Hallituksen sivakoidessa Suomea uuteen järjestykseen on ollut ajankysymys, koska omaa kypärään kolahtaa ja nyt se tapahtui. Pääsin kokemaan yhteistoimintaneuvotteluiden prosessit ja oman työn arvostuksen hedelmät. Koulumme 90-vuotishistoriikissa aikanaan lanseerattu Taidetta tulosvastuulla tematiikka puraisi omaan nilkaan, niin että tuntuu.
Työnantaja tarjosi minulle paikkaa kirjastonhoitajan, mutta 50% työajalla ja vahtimestarina 50% työajalla, ja niin että voisin siinä sivussa tehdä myös kirjastoalan töitä. Toisinsanoen työaikani putoaa 50% kirjasto- ja soitinpalveluiden osalta ja sitten tekisin lopun aikaa vahtimestarin kopissa alani töitä vahtimestaroinnin ohella. Ensi järkytyksestä selvittyäni joudun kartoittamaan kuinka noin 18 tunnin työajalla tästä voisi selvitä kun 36 tunnin työajallakin tekee välillä tiukkaa. Samalla kun hoitaa vahtimestarin tointa ei liene kovinkaan helppoa olla myös kirjastonhoitaja ja soitinvarastosta vastaava. Asia tuntuu vaikealta, koska priorisoitaessa töitä, jotka ovat luonteeltaan ketjuuntuneita, ei tätä työketjua voi katkaista ilman että lopulta prosessin priorisoitua vaihetta ei enää voida suorittaa. Hieman kuin katkaisi puun, mutta yrittäisi pitää jonkun ylhäällä roikkuvan oksan silti paikallaan.
Yritin kovasti perustella asiaa, mutta koska ala on niin erikoinen on sen prosesseille kovin hankalaa löytää ymmärrystä tai vastakaikua sellaisilta, jotka eivät itse ole siinä mukana. Nimittäin nuotti, kirja, soitin, äänite, tai mikä tahansa vastaava kirjastosta lainattava tai palautettava asia vaatii työtä: se viedään tietokantaan, jota pitää ylläpitää ja huoltaa, sen tulee olla löydettävissä ja ajanmukainen, sitä pitää käsitellä lainauskuntoon ja korjailla, se tulee olla varattavissa, ja oikealla paikallaan kirjastossa tai lainaajalle, jonka tiedot ovat oiken. Aineistoja karhutaan, peritään ja niin edelleen: kaikki on informaation virtaa, joka pitää pitää uomassaan ja liikkeellä. Sen patoaminen saattaa aiheuttaa katastrofin alajuoksulla. Kiinteiden aineistojen ja asioiden lisäksi pitää olla yhä enemmän näymätöntä osaamista, joka otetaan esille tietoja etsittäessä ja niiden relevanssia määriteltäessä.
Blogini varhaisemmista teksteistä pitäisi syntyä jonkinlainen käsitys asian dynamiikasta. Tämä on tietopalvelutyötä, joka vaatii hakemistot, lähteet, seuraamista ja verkostoitumista kehittyäkseen ja kehityttävä tämän on, koska muuten edessä on 98 vuoden uurrastuksen menetys. Puhumattakaan akateemisen koulutuksen läpikäyneen henkilön tarjoamien resurssien ja potentiaalien siirtämistä vahtimestarin toimeen. Kirjan tai nuotin voi melkein kuka tahansa muovittaa tai päällystää, mutta sen informaatioon liittyvät operaatiot saattavat jäädä monelta tekemättä. Oikein tehtynä juuri ne asiat ovat sitä osa-aluetta, joka ei näy ulospäin, mutta jolla oikeasti säästetään aikaa, vaivaa ja rahaa.
Niin, nuotit voivat myös kadota ja olla löytymättä kuten myös soittimet. Kukin opetushenkilö ja asiakas voi toki itse hankkia omat nuottinsa ja soittimensa sekä esittää hassut kysymyksensä Googlelle. Ehkä tämä on se asia mitä hallituksemme haluaa: yksityistä maailmaa, missä vain varakkaat voivat tehdä tällaisia asioita. Miksi näitä sitten ylipäätään tuetaan verorahoilla, siis myös vähävaraisten tuloilla?
Oma ehdotukseni kehittämiseksi oli kirjaston muuttaminen 24/7 itsepalvelukirjastoksi, siis hallitusti, niin että asiakkaat voivat koska tahansa käydä kuuntelemassa, lukemassa ja lainaamassa automaatilla. Hain myös kirjaston arkistoille rahoitusta eri lähteistä ja nyt kahden vuoden muuttoruljanssin jälkeen tätä taitaa olla mahdoton kehittää. Ei siis ihme, että henkilökohtaisesti tuntuu, että tulosvastuun mentaliteetti kohdistuu väärin.
Seuraava linkki kuvaa asiaa laajemmin ja mielestäni hyvin:
Miten sitten edetä? Loogisin suunta lienee hakeutuminen opiskelemaan ja työmarkkinoille. Päivättää itseään eteenpäin ja pitää mielessä menneen lähes kymmenen vuoden positiiviset puolet: tämä on kuitenkin ollut melkoinen matka, purjehdus, taidemusiikin maailmassa. Hienoja kokemuksia, koko ajan jotain uutta ja merkityksellistä. Olen saanut valtavan sivistyksellisen pääoman muun humanistisen koulutukseni oheen, jota ei olisi rahalla tai muuten voinut hankkia asian ulkopuolelta. Joten kokemus on omalta osaltani ollut erittäin hyvä. Keskityn siihen ja jatkan työblogiani uusista asemista.
Se, että sopiiko minkäänlainen Taidetta tulosvastuulla -tematiikka taidekoulutukseen on kokonaan toinen kysymys ja pahimmillaan sen kaltainen ajattelumalli johtaa taiteen näivettymiseen. Taiteen broileritehdas lienee pahin skenaario, sellaisessa en itse haluaisi edes olla mukana. Se on yhtälönä mahdoton, koska taide edellyttää luovuutta, ja jos luovuus kuolee ei ole taidetta. Taide on viestintää, uusien asioiden tanssia vanhojen päällä, kulttuurinen merkitysjärjestelmä, jolla siirretään koko kulttuuria aina eteenpäin. Taide vaatii myös tietoa, informaatiota, ja jos sen siivet katkeavat lennetään liian lähelle aurinkoa tai pahimmillaan asiat vääristyvät.
Moni voi ihmetellä mikä siinä nuotissa sitten on niin erikoista tai vaativaa? Ensinnäkin se on tietyn taideteoksen tiivistetty malli, jonka perusteella se rakennetaan aina uudestaan ja uudestaan. Siihen liittyvän informaation on oltava oikeanlaista, edition kunnollinen, tarkistettu ja nykyaikainen. Muuten teos alkaa vääristyä, joka johtaa historian muuttumiseen ja kulttuuri muuttuu. Itse soittotaito on oma asiansa, ja siihen liittyy oleellisesti käsitys siitä mitä ja mistä soitetaan. Toki opetushenkilöstöllä on aina päävastuu asioissa ja niihin reagoimisessa, mutta tällä kertaa tämä yhteisö päätti leikata informaation käsittelyn päästä. Soittimista ja niihin liittyvistä prosesseista kirjoitin edellisessä tekstissäni ja sen toimenkuvan osa-alueen vaatimus on omanlaisensa, ja myös hyvin vaativa. Tuntuu kummalliselta, että joku ajattelee näistä selvittävän reilun työpäivän ponnistuksella per osa-alue viikossa. Jo yksi soittimen huoltoon toimittaminen Helsinkiin voi viedä päivän, joten tästä viisaammat jatkakoon kehittämistä.
Mutta, tämä blogi päivittyy jatkossa uusissa tunnelmissa ja uusista asemista. Työ kun ei koskaan lakkaa. Matka on ollut hieno ja kiitos kaikille siihen osallistuneille tahoille.
