Baz Luhrmann Elviksen jäljillä

 

Elvis, Elvis Presley, Elvis the Pelvis. Olen kuunnellut tai oikeastaan kuullut Elvistä koko ikäni sivukorvalla. Elvistä ei ole voinut ohittaa, olla kuulematta. Muistan yhtä elävästi kuolleen Elviksen: olin tuolloin 10-vuotias, kun maailmansuru iski. Kuolleen Elviksen kasvot arkussa iltalehtien lööpeissä. Ensimmäinen aikamme populaarikulttuurin varsinainen megatähti oli kuollut. Mietin mikä ihmeen Elvis? Be-bob-ba-luula, tai jotain sinnepäin tapasimme kiljua poikien kanssa leikeissämme ja pyörittää lantioitamme kuin gyroskoopit. Nyt se beebobbaluula, se valkopukuinen televisiosetä oli kuollut ja kaikki olivat ihmeissään. Miten se nyt noin nuorena? Se oli pitkään kaikkien huulilla. Samaan aikaan punkrock ja proge heiluivat listoilla ja kylmänsodan aikakausi syleili ihmiskuntaa hyisen jäätävänä.

Miehen giganttinen karisma ja ainutlaatuinen ääni ei ole jättänyt ketään kylmäksi. Elviksen ääni on kuulunut aina ja kaikkialla niin vahvana ettei siihen sitten lopulta ole ollut tarvetta sen kummemmin perehtyä. Entä, jos Elvistä ei olisi ollut? Kuka olisi ollut ensimmäinen megatähti. Ehkä Elviksen kauniin äänen puuttuminen maailmasta olisi se, joka nyt huomattaisiin isommin. Olen ollut enemmän kiinnostunut Elviksen valtavan suosion vaikutuksista hänen persoonaansa tai seksuaalisuuteen, kuin musiikista; tai uskontotieteilijänä Elviksen ympärillä elävään fanijoukkoon, joka ei yhä usko kuninkaansa tuolloin kuolleen.

Elvis on se ensimmäinen megatähti, eikä se ole mikään pikkujuttu. Valtavan suosion huomioiden ei ehkä sittenkään ole mikään ihme että miehen latu loppui jo 42 -vuotiaana: kaikki omistivat Elviksen, fanit omistivat, manageri omisti, suosio omisti ja Elvis antoi. Nyt elokuvaohjaaja Baz Luhrmann vyöryttää kaksi ja puolituntisen tuota ikonista Elvistä valkokankaalle. Löytääkö Baz mitään uutta tähän keitokseensa? Olen hieman hämmentynyt, koska mietin mitä ihmettä Elviksellä voisi olla enää annettavana ilmastomuutoksen ja pienten diktaattoreiden valloittaessa mediatilaa ja maailmaa? Menin kuitenkin katsomaan elokuvan ja huomasin pian, että annettavaa on ja paljon. 

 

 

 

Elokuvan Memphis-kuvaus on todella upea. Siinä B.B King ja Aretha Franklin ja monet muut aikakauden ikonit laulavat ja kohtaavat, bileet jatkuvat aamuyöhön, suuret amerikanraudat ovat uusia ja kiiltäviä. Elokuva vie kauas maailmansotien jälkeiselle jälleenrakennuksen aikakaudelle, mistä Elvis nousee antaen uudelle ajalle äänen, paksun luksuksen tunteen, rakkautta ja jännitystä. Joten ei liene ihme, että miehen äänen ympärille alkaa kietoutua niin hyvää kuin pahaakin, ja kaikkea näitä amerikkalaiseen tyyliin yli kaiken kohtuuden. Elviksen tarinan on kuin uuden ajan sankaritarina, missä arkkityypit, rakkaus ja kuolema tanssivat. Paha manageri, kauniit ihmiset, enkä sano vain naiset, mafia sekä Las Vegasin mafian rahapesulan pelihelvetin rakentuminen, minkä kukkaseksi Elvis lopulta naulataan. 

 

 

 

TCB – Taking Care of Business, henkii dollarinkatkuista glitteriään. Ja Elvis tosiaan jätti ympärilleen melkoisen tähtipölyn ja dollarivirran, mitä on yritetty jopa ekonomien toimesta laskea. Lopulta nuorisokulttuuri alkaa löytää omaa polkuaan 1960-luvulla Rolling Stonesien ja Beatlesien myötä: uusien poptaivaan tähtien syttyminen kirjoo ja kehystää Elviksen uran etenemistä kohti 1970-lukua, missä Vietnamin sota, Nixon ja hipit muuttavat 1950-luvun jälkeisessä kommunismihysterian pauloissa kamppailevaa Yhdysvaltoja lopullisesti, vai muuttaako sittenkään? 

 

 

Muutama nosto:

Elviksen 1968 comeback konsertti, mistä ei puutu karismaa eikä taitoa. Autoplayereitä ja autotunereita ei tämä setä kaipaa:

 

 

Rotuerottelun synnyttämän segregaation loppumisesta on oikeastaan vasta hyvin vähän aikaa, ja Yhdysvalloissa jytisee jälleen samat teemat: tummaihoisia ammutaan, poliisi pamputtaa, kylmäsota on palannut ja huumeet virtaavat. Onko niin, että maailman navan kummallisessa ytimessä ei ole mikään muuttunut? Mielestäni elokuvan suurin anti on tässä eli Elviksen karriäärin kuvaamisen ohella se kuvaakin Elviksen uran kautta sitä valtavaa unelmaa vapaudesta, unelmaa Amerikasta ja unelmaa rakkaudesta. Elvis kertoo jotain meistä faneista.  

 

 

 

Baz Luhrmannin elokuvassa Austin Butler kanavoi Elvistä varmasti Oscarin veroisesti, joten käykää katsomassa. Elokuvan kaksipuolituntinen kuluu aivan liian nopeasti, kuin Elviksen oma elämäkin.  

 

Saman konsertin yhteydessä tehty uusi kappale, joka syntyi Yhdysvaltojen jakautumisen aiheuttaman huolen myötä. Sanat ovat hienot ja sopivat omaan aikaamme:

 

 

 

Elvis discographia, minkä sisältöön alan itse perehtyä hieman tarkemmin:

https://www.discogs.com/it/artist/27518-Elvis-Presley

 

 

 

Ballerinat kansakuntaa pelastamassa

 

Sotauutisten painajaismaiden kuvasto täyttää uuden arjen tarjoten suoran näköalan helvettiin. On jokseenkin kummallista, että demokratia tuntuu yhä olevan kovin tulenarka ja vaarallinen joillekin ihmisille. Puhumattakaan siitä kuinka huomaamatta sivistys lipsahtaa diktaattorin vallan alle. Taide koetaan vapaaksi tällaisista kahleista ja alistamisesta, mutta se ei pidä paikkansa: diktaattori päättää hyvin nopeasti mikä on oikeaa ja sopivaa, mikä väärää ja poistettavaa taidetta. Se itseasiassa kertoo taiteen voimasta paljastaa piilotetusti asioita, välittää vapauden informaatiota ja tarjota pelastusrengas hädän keskellä. 

Venäjä on aina pitänyt itseään taiteen mahtimaana, ja nyt näemme, kykeneekö venäläinen taide-elämä ja sen pitkän historian myötä kansakunnan henkisiksi kulmakiviksi muotoutuneet teokset sisältöineen heittämään kapuloita nykyisen tilanteen rattaisiin? Nimittäin ainoa yhä toiminnassa oleva puolueeton venäläinen sanomalehti Novaja Gazeta sinnittelee yhä pyrkien tarjoamaan tietoa sodasta, mitä ei edes saa sanoa sodaksi. 

Lehti valjasti nerokkaalla tavalla käyttöön kuvan, missä pommin räjähdyksen edessä tanssii rivi ballerinoja siroin elein. Mitä tämä tarkoittaa ja mihin sillä pyritään viittaamaan? Kuvalla viitataan Tšaikovskin säveltämään Joutsenlampi balettiin, jonka sisällöntuntemus kuuluu taidehistorian perusasioihin ja yleissivistykseen. Jussi Konttinen kirjoittaa Helsingin Sanomissa: ”Kun Joutsenlampi alkaa, venäläinen tietää, että tärkein jää kertomatta.” Mistä kaikesta Joutsenlampi sitten kertoo ja mitä Tšaikovski teoksellaan tarkoittaa.

Pjotr Iljitš Tšaikovski syntyi Venäjällä 1840 ja nukkui pois 1893. Tšaikovski on romantiikan aikakauden säveltäjä ja häntä pidetään yhtenä historian merkittävimmistä säveltäjistä. Hän aloitti jo varhain, noin nelivuotiaana, pianotunnit ja lopulta tie johti tuolloin vielä nuoreen Moskovan konservatorioon, missä hän työskenteli aina vuoteen 1878 saakka. Konservatorion aika oli hänelle merkittävää, koska siellä muodostui erilaisten taiteilijoiden kohtaamispiste, joka antoi mahdollisuuden jakaa ja saada vaikutteita.

Romantiikan ajan loppupuolella tsaarin hallitessa Venäjän suurruhtinaskuntaa Tšaikovskin ja viiden merkittävän säveltäjän polut kohtasivat: Modest Musorgski, Nikolai Rimski-Korsakov, Mili Balakirev, César Cui ja Aleksandr Borodin vaikuttivat samaan aikaan taidekentällä muodostaen Viiden ryhmäksi kutsutun viisikon. Ryhmää kutsuttiin myös nuorvenäläiseksi koulukunnaksi. Ryhmän tavoite oli luoda jäljittelemätöntä venäläistä musiikkia. Tšaikovski itse oli jo iäkäs ja hieman liian konservatiivinen ryhmän varsinaiseksi jäseneksi, mutta vuorovaikutus oli ilmeinen. Ryhmän musiikillinen anti on vaikuttanut myöhemmin moneen säveltäjään, joista yleensä mainitaan Sergei Prokofjeviin, Igor Stravinskiin ja Dmitri Šostakovitšiin. Tšaikovskiin vaikutti suuresti myös aiempien länsimaisten säveltäjien tuotannot.  

Joutsenlampi on Tšaikovski ensimmäinen baletti ja yksi kaikkien aikojen tunnetuimmista baleteista. Teoksen nykyinen koreografinen ilme pohjaa Marius Petipan ja Lev Ivanovin 1895 vuoden versioon, mutta toki siitä on tehty moderneja versioita. Mistä Joutsenlampi sitten kertoo ja miten kertomus liittyy tähän päivään ja hirvittävään sotaan?

Teoksessa on keskiössä tarina huijauksesta: Siegfried -niminen prinssi kohtaa ilkeän Rothbart velhon, joka taikoo kauniit neidot joutseniksi. Neidoilla on luonnollisesti yksi hetki, jolloin he pääsevät aina toviksi takaisin ihmiseksi ja tämä tapahtuu tarinassa vain öisin. Taika on luonnollisesti mahdollista purkaa ja neito vapauttaa, mutta tämä tarkoittaa lupausta rakastaa neitoa ikuisesti. Prinssi kohtaa joustenparven lammen rannalla, missä joutsenet kokevat metamorfoosin muuttuen neidoiksi. Siegfried luonnollisesti rakastuu yhteen neidoista, Odetteen, ja näin lupaus pelastuksesta syntyy.  

Tästä ilkeä velho Rothbart suuttuu, koska hän ei pidä asian käänteestä ja suunnittelee huijauksen oman tyttärensä avulla, joka on aivan Odetten näköinen – tämän tyttären nimi on Odile. Prinssi lankeaa ansaan ja kosii tätä väärää neitoa, jolloin oikea rakkauden kohde ajautuu kuolemaan, mihin prinssi häntä seuraa huomattuaan virheensä. Tämä rakkaudenosoitus tappaa sankarin, mutta samalla kuolee myös ilkeä velho ja näin taika raukeaa, jolloin muut neidot pääsevät vapauteen. Baletissa on myös yksi tanssimisen mestarinnäyte: 32 fouettéta, joka suoritetaan yhdellä jalalla kääntyen samalla toisen ottaessa vauhtia.

Tarinan peruasetelmasta: huijauksesta, oikean korvaamisesta väärällä, on Novaja Gazetan kansikuvassa kyse. Nyt tätä kirjoitettaessa sodan riehuessa pahimmillaan, jää nähtäväksi tehoaako venäläisiin heidän oman taitteensa voima herättämään kansakunta valehtelun ja huijaamisen ikeestä.

Jälkikirjoitus 28.3.2022 tuli tieto, että Novaja Gazeta lopetetaan.

https://www.hs.fi/ulkomaat/art-2000008712770.html

Lisätietoa:

Teoksen yhtenäistetty nimike: [Lebedinoje ozero, op20]

1875-1876. Balettimusiikkia orkesterille. ČW12, Joutsenlampi. Le lac des cygnes. Schwanensee. Swan lake. Лебединое озеро

 

Tšaikovskin nimen litterointia helpottamaan ja teosluettelo:

https://www.musiikkikirjastot.fi/wp-content/uploads/2016/11/Tsaikovski.pdf

 

Teosluetteloita  auttamaan eri säveltäjien teosten löytymisessä:

Säveltäjien teosluetteloita kirjastojen tapaan

 

Muuta lisälukemista:

29. Man or Myth? The Retrieval of the True Chaikovsky". Freedom From Violence and Lies: Essays on Russian Poetry and Music by Simon Karlinsky, edited by Robert P. Hughes, Richard Taruskin and Thomas A. Koster, Boston, USA: Academic Studies Press, 2017, pp. 339-345. https://doi.org/10.1515/9781618116765-030

 https://www.degruyter.com/document/doi/10.1515/9781618116765-030/html

 

Wiley, R. (2009-07-30). Tchaikovsky. : Oxford University Press. Retrieved 17 Mar. 2022, from https://oxford.universitypressscholarship.com/view/10.1093/acprof:oso/9780195368925.001.0001/acprof-9780195368925.

 

Musiikin tiedonhakemisen avuksi:

https://uniarts.finna.fi/Content/help-music

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Jocelyn Pook - matkalla toisenlaiseen

 

 

Helmikuussa 1960 syntynyt englantilainen Jocelyn Pook on mielestäni yksi merkittävimmistä 1990-luvun loppupuolen ja 2000-luvun alkupuolen säveltäjistä, tai ainakin yksi omaperäisimmistä. Itselläni Jocelyn Pookin musiikki aiheuttaa suuria väristyksiä ja mielikuvia: sieluni mannerlaatat suorastaan liikkuvat. Pookin musiikki liikkuu kiinnostavissa sävellajeissa ja eroaa valtavirran suosimista nuottien satsiantimista melkoisesti, mutta kuka sitten on Jocelyn Pook?

 

Jocelyn Pookista Wise Music Classical -sivustolla

Jocelyn Pook valmistui vuonna 1983 Lontoolaisesta Guildhall School of Music and Drama -opinahjosta, missä hän opiskeli alttoviulunsoittoa David Takenon ja Carola Grindean johdolla. Hän on taidemusiikin ohella kulkenut toinen korva populaarimusiikin, tai sanoisinko populaarimman musiikin maailmassa, joten yhteistyötä on tapahtunut sellaisten nimien kuin Massive Attack, Peter Gabriel, PJ Harvey, tai elokuvan puolella Stanley Kubrick ja Martin Scorcese kanssa. Pook on myös säveltänyt musiikkia lukemattomiin TV-sarjoihin ja näistä hän on myös saanut ansaittua tunnustusta osakseen. Pook konsertoi ja esittää musiikkiaan The Jocelyn Pook Ensemble yhtyeen kanssa. Musiikissa kaikuu tunnelmia menneiltä vuosisadoilta - jotain muinaista äänikudosta, greogriaanisten laulujen kaikujen kaltaista, ääniä musiikin matkasta myöhemmälle keskiajalle ja sieltä kohti modernia: vuosisadat kääriytyvät nuottien helmoihin vieden kuulijan kummalliselle matkalle johonkin toiseen.

 

Jocelyn Pookin kotisivut sekä hänen uusin teoksensa Drawing Life: Remembering Terezin.

 

Pook on hämmästyttävän, ellei peräti hengästyttävän, monipuolinen säveltäjä, joka on myös ehtinyt ottaa poliittisesti kantaa niin ihmisoikeuksiin kuin ihmisten kohtaamiin mielenterveysongelmiin modernissa 2000-luvun maailmassa. Hänen uusimmassa Remebering Terezin teoksessa otetaan kantaa Terezinin juutalaisgheton keskitysleireihin siirrettyjen lapsien kohtaloihin. Kriitikot ovat myös ylistäneet hänen BBC Concert Orchestran ja laulaja Melanie Pappenheimin yhteistyössä esittämää Hearing Voices -teosta, joka sai ensi-iltansa The Queen Elizabeth Hallissa 2012. Vuonna 2015 teoksesta työstettiin kamariorkesterille sopiva teos, jota on sittemmin esitetty Tête à Tête ooppera festivaaleilla sekä muutamassa muussa yhteydessä. Vuonna 2017 Pookin säveltämä Adam -teos esitettiin Skotlannin kansallisteatterissa kansainvälisen 120 päisen transsukupuolisista koostuvan kuoron säestämänä, joten rajoja ja tunnelmia on rikottu ja uusia synnytetty.

