Kesän kynnyksellä askelsin vihdoin kohti uutta työtehtävää huojentunein mielin, koska kirjastoihmisen arkistoiminen työttömyyskortistoon on aina mitä ikävin asia. Kuluneen vuoden ajalta sivuhavaintona se, että mielestäni lainlaatijat ja työ- ja elinkeino innovaattorit ovat, maltillisesti ilmaistuna, sekoittaneet passiivisuuden ja aktiivisuuden käsitteet pahemman kerran: kannattaisi myöntää oikeasti resursseja, jos jotain mielitään kehittää. Paikalliselle Vauhdittamo nimiselle TE- toimiston uudelle työnantajan ja työntekijän kohtaamisformaatille annan kyllä täydet pisteet.
Jouduin nimittäin useamman kerran karenssiin, kun olin aktiivinen, mistä opin, että TE-instituutio toimii kuin skitsofrenisen kaksoisidoksen logiikan mukaisesti orientoitunut yksisarvinen. Käytännössä laki vaatii kansalaisen olemaan avoin ja kertomaan pyrkimyksistään, mutta oikeasti ei kuitenkaan kannata kertoa omista orientaatioistaan, koska aina siitä tulee rangaistus.
Kafkamaisena esimerkkinä maukkain piiskansivallus oli kun ilmoitin toukokuussa saaneeni työpaikan jolloin tukeni katkaistiin samantien asian käsittelyn ajaksi. Mikäli TE-viidakko olisi oikealla tavalla hoidossa, niin se saattaisi johtaa terveempään työelämään: ihmiset uskaltaisivat ihan itse etsiä uusia haasteita rennommin ja vaihtaa kokeillen työtehtäviä. Sen sijaan meillä on nyt jonkinlainen pelon päälle rakennettu himmeli, joka ei stimuloi millään tavalla missään itsensä kansalaisena kehittämisessä. Mihin on siis kadonnut yhteishyvä ja yhteistyö?
"Can reading stories and listening to music make people less destructive? Gregory Bateson thought so. Tim Parks on an anthropologist who believed the arts could diminish our desire to control the world" The Guardian - Tim Parks
Mainitsemani kaksoissidos liittyy kuitenkin laajemmin musiikkiin, tietoon ja kirjastoihin. Kyseisen ajatuksen taustalla nouseva Gregory Batesonin ajattelu peilautuu varhaiseen 1940-60 -luvuilla syntyneeseen tiedon- ja informaation välittymisen olemuksen tutkimiseen, ja samalla se pitää jo sisällään sisältää omaan aikamme muutoksen siemenen.
"Can reading stories and listening to music make people less destructive? Gregory Bateson thought so. Tim Parks on an anthropologist who believed the arts could diminish our desire to control the world" The Guardian - Tim Parks
Onneksi uudet haasteeni ovat mitä kiinnostavampia: siirryn Taideyliopiston organisaatioon hoitamaan kollegan virkavapaan sijaisuutta. Tuntuu todella hyvälle päästä tutustumaan uusiin ihmisiin ja suunnistamaan Musiikkitalon arkkitehtuurin puitteisiin samalla kun informaation saatavuus, tekoäly ja digitaalinen aikakausi tekee tuloaan yhä vahvemmin.
Humanistina näen asian siten, että uusien järjestelmien tulee palvella ihmistä ja tutkimusta sen sijaan, että systeemi muuttuu monimutkaisemmaksi vieden tutkijoilta, ajattelijoilta ja taiteilijoilta yhä enemmän aikaa. Tekniikan tehtävä on vapauttaa resursseja ja aikaa henkisiin ponnisteluihin, joten asetun optimistin rooliin ja katson tulevaisuuteen humanismin renessanssina. Joskin humanismini alkaa hieman ruostua luonnon tuhoutumisen kautta, mutta se on kokonaan toinen luku.
Humanistina näen asian siten, että uusien järjestelmien tulee palvella ihmistä ja tutkimusta sen sijaan, että systeemi muuttuu monimutkaisemmaksi vieden tutkijoilta, ajattelijoilta ja taiteilijoilta yhä enemmän aikaa. Tekniikan tehtävä on vapauttaa resursseja ja aikaa henkisiin ponnisteluihin, joten asetun optimistin rooliin ja katson tulevaisuuteen humanismin renessanssina. Joskin humanismini alkaa hieman ruostua luonnon tuhoutumisen kautta, mutta se on kokonaan toinen luku.
Näiden uusien tehtävieni ensiorientaation jälkimainingeissa lähdin päivän päätteeksi museokierrokselle. Päädyin Ateneumiin tutustumaan italialaisen 1920-30 -lukujen maalaustaiteen helmiin. Näyttely oli kiinnostava ja joidenkin maalausten tekninen taso oli mykistävä sisältäen renessanssin kaipuuta ja uuden ajan kohtaamisen jännitteitä. Mikä mielestäni heijastui myös omaan aikaamme yllättävän selkeästi: mukana oli mennyttä maailmaa piilotettuine merkityksineen kuin ennakoiden tulevia vaikeita aikoja: kuin oma aikamme, joka lähestyy kompuroiden tekoälyn aikakautta vielä piilotellen työnteon ja oikeastaan koko elonpiirin muutoksen paradigmaa.
Sieltä suunnistin kohti Katajanokkaa, missä asuin 1990-luvulla opiskeluaikoinani. Pysähdyin kuin sattumalta, tai ehkä italialaisen maalaustaiteen lumoamana, Senaatintorin laidalla Aleksanterinkatu 16:ssa olevaan Helsingin kaupunginmuseoon. Aikanaan kuljin lähes päivittäin tämän nykyisen Helsingin kaupunginmuseon sisältämän korttelin ohitse, joka oli tuolloin huomattavasti hiljaisempi. Museo oli ensisilmäyksellä hieno ja tilava. Kolusin sen valokuva-arkistoa pitkään ja päätimme hankkia kaikista niistä taloista kuvat joissa olemme asuneet. Sen jälkeen kiersin Yhdeksän episodia Helsingistä näyttelyn.
Näyttely oli nykyisten museonäyttelyiden tapaan moderni ja sopivan interaktiivinen tarjoten kokemuksia niin VR-lasien välittämänä kuin myös erilaisten kuva- ja sisustusinstallaatioiden kautta, jotka pitivät sisällään asuntojen interiöörejä ja arkkitehtuuria. Vanhan elokuvateatteri Maximin ovet olivat jokseenkin liikuttavat ja huokuivat jotain menneestä, siis ehkä sen kautta myös oman aikamme muutosta. Niinpä näiden Maximin ovien kohdalla italialaisten 1920-30 -luvuilla haikeilema renessanssi, vanhat valokuvat, uudet työhaasteeni sekä oman aikamme muutos aiheuttivat mielessäni jonkinlaisen katharsiksen, sanallisesti vaikeasti kuvailtavan tunteen, missä nykyaika ja menneet ajat kerrostuivat päällekkäin paljastaen sen tärkeimmän: ihmisen ponnistelemassa eteenpäin ajan virrassa.
Näiden ajatusvirtojeni kohistessa huomasin, että musiikki oli jälleen kerran melko pienessä roolissa: pieni jukeboksi, josta sai valita eri aikakausien suosituimmat iskelmät ja yksi ääniteos kaupungin taustaäänistä. Mietin suurta ja komeaa Ateneumia ja yhä puuttuvaa vastavaa musiikkiaiheista museota: miksi musiikki on niin puuttuvaa? Onhan se kaikkialla läsnä kuten kuvataidekin, mutta ei kuitenkaan samalla tavoin museoituna. Lieneekö syynä musiikkiteoksen vaikeus olla samana uniikkina kappaleena, arvotavarana, museon arkistoissa, ja toisaalta kuitenkin eläväksi esitettynä? Nimittäin esimerkiksi tauluja tai patsaita on vain (yleensä) se yksi ja ainoa, kun taas musiikista on toistettavat ja kopioitavat nuotit, mutta itse teos on esittäjien, jos sellaisia on, mielissä, ja jotka on erikseen nostavat sen esitykseksi, tai sitten sitä kuunneltava monistetulta tallenteelta. Menisikö kukaan museoon kuuntelemaan tallenteita, jos sellaista voi kuunnella kotonakin? Ei varmaan. Mutta toisaalta olen kyllä käynyt maailmalla musiikkimuseoissa.
Mitä muuta kuin ääntä musiikinmuseo sitten voi olla? Arkistoja kaikkeen musiikkielämään liittyen, kadonneiden esityspaikkojen äänimaisemia ja installaatioita, kuvia ja kertomuksia, kuten muutkin museot, joten miksei sitten erillistä kunnon musiikkimuseota ole? Uskoisin, että ajassamme useampi ihminen kuitenkin soittaa harrastuksena kuin maalaa, toki vertailu kuvataiteeseen on yksipuolista eikä anna sille sen ansaitsemaa arvoa ja tekee hallaa yhtä arvokkaalle kuvataiteelle.
Musiikkia harrastetaan myös kuuntelemalla ja kuvataidetta voidaan harrastaa katsomalla. Puhumattakaan tanssista, näyttämötaiteesta, kirjoittamisesta ja niin edelleen. Mieleeni tulvahti sellainen kirjastomaailman liittyvä ajatus, että pitäisikö kirjastojen musiikkiosaston malli ja interiööri jollain tapaa arkistoida ja dokumentoida, koska ne muuttuvat nyt paljon elleivät kokonaan katoa? Niistä on tullut jo osa historiaa, koska kirjasto on tullut suoratoistona ihmisten olohuoneisiin. Joten oletteko nähneet yhdessäkään museossa kirjastoaiheista installaatiota kirjastojen menneiltä vuosilta? Kannattaa muistaa, että niissä kansa viettää aikaansa hyvin paljon: kirjasto kun on kulttuurin käytetyin kohtaamispaikka tai budjettiraamien näkökulmasta lausuttuna: käytetyin kulttuurin kustannusmuoto. Kirjasto myös linkitetään nykyajassa jonkinlaiseen valtion ja sen kansalaisten yleiseen viisauteen ja niin pitääkin olla.
Musiikkia harrastetaan myös kuuntelemalla ja kuvataidetta voidaan harrastaa katsomalla. Puhumattakaan tanssista, näyttämötaiteesta, kirjoittamisesta ja niin edelleen. Mieleeni tulvahti sellainen kirjastomaailman liittyvä ajatus, että pitäisikö kirjastojen musiikkiosaston malli ja interiööri jollain tapaa arkistoida ja dokumentoida, koska ne muuttuvat nyt paljon elleivät kokonaan katoa? Niistä on tullut jo osa historiaa, koska kirjasto on tullut suoratoistona ihmisten olohuoneisiin. Joten oletteko nähneet yhdessäkään museossa kirjastoaiheista installaatiota kirjastojen menneiltä vuosilta? Kannattaa muistaa, että niissä kansa viettää aikaansa hyvin paljon: kirjasto kun on kulttuurin käytetyin kohtaamispaikka tai budjettiraamien näkökulmasta lausuttuna: käytetyin kulttuurin kustannusmuoto. Kirjasto myös linkitetään nykyajassa jonkinlaiseen valtion ja sen kansalaisten yleiseen viisauteen ja niin pitääkin olla.
Nykyisin kirjastoalan museot sijoittuvat oikeastaan yhä toimivien kirjastojen sisälle, joissa on näyttelyitä eri aikakausilta ja eri teemoista. Ehkä Oxfordin Bodleian on tällaisesta hyvä esimerkki. Bodleianin kirjaston pitkä historia saattaa kuitenkin toistaa kaikuja omaan tulevaisuutemme liittyen: 1600-luvulle tultaessa tuo 1300-luvulla perustettu kirjasto oli vain rappeutunut tiedonpalatsi, jonka Thomas Bodley pelasti. Elämä ja tieto kulkevat kuin vuorovesiaallot ylös ja alas, ja toivottavasti olemme menossa ylöspäin.
"The late sixteenth century saw the library go through a period of decline: the library’s furniture was sold, and only three of the original books belonging to Duke Humphrey remained in the collection. During the reign of Edward VI, there was a purge of "superstitious" (Catholic-related) manuscripts. It was not until 1598 that the library began to thrive once more, when Thomas Bodley (a former fellow of Merton College, who had recently married a wealthy widow wrote to the Vice Chancellor of the University offering to support the development of the library: "where there hath bin hertofore a publike library in Oxford: which you know is apparent by the rome it self remayning, and by your statute records I will take the charge and cost upon me, to reduce it again to his former use." Six of the Oxford University dons were tasked with helping Bodley in refitting the library in March 1658. Duke Humfrey’s Library was refitted, and Bodley donated a number of his own books to furnish it. The library was formally re-opened on 8 November 1602 under the name “Bodleian Library” (officially Bodley's Library)." https://en.wikipedia.org/wiki/Bodleian_Library
"The late sixteenth century saw the library go through a period of decline: the library’s furniture was sold, and only three of the original books belonging to Duke Humphrey remained in the collection. During the reign of Edward VI, there was a purge of "superstitious" (Catholic-related) manuscripts. It was not until 1598 that the library began to thrive once more, when Thomas Bodley (a former fellow of Merton College, who had recently married a wealthy widow wrote to the Vice Chancellor of the University offering to support the development of the library: "where there hath bin hertofore a publike library in Oxford: which you know is apparent by the rome it self remayning, and by your statute records I will take the charge and cost upon me, to reduce it again to his former use." Six of the Oxford University dons were tasked with helping Bodley in refitting the library in March 1658. Duke Humfrey’s Library was refitted, and Bodley donated a number of his own books to furnish it. The library was formally re-opened on 8 November 1602 under the name “Bodleian Library” (officially Bodley's Library)." https://en.wikipedia.org/wiki/Bodleian_Library
Muutama kiinnostava lähde luettavaksi:
Bateson, G. (1955). A theory of play and fantasy. Psychiatric Research Reports, 2, 39–51.
Bateson, G., Jackson, D., Haley, J., & Weakland, J. (1956). Toward a theory of schizophrenia. Behavioral Science, 1, 251–264.
Bateson, G., Jackson, D., Haley, J., & Weakland, J. (1963). A note on the double bind. Family Process, 2, 154–157.
Carnap, R. (1942). Introduction to semantics. Cambridge, MA: Harvard University Press.
Clapinson, Mary (2015). "The Early Years". A Brief History of the Bodleian Library. Oxford, London: University of Oxford. pp. 5–7. ISBN 9781851242733.
Clapinson, Mary (2015). "The Early Years". A Brief History of the Bodleian Library. Oxford, London: University of Oxford. pp. 5–7. ISBN 9781851242733.
Rieber, R. W. (1989). In search of the impertinent question: An overview of Bateson’s theory of communication. In Rieber, R. W. (Ed.), The individual, communication, and society: Essays in memory of Gregory Bateson (pp. 25–47). New York: Cambridge University Press.
