Hallittua kaaoksen jäsentämistä

Maanantaiaamun kuppi höyryävää kahvia, välkkyvä tietokoneenruutu ja viikonlopun jälkeen virkeä mieli. Mitä kirjastonhoitajan työpäivään yleensä kuuluu, mitä kaikkea se sisältää vai voidaanko enää puhua yleistävästi kirjastonhoitajan työpäivän yhtäläisyyksistä? Onhan toimenkuvia kovin erilaisia organisaatioista ja työpaikoista riippuen.

Omassa toimessani on ytimessä musiikki ja niinpä puhutaan erikoiskirjastosta ja koska kehyksenä on koulu, niin myös määritelmä oppilaitoskirjasto on hyvin kuvaava.  Erikoiskirjastoja ja oppilaitoskirjastoja on lisäksi eri tyyppisiä  ja –tasoisia: näistä tieteelliset kirjastot ovat siellä vaatimustason kärkipäässä. Voidaan sanoa, että vaatimustaso on suhteessa asiakaskuntaan ja sen tarpeisiin. Toki on olemassa jotain hyvin erikoisia ja erityisosaamista vaativia kirjastoja esimerkiksi museo- ja yritysmaailmoissa, missä voi myös olla hyvin korkea palvelu ja osaamisprofiili vaikka yhtenäistä asiakaskuntaa ei ole välttämättä ole kovinkaan paljoa. 

Aloittaessani Lahden konservatorion kirjastossa löytyi varastosta yhä vanha paperikortisto, joka on toki vieläkin tallessa. Kiinnostavaa oli se, että muutama opetushenkilöstöön kuuluva halusi vielä käyttää vanhaa kortistoa. Olin itse marinoinut omia aivojani jo vuosia tietokoneen ruudun loisteessa ja olin tuolloin, ehkä syystä, hieman hämmentynyt. Muistissani oli kyllä lapsuuden kirjasto ja suuri valokuvauskone, joka leimasi jokaisen lainan virkailijan tarkassa valvonnassa ja muistin myös vanhat Lahden kaupunginkirjaston paperikortistot, joiden avulla etsin LP-levyjä ja kirjoja. Mutta siitä on jo aikaa.

Konservatorion kirjaston sisätiloissa oli muutenkin ällistyttävän vähän mitään merkintöjä siitä mistä mitäkin löytää ja niinpä jouduin ensin sinkoilemaan summamutikassa hyllyjen välissä. Ei mennyt kovin pitkää aikaa kun ryhdyin tekemään näkyvämpiä sijaintipaikkojen merkintöjä: kirjastossa oli mitä ilmeisimmin ollut tapana, että asiakas esittää asiansa ja kirjastonhoitaja noutaa asiakkaan toivoman nuotin. Tietokanta löytyi, mutta mitään asiakaspäätettä tai omaehtoista selailua ei ollut mahdollista tuolloin tarjota. Eikä sellaisia osattu odottaa, mikä minusta oli kummallista. Olihan kirjastoissa ollut tietokonetekniikan läpimurros jo aikoja sitten. Käytössä ollut tietokanta oli tallennettu pöytäni alla raksuttavaan työasemaan ja meni jonkin aikaa kun saimme sen parempaan talteen palvelimelle. Jos kone olisi kaatunut, niin kuin myöhemmin kävi, olisi ollut mahdollisuus sille, että edeltäjieni vuosien työ olisi yksinkertaisesti kadonnut.

Se mitä kirjastonhoitaja tekee tietokoneen ruudun välkkeessä näyttää myös olevan kiinnostava mysteeri. Käsite tietokanta tai kirjastojärjestelmä, ei välttämättä kerro kaikille juuri mitään. Kirjastonhoitaja, työpaikkansa tasosta riippuen, luetteloi ja pitää yllä aineistotietokantaa, siis tietoja siitä mitä kaikkea kirjastossa on. Tietokannan sisältämä aineisto voi nykyään olla hyvin monimuotoista ja viitata myös muihin lähteisiin kuin kirjoihin tai äänitteisiin, kuten esimerkiksi muihin aineistotietokantoihin ja sisältää erilaisia viitteitä ja linkkejä.  Kaiken tämän takana on kuitenkin asiakas eli pyrkimys tarjota tietoa ja aineistoja parhaalla mahdollisella tavalla ja vielä mahdollisimman nopeasti. 

Isommissa kirjastoissa töitä on jaettu siten, että tietokanta- ja luettelointityö  ei näy ulospäin vaan tapahtuu takahuoneessa. Monilla on silti pinttynyt käsitys, että kirjat, nuotit ja aineisto ovat hyllyssä ja niitä lainataan, siinä kaikki. Ensinnäkään mikään ei siirry hyllyyn itsekseen, mikään tieto ei jäsenny tietokantaan tyhjästä ja niin edelleen. Monesti tiedonkäsittely on hyvin vaativaa työtä ja sen loppupäässä on tietoa ylös louhiva asiakas, siksi ala on myös koulutustasoltaan vaativa ja merkittävä yhteiskunnan informaatiotarjoajana. Ilman informaatiota ei ole innovaatiota.   

Tietoa haetaan hyvin monista eri lähtökohdista ja motiiveista käsin niinpä reittejä tiedon äärelle on myös erilaisia. Siksi on selvää, että kirjastonhoitajan työkalun, tietokannan, luettelointipohjassa on paljon erilaista ja eri tavoin jäsenneltyä tietoa. Tässä kohdassa hahmottuu se miksi tietokone on sitä vanhaa paperikortistoa parempi: se on nopeampi, helpommin muuteltava, aktiivisesti yhteyksissä maailmaan ja sen tietoon päästään hakemalla käsiksi eri tavoin ja eri kohtien kautta.

Tästä seuraa myös vaatimukset yhteneväisyydelle: luettelointityö pitää tehdä tiettyjen standardien puitteissa, muuten joka kirjastossa olisi täysin eritavoin jäsennelty aineisto. Kirjastonhoitajien kokoontumisajot voisivat olla sangen mielenkiintoiset, jos näin olisi. Mikäli epäjärjestys olisi prosessissa hallitseva, muodostuisi järjestelmällisestä tiedonhausta kaaos ja katastrofi. Kirjastonhoitaja on siis asioista loogisesti järjestelemään pyrkivä tapaus ja nykyisin kirjaston tietokanta on se työkalu jolla kyseistä operaatiota suoritetaan. Kirjoitan jatkossa enemmän musiikin tiedonhaun problematiikasta ja tiedon maailmasta eli johdatelkoon tämä teksti tietä konservatorion historiasta 2000-luvulle ja alan kipupisteisiin kuin myös valopilkkuihin.

Alottaessani konservatorion tietokanta oli melkoisen villi, lähempänä epäjärjestystä kuin järjestystä, johtuen monesta eri seikasta. Asiaa tutkittuani oli selvä, että minun oli jotenkin ryhdyttävä yhdenmukaistamaan luettelointityötä, koska aineistoa oli paljon, ei työ olisi mitenkään nopeasti ohitse. 

Valitsin strategiaksi sen, että asiakas nostaa lainatessaan esille tärkeimmät aineistot ja niiden palautuessa otin ne sivuun, tarkistin luetteloinnin ja teen näin yhä vieläkin. Sen jälkeen merkitsen sijaintipaikka tarralla niteen ja jatkossa se toimii myös minulle merkkinä, että kyseisen nuotin osalta perustyö oli tehty. Toki samalla haarukoin kokoelmaa ylös loogisesti eri tavoin, mutta näin oli hyvä lähteä liikkeelle. Asioiden edetessä uskalsin rohkeammin alkaa muokkaamaan luettelointipohjia ja asiasanoituksia kuntoon suoraan tietokantaan, näkemättä fyysistä teosta.  Lopuksi, juuri nyt, olen aloittanut yhtenäistettyjen nimekkeiden viennit luettelointipohjiin. Sain vihdoin myös syksyllä tietokannan auki netinkautta selailtavaksi ja sen parissa työ jatkuu.  

Blogini ensimmäiseen, historiaa käsittelevään osioon liittyy se, että lainattavassa aineistossa oli runsaasti todella vanhoja nuotteja. Vanhin yhä hyllyssä, asiakkaan lainattavissa oleva, nuotti oli 1700-luvulta, joten samalla päätin erottaa sivuun kaiken vanhan aineiston. Lehtori Outi Leppäsen avustuksella perkasimme noin 2000 niteen verran aineistoa sivuun ja näistä muodostui kirjaston ”Viipurin aikaiset partituurit ja muut” –historiallinen kokoelma. Teen sen luettelointityötä aina ehtiessäni eteenpäin.  Kriteeriksi nuotin historialliseen kokoelmaan siirtämiselle asetimme noin sadan vuoden iän ja signeeraukset sekä muut erikoisuudet nuotissa. Samalla huomasimme, että aineistoa oli myös paljon ajan kuluessa jäänyt maailmalle. 

Samalla kirjastoon tulvii sisälle lahjoitusnuotteja ja museoaineistomme suhteen asetimme kriteeriksi sen, että se on Viipurin musiikkiopistoon liittyvää, siis miksikään musiikin yleismuseoksi konservatorion kirjasto ei valitettavasti voi ryhtyä: koulun tehtävä on opettaa ja viedä kirjastoa nykyajan kärkeen eikä toimia museona. Valitettavasti tilanne vanhojen musiikkiaineistojen suhteen on se, että niille ei oikein ole ottajia eikä varastokirjastoa. Erilaisia projekteja on, mutta kansallisesti yhteneväinen musiikin varastokirjasto loistaa häpeällisesti poissaolollaan.  

Varastokirjasto Vaariin on luetteloitu jonkin verran musiikkia, mutta mielestäni aika marginaalisesti:

https://vaari.linneanet.fi/cgi-bin/Pwebrecon.cgi?LANGUAGE=Finnish&DB=local&PAGE=First

Historia bibliotheca

Lokakuun vihmoessa ulkona resonoi ja värähtelee soitto Lahden konservatorion asuttamassa vanhassa Lahden konserttitalossa: laulua, rummutusta ja välillä saapuu täysi hiljaisuus; kunnes hetken kuluttua jostain kuuluu uudestaan ääniä. Nykyisin pelkästään konservatorion asuttama rakennus seisoo harmaana, remonttia odottaen,  Lahden linja-autoasemaa vastapäätä Sibeliuksenkadulla. Se on nähnyt ympärillään kaupungin rakentuvan ja muuttuvan yli puolen vuosisadan ajan ja toiminut kehtona hyvin monelaiselle toiminnalle ja projektille. 

Lahden konserttitalo alkuvuosinaan 1950-luvulla

Talon uumenissa erilaiset äänet sekoittuvat omaksi sinfoniakseen, joka siirtyy yhteiskakofoniasta hetkellisesti tunnistettaviin melodioihin, kadotakseen taas soiton mereen. Talolla on selvästi omat rytminsä, jonka mukaan pääsemiseen on mennyt aikaa, vuosia aikaa. On vanhuksia laulamassa ja pikkulapsia musiikkileikkikoulussa sekä kaikkea siltä väliltä.  

Eikä ihme, koska musiikin maailma on hyvin moniulotteinen ja koostuu soittotaidosta, soittimista, säveltämisestä, sävellyksistä aina niiden opettamiseen ja tietotaidon jakamiseen. Asioita joiden toisella reunalla on painettujen sävellysten eli nuottien hallinta, käyttäminen ja niihin liittyvät lukemattomat asiat.

Lahden konservatorion ja Lahden amk:n musiikinlaitoksen yhteinen Lahden Nuori Sinfonia -orkesteri Helsingin Musiikkitalossa 2012

Orkesteri Viipurin ajoilta.

 

Kirjasto on sijainnut eri puolilla taloa ja nykyisin sen valtakunta on talon alakerroksessa.  Kirjaston kokoelmat ovat pääosin nuottiaineistoja, joita on yli 20 000 nidettä ja yli 15 000 nimekettä. Erilaiset luvut tarkoittavat että samaa nimekettä voi olla useampi nuotti ja tämä on sitä kirjastomaailman jargonia, jota jatkossa pyrin avaamaan ja selkiyttämään.  

Kirjastomaailman kartalla tämä on erikoiskirjasto, jonka aineistojen sisältöön tulee kiinnostava lisämauste Viipurin musiikkiopiston niin aineellisesta kuin henkisestäkin perinnöstä. Vanhimmat nuottimme ovat 1700-luvulta ja kokoelmassa on runsaasti varhaisia ensipainoksia klassikoista ja myös erilaisia käsikirjoituksia. 

 

Lahden historiallisella museolla on parhaillaan Viipuri aiheinen näyttely: Viipuri Mon amour, joka  myös sivuaa koulumme historiaa ja kirjaston aineistoja. Siispä lienee perusteltua aloittaa tämä blogi historiallisella katsauksella ennen siirtymistä musiikkikirjaston arjen ilmiöihin. 

Koulun historiaa voi katsella useasta eri näkökulmasta: esimerkiksi rehtoreiden silmin, evakkojen silmin, opettajien kautta, oppilaiden kertomana tai vaikka kouluantropologian keinoin. Itse  pureudun  kirjaston- ja nuotiston kautta musiikin maailman ilmiöihin ja koulun olemukseen. Sinänsä yhtään oikeampaa tai virallisempaa näkökulmaa ei välttämättä ole vaan historian ja nykyhetken kokonaisuus koostuu useamman äänen yhteissoitosta ja niinpä lukijan vastuulla on määritellä totuuskysmykset auki niiden tulkinnasta, jos sellaista tarvitsee ylipäätään hakea. 

Kirjoittelin aikanaan kirjaston historia lyhyesti auki ja sama teksti löytyy myös konservatorion internet sivulta: 

1.  Viipurin Musiikkiopiston kirjaston historiaa Viipurista Lahteen

Viipuri (ruots. Viborg, ven. Вы́борг, Vyborg)[1] on ollut aikanaan erittäin merkittävä kauppapaikka ja samalla erilaisten kulttuurien kohtaamispaikka. Viipurin viralliseksi perustajaksi mainitaan Torkkeli Knuutinpoika, joka kolmannen ristiretken aikana vuonna 1293 pyrki uuden linnoituksen rakentamisen myötä suojaamaan Ruotsin valtakunnan itäisiä alueita entistä paremmin. Kuitenkin vasta Pähkinäsaaren rauhan myötä vuonna 1323 Viipurin alue ympäristöineen rauhoittui, ja Viipurista tuli osa Ruotsin valtakuntaa. Arkeologisissa kaivauksissa on linnan alueelta löydetty huomattavasti vanhempaa rakennuskantaa: paikka on ollut asuttu jo kauan. Sota ei kuitenkaan ollut ohitse ja Suuren Pohjansodan jälkeen vuonna 1721 Viipuri siirtyi Venäjän hallintaan ja koko Suomi seurasi perässä vuonna 1809. Tällöin muodostettiin Suomen suurruhtinaskunta, johon myös Viipuri kuului. Viipurin tunnettiin kosmopoliittisena kaupunkina, ja osin maineeseen lienee vaikuttanut kaupankäynti sekä Pietarin kaupungin läheisyys, missä vaikutti Venäjän keisarin hovi. Viipuri oli sananmukaisesti idän ja lännen kohtaamispaikka.

