Kadonnut Franz Lisztin pianosävellys

Eräs tarkkasilmäinen ja nuoteista kiinnostunut lehtorimme laittoi minulle kyselyä Toivo Rasilaisen ja Erkki Pullisen vuonna 1968 julkaiseman Viipurin musiikkiopisto - Lahden musiikkiopisto 50 vuotta musiikin opetusta kirjan sivuille 83-84 kirjatusta tiedosta. Sen mukaan koululle olisi aikanaa lahjoitettu tuntematon Franz Lisztin pianoteoksen käsikirjoitus. Asia ei ollut minulle uusi ja olen museokokoelmaa luetteloidessani tunnelmoinut lukemattomia kertoja ajatuksella sellaisen löytymisestä. Kuitenkaan toistaiseksi mitään sen suuntaista ei ole tullut vastaan. Myöskään edeltäjäni eivät ole sellaiseen koskaan törmänneet, mutta siitä on aika ajoin keskusteltu, joten Franzin tuntemattoman teoksen myytti elää vahvasti.

Heitin lehtorille ajatuksen, että hän voisi asiasta kiinnostuneena alkaa itse tekemään salapoliisityötä ja yrittää selvittää nuotin seikkailut perinpohjin. Itse en koulun muuton takia ehdi salapoliisityöhön vielä pitkään aikaan, mutta voin taustoittaa asiaa ehtiessäni. Kieltämättä myytti olisi kyllä syytä avata ja kirjata jälkipolville ylös. Itse nuotin löytymisen suhteen jäljet voivat olla jo jäähtyneet. Luetteloimatonta materiaalia on kutenkin laatikkotolkulla ja ne olisi hyvä saada perinjuurin paikalleen, niin tietokantaan kuin hyllyille, tutkijoiden käyttöön.

Rasilaisen ja Pullisen kirjan sivut 83-84:

 

Mietin, että lukevalle yleisölle voisi olla kiinnostavaa avata samalla vanhoihin musiikkiaineistoihin liittyvää työtä ja jos asia menee oikein jännittäväksi, niin tässä voi olla mitä parhainta dekkariainesta. Työnkuvassani museoaineistot ovat marginaalisessa roolissa, koska päärooli on aktiivisessa nykyajassa. Historialliset asiat ovat kieltämättä kiinnostavia ja niiden kautta saa peilattua ajan muutoksia ajattelun työkaluiksi. Se on samalla kulttuurisen kommunikaation paksuntamista ja julkiseen kulttuurityöhön käytettyjen verovarojen takaisin maksamista, siis eräänlaista kulttuurin uudelleen kierrätystä ja miksei myös mahdollisesti uuden luomista.   

Miten siis edetä? Varmasti haastattelemalla kerroksittain iän ja työroolien perusteella ihmisiä ja samalla katsoa pilkottaako mistään kenenkään omakohtaista kokemusta tai havaintoa nuotista. Lahjoitusvuosi on kutenkin melko kaukana vuodessa 1936 ja sotien keskellä. Onnistuiko konservatorion teräsrouva kirjastonhoitaja Hulda Puustel pelastamaan sen Lahteen? Mikäli nuotti tuli tänne, niin mitkä sen liikkeet olivat siitä eteenpäin? Onko kukaan pianistimme koskaan soittanut sitä? Oliko käsikirjoitus ylipäätään helposti soitettavissa vai vain varhainen luonnostelma?

Ensitöikseni palatessamme restauroidulle wanhalle konserttitalolle minun pitää kopioida malliksi ja laittaa esille Franz Lisztin nuottikirjoituksen käsiala, mihin voin sitten vertailla erilaisia lukemattomia nuottien irtolehtiä, mitä on runsaasti. Valitettavasti nuotin koosta tai sivumääristä ei ole mitään käsitystä. Myös erilaiset koulun arkistolähteet on syytä tutkia perusteellisesti. Yksi hieman huvittava mahdollisuus on sekin, että nuotti saattaa tupsahtaa kirjastolle jonkun perikunnan lahjoituslaatikon mukana. Nimittäin meille lahjoitetaan jonkin verran nuotteja, joissa on jo valmiina koulun leimat, eli ne ovat joskus vain jääneet syystä tai toisesta lainaajalle.

Toisaalta varastomme ovat jo täynnä emmekä enää oikein voi ottaa lahjoitusnuotteja vastaan ja musiikkiaineistojen kansallinen varastokirjastokin odottaa poliittisia päätöksiä. On siis mahdollista, että yhä vieläkin aarteita päätyy paperinkeräykseen.

Kuka oli nuotin koululle lahjoittanut paroni Alexander von Meyerdorff? Kertooko Google hänestä mitään?

Hakukone Google on taas edellämme:

https://nl.wikipedia.org/wiki/Alexander_von_Meyendorff

Muita haun tarjoamia linkkejä tutkiessani löysin tällaisen teoksen: 

 Lisztin kirjeitä Olga Meyerdorfille

Näyte kirjasta

Ryhdyn nyt myös itse tutkimaan asiaa Meyerdorfien kautta ja kirjoitan asian edistyttyä lisää.

  

     

    

  

Vain muutos on ikuista

Mietiskelin edellisessä tekstissäni kansansivistyksen ja taidekasvatuksen tärkeyttä ja palaan tässä samaan aiheeseen. Klassinen taidemusiikki on mielestäni monia samanaikaisesti vaikuttavia ja hyvin erikoisia piirteitä sisältävää toimintaa. Ensinnäkin sävellykset kuvaavat yleensä kaikkea inhimillisen elämän mysteereitä, aina rakastumisesta sodan kauhuihin, peilaten elävää ja elettyä elämää. Taidemusiikki on erittäin vaativaa, ensinnä pitää olla lahjoja asiaan eli jonkinlaista sävelkorvaa, toiseksi pitää olla valmis tekemään useita vuosia töitä soittotaidon eteen. Se ei riitä, että menee pariksi vuodeksi kouluun, vaan soittamisen opintomatka jatkuu konkreettisesti hautaan asti.

Musiikilla on inhimillisenä kommunikaatiomuotona valtava historia mihin yksistään voi syventyä hyvin koko eliniäksi. Mihin tahansa suuntaan sitä katsookin, niin horisonttia riittää. Onko tällainen opiskelukulttuuri sitten yhteismitallinen muiden perusasteen ammattikoulutusten kanssa?  Jos ei, niin tekeekö sen vaikeus ja monimuotoisuus siitä jotenkin parempaa? Sanoisin, että paremmuus ei ole se termi millä sitä pitää analysoida, vaan sen erilaisuus. Koska muuten olisimme vaarassa langeta elitismin pauloihin, ja se voi olla karhunpalvelus koko asialle.

Elitismin ja eristyneisyyden välillä on hiuksenhieno ero: moni muusikko vain yksinkertaisesti elää hyvin erilaisessa maailmassa, kuin joku toisen ammatin tai opintopolun tiekseen valinnut henkilö. Elitismin leima nousee etenkin siinä kohtaa vaarallisesti väijymään, kun koulutuksessa etsitään ja poimitaan ylös huippulahjakkuuksia. Mutta, se että joku on lahjakkaampi kuin toinen ei tarkoita sitä, että kyseinen ihminen olisi jotenkin koko elämässään onnistuneempi tai parempi tapaus. Taidemusiikissa vain joudutaan sen sisäisen rakenteen ja muodon vuoksi etsimään lahjakaita sävellyksen tulkitsijoita, ja se on yksi opettamisen päätarkoitus: kehittyä taidoiltaan niin hyväksi kuin mahdollista. 