 

Jocelyn Pook Discogissa

Jocelyn Pook Wikipediassa

Ei siis ihme, jos Pookin ansioluettelolla alkaa olla mittaa. Itse löysin hänen Stanley Kubrickin Eyes Wide Shut -elokuvan hienon bakkanaalisen messun rituaalikuvauksen musiikin myötä, mikä tietysti kutkutti uskontotieteilijän mieltäni. Itse ajattelen, että jollain syvällisellä tapaa Pookin musiikin melankoliset ja erikoiset sävelet liikkeineen asettuvat kuvaamaan aikamme syvätasoisia ilmiöitä koronan pinnan alla, biodiversiteetin tuhoutumisen ja väestöräjähdyksen varjoissa.  Pook tuntuu säveltäjänä seisovan hämärän rajalla tarjoten kuulijalle turvallisen, mutta oudon, siirtymän niin valoon kuin pimeyteen. Pook ottaa taiteellaan kantaa eikä vieroksu pelottavia ja epäturvallisia tiloja ja maailmoita, koska aidoimmillaan taiteen on kyettävä kuvaamaan maailmaa niin kuin se on.

 

Jocelyn Pookin The Masked Ball StanleyKubrickin elokuvassa Eyes Wide Shut

Maailmaa, missä Shakespearen, Franz Kafkan, Kurt Vonnegutin, Picasson, Banksyn ja Norman Mailerin kaltaiset näkijät kertovat taiteellaan ilmiöistä kieltämättä niitä, koska ihmisen historian sydän on musta, tai valkoinen, riippuen tarkastelun näkökulmasta – siitä avaimenreiästä mistä niitä katsotaan. Toiselle Sibelius on nationalistinen kansallismielisyyden monumentti, toiselle Valse Tristen kokija ja näkijä, suuri säveltäjä. Ei ole yhtä Sibeliusta, ei yhtä Picassoa, ei yhtä Shakespearea, vaan näkökulmia ja tunteita, siis ajatuksia heidän töistään­  - ajatuksia,  jotka keskustelevat, leimaavat, pilkkaavat, ihailevat, liikuttuvat ja nauravat. Sitä on taide: ilmaisun vapautta, koska asioista on voitava tehdä pilaa, huumoria, naurua, itkua, tanssia ja ääntä, sillä jos suljemme Adolfit, Stalinit ja muut ihmishirviöt pois taiteen käsittelystä, pois kollektiivisesta tunteiden maailmasta, niin on varmaa, että ne pompsahtavat kuin vieteriukot helvetistä takaisin peleihin. Sama pätee pehmoisempiin ilmiöihin, kuten pornografiaan, Barbiin, Marilyniin, silikonitisseihin ja Keniin. Ja juuri tästä ikuisen hyvän ja pahan noidankehästä Pook viestittää kaapaten kuulijan matkalle toisenlaiseuteen, outouteen. Ei ole näyttelijä, jos ei hallitse erilaisten roolien ja tunteiden skaalaa; ei ole runoilija, jos jättää ikävät ja kipeät asiat sivuun; ei ole taidemaalari, jos maalaa vain iloa ja rakkautta; ei ole kirjailija, jos kirjoittaa vain kivoista asioita. Tottakai hyvä, mukava ja menestyminen ovat kaikkiaan kelpoja ja hyveellisiä pyrkimyksiä, mutta kummallisesti ihmiselon ja maailman luonteesta johtuen tikapuiden puolat sinne on monesti veistetty ikävillä asioilla. Pumpuli-ihmiset ovat sellaisia, jotka pyrkivät kieltämään ikävän, leijumaan kohti transsendenssiä, jotain piikitöntä ajattelun ykseyttä; teräsvillaihmiset niitä, jotka pyrkivät hankamaan ruosteen asioiden pinnasta nähdäkseen pintaa syvemmälle. Jocelyn Pook kuuluu jälkimmäiseen isojen näkijöiden joukkoon.

 

Jocelyn Pookin albumit

Palkinnot:

 

BAFTA Best Original Score for King Charles III (2018)

PRS New Music Biennial Winning Composer for Anxiety Fanfare (2017)

British Composer Award (Stage Works, 2012) for DESH

Special Mention of the Jury, Karlovy Vary Film Festival (Best Music, 2011) for Room 304

Olivier Award (Best Music and Sound Design, 2008) for St Joan

ASCAP Award for Brick Lane 2008

BAFTA TV Award nomination (Best Original TV Music, 2006) for The Government Inspector

Classical BRIT Award nomination (Soundtrack Composer, 2005) for The Merchant of Venice

British Composer Award (Multi-Media, 2003) for Speaking in Tunes

ASCAP Award for Eyes Wide Shut 1999

CFCA Award nomination (Best Original Score, 2000) for Eyes Wide Shut

Golden Globe nomination (Best Original Score – Motion Picture, 2000) for Eyes Wide Shut

OFCS Award nomination (Best Original Score, 2000) for Eyes Wide Shut