Musiikki, mitä kaikkea se on ja mitä
se ei ole: onko mikä tahansa ihmisen tuottama ääni musiikkia ja miten se tulisi
määritellä? Mielestäni musiikki täytyy kuitenkin voida jotenkin erottaa
äänistä? Wikipedia ilmoittaa, että musiikille ei ole yksiselitteistä
määritelmää ja antaa käsitteelle hyvin laajan sisällön:
”Musiikille ei ole olemassa
yksiselitteistä määritelmää. Mikä tahansa ääni voi olla musiikkia jos äänen
tuottaja on sen sellaiseksi tarkoittanut tai kuulija sen sellaiseksi mieltää.
Myös hiljaisuus voidaan tulkita tai tarkoittaa musiikiksi.”
Näin laajasta määritelmästä
seuraa opetusmaailmassa kysymys: onko mitenkään mahdollista tavoittaa koko
asiaa yhdessä koulussa? Miten sitten musiikki ylipäätään pitäisi määritellä,
jos haettaisiin suppeampaa määritelmää? Omasta mielestäni se on jotain mikä ei
ole pysähtynyt ajassa, se on jotain mikä uudistaa itseään koko ajan, se on
jotain jonka toisella reunalla olevaa ei toisella reunalla oleva tavoita. Se on
jotain jonka kautta saadaan nautintoa, julistetaan yhteisölliset rituaalit,
pönkitetään ideologiat ja ennen kaikkea jonka kautta esitetään omaa sivistystä.
Kaikki tuo on myös mahdollista kutistaa paperille viivoiksi ja mustetäpliksi:
nuoteiksi.
Musiikkikirjasto tai nuotisto on
kuin tiivistetty taidevarasto, minkä taulut, patsaat ja muut soitetaan
näkyviksi: sävellys on näkymätön taideteos, joka nähdään mielikuvituksen kautta,
siis aistinvaraisesti muuten kuin silmillä näkemällä. Musiikki on
korvataidetta, joka tosin joskus saattaa jäädä korvaan matona rokkaamaan. Kulttuurimme
on kuitenkin mielestäni koko ajan liukumassa enemmän näköaistin maaperälle. Katsomme ehkä mieluummin ensin videon kuin
kuuntelemme kappaleen: parasta on eniten klikattu, siis nähty.
Kuitenkin korvataiteen koulumaailmassa
joudutaan ruotimaan sitä mille korkeudelle tämä opetuskohteena oleva musiikin ”taulu”
kiinnitetään: miten siis vetää opettamisen kehykset ja mitä näihin kehyksiin
laitetaan? Nimittäin kaikkea kun ei voi tehdä yhdellä seinällä, yhdessä
huoneessa tai edes yhdessä talossa: musiikin määritelmä on niin väljä, että se
ei kerta kaikkiaan sovi mihinkään kehyksiin. Siitä seuraa selkeästi se, että sitä
lähestyttäessä ja paketoitaessa opetuksen kuoriin tai kirjastoon nuoteiksi,
vaaditaan selvää strategiaa.
Mikäli strategiaa ei ole, niin
koulusta, kuten koulun kirjastostakin tulee sekalainen viihdytyskokoelma, jonkinlainen
maailman populaariviihteen valtamerellä ilman purjeita seilaava vene. Mikä
neuvoksi? Mistä keskustella ja kuka puhuu kenelle ja mitä? Missä on
suositukset, missä normit, missä purje, ankkurista puhumattakaan?
Miten myydä itseään, olla
samalla maksimaalisesti klikattavissa ja suojella korvataidetta näkömaailman, tai koko
viihdemaailman hälyääniltä. Kirjoitan metaforisesti. Myönnetään.
Miten erikoistua, kannattaako
erikoistua ja mitä siitä seuraa? Pitääkö tarjota kaikelle kaikkea, kuka
määrittelee, kuka vertailee, siis kuka kehittää? Olemmeko liikkuneet toisten
työsuoritusten arvioinnissa myös hetken näköhavainnon tulkinnan orjiksi,
osaammeko katsoa tarjontaa asiantuntijan silmin? Olemmeko enää lainkaan asiantuntijoita:
onko asiantuntijuuden kasvattaminen enää hyve vai ihan joku muu seikka?
Uskallammeko olla kriittisiä vai
onko taantuma syönyt nekin hampaat: voimmeko olla kriittisiä niin, että saamme
kuitenkin hyvät siemenet kylvettyä. Elämmekö todellisuudessa vai mielikuvitusmaailmassa
jolloin voidaan kysyä syntyykö myös tulevaisuuden musiikki todellisuudessa vai
mielikuvitusmaailmassa, jolloin seuraa kysymys mitä se käsittelee? Kaikki
maailman musiikki on kuitenkin ollut aikanaan aikansa lapsi. Mikä on aikamme
kuva ja mitä siitä syntyy? Voisimmeko löytää kirjastoja ja nuotistoja
analysoimalla kuvan siitä mitä on esimerkiksi viimeisen kymmenen vuoden aikana
lainattu ja soitettu: saisimmeko siitä jonkinlaisen kuvan aikamme musiikista?