Elitismi olisi jotain missä leijutaan omassa mehussa, pienessä piirissä, eikä sillä ole mitään tekemistä sivistyneen muusikkouden kanssa. Toki tällaisia hahmoja löytyy, mutta monet ovat oikeasti olleet kuitenkin aika onnettomia omassa elämässään. Nimittäin elitisti ei koskaan pistä itseään oikeasti peliin, ja jos pistää ja häviää, niin häviön katkera kalkki on tällaiselle ihmiselle monin verroin katkerampi.

Jotain on kuitenkin muuttunut vuosien saatossa: Lahden konservatorio täyttää sata vuotta 2018, ollen maamme vanhin musiikinalan oppilaitos. Vain Sibelius-Akatemia on iäkkäämpi, mutta muodoltaan yliopisto. Koulun ympärillä on kuitenkin tapahtunut paljon kolmen viime vuosikymmenen aikana, ehkä enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Erilaiset uudistukset opetuskentällä ovat koetelleet koulun identiteettiä. Kaikkiaan nämä ovat osin asioita joita en itse kunnolla tavoita, koska tulen kirjastoon toisesta suunnasta, mutta kerrottujen tarinoiden kautta olen saanut jotain näkökulmia asiaan. 

Koko muutosta pitäisi kuitenkin pohtia laajemmin useamman kirjoittajan ja artikkelin voimin. Haluaisin itse avata kirjoittajille mahdollisuuden nostaa teemoja musiikin opetusmaailman murroksesta kuluneen sadan vuoden ajalta. Mitään ulkokultaista historiikkia en itse kaipaa, koska edellisetkin pölyttyvät varastossa. Kaipaan kouluantropologiaa, kriittisiä puheenvuoroja, kipupisteiden avaamista, kunnon tuulettamista, unohdettujen hahmojen esiinmarssia ja ehkä sitä kautta saada asioihin uusia näkökulmia. Itse totuuskysymykset ovat kuitenkin aina suhteellinen ja tavoittamaton, jos sellaista edes kukaan kaipaa. 

Asia nousi mieleeni kun eräs lehtoreistamme soitti ja kysyi onko meillä vuonna 1984 televisiossa esitetyn Kaikupohja nimisen ohjelman aineistot tallessa. Hän oli löytänyt vanha VHS -kasetin ja ehdotti sen digitoimista. Aineisto oli kuitenkin jo digitoitu turvaan ja keskustelimme pitkään sen sisällöstä. Ohjelmassa seurataan Lahden konservatorion orkesterin harjoittelua ja esiintymistä: koulun vanha rehtori Aki Hemming kouluttaa siinä koulun orkesteria. Kieltämättä toiminnassa oli sellaista taitoa ja intensiteettiä, mitä enää ei ole pitkään aikaan ollut. Miksi ei? Mitä ihmettä? Koska tuohan on kaikkien opiskelijoiden tavoite: soittaa yhdessä ja erikseen niin, että katto lentää päältä. Jotain on siis muuttunut, mutta mitä?

Kysyin asian esille nostaneen lehtorin näkökulmaa asiaan ja se kiertyi menneiden vuosien opetusuudistuksiin. Aikanaan ammattikorkeakoulun tulon myötä konservatorion rooli ja taso muuttui. Ammattikorkeakouluun ohjautui pidemmälle tai ylemmälle orrelle koulutettavat opiskelijat ja konservatorio jäi ikään kuin ammattikorkeaan valmentavaan rooliin. Osa konservatorioista näytti pystyvän toimimaan saman katon alla ammattikorkean kanssa, ja osa ei. Syyksi mainittiin henkilökemiat ja muut epämääräiset inhimilliset tekijät. Ainoa mikä tässä paletissa näin jälkeenpäin on ilmiselvää, on kaiken läpäissyt muutos. Näyttää myös siltä, että kumpikin osapuoli on jossain oikeassa, ja jossain väärässä. Itse en lähde syntyjä syviä tässä kaivelemaan tai syyllisiä etsimään, vaan yksinkertaisesti kiteytän vuosikymmenten tapahtumat käsitteen muutos alle.  Ehkä se, mitä pitäisi kysyä, on jotain sen suuntaista, että mitä muusikkoudessa itsessään on muuttunut? Onko opintopolun mutkikkuuden muuttelu oikeasti tuonut lisäarvoa jonnekin? Jos on, niin minne? Onko uudistusten myötä muusikoiden laatu parantunut?

Lahdessa episodi päättyi siten, että ammattikorkean muusikkolinjat ajetaan parhaillaan alas ja lopetetaan. Konservatorio jää yhä kaupunkiin tarjoamaan perusasteen opetusta, mutta kaupungista katoaa kokonaan musiikinalan perusastetta korkeamman tutkinnon suoritusmahdollisuus. Konservatorion perusastekin on uhattuna.

Jotain muutakin oli muuttunut. Haastattelemani lehtori sanoi, että Lahden kokoisesta kaupungista ei enää löydy niin soittamiseen sitoutuneita nuoria kuten vielä löytyi 1984 kaikupohja dokumentin aikoihin. Yhteiskunta ympärillä on siis myös kokenut muutoksia. Asiat jättävät kuitenkin paljon kysymyksiä ja mahdollisuuksia virheistä oppimiseen, mutta prosessi ei kehity, jos asioita ei avata, tutkita ja pohdita eri näkökulmista.  Muuta mahdollisuutta kehittymiselle ei ole, koska niin viitoitetaan suuntaa tulevaisuuden musiikinopetukselle.

Kirjastomaailma on kokenut vastaavan myllerryksen ja siellä yksi iso muutoksen mukaan tuonut asia on ollut teknologian mukaan tuleminen.   

Onneksi itse musiikki ja lukeminen, oli se sitten nuotin tai kirjan lukemista, ei kuitenkaan koskaan kuole.

Humanismin roviolla

Syyslukukausi on edennyt huimaa vauhtia ja yhtä nopeasti on vanhan konserttitalon päälle noussut uusi rakennus, joka ei mielestäni näytä mitenkään pahalle, päinvastoin. Tuntuu kuin koko kortteli olisi heräämässä henkiin. Se, mikä myös samalla lähestyy, on kirjaston paluumuutto, joka tuo mukanaan erilaisia ajatuksia siitä, kuinka tulevat tilat toimivat konservatorion perusopetustoimintojen kannalta. Ja se pelottaa. 

Ehkä pienen kirjastonhoitajan pelkosuhteelle alkaa olla perustellut syynsä: puolet kaupungin kouluista on parakeissa ja kiinteistöt homeessa. Millä loogisella perusteella tai näytöllä tulemme tässä onnistumaan huippu hyvin: pieni pirulainen nostaa punaiset sarvensa ohimoistani ja samalla hieman ärsyttää, koska olen myös veronmaksaja. Tiloissa vierailtuani en maalaa mitään homepiruja seinille: peruskunnostustyön jälki on hyvää, mutta se täytyy todeta, että tiukkaa tulee tekemään. 

Samalla mietin sitä, saako blogissa ruotia työelämää? Saako ääniä päästellä vai pitääkö nielaista ja olla hiljaa? Humanistina koen, että työelämä on osa kaikkea elämää, ja siitä pitää voida keskustella vapaasti ja ilman pelkoja. Toki mitään liikesalaisuuksia ei sovi paljastaa. Se, miten keskustelee, lienee asian ydin. 

Japani rajoittaa parhaillaan humanististen aineiden koulutusta ja muutenkin koko ajan ihmisistä täyttyvän maapallon perusvire on kohti kovempaa, nopeampaa ja armottomampaa eloa. Näen asiassa paradoksin: taidemusiikki, ja musiikki ylipäätään, on yksi humanistisen toiminnan kulmakappaleita. Se liittyy osaltaan sivistyksen ja ihmisenä olemisen peruselementteihin ollen asioita joilla pitää olla selkeästi budjetoitu ja kehitysmahdollisuudet tarjoava elintila yhteiskunnassamme. Mikäli sivistystä ei julkisin varoin tueta siirtyy se herrojen herkuksi ja varakkaiden piirien yksinoikeudeksi: kansansivistyksen taso laskee tai voi jopa kadota. 

Menneiden aikojen säveltäjämestareista moni on myös ollut toisinajattelija ja rohkea aikansa kriitikko. Moni ooppera ja sävellys kantaa mukanaan yhteiskunnallista sanomaa: olisi melko irvokasta, jos vähävaraisella kansanosalla ei olisi enää tilaa niissä saleissa, eikä opetusta asioiden sisällöistä. Ehkä joidenkin mielestä ohut, sisällyksetön ja sivistymätön kansa olisi helpommin hallittavissa ja tuottavampi. Itse väitän toista: kansan sivistys, kyky innovaatioihin, ajattelukyky johtaa ehdottomasti parhaaseen tuloksen; mikäli sen nyt pitää ylipäätään tuottaa tai johtaa mihinkään talousinstrumenteilla suoraan arvioitavaan lopputulokseen. Emmehän mittaa lapsen syntymää tai siihen johtanutta rakasteluakaan talousinstrumentein, vai mittaammeko? 

Eikö riitä, että taide ja sivistys on osa inhimillistä elämää? Ajattelu, taide, lukeminen, yhdessä viihtyminen ja asioiden pohtiminen ovat rakkauden, ihmisenä kehittymisen ja elämän voimaa antavia asioita. Huomasin juuri, että lankesin äsken tuottavuusretoriikan ansaan, mihin on ihan liian moni uponnut kaulaansa myöten. 

Asiaa voidaan ajatella niinkin, että juuri se yksi pelastettu pakolaislapsi saattaa olla tulevaisuuden Einstein ja viedä koko maailmaa kertaheitolla kukonaskeleen eteenpäin. Liian kovassa maailmassa ei ketään pelasteta, ei innovaatioille ja leikkimiselle ole tilaa: niistä kuitenkin syntyy se oikea tiede ja taide.

Taloustiede on täysin ihmislajin itsensä keksimä tieteenala, ja niin ollen myös keksijänsä muokattavissa.

Eläköön humanismi! Eläköön vallankumous! Eläköön taide ja elämä!   

Siviiliblogini osoite, jos jotakuta kiinnostaa:

http://kentaurinkavio.blogspot.fi/2015/07/macchiavellin-sirkus.html

 

Musiikkia etsimässä

Musiikki, mitä kaikkea se on ja mitä se ei ole: onko mikä tahansa ihmisen tuottama ääni musiikkia ja miten se tulisi määritellä? Mielestäni musiikki täytyy kuitenkin voida jotenkin erottaa äänistä? Wikipedia ilmoittaa, että musiikille ei ole yksiselitteistä määritelmää ja antaa käsitteelle hyvin laajan sisällön:

”Musiikille ei ole olemassa yksiselitteistä määritelmää. Mikä tahansa ääni voi olla musiikkia jos äänen tuottaja on sen sellaiseksi tarkoittanut tai kuulija sen sellaiseksi mieltää. Myös hiljaisuus voidaan tulkita tai tarkoittaa musiikiksi.”

http://fi.wikipedia.org/wiki/Musiikki

Näin laajasta määritelmästä seuraa opetusmaailmassa kysymys: onko mitenkään mahdollista tavoittaa koko asiaa yhdessä koulussa? Miten sitten musiikki ylipäätään pitäisi määritellä, jos haettaisiin suppeampaa määritelmää? Omasta mielestäni se on jotain mikä ei ole pysähtynyt ajassa, se on jotain mikä uudistaa itseään koko ajan, se on jotain jonka toisella reunalla olevaa ei toisella reunalla oleva tavoita. Se on jotain jonka kautta saadaan nautintoa, julistetaan yhteisölliset rituaalit, pönkitetään ideologiat ja ennen kaikkea jonka kautta esitetään omaa sivistystä. Kaikki tuo on myös mahdollista kutistaa paperille viivoiksi ja mustetäpliksi: nuoteiksi.  

Musiikkikirjasto tai nuotisto on kuin tiivistetty taidevarasto, minkä taulut, patsaat ja muut soitetaan näkyviksi: sävellys on näkymätön taideteos, joka nähdään mielikuvituksen kautta, siis aistinvaraisesti muuten kuin silmillä näkemällä. Musiikki on korvataidetta, joka tosin joskus saattaa jäädä korvaan matona rokkaamaan. Kulttuurimme on kuitenkin mielestäni koko ajan liukumassa enemmän näköaistin maaperälle.  Katsomme ehkä mieluummin ensin videon kuin kuuntelemme kappaleen: parasta on eniten klikattu, siis nähty. 

Kuitenkin korvataiteen koulumaailmassa joudutaan ruotimaan sitä mille korkeudelle tämä opetuskohteena oleva musiikin ”taulu” kiinnitetään: miten siis vetää opettamisen kehykset ja mitä näihin kehyksiin laitetaan? Nimittäin kaikkea kun ei voi tehdä yhdellä seinällä, yhdessä huoneessa tai edes yhdessä talossa: musiikin määritelmä on niin väljä, että se ei kerta kaikkiaan sovi mihinkään kehyksiin.  Siitä seuraa selkeästi se, että sitä lähestyttäessä ja paketoitaessa opetuksen kuoriin tai kirjastoon nuoteiksi, vaaditaan selvää strategiaa.

Mikäli strategiaa ei ole, niin koulusta, kuten koulun kirjastostakin tulee sekalainen viihdytyskokoelma, jonkinlainen maailman populaariviihteen valtamerellä ilman purjeita seilaava vene. Mikä neuvoksi? Mistä keskustella ja kuka puhuu kenelle ja mitä? Missä on suositukset, missä normit, missä purje, ankkurista puhumattakaan?

Miten myydä itseään, olla samalla maksimaalisesti klikattavissa ja suojella korvataidetta näkömaailman, tai koko viihdemaailman hälyääniltä. Kirjoitan metaforisesti. Myönnetään. 

 

Miten erikoistua, kannattaako erikoistua ja mitä siitä seuraa? Pitääkö tarjota kaikelle kaikkea, kuka määrittelee, kuka vertailee, siis kuka kehittää? Olemmeko liikkuneet toisten työsuoritusten arvioinnissa myös hetken näköhavainnon tulkinnan orjiksi, osaammeko katsoa tarjontaa asiantuntijan silmin? Olemmeko enää lainkaan asiantuntijoita: onko asiantuntijuuden kasvattaminen enää hyve vai ihan joku muu seikka?

Uskallammeko olla kriittisiä vai onko taantuma syönyt nekin hampaat: voimmeko olla kriittisiä niin, että saamme kuitenkin hyvät siemenet kylvettyä. Elämmekö todellisuudessa vai mielikuvitusmaailmassa jolloin voidaan kysyä syntyykö myös tulevaisuuden musiikki todellisuudessa vai mielikuvitusmaailmassa, jolloin seuraa kysymys mitä se käsittelee? Kaikki maailman musiikki on kuitenkin ollut aikanaan aikansa lapsi. Mikä on aikamme kuva ja mitä siitä syntyy? Voisimmeko löytää kirjastoja ja nuotistoja analysoimalla kuvan siitä mitä on esimerkiksi viimeisen kymmenen vuoden aikana lainattu ja soitettu: saisimmeko siitä jonkinlaisen kuvan aikamme musiikista?