entä, jos joku haluaa kaukolainata sellaisen? Tulee mieleen menneisyyden Mustan Raamatun sensuroinnit ja vastaavat. Kuka sitten piirtää sensuurin tiekartan ja kuinka avoimesti sen filosofia avataan, koska sitähän sellainen on. Kokoelmapolitiikka aiheauleiden reunamilla, ajattelunjättömailla, järjen ja politiikan ajatusten korpimailla, on hyvin vaikea ja vaativa alue, joka kaipaa tasokasta keskustelua. 

Onko kirjasto ottamassa askeleen poliittisella tiellä? Tuleeko kirjastosta paikka, missä käydään Jyväskylän puukotusjupakan tapaan kansanvallan diskurssia? Kuka päättää mitä aineistoja ja mistä ajatussuunnista käsin on esillä? Isoja kysymyksiä. Itse pitäisin tämän kaltaisen poliittisen diskurssin ja kehityskulun niillä vanhoilla kansantaloilla ja vastaavissa julkisissa paikoissa, kuten toreilla ja kaupungintalolla. Kirjaston tulee olla neutraali tila, turvallinen lapsille ja vanhuksille, uskonnollisesti sitoutumaton, seksuaalisesta suuntautumisesta tai sukupuolesta piittamaton; neuturaali kansallisuuteen ja kansalliseen alkuperään tai vamman laatuun katsomatta, siis jopa sillä hemmetin natsilla ja antifan tyypillä tulee olla oikeus käyttää kirjastoa turvallisesti. Kirjaston demokratian sydän on sen näennäisessä neutraaliudessa ja ajattelun vapauden oikeuksissa. Ehkä Sitran projekti tukee juuri tätä, mutta kannattaa samaan hengen vetoon muistaa, että juuri ajattelun vapaus ja - olemus saattaa myös ärsyttää toisia demokratian nimissä omaa ja omanlaisensa vapauden nimiin huutavia, joten siksi neutraali, näkymätön ja turvallinen vapaus.

Joten esitän, että ylhäältä johdettu kansanvallan vahvistaminen saattaa ajaa erilaiset alakulttuurit paitsioon ja pelottaa sellaisia kuten minä, jotka ovat tottuneet rauhalliseen tiedon keitaaseen, missä ei ole kyseisten erilaisuuksien värejä, vaikka sellaisia ihmisiä tupa olisi pullollaan. Minun mielestäni kirjastojen anti demokratian vahvistamisessa on juuri turvallinen neutraalius, joka on uhattuna, koska seinien sisään liukuu hiljalleen julkisia instituutioita kauniine ja edistävine ajatuksineen. Miksei kaupungintaloista voisi mieluumin tehdä kansanvallan linnakkeita auditorioineen, missä käydään kiivasta debattia siitä kuka on tällä kertaa oikeassa, miksi kirjastosta? Demokratiatyö on mielestäni tehtävä toisaalla. Kysymys on loppujen lopuksi kirjastojen ikuisuuskysymyksestä: saako kirjasto sensuroida? Kuka päättää mikä on poliittisesti korrektia, mikä propagandaa? Asiat eivät ole yksinkertaisia ja kirjaston tulee ennenkaikkea ylläpitää neutraalia rauhaa rikkaiden aineistojen äärellä ja ennenminkin suojata politiikalta, mihin demokratiakäsityskin kuuluu. 

Poliitikot ja politiikka pois kirjastoista.

tiistai 24. marraskuuta 2020

Tintoretto ja David Bowie


Tutkiessani venetsialaisen taiteen 1500-luvun historiaa huomasin yllättäen, että David Bowien oli puuhannut jotain saman asian kimpussa. Mietin mitä hän oikein oli tutkinut ja niin kiinnitin huomioni maalariin nimeltä Tintoretto. Kiinnostuin siitä kuka tämä Tintoretto oikein on ja miksi rockin kameleontti ja taidemaailman syväsukeltaja Bowie oli hänestä kiinnostunut? Matkasta Bowien jalanjäljillä tuli lopulta itselleni iso kokemus, sellainen matkojen matka miltä palataan muuttuneena. Ensinnäkin Tintoretto ihmisenä, hänen aikakautensa, hänen työnsä aiheineen ja tekniikkoineen, sekä muut hänestä kertoneet ja aihepiiriä kuvanneet, muodostavat häikäisevän myriadin ajatuksia ja elämän värinää. Ensinnäkin Bowie on ollut pitkän linjan taidekeräilijä ja tapasi hankkia kokoelmiinsa nimenomaan itseään kiinnostavaa taidetta, siis sellaista missä hän näki jotain kiinnostavaa taiteen hintalapun sijaan, joten mikä tässä itselleni täysin tuntemattomassa Tintorettossa kiinnosti Bowieta?


David Bowie ja Tintoretto 


Bowien kerrotaan sanoneen Tintorettosta, että tämä oli aikansa rocktähti, jonkinlainen rohkea protorockhahmo, kuten hänkin, siis jollain tapaa radikaali aikaansa muuttanut hahmo. Bowien taideharrastus kulki mukana koko hänen uransa ajan ja jokin aikaa sitten Bowien myötä julkisuuteen nousi Tintoretton Angel Foretelling the Martyrdom of Saint Catherine of Alexandria -työ, jonka hän osti kokoelmiinsa jo 1980-luvulla. Siis mistään uudesta tuttavuudesta ei suinkaan ole ole kyse ja nyt paljon myöhemmin tämä teos palasi Venetsiaan – vuonna 2019, hieman Bowien kuoleman jälkeen ja Tintoretton 500-vuotisjuhlien kunniaksi. 


David Bowien Tintoretton maalaus palaa Venetsiaan 


Käsityksiä Bowien taiteenmetsästysmatkojen syistä ja susista voimme vain tehdä päätelmiä, koska salaperäisyys kuului osana tähän hänen privaatimman elämänsä kuvioon. Toivoa sopii, että Bowielta itseltään olisi jäänyt jälkeen näitä muita kuin musiikkiin liittyviä taidemaailman sivupolkuja valaisevia päiväkirjoja. Toisaalta ehkä hänen tapansa oli jättää jälkeen pieniä jälkiä, kuin Hannun ja Kertun leivänmurut poluilla, joita sitten kiinnostuneimmat voisivat myöhemmin seurata kukin omien kykyjensä mukaan ja luoda näin oman taidepolun – matkan kokemusten ja elämän syvemmän lähteen maailman reunalle   


David Bowien Tintoretton maalauksesta 


Ryhdyin etsimään lisätietoa Tintorettosta ja löysin Peter Greenwayn tekemän dokumenttielokuvan Tintoretton 500-vuotisjuhlien kunniaksi. Samalla havaitsin, että Tintoretton  töiden arvo alkaa nousta kohti taiteen suurten nimien töiden arvoa. Taiteen tutkimus, keräilijät ja harrastajat ikäänkuin nostavat löytöjä historiasta uuteen valokeilaan ja tuovat niistä uutta tietoa esille, mikä ei minua haittaa, etenkään näinkin kiinnostavan taiteilijan kohdalla. Samalla numerot töiden hintalapuissa alkavat elää ja kasvaa, mutta ehkä se auttaa niitä selviämään kauemmas ihmiskunnan tulevaisuuteen. Meillä vähemmän varakkailla on kuitenkin melko vapaa pääsy museoihin ja internet tulvii taidekuvia. Se riittää minulle. 



Peter Greenwayn elokuvan ja taiteenhistorian opusten selailun myötä löysin italialaisen kirjailija Melania Gaia Mazzuccon Mestarin tunnustukset -teoksen paikallisesta kirjastosta ja se vaikutti minuun kaikesta eniten. Itse teoksen tarina Tintorettosta on fiktiivinen, mutta Mazzuccon tyyli kirjoittaa upposi kuin kuuma veitsi voihin, koska pinnistelen löytääkseni oman kirjoitustyylini. Löysin jotain, mihin omat lyyriset taitoni eivät tule koskaan yltämään ja se yhdistettynä Bowieen, Venetsian historiaan, menneen maailman salaperäisyyksiin, tavallisen ihmisen elämää isompiin elämänkulkuihin veti jalat altani. Mutta kuka sitten on Tintoretto? Bowien tunnemme, Mazzuccon kirja on hyvin suositeltavaa luettavaa ja Greenway on hyvin laadukas elokuvaohjaaja. Riittääkö tämä vai tarvitsenko lisää lähteitä? 




Tintoretto (1518-1594) oli venetsialainen taidemaalari, josta historian kirjoitus tietää yllättävän vähän. Mitä ilmeisimmin Tintoretton oikea nimi on ollut Jacomo (tai Jacopo) Robusti ja tintoretto sanana viittaa keskiaikaiseen vaatteiden värjäämiseen, ehkä jonkinlaiseen pikku värjäriin. Ilmeisesti sukunimi on perua hänen isänsä vaatteidenvärjärin ammatista, mutta toisaalta Tintoretton oikeaksi sukunimeksi kerrotun Robusti nimen kerrotaan viittaavan yhtälailla hänen isänsä ammattiin, siis ehkä tämän toiseen ammattiin, Venetsian portinvartijana – italiankielisestä vahvaa tarkoittavasta sanasta robusto olisi näin johdettu sukunimi Robusti. Tintoretton oikeaksi sukunimeksi on myös ehdotettu nimeä Comin, mutta täyttä varmuutta siitäkään ei ole. Nimi kuitenkin jättää jäljet historiaan ja jos henkilön oikean nimen suhteen on epävarmuuksia, niin voi olla että emme löydä hänestä paljoakaan tietoa, ja tämä seikka luo toistaiseksi Tintoretton ylle hieman salaperäistä varjoa. 




Tintoreton aikaan 1500-luvun alkupuoli oli Venetsian merimahdille ja kauppatasavallalle hyvin raskas  aikakausi. Ongelmana oli toistuvat rutto- ja lavantautiepidemiat, laajat tulipalot, taudit, kuten mal francese, kansanomaisesti kuppa, eivätkä niinkään tappiolliset sodat tai taistelu osmanien valtakuntaavastaan. Toinen yhtä suuri harmi oli Portugalin kilpailu meritiestä Intiaan, koska ennen 1500-lukua Venetsialaiset kauppiaat kulkivat Välimereltä maitse Intiaan – uuden meritien myötä ikivanha Silkkitie tuli tarpeettomaksi, jolloin Venetsia jäi sivuun vanhasta kauppareitistä. 

Yllättäen, tai ehkä juuri siksi kaikista ongelmista huolimatta maalaustaide koki ennennäkemättömän kukoistuskauden. Venetsialaisilla oli säästöjä aikaisemmilta yltäkylläisyyden ajoilta, joten maalauksen hankkiminen oli edullisempaa kuin esimerkiksi valtavan gobeliinin, silkkitöiden tai mosaiikkityön teettäminen. Maalareiden kekseliäisyys ulottui uusista aihepiireistä maaliaineiden kehittelyyn ja samalla kuvaamisen kohteena maisemasta tuli oleellinen osa. Ankaran symmetrian vaatimus hylättiin niin uskonnollisissa kuin vertauskuvallisissa teoksissa. Muotokuva, joka siihen saakka oli lähinnä ilmentänyt kohteen sosiaalista asemaa, paneutui nyt kuvattavan persoonaan ja henkisiin arvoihin. Nyt nainen sai uuden aseman taiteessa paitsi itsevarmana ja määräävänä hahmona, niin myös puhtaasti eroottisena ihanteena: La bella donna venexiana syntyi. 

Tintoretto eli elämänsä maalaten Venetsiassa eikä ollut lainkaan liikkuvaista sorttia, kuten esimerkiksi Leonardo Da Vinci tai muut aikakautta lähellä vaikuttaneet taiteilijat. Näin Venetsia piirtyy vahvasti esiin Tintoretton kuvauksissa – taiteilijana hän kuului Venetsian koulukunnan maalareihin. Samalla aikakaudella Venetsiassa vaikutti sellaisia taidemaailman ikonisia nimiä kuin Tizian, Paolo Veronese, Giovanni Bellini, Viviarinin taiteilijasuku, Titian ja Giorgione. Venetsian koulukunta kehittyi loistoonsa 1500-luvulla Padovan ja Antonello da Messinan koulukuntien vaikutuksesta, jotka johdattelivat venetsialaisia uusiin ja mullistaviin Jan van Eyckin öljymaalaumenetelmiin. Myöhemmin 1700-luvulla Tiepolon koristeellinen taide, jota on parhaillaan esillä Sinebrychoffin taidemuseossa, ja Francesco Guardin taide elvyttivät venetsialaisen maalaustaiteen perintöä. 


Tiepolon näyttely 2020 Sinebrychoffin taidemuseossa. 


Tintoretto teki tilaustöitä paikallisille veljeskunnille ja siitä syystä suurin osa hänen jälkeen jääneistä töistä on aihepiiriltään uskonnollisia. Hän oli hyvin kiinnostunut valaistuksesta: hänen kerrotaan tehneen taulujensa keskeisistä hahmoista vahamalleja ja tutkineen niitä erilaisissa valaistusolosuhteissa, joten ei ihme että hänen kuvauksissaan valon ja varjon perspektiivit ovat hyvin dramaattisia. Hänen varhaisia töitään tai päiväkirjojaan ei tunneta, joten tarkat elämänvaiheiden kuvaukset jäävät arvioiden varaan. Venetsiassa on yhä hyvin paljon hänen töitään ja on mahdollista, että tuntemattomia Tintoretton töitä löytyy vielä ja se myös on saattanut olla yksi David Bowien intresseistä. 



Tintorettolla oli Venetsiassa hyvin suuri taidemaalarin verstas, perheyritys, missä työskentelivät muun muassa hänen omat lapsensa. Hänen kerrotaan harjoittaneen hyvin aggressiivista markkinointia ja jopa lahjoittaneen töitään tärkeille mesenaateille samalla hintoja polkien: ei siis ihme, että hänen oma esikuvansa Tizian ei voinut sietää nuorempaa kilpailijaansa. Siitä huolimatta niin Tizian, kuten monet muut hänen jälkeensä tulleet taitelijat – Diego Velazguez, El Greco ja Rubens, kuitenkin ihailivat Tintoretton parhaiden töiden taidokasta tekniikkaa, joissa Tintoretto käytti värejä aikalaisiaan rohkeammin: siveltimen vedoissa on rikkautta ja voimaa – väriasteikko on vähemmän taitettu kuin Tizianilla ja haaleampi kuin Veronesella ja värisävyistä ruosteenpunainen, okra ja viininpunainen rinnastuvat vahvoihin sinisiin sävyihin. Ilmeisesti hän myös haki uusia näkökulmia raamatullisten aiheiden tulkintoihin, mikä on myös voinut kiehtoa hieman esoteerisistä asioista kiinnostunutta Bowieta. Kieltämättä Tintoretton tauluissa on taianomainen tunnelma. Esimerkiksi viimeisestä ehtoollisesta on kaksi perinteistä asetelmaa ja kolmas täysin erilainen, joten Dan Brownin hengessä voimme ehkä kirjoittaa senkin päälle vielä salaseurojen seikkailuita ja mystiikkaa.  

Matkani Tintoretton taiteeseen alkoi uteliaisuudesta, kohtasi musiikkitaiteilijan, eteni elokuvataiteen kautta kirjallisuuteen ja päätyi lopulta historiantutkimukseen. Ja juuri tämä asioiden nivoutuminen yllättävillä tavoilla toisiinsa on taiteiden ja historian ilmiöiden tutkimisessa antoisinta. 


Tintoretton kuuluisampia töitä:

Pyhän Markuksen ihme, Miracolo di san Marco (1548)

Viimeinen ehtoollinen (1580)

Venetsian Scuola di San Roccon 56 suurta seinämaalausta (1565–1588)

Venetsian Dogen palatsin maalaukset (1574–1592)


Lähteet: 

David Bowien taidekokoelma: https://en.wikipedia.org/wiki/David_Bowie%27s_art_collection

David Bowien Tintoretton maalaus palaa Venetsiaan: https://www.theartnewspaper.com/news/david-bowie-s-tintoretto-returns-to-venice-after-more-than-200-years

