Bloggailufiilikseni ovat olleet hieman tauolla, kuten myös varsinainen kirjastotyöni, joten jatkossa kirjoittamiseni kirjastomaailman ihmeellisyyksistä saattaa tulla tiensä päähän, koska en välttämättä vaikuta enää kirjastomaailmassa. Lahden konservatorion jälkeen sijaistin hetken Taideyliopiston kirjastolla ja sen jälkeen edessä oli taas kilometritehdas ja TE-palveluiden ihmeellisyydet. Toki olen hakenut kynä punaisena alan töitä, mutta en ole suinkaan ollut ainoa. Se, että osaamisresursseja on vapaana paljon pitäisi kyllä edistää alaa. Lopulta sananparsi aika lentää kuvaa hyvin nykyistä olotilaani, ja tuota lentämistä on vauhdittanut opiskeleminen ja siinä sivussa oman tietopalvelualan yrityksen miettiminen ja myös kokeileminen: kokeilin sitä ensin kevytyritysmuotoisena ja huomasin, että tukijalkoja pitää olla enemmän; tie yleishyödyllisen kirjastomaailman palvelusta kovan yritysmaailman jalkoihin ei siis ole millään muotoa helppoa, mutta toisaalta antaa näköaloja kumpaankin suuntaan.
Minut kuitenkin herätti katsomaan kirjastojen tilaa Espoon kaupunginkirjaston päätös luopua ääniteaineistoistaan, ja kuin varkain musakirjastot olivat jälleen tajuntani kartalla, mutta mistä näkövinkkelistä asiaa sitten tarkastelisi? Jotenkin pitäisi pyrkiä olemaan rakentava, mutta miten? Onko jonkin aineistolajin näin raju katoaminen enne tai oire jostain tulevasta, ehkä isommasta? Onko kirjasto siirtymässä kokonaan nettiin ja puhelimeen tai vastaavaan laitteeseen? Onko meillä enää tarvetta koko kirjastoinstituutiolle? Tiedän, että nyt tulee verta pakkiin, mutta parempi lyödä ässät pöytään jo tässä vaiheessa, että pääsee katsomaan onko olemassa joku vielä parempi käsi.
Asian isossa kuvassa kirjalla menee suhteessa muihin kirjastojen aineistoihin melko hyvin, mutta sen ei pitäisi tarkoittaa kuitenkaan sitä, että kirjaa myöhemmin kirjastoon asettuneisiin kulttuurin tuotoksiin aletaan suhtautua syrjivästi. Mistä paine tyrkätä heikommat aineistot ensin yli laidan?
Mutta ensin siihen kysymykseen: mitä jää jäljelle, jos kirjastot katoaisivat? Ainakin paljon uudelleen koulutettavia ihmisiä. Mutta mitä muuta? Syntyykö jossain asioissa jonkinlaista vajetta, puutetta, tai menetyksiä? Mitä ne asiat voisivat olla? Veikkaan että se puute liittyy vahvasti sivistykseen, mikä ei tietysti olisi yllätys näin populismin raiskaamina vuosina, joita elämme.
Musiikkikirjastolaiset ovat olleet aika marginaalinen ryhmä kirjastojen sisällä, joten pienikin hivutus saattaa alan Suomessa ahdinkoon, mutta toisaalta musiikinalalla, yleisen kirjaston puitteissa, on ollut myös melko äänekkäitä näkijöitä ja tekijöitä kuten esimerkiksi Heikki Poroila. Sen lisäksi on viime vuosina nimenomaan musiikkikirjastolaisten piiristä noussut hyvin vahvasti kirjastojen ulospäin suuntautunut tapahtumien järjestäminen. Lieneenkö analyysini oikeilla jäljillä? Kirjoja vastaan minulla ei ole mitään, päinvastoin, joten onko suomalainen musiikkikirjastojen skene vain liian pieni pitääkseen puoliaan?
Musaoppilaitoksissa kirjastoalan akateeminen osaaminen voidaan yllättävän helposti ulosmitata OAJ:n vahtiessa opettajien reviiriä ja samalla sen tyyppinen substanssiosaaminen ohenee koko ajan. Se, että vähemmän akateemisia ammatteja sisällään pitävissä pienemmissä kunnissa ulosmitataan akateemisista pienipalkkaisinta substanssia on ikävää, ja tekee varmasti aukon sivistyksen tasoon, koska erilaisia suorittavia ammatteja näissä kunnissa yleensä riittää rekanpesijöistä hitsareihin, jotka eivät tyypillisesti kirjoita, pohdi tai ota sivistysjupinoihin osaa kuin ehkä huutamalla somessa. Sori vain tämä ikävä yleistykseni, ja varmasti poikkeukset vahvistavat säännön. On kuitenkin eri asia kouluttaa ihminen osaamaan jotain suppeaa ammattia, kuin osaamaan ajatella laajemmin. Toki kaikkia tarvitaan, mutta kiukuttelen, koska sivistyksen putket eivät ole radiossani viime vuosina liikaa hehkuneet.
Kuin vahingossa muotoilin asian ytimen: substanssiosaaminen. Se on se villakoiran ydin, jota ei saisi päästää katoamaan. Musiikin painetun, tuotetun, äänitetyn, esitetyn maailman syvätuntemus, jota ei mikään hakukone osaa muotoilla ellei hakijaa ensin osaa opastaa lähemmäs kädestä pitäen. Kyseessä on kuitenkin inhimillisen kulttuurin tuotokset, joilla on ulottuvuuksia eri suuntiin: niillä on historia, tarina, eri muotoja, keskenään riiteleviä näkemyksiä totuuksista, ja niin edelleen. Kertokaahan mikä algoritmi osaisi paneutua näihin ihmisiä itseään paremmin? Ei mikään, ja jos osaa, niin kirjastojen menetys on pikkujuttu siinä, että ihmisyys on kadotettu koneen tieltä. Inhimilliseen kulttuuriin nyt vain kuuluu toisilleen tarinoita kertovat ihmiset, toisiaan auttavat ihmiset, toisilleen musisoivat ihmiset ja toisilleen kirjoittavat ihmiset. Tähän yhteyteen voisi kaivaa ilmastokeskustelusta Greta Thundbergin sanat: how dare you! jos joku tosiaan asettaa ekonomian ja koneet ennen ihmisten omaa kulttuuria. Eikö meillä tosiaan ole varaa musakirjastoihin? Ja jos lainausmäärät ovat laskusuunnassa, niin mitä sitten? Lainaustilastojen rinnalla kulkee selailijat, kyselijät, hengailijat, tutkijat, arkistot, hiljaiset kuuntelijat ja sen sellaiset vaikeimmin mitattavat tahot. Ja he tarvitsevat nyt ja tulevaisuudessa substanssiosaamista pelkistetyn tiedonhaun osaamisen lisäksi, joten informaatiotieteiden ja interaktiivisen median opiskeleminen auttaa yleistasolla antaen taidot, mutta ei juurikaan alakohtaisia substansseja, joten älkää hemmetissä hukatko alan osaajia, hölmöt!
Suosittelisin itsekullekin alakohtaiseen substanssiosaamiseen kriittisesti suhtautuvalle vaikka kahvihetkeä Heikki Poroilan tai Jaakko Tuohiniemen kanssa: keskustelua musiikki maailman nyansseista ja teoksista. Toki Heikki on jo eläkkeellä, ja Jaakko kiireinen, joten he voivat kokea tämän ajatukseni kaikkea muuta kuin mukavaksi. Minäkin voin keskustella, mutta laitan nykyisin siitä sinulle laskun perässä. Olisi nimittäin surullista, jos vastaavia syväluotaajia ei enää synny tai jos sellaisille ei ole enää tilausta. Nyt heitä on vain kourallinen. Toki opettajien maailmassa kulkee vastaavaa osaamista, mutta se on aika monesti pilkkoutunut johonkin tiettyyn osa-alueeseen, kuin valtavan laaja-alaiseen julkaisujen ja niiden taustalla toimivien nyanssien tuntemukseen.
Se, mitä tulee tietokantatyön vaatiman kuvailemisen syvyyden ja paksuuden vaatimukseen purkaa osin sitä syvää huolta, ei vain löydettävyydestä, vaan myös siitä, että esimerkiksi musiikissa kustantajien katalogien selaileminen, editioiden vertaileminen, kuvailtavan kohteen syvä ja vertaileva analysoiminen kehittää kuvailutyön ohessa tekijän omaa tietopohjaa. Joku algoritmi varmasti joskus hoitaa saman työn, mutta keskustelevatko ne kuvailemistaan asioista laajemmin kahvitauolla tai asiakkaan kanssa? Huomaavatko ne virheitä asioissa, muutoksia kustannuspuolella tms? Kokoontuvatko ne kerran vuodessa yhteiseen koulutustapahtumaan?
Sitten se pahempi skenaario: entä jos kirjastoja ei enää tarvita? Mitä sitten?
Sitten meillä on arkistolaitoksen rinnalla jonkinlainen kansalliskirjastomuseo, joka tallentaa tutkijoiden, kirjoittajien ja taiteilijoiden yksittäiskappaleet. Loput kappaleet saa itse kukin niin halutessaan ostaa kirjakaupasta tai levykaupasta, jos on varaa. Siis back to basics: jos on varaa. Palaamme jälleen kansansivistyksestä huolehtimiseen ja se on kirjastojen perimmäinen tehtävä, mihin kuulu myös musiikki ja muita taiteita sekä niistä informaation jakamista, kuten myös kulttuurikeskusteluun osallistuminen tai ainakin sen tukeminen.
Entä jos kansansivistyksestä ei tarvitse enää huolehtia? Mitä sitten?
Siinä kohdassa ässien rinnalle nousee jokerit: populismi, hallitsemattomat kustannuskuviot, plagiarismi, faktapohjaisen maailman katoaminen barbarismin syövereihin, ja lopulta vahvempien voimien yhä enenevässä määrin voimaantuminen, jolloin mahdollisena lopputulemana on korruptoitunut, kleptokraattinen veroja välttelevä rikkaiden yhteiskunta, mahdollisesti narco state, ja kuka siitä sitten hyötyy? Ei kukaan, ei ainakaan ajatus yhteisestä yhteisöstä.
Joten sanoisin, että kirjastomaailman kengännauhoja ei vielä ole solmittu ristiin ja marssi jatkuu. Tarvitsemme yksityisomaisuudesta ja kulttuuritaustoista vapaata julkista tilaa, missä on töissä eri sivistystä tukevien informaatio-alojen substanssiosaajia, tutkijoita, faktan tarkistusta, opastusta, anonyymiä pääsyä verkkoon, ihan vain ihmisiä juttelemassa toisen kanssa, taidetta ja kirjallisuutta; tarvitaan konemaisesta työstä poikkeavaan reflektoivaa osaamista, paksuja kokoelmia ja aikaa kommunikoida ihmisten kanssa, joten onhan meillä tähän varaa? Onhan?
