Gothamista Pietariin

Olen kuluneen talven viihdyttänyt itseäni Netflixin Gotham sarjalla. Sarjan synkkä Batmanin kotikaupunki Gotham hakee vertaistaan kaupunkidystopioiden joukosta ja muista sellaisista lähinnä Frank Millerin Sin City nousee mieleen. Gotham kertoo nuoren Bruce Waynen kasvutarinan kohti lepakkomiehen aikuisuutta, siis kasvamista tuon ylen synkän Gothamin kaupungin varjossa. Psykologisesti prosessi on hyvin uskottava ja etenee harkitun rauhallisesti tuoden jakso jaksolta kuvaan mukaan sarjan eri hahmoja omine kehityskulkuineen. Batman sarjakuvan loi alunperin Bob Kane ja Bill Finger jo vuonna 1939, ja vaikka sarjan luomishetkestä on kohta miltei satavuotta, niin tarina kiehtoo yhä ja on ajankohtainen omalla kummallisella tavallaan: vastakohdat hyvä ja paha, yö ja päivä, heikko ja voimakas vievät mukanaan. Netflixin sarjan näyttelijöiden suoritukset ovat erinomaisia ja eläviä eikä hahmoihin kyllästy. Etenkin Bruce Waynen hovimestari Alfred nousee esiin yhtenä avainhahmona Sean Pertween hienosti tulkitsemana.

Ajatukseni ei kuitenkaan ole kertoa Bruce Waynen kasvutarinaa. Sen sijaan olen viime aikoina pohtinut Yhdysvaltojen ja itäisen naapurimme Venäjän hyvin erilaisia olemuksia. Olen yrittänyt päästä eroon perinteisestä kommunismi-kapitalismi struktuureista pyrkien katsomaan kansakuntien eetoksia poliittista pintaa syvemälle, joten mikä sen parempi tapa edetä kuin pöyhimällä kulttuurin tuotoksia.

Gothamin representaatiot väkivallan, friikkien, kummallisuuksien ja maskeerattujen hahmojen galleriana kääntävät katseen toiseen elämään suurempaan elokuvaan nimittäin Martin Scorsesen The Gangs of New York -elokuvaan. Se kertoo todenperäistä tarinaa 1800-luvun New Yorkista, missä New Yorkin Five Pointsin alamaailma taistelee reviireistä ja olemassaolosta. Gothamissa ja vanhemmassa New Yorkissa on jotain samaa: silmitön raakuus, varkaat, ahneus ja köyhyys. Elokuvan on sanottu saaneen kritiikkiä rajusta historian tulkinnasta, mutta jostain molemmat hyvin dystooppiset ja synkät maisemat kertovat, ja jotain eetosta ne kuvaavat.

Läntisestä imperiumista nousee mielikuva selviämisen vaikeudesta ja yhteisöllisyyden puutteesta: maailmasta, missä raha merkitsee kaikkea. Katse ei suuntaudu henkisiin ja kulttuurisiin arvoihin vaan reviiriin, pintaan, kauneusleikkauksiin, säännöllisiin mittasuhteisiin kauneuden määrittäjänä, kaikkeen siihen millä merkitään ja esitellään omaisuutta. Tänä päivänä ihmisen arvon määrittää Net Worth value, mikä mittaa ihmisen koon ja painon. Pohdin myös amerikkalaisia rankemman rockin hahmoja Marilyn Mansonista Alice Cooperiin. Maskeja, tarinoita - nostetta todellisuuden jalkojen alla. Toisaalta Batmanin ja X-menin tyyppisiä normaailsta poikkeavia hahmoja on myös tulkittu homoseksuaalisten patoutuneiden kaappisignaalien tuotoksiksi. Mikäli näin, niin sitten sellaista käsittelemätöntä energiaa tuossa maassa tosiaan riittää, joten rohkeasti asioita oikova katsaukseni käy yhä herkullisemmaksi, etenkin jos rinnalle nostetaan herätyskristillisyys vs. pornon tuottamisen ja sen katsomisen määrä. Kaikkiaan valtavia vastakohtia, kauneusleikkauksineen, miljardööreineen, any publicity, good publicity -henkineen, ja kuinka menestyt ja rikastut - oppaineen.

Vastakohdaksi nousee itäinen imperiumi eli Venäjä, joka kuin sattumalta nousi eetoksen metsästyksessä esiin katsellessani Top Gearin jaksoa, missä Captain Slow, Hammond, Clarkson ja Stig kilpailivat Pietarissa. Siellä kypäräpäiselle The Stigin hahmolle jätettiin liikkuminen julkisilla kulkuneuvoilla ja yhdessä otoksessa Pietarin metrosta huomion kiinnitti se, että miltei kaikki kanssamatkustajat lukivat jotain. Paikan henki oli muutenkin venäläisesti boheemia ja rentoa. Mieleen nousivat kirjallisuuden klassikot, tsehovilainen boheemius, baletti ja klassinen musiikki: hengen syvät virrat ortodoksisine suitsukeineen, ikoneineen ja taiteen palvonta, siis kulttuurin syvät ja rikkaat virtaukset. Ja kaikki tämä yhden pintakulttuuria edustavan auto-ohjelman kautta. Lopulta huomaan, että ehkä mielessäni on ollut käynnissä jo jotain näihin liittyvää pohdintaa pitkään.

Miksi siis ensimmäinen mielikuva kulttuurista voi olla niin kovin erilainen? Jenkit: pikaruoka, nopeus, teho, voima, jeesustelu, pintakulttuuri, ufc-kamppailut, väkivalta ja raha versus Venäjä: taide, boheemius, köyhyys, taidemusiikki, klassinen aika, syvät tunteet, hitaus ja puutarhat takapihoilla.

Myönnän, että eetoksen etsiminen kärjistää asioita ja molemmista kulttuureista löytyy korkeakulttuuria, kirjallisuutta, roskaa, rakkautta ja kaikkea hulluutta, kuten myös hurjia kaupunkeja. Mutta joku ajatuksen siemen tässä kuitenkin itää. Olisiko yksi elämää jollain tapaa rikastava seikka vaurauden puute, joka saattaa luoda jotain aidompaa yhteisöllisyyttä ja vaihtoehtoisia selviytymisstrategioita? En tiedä johtaako liika kliinisyys vieraantumiseen ja kadottaa inhimillisen. Maat kaupunkeineen ja kulttuureineen kuitenkin vaihtelevat ja pintakuohun alinen maailma saattaa olla hyvin erilainen, kuin tässä esiin piirtämäni mielikuvien tulkinnat ja myls rikkaita ja eri kansan kerroksia löytyy molemmista. Mielessäni on ehkä sittenkin oikeasti pyörinyt Umberto Econ esiin nostamat ajatukset enemmän kuin kuin Top Gearin toimintaviihteen kautta suodattamani.

Umberto Eco on pohtinut amerikkalaisen kulttuurin olemusta teoksensa Matka arkipäivän olemukseen (1973) ensimmäisen luvun essekokoelmassa Matka hyperrealismiin. Esseet kuten Ekologia 1984 ja lihaksi tullut Coca-Cola, Yksinäisyyden linnoitukset, Saatanan preseptiot, Pelastuksen luostarit ja Robottien kaupunki kertovat jo otsikon tasolla vauhdista ja uutuuden palvonnasta.

”Ja kuitenkin Amerikassa on paljon Yksinäisyyden linnoituksia vahakuvineen, robotteineen, ja epäoleellisten ihmeiden kokoelmineen. On vain ylitettävä Modernin taiteen museon ja taidegallerioiden rajat päästäkseen toiseen, keskitason perheelle, turistille ja poliitikolle varattuun maailmaan.” (Eco 1985, 11.)

Kirjassa erityisen vaikutuksen tekee Lumotut linnat essee, missä Eco kuvailee mediamoguli William Randolph Hearstin linnaa. Linnaa kuvaillaan sellaiseksi palatsin ja museon yhdistelmäksi, millaista ei ole nähty sitten keski-ajan Medicien päivien. Eco kuitenkin liittää sen hienosti juurettomaan ja hengettömään mammonaan, kuin keski-aikaiseen renessanssin synnyttämään liikkeeseen. Hearstin linnasta kasvaa Gothamissa sijaitseva Bruce Waynen kartano, eristetty, yksinäinen, kaiken mahtavan kopio, hyperrealistinen feikki. Ja kaikesta tästä kritiikistä nousee ylväs vuoropuhelu vanhan maailman ja uuden maailman välille – vuoropuhelu aidon syvälukeneisuuden ruosteen ja dekadenssin ja pintapuolisuuden kromin ja kullan kiillon välille. Samalla mietin surullisena humanististen oppiaineiden alasajoa suomalaisessa koulutuksessa: ehkä saamme sillä pintakiiltoa ja mammonaa, mutta entä se sivistys? Gothamissa asuu hyvin rikkaita ihmisiä, teknologiaakin on, mutta sen sivistys on kadoksissa. Ehkä sittenkin haen tässä suomalaisen humanismin dystopiaa.

Ehkä loppuun Gothamin, Sin Cityn ja Pietarin jälkeen on hyvä katsoa New Yorkia 1970-luvulla ja miettiä löytyisikö sen ajasta syvemmän ja henkisesti rikkaamman elämän etsimiselle siemeniä.