David Bowien Tintoretton maalauksesta pidempi kertomus: https://colnaghifoundation.org/pdf/CF_BowiesTintoretto_OK.pdf

Finnkinon 18.3.2019 Peter Greenwayn ohjaaman Taideaarteita maailmalta elokuvan esite: https://www.finnkino.fi/event/303008/title/taideaarteita_maailmalta_tintoretto_-_venetsian_kapinallinen/

Peter Greenwayn Tintorettosta kertovan elokuvan tiedot: https://www.imdb.com/title/tt9431134/

The Guardian lehden arvostelu Peter Greenwayn elokuvasta: https://www.theguardian.com/film/2020/feb/20/tintoretto-a-rebel-in-venice-review-giuseppe-domingo-romano

Melanie Gaia Mazzuccon teoksen arvostelu Helsingin Sanomissa: https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000002831194.html

Melanie Gaia Mazzucon oma kertomus suhteestaan Tintorettoon: https://venicereview.it/articles/my-tintoretto-my-school/

Sinebrychoffin taidemuseon Tiepolo näyttely 2020: https://www.sttinfo.fi/tiedote/tiepolo-venetsia-pohjolassa?publisherId=4119&releaseId=69888831

Tintoretto suomenkielisessä Wikipediassa: https://fi.wikipedia.org/wiki/Tintoretto

Tintoretto englanninkielisessä Wikipediassa: https://en.wikipedia.org/wiki/Tintoretto

Öljyväriluonnoksen historiasta Taidehistoria tieteenä blogissa: http://tahiti.fi/04-2012/tieteelliset-artikkelit/“il-far-in-piccolo”-oljyvariluonnoksen-historiasta-ja-suosiosta-italian-taiteessa/



maanantai 2. marraskuuta 2020

Saturnalia fraternii – kun okkultisti pahan nosti

 

Babylon-Berlin televisiosarjan visuaalisen ilmeen yltäkylläisyys ja graafinen muotoilu saa perinteiseen amerikkalaiseen sarjaviihteeseen turtuneen katsojan löytämään kerrassaan uusia lähestulkoon orgastisia tuntemuksia. Katsojan silmämunat liimautuvat menneen maailman laadukkaaseen kuvakavalkadiin, missä rosoa ja loistoa ei säästellä. Art nouveau, saksalaisittain Jugend arkkitehtuurin mukaiset huoneistojen sisustukset ponnahtavat hienostokodeista ruudulle tai sitten vastapainona köyhien rosoiset ja likaiset murjut. Ihmiset ovat ihmisten näköisiä: hikisiä, iloisia, surullisia, huolissaan, mutta läsnä lihoissaan verrattuna oman aikamme viihteen yltiöpäiseen kiiltokuvamaisuuteen. Babylon-Berlinin esittävät hahmot elävät joka solullaan 1920-lukua eikä neuroottisille modernin ajan ihmisille olisi sellaisessa maailmassa tilaa. Siitä huolimatta psykologisia tiloja, neurooseja ja tärinöitä kuvataan. Tupakka on yksi pääosan roolinhaltiojoista: sitä löytyy yliopiston luentosaleista ja oikeastaan kaikkialta, joten katsoja voi vain kuvitella tuon ajan hajumaailman. Kaikilla on kiire, mutta kaikki kuitenkin jaksavat. En tiedä mitä nykyajan työuupuneelle tuossa viitekehyksessä kävisi. Kukaan ei jää illalla kotiin katsomaan televisiota, koska sellaisia ei vielä ole vaan kaikki käyvät ulkona ja ottavat toisistaan ilon ja riemun irti. 