Ei siis ihme, että Viipurin kulttuurielämää pidettiin vilkkaana ja että kaupungin musiikkiperinteet ulottuivat aina keskiajalle asti. Torkkeli Knuutinpojan ja hänen seuraajiensa kerrotaan järjestäneen runsaasti pitoja linnan saleissa, joissa myös laulun ja soiton kerrotaan raikuneen. Viipurissa oli myös toimiva luostari ja kouluja, joissa annettiin musiikkiopetusta. Näiden aikojen tapahtumista on joitain tietoja kirjattu ylös ja niihin myös viittaavat Toivo Rasilainen ja Erkki Pullinen vuonna 1968 ilmestyneessä Viipurin musiikkiopisto – Lahden musiikkiopisto: 50 vuotta musiikin opetusta -kirjassaan. Heidän kirjansa lähdeteoksena käyttämä Jori Ilangon 6.9.1928 julkaisema Viipurin Musiikkiopisto  1918-1928 kirja[2] löytyi sattumalta vuonna 2009 nuotiston varastolaatikon pohjalta ja lienee ainoa säilynyt kappale: kirja on painettu Viipurin Kauppakirjapainossa 1928. Ensimmäisiä mainintoja musiikista on koulumestari Jaakko Bodebekin vuonna 1485 toimittama joka keskiviikkoinen messu Pyhänhengenveljesten killan tuvassa. Samassa kirjassa mainitaan Betlef Hunniuksen kiinnittäminen Viipurin tuomiokirkon urkuriksi.[3] 

 

Kuparipiirros Viipurista 1700-luvulta.

   

1700-luvulla Viipurissa tiedetään esitetyn konsertteja, teatterinäytäntöjä ja sotilasmusiikkia. Tultaessa 1800-luvulle valmistui vuonna 1823 Pyhän Annan linnoitusalueelle uusi teatteritalo, missä pidettiin konsertteja. Vuosi 1856 mainitaan erityisen merkittäväksi saksalaisen Richard Faltinin tultua Viipurin saksalaisen koulun musiikinopettajaksi. Hänen myötään Viipurin sekakuoro ja orkesteri saivat virallisesti alkunsa. Ensimmäinen virallinen sinfoniakonsertti pidettiin 1.2.1860, ja kaupungissa toimi myös ns. Spohrin soittokunta. Tästä voidaan päätellä, että koska kaupungissa oli jo näin mittavaa musiikkitoimintaa, on siellä ollut myös nuotteja käytössä, mutta mistään erillisestä nuottikirjastosta ei tässä yhteydessä ole vielä mainintaa. Nuotit ovat todennäköisesti olleet muusikoiden ja sovittujen vastuuhenkilöiden hoidossa.

 Spohrin -soittokunta

 

1870- luvun alkupuolella mainitaan kapellimestari Georg Schnéevoigtin isän Ernst Schnéevoigtin perustaneen pienen orkesterin. Vuonna 1895 perustettiin Viipurin Musiikin Ystävät[4] joka jatkoi perustetun orkesterin toimintaa 40 vuoden ajan. Ajan kuluessa kapellimestarit ja muusikot vaihtuivat, ja myös nuotisto lienee karttunut. Kaupungin musiikkielämään vaikuttaneista henkilöistä mainitaan mm. Armas Järnefelt, Leo Funtek, Ilmari Veneskoski, Eino Raitio, Boris Sirob (myöh. Sirpo: Sirob on palindromi sanasta Boris). Viipurissa vierailivat myös Teresa Carreno, Bronislaw Huberman, Jan Kubelik, Leopold Auer, Adelaide Andrejeva-Skilondz ja Ellen Gulbranson.[5]

Viipurin kamariorkesteri, jonka keskellä Boris Sirpo

Monrepos. Vasemmalla Boris Sirpo ja oikealla toinen ylärivissä on Andrej Rudnjev.

Vuonna 1918 perustettiin Viipurin Musiikkikoulu viulisti Boris Sirobin toimesta orkesterien soittajien kouluttamista varten. Koulu tarvitsi toimintansa tueksi runsaasti nuotteja, joita saatiin ostamalla ja lahjoituksina. Tietoja lahjoituksista on jonkin verran: vuonna 1932 venäläinen N. Tanejeva lahjoitti koululle säveltäjä ja valtioneuvos Alex Tanejevin sävellyskokoelman. Kokoelma sisälsi mm. Barodinin toisen sinfonian, Tshaikovskyn Manfred sinfonian partituurit, ja 27 pianoteosta, joiden joukossa oli mm. Stravinskin Petrushka. Useimmat teokset olivat myös varustettuja säveltäjien nimikirjoituksilla.[6]

Viipurin kamariorkesteri

Rouva Hanna Norring lahjoitti veljensä professori Filip Forsténin huomattavan arvokkaan nuottikokoelman: Professori Forstén oli vuodesta 1894 toiminut Wienin konservatorion laulunopettajana ja näin myös saanut hankittua monia merkittäviä nuotteja. Laulaja Anna Forstén ja Elsa Norring-Clever lahjoittivat myös nuottikokoelmansa koululle. Vuonna 1936 koulu sai paroni Alexander von Meyendorfilta nuottilahjoituksen, jonka kerrotaan sisältäneen arvokkaita orkesteripartituureja, joiden joukossa oli myös Franz Lisztin pianosävellyksen käsikirjoitus. Kyseistä Franz Lisztin käsikirjoitusta ei kuitenkaan toistaiseksi ole löydetty nuotiston luettelointityön yhteydessä.

Varsinaiseksi suurlahjoitukseksi mainitaan rouva Gerda Rothen ja konsuli F. Cleverin antamat nuotit, jotka käsittivät Elsa Norring-Cleverin ja Hanna Norringin laajoiksi mainitut musiikkikirjastot. Vuonna 1938 englantilainen William L. Reed luovutti koululle laajan pianosävellyskokoelman. Myös Viron silloinen sivistysrahasto lahjoitti toistasataa kappaletta käsittäneen nuotiston, joka sisälsi silloisen uusimman Virossa sävelletyn viulu, sello ja pianokirjallisuuden.[7]  

Sibelius ja Boris Sirpo Viipurin Kannaksenkadun koulun juhlasalissa.

Koulun ns. Lahden kaudella 1940-luvulta tähän päivään ovat nuotistoja, äänitteitä ja kirjoja lahjoittaneet mm. Sally Westerdahl, Erkki ja Juhani Palola, Felix Krohn, Else Fabritius, The Walter W. Naumburg Foundation, Andrei Rudney, Siiri Franssila-Tiainen, Dijonin konservatorion johtaja André Ameller, Irma Salmela-Suurpää, Tauno Marttinen, Toni Ronimus, Harri Puolanne, Maija Vähälä, Helga Häkkä, Olavi Pesonen, Magnus Ehnrooth, Siiri Franssila-Tiainen, Eino Salakka, Anna-Liisa Jussila, Sinikka Hyytiäinen-Kesävuori, Aimo Känkänen, Matti Rauhala, Esko Seppälä, Alli Virtavuoren perikunta, Heikki Keinonen, Marja Mehton perikunta ja Toivo Salovuori.

Repolankatu Viipurissa

Kuvattu historia etenee säveltäjien, opettajien ja muusikoiden johdattamana, mutta selvää jo tuolloin on ollut se, että hyvä nuotisto on tärkeä asia musiikkikoululle, eikä liene epäilystäkään, etteikö Viipurin musiikkikoulun nuotisto olisi ollut merkittävä laajemminkin suomalaiselle musiikkielämälle. Viipurin musiikkinuotiston kohtalo oli kuitenkin hiuskarvan varassa tuhoutua sodan alettua vuonna 1939.  Musiikkiopiston toiminta lakkasi ja koulun johtokunta, opettajat ja oppilaat kuten myös Viipurin muusikot hajaantuivat kukin omille teilleen. Viipurin Musiikkiopiston tiloissa ja käytävillä kerrotaan olleen kovin hiljaista ja siellä liikkui vain yksi henkilö: opiston pitkäaikainen vahtimestari Hulda Puustell.

 

Hulda Puustell

Hulda Puustell ymmärsi kuinka arvokkaasta nuottikokoelmasta oli kyse ja päätti pelastaa sen tuholta. Opiston oman kirjaston lisäksi koululla säilytettiin Musiikin Ystäväin yhdistyksen nuotistoa ja niinpä Hulda Puustellin pelastettavaksi jäi yli 10 000 huolellisesti luetteloitua nuottia. Sodan sytyttyä Puustell otti yhteyttä musiikkiopiston johtokunnassa toimineeseen Allan Ljungbergiin, joka ryhtyi avustamaan nuottien siirtämisessä. He saivat hankittua Viipurilaiselta sahalta viitisenkymmentä laatikkoa, joihin nuotit huolellisesti pakattiin. Opiston hyvä ystävä E. A Pinomaa toimi liikennetarkastajana ja järjesti käytettäväksi kokonaisen rautatievaunun. Rautatievaunu kuljetti nuotiston turvaan Ruotsin puolelle Haaparantaan, mistä ne sodan loputtua kuljetettiin ensin Pietarsaareen ja sieltä Lahteen.[8]

Kannaksenkadun kiinteistö Viipurissa

  

Opiston Lahteen jäämisen varmistuttua muuttui Viipurin Musiikkiopiston nimi vuonna 1965 Lahden Musiikkiopistoksi, vuonna 1977 Päijät-Hämeen konservatorioksi ja edelleen vuonna 2003 Lahden konservatorioksi.

Lahteen muuton jälkeenkin on kirjaston nuottikokoelma säilyttänyt vahvan siteen Viipurin ajan henkeen.  Useimmat nuotteja lainanneet ja niistä soittaneet eivät ole voineet olla huomaamatta vanhoja Wiipurin Musiikkiopiston leimoja.  Kirjaston nuotisto kaikessa mittavuudessaan on niin arvokas, että jos kuviteltaisiin kirjaston kokoelmien nollapisteestä uudelleen hankkimista, tuntuisi se aika mahdottomalta. 

Lahden kaudella kirjasto ja Hulda Puustell asettautuivat aluksi opiston toimitiloihin Rautatienkadun ja Harjukadun kulmassa. Sodan laannuttua hetkeksi innokkaimmat yrittivät paluuta Viipuriin ja sinne palasi myös Hulda Puustell. Kertomuksen viitteet eivät kerro kuinka paljon kirjastonaineistoa siirrettiin Viipuriin takaisin, mutta uuden sodan myötä Puustell kuitenkin palasi uudestaan Lahteen ja toimi Ylivahtimestarin vakanssilla eläkeikäänsä asti. Oletettavaa on, että uuden sodan jalkoihin ei jäänyt kovin paljoa kirjaston omaisuutta tosin opiston muut taloudelliset tappiot kiinteistöjen menetyksistä olivat kovat.[9]

2. Kirjastonhoitajina Viipurin Musiikkiopiston ns. Lahden kaudella ovat toimineet seuraavat henkilöt[10]:

Hulda Puustell

Irma Kaskinen                                1.11.1952-15.51957

Kyllikki Krohn

Helena Arola                                   1.11. 1970-31.8.1973

Helli Jalas                                       10.9.1973-15.6.1974

Ritva Väntönen                               10.11.1975-31.1.2003

Anne Brothell-Aalto                       3.10.1988-31.10.1989 (sij.)

Merja Hinkkanen                            22.1.1990-31.12.1990 (sij.)

Anne Riihelä -Uusitalo                   4.8.2003-31.7.2004   (sij.)

Jaakko Lind                                    1.8.2004-30.6.2006

Kreetta Lindroos                             18.2006-31.12.2007 (sij.)

Ari-Pekka Lauhakari                      14.1.2008-

3.  2000 -luku ja kirjaston uudet haasteet

Tultaessa 2000-luvulle kirjaston vanhan korttijärjestelmän oli aika jäädä historiaan ja kirjasto siirtyi tietokoneiden aikaan. Haaste oli suuri, koska kaikki aiemmin korteille luetteloitu työ piti tehdä uudestaan uuteen tietokantaan. Kirjastolle hankittiin PrettyLib -kirjastojärjestelmä ja se on yhä käytössä.  Aineiston luettelointityö jatkuu yhä ja museoaineistoista muodostettiin kaksi kokoelmaa:

1. Viipurin aikaiset partituurit ja muut (n. 2000 nimekettä)
2. Viipurin aikainen orkesterinuotisto (n. 500 nimekettä)

Musiikillisena asiantuntija-apuna projektissa on toiminut lehtori Outi Leppänen sekä musiikkikirjastomaailman ja musiikkimaailman asiantuntijat. Kirjaston haaste tulevalle vuosikymmenelle on vastata tietotekniikan mukanaan tuomiin haasteisiin; kehittää kirjaston kokoelmia, niin että ne pysyvät jatkossakin yhtenä Suomen laadukkaimmista klassisen musiikin nuotistoista. 

Käsikirjoituskokoelmien luetteloinnin ja identifioinnin ongelmaksi on muodostunut ajankäytöllinen haaste: kaikki käsinkirjoitetut nuottilöydöt on siirretty kokoelmaan käsikirjoituksina vaikka ne olisivat vain tuntemattomia kopioita. Näin mikään ei häviä ja niiden tarkempi tutkiminen etenee muiden töiden lomassa.

 

Kirjasto myös ottaa  edelleen lahjoituksia vastaan ja seuloo niistä kokoelmiinsa sopivat aineistot. Luetteloidut kirjastokokoelmat vuonna 2013 yli 15 000 nimikkeen ja yli 20 000 niteen laajuiset.

Keväällä 2013 kirjasto alkoi avautua ulospäin saatuaan tietokannan aineistohakukoneen internetin kautta selailtavaksi. Hakukoneelle annettiin nimeksi Felix, koulun toisen johtajan Felix Krohnin mukaan. Hulda Puustellin perintö elää koulun sisäisen tiedotteen Huldan nimessä.

Felix aineistohaku:

                            http://felix.concis.fi

 

Lähdeluettelo

Häyrynen, Antti. 2008. Taidetta tulosvastuulla. Lahden konservatorion tie Viipurista Lahteen. Lahden Musiikkiopisto Oy. Markprint.

Ilanko, Jori. 1928. Viipurin Musiikkiopisto  1918-1928. Viipurin musiikkiopisto. Viipurin kauppakirjapaino.

Kuula, Pentti. Viipurin Musiikin Ystävien orkesteri suomalaisen musiikin ja kansallisen identiteetin edistäjänä 1894-1918. Sibelis-Akatemia. Studia Musica 28. Hakapaino.

Rasilainen, T & Pullinen, E. 1968. Viipurin Musiikkiopisto - Lahden Musiikkiopisto: 50 vuotta musiikin opetusta. Lahden Musiikkiopisto. Lahden kirjapaino ja sanomalehti osakeyhtiö.

---

[1] ruots. Viborg, ven. Вы́борг, Vyborg.

[2] Ilanko, Jori 1928.

[3] Rasilainen & Pullinen 1968, 5-7.

[4] ruots. Viborgs Musik Vänner.

[5] Rasilainen & Pullinen 1968, 8-9.

[6] Rasilainen & Pullinen 1968, 83-84.

[7] Rasilainen & Pullinen 1968, 83-84.

[8] Rasilainen & Pullinen 1968, 108-109.

[9] Rasilainen & Pullinen 1968, 108-109.

[10] Frang, Anja 2008: Suullinen informaatio entiseltä koulun taloudenhoitajalta ja kanslian tiedoista.