Humanismin roviolla

Syyslukukausi on edennyt huimaa vauhtia ja yhtä nopeasti on vanhan konserttitalon päälle noussut uusi rakennus, joka ei mielestäni näytä mitenkään pahalle, päinvastoin. Tuntuu kuin koko kortteli olisi heräämässä henkiin. Se, mikä myös samalla lähestyy, on kirjaston paluumuutto, joka tuo mukanaan erilaisia ajatuksia siitä, kuinka tulevat tilat toimivat konservatorion perusopetustoimintojen kannalta. Ja se pelottaa. 

Ehkä pienen kirjastonhoitajan pelkosuhteelle alkaa olla perustellut syynsä: puolet kaupungin kouluista on parakeissa ja kiinteistöt homeessa. Millä loogisella perusteella tai näytöllä tulemme tässä onnistumaan huippu hyvin: pieni pirulainen nostaa punaiset sarvensa ohimoistani ja samalla hieman ärsyttää, koska olen myös veronmaksaja. Tiloissa vierailtuani en maalaa mitään homepiruja seinille: peruskunnostustyön jälki on hyvää, mutta se täytyy todeta, että tiukkaa tulee tekemään. 

Samalla mietin sitä, saako blogissa ruotia työelämää? Saako ääniä päästellä vai pitääkö nielaista ja olla hiljaa? Humanistina koen, että työelämä on osa kaikkea elämää, ja siitä pitää voida keskustella vapaasti ja ilman pelkoja. Toki mitään liikesalaisuuksia ei sovi paljastaa. Se, miten keskustelee, lienee asian ydin. 

Japani rajoittaa parhaillaan humanististen aineiden koulutusta ja muutenkin koko ajan ihmisistä täyttyvän maapallon perusvire on kohti kovempaa, nopeampaa ja armottomampaa eloa. Näen asiassa paradoksin: taidemusiikki, ja musiikki ylipäätään, on yksi humanistisen toiminnan kulmakappaleita. Se liittyy osaltaan sivistyksen ja ihmisenä olemisen peruselementteihin ollen asioita joilla pitää olla selkeästi budjetoitu ja kehitysmahdollisuudet tarjoava elintila yhteiskunnassamme. Mikäli sivistystä ei julkisin varoin tueta siirtyy se herrojen herkuksi ja varakkaiden piirien yksinoikeudeksi: kansansivistyksen taso laskee tai voi jopa kadota. 

Menneiden aikojen säveltäjämestareista moni on myös ollut toisinajattelija ja rohkea aikansa kriitikko. Moni ooppera ja sävellys kantaa mukanaan yhteiskunnallista sanomaa: olisi melko irvokasta, jos vähävaraisella kansanosalla ei olisi enää tilaa niissä saleissa, eikä opetusta asioiden sisällöistä. Ehkä joidenkin mielestä ohut, sisällyksetön ja sivistymätön kansa olisi helpommin hallittavissa ja tuottavampi. Itse väitän toista: kansan sivistys, kyky innovaatioihin, ajattelukyky johtaa ehdottomasti parhaaseen tuloksen; mikäli sen nyt pitää ylipäätään tuottaa tai johtaa mihinkään talousinstrumenteilla suoraan arvioitavaan lopputulokseen. Emmehän mittaa lapsen syntymää tai siihen johtanutta rakasteluakaan talousinstrumentein, vai mittaammeko? 

Eikö riitä, että taide ja sivistys on osa inhimillistä elämää? Ajattelu, taide, lukeminen, yhdessä viihtyminen ja asioiden pohtiminen ovat rakkauden, ihmisenä kehittymisen ja elämän voimaa antavia asioita. Huomasin juuri, että lankesin äsken tuottavuusretoriikan ansaan, mihin on ihan liian moni uponnut kaulaansa myöten. 

Asiaa voidaan ajatella niinkin, että juuri se yksi pelastettu pakolaislapsi saattaa olla tulevaisuuden Einstein ja viedä koko maailmaa kertaheitolla kukonaskeleen eteenpäin. Liian kovassa maailmassa ei ketään pelasteta, ei innovaatioille ja leikkimiselle ole tilaa: niistä kuitenkin syntyy se oikea tiede ja taide.

Taloustiede on täysin ihmislajin itsensä keksimä tieteenala, ja niin ollen myös keksijänsä muokattavissa.

Eläköön humanismi! Eläköön vallankumous! Eläköön taide ja elämä!   

Siviiliblogini osoite, jos jotakuta kiinnostaa:

http://kentaurinkavio.blogspot.fi/2015/07/macchiavellin-sirkus.html