The New Yorker lehden lyhyt katsaus


Helsingin sanomien kulttuuritoimituksen arvostelu



Sarjan musiikillinen äänimaisema kulkee käsikädessä visuaalisen ilmeen kanssa ja kuljettaen katsojan uusien ja jännittävien rytmien, äänien ja kappaleiden virtaan. Sarjan tunnusmusiikki huokuu tyylillisesti 1920-luvun paheellisuutta ja haikeutta halkaisten oman aikamme tylsyyden ja sohvaperunuuden lässähtäneisyyden. Juonen rakenne ja sarjan henkilöt astuvat rooleihinsa kuin omiin nahkoihinsa. Kaikessa huokuu 1800-luvun saksalaisen tiede- ja yliopistokulttuurin johtoasema ja korkea laatu. Kunnes pudotus huipulta maailmanhistorian synkimpään painajaiseen oli nopea ja vieläkin tapahtumien käsittäminen on vaikeaa: kuinka korkea sivistyksen mahtimaa vajoaa saatanallisiin syvyyksiin. Sarjassa pinnan alla elää Saturnalia fraternii salainen okkultisitinen veljeskunta, jonka eetos yhdistyy luiksi nousevan kansallissosialismin lihaan, millä on esikuvansa todellisuudessa, koska kansallisromantiikan ajan okkultististen virtausten myötä vanhat Skandinaaviset ja germaaniset jumalat herätettiin henkiin.



Sarjan tunnusmusiikista vastaa Severija eli Severija Janušauskaitė, joka myös esittää roolin sarjassa. Sarjan on ohjannut Tom Tykwer.








Mutta kuka on sarjan kirjoittanut Volker Kutscher?


Volker Kutscherin virallinen sivusto




Sarjan okkulstistisen Saturnalia fraternii salaseuran taustalla on viittaus siihen, että natsien johtohahmot ammensivat voimaa vanhasta kansanperinteestä: Odinin saksankielinen muoto Wotan esimerkiksi esiintyy Richard Wagnerin (1813–1883) germaanisessa mytologiassa, joka ammentaa voimiaan Eddasta ja Nibelungein laulusta. Saksalainen okkultisti Guido von Listin (1848–1919) muokkasi vanhasta kansanuskosta omanlaisensa kansallissosialistisia tarkoitusperiä palvelevan wotanismin. Emmekä ole päässeet tästä tulkinnasta enää eroon ja se esiintyy myös Saksassa ja Venäjällä vaikuttavien uusnatsiryhmien nimissä. Samaan aikaan vuorikiipeilijä ja okkultisti Aleister Crowley flirttaili okkultisimin syvien virtausten kanssa, kuten myös spiritualisti ja yhtälailla okkultisti H.P Blavatsky, joka tutki tuntematonta; meillä kotoperällä suuret kansallistaiteliljamme etsivät yhtä lailla totuutta samoista lähteistä.



Uskontotieteilijä Jere Kyyrön syväluotaus Odin symboliikan tiimoilta



Kannattaa kuitenkin muistaa, että uuspakanat eivät pääsääntöisesti ole natseja tai kansallissosialisteja, vaikka uskovaisivatkin Odiniin. Uskonnon symbolia voidaan siis käyttää hyvin monitulkintaisesti. Wotanismi on muotoutunut nationalistisen valkoisen rodun ylivaltaa kannattavan porukan omaksi tulkinnaksi. Ja tässäkin henkii nykyajan tapa vapaasti sekoittaa asioita ja kun niitä sekoitetaan politiikkaan ja uskontoon alkaa yleensä tapahtua, kuten tapahtui Babylon-Berlinin ajankuvan aikoihin. Kaikesta kauneuden kaipuusta ja hengen ja tiedon tavoittelusta nousi kuin varkain pahuus, joka tuhosi kaiken. Sen perimmäinen syy on  suuren taloudellisen laman ja kasvavan eriarvoisuuden mukanaan tuoma vahva tarve muutokselle, mikä  lienee silmällä pidettävää nykyajassakin. Vai miltä QAnon ja salaliittoteoreettikojen puuhastelut kuulostavat? Ehkä sarjassa on rivien välissä luettavissa jokin suurempi opetus.



Antti Selkokarin hieno arvostelu sarjasta



Lähteitä:


Gardell, Mattias (2003). Gods of the Blood: The Pagan Revival and White Separatism. Duke UP. ISBN 9780822330714.


Goodrick-Clarke, Nicholas (2004 [1985]) The Occult Roots of Nazism. Secret Aryan Cults and Their Influence on Nazi Ideology. New York: New York University Press


Goodrick-Clarke, Nicholas (2003). Black Sun: Aryan Cults, Esoteric Nazism, and the Politics of Identity. New York: New York University Press. ISBN 978-0-8147-3155-0.