perjantai 20. helmikuuta 2015

Musiikkia etsimässä





Musiikki, mitä kaikkea se on ja mitä se ei ole: onko mikä tahansa ihmisen tuottama ääni musiikkia ja miten se tulisi määritellä? Mielestäni musiikki täytyy kuitenkin voida jotenkin erottaa äänistä? Wikipedia ilmoittaa, että musiikille ei ole yksiselitteistä määritelmää ja antaa käsitteelle hyvin laajan sisällön:

”Musiikille ei ole olemassa yksiselitteistä määritelmää. Mikä tahansa ääni voi olla musiikkia jos äänen tuottaja on sen sellaiseksi tarkoittanut tai kuulija sen sellaiseksi mieltää. Myös hiljaisuus voidaan tulkita tai tarkoittaa musiikiksi.”

Näin laajasta määritelmästä seuraa opetusmaailmassa kysymys: onko mitenkään mahdollista tavoittaa koko asiaa yhdessä koulussa? Miten sitten musiikki ylipäätään pitäisi määritellä, jos haettaisiin suppeampaa määritelmää? Omasta mielestäni se on jotain mikä ei ole pysähtynyt ajassa, se on jotain mikä uudistaa itseään koko ajan, se on jotain jonka toisella reunalla olevaa ei toisella reunalla oleva tavoita. Se on jotain jonka kautta saadaan nautintoa, julistetaan yhteisölliset rituaalit, pönkitetään ideologiat ja ennen kaikkea jonka kautta esitetään omaa sivistystä. Kaikki tuo on myös mahdollista kutistaa paperille viivoiksi ja mustetäpliksi: nuoteiksi.  

Musiikkikirjasto tai nuotisto on kuin tiivistetty taidevarasto, minkä taulut, patsaat ja muut soitetaan näkyviksi: sävellys on näkymätön taideteos, joka nähdään mielikuvituksen kautta, siis aistinvaraisesti muuten kuin silmillä näkemällä. Musiikki on korvataidetta, joka tosin joskus saattaa jäädä korvaan matona rokkaamaan. Kulttuurimme on kuitenkin mielestäni koko ajan liukumassa enemmän näköaistin maaperälle.  Katsomme ehkä mieluummin ensin videon kuin kuuntelemme kappaleen: parasta on eniten klikattu, siis nähty. 

Kuitenkin korvataiteen koulumaailmassa joudutaan ruotimaan sitä mille korkeudelle tämä opetuskohteena oleva musiikin ”taulu” kiinnitetään: miten siis vetää opettamisen kehykset ja mitä näihin kehyksiin laitetaan? Nimittäin kaikkea kun ei voi tehdä yhdellä seinällä, yhdessä huoneessa tai edes yhdessä talossa: musiikin määritelmä on niin väljä, että se ei kerta kaikkiaan sovi mihinkään kehyksiin.  Siitä seuraa selkeästi se, että sitä lähestyttäessä ja paketoitaessa opetuksen kuoriin tai kirjastoon nuoteiksi, vaaditaan selvää strategiaa.

Mikäli strategiaa ei ole, niin koulusta, kuten koulun kirjastostakin tulee sekalainen viihdytyskokoelma, jonkinlainen maailman populaariviihteen valtamerellä ilman purjeita seilaava vene. Mikä neuvoksi? Mistä keskustella ja kuka puhuu kenelle ja mitä? Missä on suositukset, missä normit, missä purje, ankkurista puhumattakaan?

Miten myydä itseään, olla samalla maksimaalisesti klikattavissa ja suojella korvataidetta näkömaailman, tai koko viihdemaailman hälyääniltä. Kirjoitan metaforisesti. Myönnetään. 
 
Miten erikoistua, kannattaako erikoistua ja mitä siitä seuraa? Pitääkö tarjota kaikelle kaikkea, kuka määrittelee, kuka vertailee, siis kuka kehittää? Olemmeko liikkuneet toisten työsuoritusten arvioinnissa myös hetken näköhavainnon tulkinnan orjiksi, osaammeko katsoa tarjontaa asiantuntijan silmin? Olemmeko enää lainkaan asiantuntijoita: onko asiantuntijuuden kasvattaminen enää hyve vai ihan joku muu seikka?

Uskallammeko olla kriittisiä vai onko taantuma syönyt nekin hampaat: voimmeko olla kriittisiä niin, että saamme kuitenkin hyvät siemenet kylvettyä. Elämmekö todellisuudessa vai mielikuvitusmaailmassa jolloin voidaan kysyä syntyykö myös tulevaisuuden musiikki todellisuudessa vai mielikuvitusmaailmassa, jolloin seuraa kysymys mitä se käsittelee? Kaikki maailman musiikki on kuitenkin ollut aikanaan aikansa lapsi. Mikä on aikamme kuva ja mitä siitä syntyy? Voisimmeko löytää kirjastoja ja nuotistoja analysoimalla kuvan siitä mitä on esimerkiksi viimeisen kymmenen vuoden aikana lainattu ja soitettu: saisimmeko siitä jonkinlaisen kuvan aikamme musiikista?  

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti