Syyslukukausi on edennyt huimaa
vauhtia ja yhtä nopeasti on vanhan konserttitalon päälle noussut uusi rakennus,
joka ei mielestäni näytä mitenkään pahalle, päinvastoin. Tuntuu kuin koko
kortteli olisi heräämässä henkiin. Se, mikä myös samalla lähestyy, on kirjaston
paluumuutto, joka tuo mukanaan erilaisia ajatuksia siitä, kuinka tulevat tilat
toimivat konservatorion perusopetustoimintojen kannalta. Ja se pelottaa.
Ehkä pienen kirjastonhoitajan
pelkosuhteelle alkaa olla perustellut syynsä: puolet kaupungin kouluista on
parakeissa ja kiinteistöt homeessa. Millä loogisella perusteella tai näytöllä
tulemme tässä onnistumaan huippu hyvin: pieni pirulainen nostaa punaiset
sarvensa ohimoistani ja samalla hieman ärsyttää, koska olen myös veronmaksaja. Tiloissa
vierailtuani en maalaa mitään homepiruja seinille: peruskunnostustyön
jälki on hyvää, mutta se täytyy todeta, että tiukkaa tulee tekemään.
Samalla mietin sitä, saako
blogissa ruotia työelämää? Saako ääniä päästellä vai pitääkö nielaista ja olla
hiljaa? Humanistina koen, että työelämä on osa kaikkea elämää, ja siitä pitää
voida keskustella vapaasti ja ilman pelkoja. Toki mitään liikesalaisuuksia ei
sovi paljastaa. Se, miten keskustelee, lienee asian ydin.
Japani rajoittaa parhaillaan
humanististen aineiden koulutusta ja muutenkin koko ajan ihmisistä täyttyvän
maapallon perusvire on kohti kovempaa, nopeampaa ja armottomampaa eloa. Näen
asiassa paradoksin: taidemusiikki, ja musiikki ylipäätään, on yksi humanistisen
toiminnan kulmakappaleita. Se liittyy osaltaan sivistyksen ja ihmisenä
olemisen peruselementteihin ollen asioita joilla pitää olla selkeästi
budjetoitu ja kehitysmahdollisuudet tarjoava elintila yhteiskunnassamme. Mikäli
sivistystä ei julkisin varoin tueta siirtyy se herrojen herkuksi ja varakkaiden
piirien yksinoikeudeksi: kansansivistyksen taso laskee tai voi jopa kadota.
Menneiden aikojen säveltäjämestareista
moni on myös ollut toisinajattelija ja rohkea aikansa kriitikko. Moni ooppera
ja sävellys kantaa mukanaan yhteiskunnallista sanomaa: olisi melko irvokasta,
jos vähävaraisella kansanosalla ei olisi enää tilaa niissä saleissa, eikä
opetusta asioiden sisällöistä. Ehkä joidenkin mielestä ohut, sisällyksetön ja
sivistymätön kansa olisi helpommin hallittavissa ja tuottavampi. Itse väitän
toista: kansan sivistys, kyky innovaatioihin, ajattelukyky johtaa ehdottomasti parhaaseen
tuloksen; mikäli sen nyt pitää ylipäätään tuottaa tai johtaa mihinkään
talousinstrumenteilla suoraan arvioitavaan lopputulokseen. Emmehän mittaa
lapsen syntymää tai siihen johtanutta rakasteluakaan talousinstrumentein, vai
mittaammeko?
Eikö riitä, että taide ja
sivistys on osa inhimillistä elämää? Ajattelu, taide, lukeminen, yhdessä
viihtyminen ja asioiden pohtiminen ovat rakkauden, ihmisenä kehittymisen ja
elämän voimaa antavia asioita. Huomasin juuri, että lankesin äsken
tuottavuusretoriikan ansaan, mihin on ihan liian moni uponnut kaulaansa myöten.
Asiaa voidaan ajatella niinkin,
että juuri se yksi pelastettu pakolaislapsi saattaa olla tulevaisuuden Einstein
ja viedä koko maailmaa kertaheitolla kukonaskeleen eteenpäin. Liian kovassa maailmassa
ei ketään pelasteta, ei innovaatioille ja leikkimiselle ole tilaa: niistä kuitenkin
syntyy se oikea tiede ja taide.
Taloustiede on täysin ihmislajin
itsensä keksimä tieteenala, ja niin ollen myös keksijänsä muokattavissa.
Eläköön humanismi! Eläköön
vallankumous! Eläköön taide ja elämä!
Siviiliblogini osoite, jos
jotakuta kiinnostaa:
