Maanantaiaamun kuppi höyryävää
kahvia, välkkyvä tietokoneenruutu ja viikonlopun jälkeen virkeä mieli. Mitä
kirjastonhoitajan työpäivään yleensä kuuluu, mitä kaikkea se sisältää vai voidaanko enää puhua
yleistävästi kirjastonhoitajan työpäivän yhtäläisyyksistä? Onhan toimenkuvia kovin erilaisia organisaatioista ja työpaikoista riippuen.
Omassa toimessani on ytimessä musiikki ja niinpä puhutaan erikoiskirjastosta ja koska kehyksenä on koulu, niin myös määritelmä oppilaitoskirjasto on hyvin kuvaava. Erikoiskirjastoja ja oppilaitoskirjastoja on
lisäksi eri tyyppisiä ja –tasoisia:
näistä tieteelliset kirjastot ovat siellä vaatimustason kärkipäässä. Voidaan
sanoa, että vaatimustaso on suhteessa asiakaskuntaan ja sen tarpeisiin. Toki on
olemassa jotain hyvin erikoisia ja erityisosaamista vaativia kirjastoja
esimerkiksi museo- ja yritysmaailmoissa, missä voi myös olla hyvin korkea
palvelu ja osaamisprofiili vaikka yhtenäistä asiakaskuntaa ei ole välttämättä
ole kovinkaan paljoa.
Aloittaessani Lahden
konservatorion kirjastossa löytyi varastosta yhä vanha paperikortisto, joka on toki
vieläkin tallessa. Kiinnostavaa oli se, että muutama opetushenkilöstöön kuuluva
halusi vielä käyttää vanhaa kortistoa. Olin itse marinoinut omia aivojani jo
vuosia tietokoneen ruudun loisteessa ja olin tuolloin, ehkä syystä, hieman
hämmentynyt. Muistissani oli kyllä lapsuuden kirjasto ja suuri valokuvauskone,
joka leimasi jokaisen lainan virkailijan tarkassa valvonnassa ja muistin myös vanhat
Lahden kaupunginkirjaston paperikortistot, joiden avulla etsin LP-levyjä ja kirjoja.
Mutta siitä on jo aikaa.
Konservatorion kirjaston
sisätiloissa oli muutenkin ällistyttävän vähän mitään merkintöjä siitä mistä
mitäkin löytää ja niinpä jouduin ensin sinkoilemaan summamutikassa hyllyjen
välissä. Ei mennyt kovin pitkää aikaa kun ryhdyin tekemään näkyvämpiä sijaintipaikkojen
merkintöjä: kirjastossa oli mitä ilmeisimmin ollut tapana, että asiakas esittää
asiansa ja kirjastonhoitaja noutaa asiakkaan toivoman nuotin. Tietokanta
löytyi, mutta mitään asiakaspäätettä tai omaehtoista selailua ei ollut
mahdollista tuolloin tarjota. Eikä sellaisia osattu odottaa, mikä minusta oli
kummallista. Olihan kirjastoissa ollut tietokonetekniikan läpimurros jo aikoja
sitten. Käytössä ollut tietokanta oli tallennettu pöytäni alla raksuttavaan
työasemaan ja meni jonkin aikaa kun saimme sen parempaan talteen palvelimelle.
Jos kone olisi kaatunut, niin kuin myöhemmin kävi, olisi ollut mahdollisuus
sille, että edeltäjieni vuosien työ olisi yksinkertaisesti kadonnut.
Se mitä kirjastonhoitaja tekee
tietokoneen ruudun välkkeessä näyttää myös olevan kiinnostava mysteeri. Käsite tietokanta
tai kirjastojärjestelmä, ei välttämättä kerro kaikille juuri mitään. Kirjastonhoitaja,
työpaikkansa tasosta riippuen, luetteloi ja pitää yllä aineistotietokantaa,
siis tietoja siitä mitä kaikkea kirjastossa on. Tietokannan sisältämä aineisto
voi nykyään olla hyvin monimuotoista ja viitata myös muihin lähteisiin kuin
kirjoihin tai äänitteisiin, kuten esimerkiksi muihin aineistotietokantoihin ja
sisältää erilaisia viitteitä ja linkkejä. Kaiken tämän takana on kuitenkin asiakas eli pyrkimys
tarjota tietoa ja aineistoja parhaalla mahdollisella tavalla ja vielä
mahdollisimman nopeasti.
Isommissa kirjastoissa töitä on jaettu siten, että tietokanta- ja luettelointityö ei näy ulospäin vaan tapahtuu takahuoneessa. Monilla on silti pinttynyt käsitys, että kirjat, nuotit ja aineisto ovat hyllyssä ja niitä lainataan, siinä kaikki. Ensinnäkään mikään ei siirry hyllyyn itsekseen, mikään tieto ei jäsenny tietokantaan tyhjästä ja niin edelleen. Monesti tiedonkäsittely on hyvin vaativaa työtä ja sen loppupäässä on tietoa ylös louhiva asiakas, siksi ala on myös koulutustasoltaan vaativa ja merkittävä yhteiskunnan informaatiotarjoajana. Ilman informaatiota ei ole innovaatiota.
Tietoa haetaan hyvin
monista eri lähtökohdista ja motiiveista käsin niinpä reittejä tiedon äärelle on
myös erilaisia. Siksi on selvää, että kirjastonhoitajan työkalun, tietokannan,
luettelointipohjassa on paljon erilaista ja eri tavoin jäsenneltyä tietoa. Tässä
kohdassa hahmottuu se miksi tietokone on sitä vanhaa paperikortistoa parempi:
se on nopeampi, helpommin muuteltava, aktiivisesti yhteyksissä maailmaan ja sen
tietoon päästään hakemalla käsiksi eri tavoin ja eri kohtien kautta.
Tästä seuraa myös vaatimukset
yhteneväisyydelle: luettelointityö pitää tehdä tiettyjen standardien
puitteissa, muuten joka kirjastossa olisi täysin eritavoin jäsennelty aineisto.
Kirjastonhoitajien kokoontumisajot voisivat olla sangen mielenkiintoiset, jos
näin olisi. Mikäli epäjärjestys olisi prosessissa hallitseva, muodostuisi
järjestelmällisestä tiedonhausta kaaos ja katastrofi. Kirjastonhoitaja on siis
asioista loogisesti järjestelemään pyrkivä tapaus ja nykyisin kirjaston tietokanta
on se työkalu jolla kyseistä operaatiota suoritetaan. Kirjoitan jatkossa enemmän musiikin tiedonhaun problematiikasta ja tiedon maailmasta eli johdatelkoon tämä teksti tietä konservatorion historiasta 2000-luvulle ja alan kipupisteisiin kuin myös valopilkkuihin.
Alottaessani konservatorion
tietokanta oli melkoisen villi, lähempänä epäjärjestystä kuin järjestystä,
johtuen monesta eri seikasta. Asiaa tutkittuani oli selvä, että minun oli
jotenkin ryhdyttävä yhdenmukaistamaan luettelointityötä, koska aineistoa oli
paljon, ei työ olisi mitenkään nopeasti ohitse.
Valitsin strategiaksi sen, että
asiakas nostaa lainatessaan esille tärkeimmät aineistot ja niiden palautuessa
otin ne sivuun, tarkistin luetteloinnin ja teen näin yhä vieläkin. Sen jälkeen
merkitsen sijaintipaikka tarralla niteen ja jatkossa se toimii myös minulle
merkkinä, että kyseisen nuotin osalta perustyö oli tehty. Toki samalla haarukoin
kokoelmaa ylös loogisesti eri tavoin, mutta näin oli hyvä lähteä liikkeelle. Asioiden
edetessä uskalsin rohkeammin alkaa muokkaamaan luettelointipohjia ja
asiasanoituksia kuntoon suoraan tietokantaan, näkemättä fyysistä teosta. Lopuksi, juuri nyt, olen aloittanut
yhtenäistettyjen nimekkeiden viennit luettelointipohjiin. Sain vihdoin myös syksyllä
tietokannan auki netinkautta selailtavaksi ja sen parissa työ jatkuu.
Blogini ensimmäiseen, historiaa
käsittelevään osioon liittyy se, että lainattavassa aineistossa oli runsaasti
todella vanhoja nuotteja. Vanhin yhä hyllyssä, asiakkaan lainattavissa oleva, nuotti oli
1700-luvulta, joten samalla päätin erottaa sivuun kaiken vanhan aineiston. Lehtori
Outi Leppäsen avustuksella perkasimme noin 2000 niteen verran aineistoa sivuun
ja näistä muodostui kirjaston ”Viipurin aikaiset partituurit ja muut” –historiallinen
kokoelma. Teen sen luettelointityötä aina ehtiessäni eteenpäin. Kriteeriksi nuotin historialliseen kokoelmaan siirtämiselle asetimme noin sadan vuoden iän ja signeeraukset sekä muut erikoisuudet nuotissa. Samalla
huomasimme, että aineistoa oli myös paljon ajan kuluessa jäänyt maailmalle.
Samalla kirjastoon tulvii
sisälle lahjoitusnuotteja ja museoaineistomme suhteen asetimme kriteeriksi sen,
että se on Viipurin musiikkiopistoon liittyvää, siis miksikään musiikin
yleismuseoksi konservatorion kirjasto ei valitettavasti voi ryhtyä: koulun
tehtävä on opettaa ja viedä kirjastoa nykyajan kärkeen eikä toimia museona. Valitettavasti
tilanne vanhojen musiikkiaineistojen suhteen on se, että niille ei oikein ole
ottajia eikä varastokirjastoa. Erilaisia projekteja on, mutta kansallisesti
yhteneväinen musiikin varastokirjasto loistaa häpeällisesti poissaolollaan.
Varastokirjasto Vaariin on
luetteloitu jonkin verran musiikkia, mutta mielestäni aika marginaalisesti:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti