torstai 9. tammikuuta 2014

Marc, Heikki ja muutoksen tuulet



Kevätlukukausi alkoi mukavissa merkeissä kun musiikkikirjastonhoitaja Heikki Poroila ilmestyi tutkimaan konservatorion kirjaston kokoelmien Selim Palmgren aineistoja. Kerron Palmgren nuoteista myöhemmin hieman enemmän. Heikin vierailun jälkeen ajatukseni liikkuivat kirjastomaailman myllerryksessä tai oikeastaan koko maailman digitaalisen murroksen pohdinnoissa. Mietin mitä koko elämässäni on sen myötä muuttunut ja myös sitä mikä kirjastoalalla on muuttunut. Toki pohdinnan taustalla on mietiskely siitä mihin suuntaan asiat ovat menossa.

Olimme nimittäin Heikin kanssa kirjaston varaston puolella ja selailimme koulumme entisen pianonsoiton opettajan Sally Westerdahlin nuotistoa, joka on vielä yli 90% paperikortistolla. Aika moni alalla ollut ihminen muistaa vielä paperikortistot: marssin kaupunginkirjastoon ja selasin paperikortistoa ja siirryin hyllyn ääreen tutkimaan löytyykö haluamaani teosta. Paperikortti kertoi teoksen olemassaolon perustiedot ja paikan kirjastossa.
Mitä sitten tietokone tekee paremmin? Paperikortti vaikenee kysyttäessä onko etsitty teos lainassa vai hyllyssä, paperikortin asiasanoittamisesta ei juuri ole hyötyä ellei kortteja ole erikseen järjestettynä erillisiin asiasanojen mukaisiin lokeroihin ja tällöin koko kortisto kasvaisi monikerroksiseksi ja mittasuhteiltaan valtavaksi. Kortin tietueen muuttaminen on myös hankalaa, koska se  tapahtuu aina tekemällä uudelleen koko kortti. Paperikortteja ei voi myöskään selailla kotona tai vaikka bussissa istuessaan. Myös kauempana olevat kirjastot jäävät pahasti katveeseen, sillä nyt voin istahtaa koneen äärelle tai kaivaa vaikka älypuhelimen tai tabletin laukustani ja alkaa selaamaan  esimerkiksi pariisilaisen kirjaston kokoelmia. Ero on siis melkoinen: ajassa, paikassa ja laadussa tapahtunut hyvin nopea ”hyppäys”. 
Toki ongelmia on, mutta ne ovat enemmän järjestelmien kehittäjien kapasiteetin ja työtä tekevien ammattilaisten välillä sekä ihmisten arkuudessa käyttää uutta teknologiaa. Teknologia ei siis ratkaise sitä, että kirjaston tai informaation äärelle ohjautuva ihminen tarpeineen osaisi niitä käyttää ja onneksi sitä varten kirjastoissa on käytettävissä asiassa opastavat informaatikot ja kirjastonhoitajat.
Joka tapauksessa kansalaistaidoissa on suuria aukkoja digitaalisen hypyn ansiosta ja siinä olisi paikattavaa moneltakin suunnalta. Ehkä kunnalliset kirjastot voisivat toimia jonkinlaisina informaatiopisteinä ja opastuspaikkoina laajemminkin? Ja ehkä ne osin ovat jo sitä. Voisiko kirjasto tarjota luotettavan, oikeasti turvallisesti salatun ja helppokäyttöisen sähköpostipalvelun kuntalaisille? Oppilaitoskirjaston velvollisuus on kouluttaa koulun omia oppilaita ja opettajia asioissa eteenpäin, mutta monesti tavallinen keski-ikäinen työssäkäyvä ”matti meikäläinen” on asiassa enemmän omillaan.
Mitä sitten kirjastomaailman sisällä on tapahtunut musteen muuttuessa binäärisiksi ykkösiksi ja nolliksi? Se on selvä, että naputeltava perinteinen kirjoituskone siirtyi komeroon pölyttymään ja kirjastonhoitajat alkoivat puuhailemaan näyttöpäätteiden loisteessa. Tarvittiin lisäksi konsensusta, yhteistyötä ja standardeja yli kunta- ja valtakunnan rajojen. Kirjastonhoitajien huimista kokoontumisajoista tuli erittäin mielenkiintoisia tapahtumia.  Kehittyi myös kokonaan uusi tieteenala: informaatiotutkimuksen tieteenala.
Käytännössä omalla työpaikallani, konservatorion kirjastolla, tämä siirtymä tarkoitti että 1990-luvun loppupuolella hankittiin tietokone ja tuolloin valinta päätyi kotimaisen PrettyBitin PrettyLib- tietokantaan ja se toimii yhä vieläkin päivittäisenä työkaluna. Kirjastojen käyttämiä tietokantoja on erilaisia yksinkertaisista hyvin monimutkaisiin ja niiden päivitettävyys muuttuvien formaattien mukaiseksi on hyvin tärkeää kuten myös tiedon tallentamisen varmuus ja mahdollisuus tarjota sitä internetin kautta selailtavaksi. Palvelut laajenivat kertaheitolla lokaalista lähes globaaliksi.
Aloitellessani vuosituhannen vaihteessa uraani, tekemällä tuntituurauksia opiskelun ohella Helsingin kaupunginkirjastoissa käytössä oli ollut jo pitkään tietokoneet. Kansalliskirjaston uumenissa pohdittiin tuolloin uuden vuosituhannen edetessä kuumeisesti tietokanta-asioita:
”Suomen kirjastojen tiedontallennuksessa oli vielä vuonna 2008 käytössä kolme erilaista MARC-formaattia: FINMARC, MARC21-Fin ja MARC 21. Kirjastojen kansallisen ja jatkuvasti lisääntyvän kansainvälisen yhteistyön kannalta hajanainen MARC-tilanne ei ollut hyvä, vaikka käytössä oli ja onkin konversiovälineitä.
Keväällä 2004 Voyager-järjestelmää käyttävissä kirjastoissa aloitettiin keskustelu formaatin vaihtamisesta ja päätös siirtyä MARC 21 -formaattiin tehtiin syksyllä 2005. Sen jälkeen alettiin pohtia, voitaisiinko MARC 21 -formaattia suositella kaikkien Suomen kirjastojen yhteiseksi tallennusmuodoksi. Tällainen suositus tehtiin lopulta tammikuussa 2007.
Voyager-kirjastojen päätöksestä alkunsa saanut muutosprojekti on lähtenyt liikkeelle Kansalliskirjastossa vuoden 2006 alussa ja Voyager-kirjastojen tietokannoissa formaatti vaihdettiin vuoden 2008 lopussa. Vuonna 2009 alkoi FINMARC-formaattia käyttävien kirjastojen MARC 21 -projekti.”


Käyttämäni PrettyLib tuli käyttöön jo ennen kuin kun kyseinen Voyager tietokanta oli vasta tekemässä tuloaan. Kun Voyager tuli sai kotimainen PrettyLib isommissa kirjastoissa, kuten Amk:ssa, siirtyä sivuun vaikka olikin huomattavasti näppärämpi käyttää? Miksi näin tapahtui, ja mikä on formaatti?
Asian peruskäsite MARC tulee sanasta Machine Readeable Cataloging Record ja sen tärkeys on yksikertaisesti siinä miten luettelointipohjan merkistö saadaan parhaiten taipumaan suoraan konekielelle ja kyseinen Marc asettuu tässä hyvin tärkeään rooliin:

“Why can't a computer just read a catalog card? The information from a catalog card cannot simply be typed into a computer to produce an automated catalog. The computer needs a means of interpreting the information found on a cataloging record. The MARC record contains a guide to its data, or little "signposts," before each piece of bibliographic information.
The place provided for each of these pieces of bibliographic information (author, title, call number, etc.) is called a "field." The records in simpler computer files sometimes have a fixed number of fields, and each field contains a fixed number of characters”


Kirjastojen käyttämät tietokantojen perusrakenteet eivät voi tai saa olla järjestetty miten sattuu, puhumattakaan niihin kirjattavasta luetteloinnista, koska muuten tietokantojen kommunikointi keskenään olisi mahdotonta; näin kävisi myös kirjastonhoitajien väliselle kommunikaatiolle. Siitä seuraa että mitään yhtenäistä luettelointi säännöstöä ja toiminta tapaa ei voitaisi rakentaa.
Kyse on siis ennen kaikkea yhteisistä säännöistä, joilla pyritään maksimoimaan tiedon löytäminen: oikealla tavalla järjestetty tieto löytyy helposti etukäteen tiedettävillä hakumetodeilla ja myös kollegiaalinen vertailu asioiden kesken on mahdollista. Kuullostaa loogisen yksinkertaiselta, mutta käytännössä asioiden siihen tilaan saattaminen on kovaa työtä. Mikäli sen sijaan tietoa järjestettäisiin sattumanvaraisesti, uskoisin kirjastoihmisten kokoontumisista muodostuvan merkillisen jännittäviä tapahtumia. Niinpä asiat ovat edenneet kohti standardia:

”Luettelokorttien mukaista dataa ei voi sellaisenaan syöttää tietokoneelle, vaan tarvitaan erityinen rakenne tietojen esittämiselle tietokoneluettavassa muodossa.
MARC-tietue koostuu nimiöstä, hakemistosta sekä kiinteä- ja vaihtuvamittaisista tietokentistä. Tietueet noudattavat rakenteeltaan vaihtomuotostandardia ISO 2709…”


Kiinnostuneille lisää tietoa MARC 21:stä:

Kehityksen suuntana on tietokantojen yhdistyminen ja käytettävyyksien parantuminen mikä tarkoittaa sitä, että yhdellä ja samalla hakuistunnolla voi hakea monesta haluamastaan tietokannasta. Tämä myös helpottaa kirjastonhoitajan työtä koska hän voi hidasta luettelointityötä tehdessään poimia kopioimalla valmiin tietueen oman kirjastonsa käyttöön. Parhaillaan käsin tehtävään luettelointiin ja asiasanoitukseen haetaan mukaan tietokoneen älykkyyttä ja algoritmeja jotka kykenisivät ymmärtämään tekstiä, nuotteja, kuvia ja poimimaan niistä halutut asiasanat ja tiedot  hakukoneen löydettäviksi, siis informaatiota etsivän ihmisen löydettäviksi.  Tämä ei tarkoita että kirjastonhoitajalta loppusi työt. Paremminkin se tuo laadullista apua ja vapauttaa yleensä tiukasti resursoitua aikaa enemmän toisaalle.
Lahden Konservatorion kirjastolla ei ole tähän mahdollisuutta, koska emme kuulu mihinkään jaettuun musiikinalan tietokantaverkostoon ja tässä olisi konservatorioliitolle selkeä kehityksen paikka. Osa konservatorioista kuuluu esimerkiksi Amk-konsortioihin ja osa ei, näin ollen asia on hieman hajanainen. Mielestäni yhtenäistetyt tietopalveluun liittyvät ohjeistukset, strategiat taktiikkoineen ja visiot tulevasta olisivat järkeviä ja kehittymisen edellytys.
Hyvänä ja toimivana esimerkkinä kehityksen etenemisestä on taideyliopistojen yhteinen hakuportaali Arsca:

Toinen kovassa kehitysprosessissa oleva tutustumisen arvoinen portaali on Finna:

Mitä kaikkea muuta digitaalisesta informaatiohyppäyksestä voi seurata musiikin alalla kuin se, että kirjastonhoitaja jollottaa näyttöpäätteen loisteessa otsa rypyssä? Varmasti uutta opeteltavaa vanhan kaartin henkilöille, mutta mitä vaa’an hyötypuolen kupissa voisi olla ja todennäköisesti tulee olemaan? Ja mikä on oppilaskirjaston, orkesterinuotiston tai maakuntakirjastojen mahdollinen rooli?
Nuotit voisi olla saatavilla sähköisesti mihin aikaan vuorokaudesta  tahansa ja missä päin maailmaa tahansa. Muusikolla, joko opiskelevalla tai seniorilla, opettajalla tai säveltäjällä, voisi olla erilaisia äänitys-, opetus- ja muita tallennus työkaluja koko ajan mukana. Koko opiskelijan opiskelun aikainen viite-, kirja- ja äänitearkisto kulkisi mukana ja olisi tavoitettavissa missä vain ja mihin aikaan tahansa. Sinne voisi myös lisätä tietoa tarpeen mukaan uran edetessä. Mietitään vaikka konserttia missä tabletilta voi seurata omaa stemmaa, haluamiaan muita stemmoja, haluamallaan valaistuksella vaikka niin, että nuotti kulkee koko teoksen tahdissa eikä sivuja tarvitse käännellä ja samalla se tallentuu ja on tallessa verkossa. 
Laite taltioisi soiton ja sitä voisi myöhemmin analysoida ja vaikka vertailla kollegoiden soittoihin. Nuottien alkuperäiset käsikirjoitukset voisivat olla painettujen editioiden rinnalla nähtävillä ja myös historia, elämänkerrat ja filosofiat kulkisivat siinä rinnalla. Musiikin teorian aihepiirit kulkisivat haluamassaan muodossa muiden asioiden rinnalla ja soittotreeneissä käsillä olisi koko musiikin maailma. Ei hassumpi visio? Mitä siinä voi olla huonoa? Nimittäin kaikki tuo on lisää nykyiseen ja se tarkoita että paperisia nuotteja tai kirjoja ei enää olisi tai että opettajia ei enää tarvittaisi. 
Kirjastoa hoitavat henkilöt ovat juuri niitä, jotka huolehtivat palveluiden tarjoamisesta ja toiminnasta valvoen myös niiden laatua. Opettajilla olisi suora yhteys oppilaan kirjahyllyyn ja harjoitusarkistoon sekä mahdollisuus tuottaa tietoa suoraan oppilaille samalla valvoen, että oppilas kykenee omaksumaan näin tarjotun tiedon.