Budapestin musiikin museossa

Vierailin syyslomalla Budapestissä ja tutustuin paikallisen musiikin alan museon kokoelmiin. Kyseinen museo on osa unkarilaista humanististen tieteiden yliopistoa ja kulkee englanniksi nimellä Institute of Musicology. Se löytyy Budan kukkulalta, Budan linnan pyhän neitsyen kirkon takaa, joka kulkee myös nimellä Matiaksen kirkko. Museo on viehättävässä 1700-luvulla rakennetussa talossa, osoitteessa  H-1014 Budapest, Táncsics M. u. 7. Suosittelen tutustumaan niin kirkkoon, museoon, kuin koko alueeseen.

http://zti.hu/index.php/en

Sisäpihalla oli vasta mainoksia museosta ja ulos kadulle sitä ei mainostanut kuin pieni A-standi.

Katu oli mitä idyllisin ja melko hyvin säästynyt toisen maailmansodan  aikaisilta pommituksilta.

Vierailin myös yliopistolla. Yliopiston vieressä on 1889 valmistunut Central cafe, mihin suosittelen tutustumaan.

Matiaksen kirkon loistoa.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Matiaksenkirkko

Tutustuin pari vuotta sitten vastaavaan Prahassa sijaitsevaan musiikin museoon, joka oli kooltaan hieman isompi, mutta hyvin saman tyylinen. Kannattaa muistaa, että Praha, Krakova, Wien ja Budapest ovat sitä taidemusiikin "kultaista kolmiota", missä on soitettu ja sävelletty paljon klassisen kauden helmiä.

Museon ensimmäinen ja toinen huone oli hyvin keskittynyt Bela Bartokin musiikkiin ja kirjoituksiin. Bartokin kautta avattiin hyvin koko nykyistä 1900-luvun ja 2000-luvun unkarilaista musiikin maailmaa

Pianon- ja jousisoitinten kielien valmistuksessa käytetty kone.

Vanhoja arvoviuluja.

Franz Liszt, jonka etunimi tosin litteroidaan unkarilaisittain Ferenc,  Liszt Ferenc.
Nimien litteroimisen monimonimuotoisuus muusikin tekijöiden nimissä on yksi musiikkikirjastojen ikuisuusongelmista. Monesti päivän aikana kymmeniä eri versioita tutkittuaan alkavat nimet elää omaa elämäänsä. Etenkin venäjänkielisissä litteroinneissa on syytä olla tarkkana, unkarinkieli on toinen. Jokaisella kirjastonhoitajalla on luultavasti joku oma lempisekaannus, joka toistuu ja toistuu, vuodesta toiseen. Minulla se on Lisztin etunimi, enkä litteroi sitä Franzina enkä Ferencinä vaan Frankkina. Aina uudestaan ja sitten korjaan sen huomattuani, hymy huulella. Olen monesti miettinyt mistä se johtuu, mutta selvyyttä sille ei ole. Mitä ilmeisimmin henkilökohtaisesti Liszt on minulle Frank.

Vanhaa Viola da Gambaa tutkimassa.

Museossa oli tietokone, jonka kautta pystyi kuuntelemaan esille aseteltujen museoitujen instrumenttien soitantaa. 

Kansanmusiikin osastolta löytyi sympaattisia itse tehtyjä soittimia.

Kosketinsoittimen rakentajan työvälineistöä.

Museossa oli mittava jousisoitinten rakentamista esittelevä pysyvä näyttely.

Tällainen olisi hieno kotoisalla konservatoriolla, koska se toisi soitinten rakentamisen kulttuuria, työtä ja metodeja tutummiksi ihmisille. 

Bohemian Quartet.

https://en.wikipedia.org/wiki/Bohemian_Quartet

Taidetta tulosvastuulla ja tehtävä "Mission impossible"

Hallituksen sivakoidessa Suomea uuteen järjestykseen on ollut ajankysymys, koska omaa kypärään kolahtaa ja nyt se tapahtui. Pääsin kokemaan yhteistoimintaneuvotteluiden prosessit ja oman työn arvostuksen hedelmät. Koulumme 90-vuotishistoriikissa aikanaan lanseerattu Taidetta tulosvastuulla tematiikka puraisi omaan nilkaan, niin että tuntuu.

Työnantaja tarjosi minulle paikkaa kirjastonhoitajan, mutta 50% työajalla ja vahtimestarina 50% työajalla, ja niin että voisin siinä sivussa tehdä myös kirjastoalan töitä. Toisinsanoen työaikani putoaa 50% kirjasto- ja soitinpalveluiden osalta ja sitten tekisin lopun aikaa vahtimestarin kopissa alani töitä vahtimestaroinnin ohella. Ensi järkytyksestä selvittyäni joudun kartoittamaan kuinka noin 18 tunnin työajalla tästä voisi selvitä kun 36 tunnin työajallakin tekee välillä tiukkaa. Samalla kun hoitaa vahtimestarin tointa ei liene kovinkaan helppoa olla myös kirjastonhoitaja ja soitinvarastosta vastaava. Asia tuntuu vaikealta, koska priorisoitaessa töitä, jotka ovat luonteeltaan ketjuuntuneita, ei tätä työketjua voi katkaista ilman että lopulta prosessin priorisoitua vaihetta ei enää voida suorittaa. Hieman kuin katkaisi puun, mutta yrittäisi pitää jonkun ylhäällä roikkuvan oksan silti paikallaan. 

Yritin kovasti perustella asiaa, mutta koska ala on niin erikoinen on sen prosesseille kovin hankalaa löytää ymmärrystä tai vastakaikua sellaisilta, jotka eivät itse ole siinä mukana. Nimittäin nuotti, kirja, soitin, äänite, tai mikä tahansa vastaava kirjastosta lainattava tai palautettava asia vaatii työtä: se viedään tietokantaan, jota pitää ylläpitää ja huoltaa, sen tulee olla löydettävissä ja ajanmukainen, sitä pitää käsitellä lainauskuntoon ja korjailla, se tulee olla varattavissa, ja oikealla paikallaan kirjastossa tai lainaajalle, jonka tiedot ovat oiken. Aineistoja karhutaan, peritään ja niin edelleen: kaikki on informaation virtaa, joka pitää pitää uomassaan ja liikkeellä. Sen patoaminen saattaa aiheuttaa katastrofin alajuoksulla. Kiinteiden aineistojen ja asioiden lisäksi pitää olla yhä enemmän näymätöntä osaamista, joka otetaan esille tietoja etsittäessä ja niiden relevanssia määriteltäessä.

Blogini varhaisemmista teksteistä pitäisi syntyä jonkinlainen käsitys asian dynamiikasta. Tämä on tietopalvelutyötä, joka vaatii hakemistot, lähteet, seuraamista ja verkostoitumista kehittyäkseen ja kehityttävä tämän on, koska muuten edessä on 98 vuoden uurrastuksen menetys. Puhumattakaan akateemisen koulutuksen läpikäyneen henkilön tarjoamien resurssien ja potentiaalien siirtämistä vahtimestarin toimeen. Kirjan tai nuotin voi melkein kuka tahansa muovittaa tai päällystää, mutta sen informaatioon liittyvät operaatiot saattavat jäädä monelta tekemättä. Oikein tehtynä juuri ne asiat ovat sitä osa-aluetta, joka ei näy ulospäin, mutta jolla oikeasti säästetään aikaa, vaivaa ja rahaa. 

Niin, nuotit voivat myös kadota ja olla löytymättä kuten myös soittimet. Kukin opetushenkilö ja asiakas voi toki itse hankkia omat nuottinsa ja soittimensa sekä esittää hassut kysymyksensä Googlelle. Ehkä tämä on se asia mitä hallituksemme haluaa: yksityistä maailmaa, missä vain varakkaat voivat tehdä tällaisia asioita. Miksi näitä sitten ylipäätään tuetaan verorahoilla, siis myös vähävaraisten tuloilla?

Oma ehdotukseni kehittämiseksi oli kirjaston muuttaminen 24/7 itsepalvelukirjastoksi, siis hallitusti, niin että asiakkaat voivat koska tahansa käydä kuuntelemassa, lukemassa ja lainaamassa automaatilla. Hain myös kirjaston arkistoille rahoitusta eri lähteistä ja nyt kahden vuoden muuttoruljanssin jälkeen tätä taitaa olla mahdoton kehittää. Ei siis ihme, että henkilökohtaisesti tuntuu, että tulosvastuun mentaliteetti kohdistuu väärin. 

Seuraava linkki kuvaa asiaa laajemmin ja mielestäni hyvin:   

https://www.brainpickings.org/2015/03/24/umberto-eco-antilibrary/

Miten sitten edetä? Loogisin suunta lienee hakeutuminen opiskelemaan ja työmarkkinoille. Päivättää itseään eteenpäin ja pitää mielessä menneen lähes kymmenen vuoden positiiviset puolet: tämä on kuitenkin ollut melkoinen matka, purjehdus, taidemusiikin maailmassa. Hienoja kokemuksia, koko ajan jotain uutta ja merkityksellistä. Olen saanut valtavan sivistyksellisen  pääoman muun humanistisen koulutukseni oheen, jota ei olisi rahalla tai muuten voinut hankkia asian ulkopuolelta. Joten kokemus on omalta osaltani ollut erittäin hyvä. Keskityn siihen ja jatkan työblogiani uusista asemista.

Se, että sopiiko minkäänlainen Taidetta tulosvastuulla -tematiikka taidekoulutukseen on kokonaan toinen kysymys ja pahimmillaan sen kaltainen ajattelumalli johtaa taiteen näivettymiseen. Taiteen broileritehdas lienee pahin skenaario, sellaisessa en itse haluaisi edes olla mukana. Se on yhtälönä mahdoton, koska taide edellyttää luovuutta, ja jos luovuus kuolee ei ole taidetta. Taide on viestintää, uusien asioiden tanssia vanhojen päällä, kulttuurinen merkitysjärjestelmä, jolla siirretään koko kulttuuria aina eteenpäin. Taide vaatii myös tietoa, informaatiota, ja jos sen siivet katkeavat lennetään liian lähelle aurinkoa tai pahimmillaan asiat vääristyvät. 

http://www.worldcat.org/title/taidetta-tulosvastuulla-lahden-konservatorion-tie-viipurista-lahteen/oclc/794533853

Moni voi ihmetellä mikä siinä nuotissa sitten on niin erikoista tai vaativaa? Ensinnäkin se on tietyn taideteoksen tiivistetty malli, jonka perusteella se rakennetaan aina uudestaan ja uudestaan. Siihen liittyvän informaation on oltava oikeanlaista, edition kunnollinen, tarkistettu ja nykyaikainen. Muuten teos alkaa vääristyä, joka johtaa historian muuttumiseen ja kulttuuri muuttuu. Itse soittotaito on oma asiansa, ja siihen liittyy oleellisesti käsitys siitä mitä ja mistä soitetaan. Toki opetushenkilöstöllä on aina päävastuu asioissa ja niihin reagoimisessa, mutta tällä kertaa tämä yhteisö päätti leikata informaation käsittelyn päästä. Soittimista ja niihin liittyvistä prosesseista kirjoitin edellisessä tekstissäni ja sen toimenkuvan osa-alueen vaatimus on omanlaisensa, ja myös hyvin vaativa. Tuntuu kummalliselta, että joku ajattelee näistä selvittävän reilun työpäivän ponnistuksella per osa-alue viikossa. Jo yksi soittimen huoltoon toimittaminen Helsinkiin voi viedä päivän, joten tästä viisaammat jatkakoon kehittämistä. 

Mutta, tämä blogi päivittyy jatkossa uusissa tunnelmissa ja uusista asemista. Työ kun ei koskaan lakkaa. Matka on ollut hieno ja kiitos kaikille siihen osallistuneille tahoille.

 

 

  

Korkki musiikin laineilla

Hyvin argumentoiva ja itselleni mieluisin talousmaailmoiden lainalaisuuksien lankakerien avaaja, Sixten Korkman, astuu taiteen maailman kulurakenteiden äärelle Helsingin Sanomissa 8.9.2016 julkaistussa kolumnissaan:

http://www.hs.fi/talous/a1473310795394?ref=hs-b-kolumnit-2

On hyvä että taidekoulutuksen ja taidetta esittävien instituutioiden maailmaa avataan ekonomiasta käsin, koska samalla riisutaan paljastavasti alasti esille aikakauttamme riivaava rahakeskeisyys. Raha asetetaan Louvren Mona Liisan arvoksi, rahallinen arvomääre leimataan Mozartin Taikahuilun kylkeen, sillä peitetään nykyistä kuin Kriston töissä, jotka verhoilevat rakennuksia siten että lopputuloksena kohteen alkuperäinen tarkoitus ja piirteet katoavat.

Miksi sitten nämä ekonomiakeskeiset haluavat? Sitäkö, että ameriikan ihmemaan malli, missä yksilö on kaiken mittana, maksaa yksilöllisesti kaiken? Miksi valtio pitää kadottaa taustalle ja verojen keruu on kuin almukauppaa? Onko tämän suuntauksen kritisoiminen ja jonkinlaisen yhteisöllisen arvomittauksen kunnioittaminen oikeastaan paha asia? Onko se oikeasti vasemmiston mandaatti, vai jotain ihan muuta? Miksi kapitalismissa kaiken yksikkö on yksilö? Eikö myös voisi olla yhteisöllistä markkinataloutta, jakamistaloutta tai erilaisia tapoja toimia, kuin Nasdaqin kurssien pohjalta notatoituva infernaalinen meno.

Kurt Weillin Kolmen pennin oopperan melodiat alkavat soida mielessäni yhtyen David Bowien Warszawa kappaleen synkkään tunnelmaan: ehkä ekonomia keskeistä maailmaa pelottaakin taiteen suhde siihen oikeaan ja rehelliseen todellisuuteen, koska se on hyvin elämän täytteinen ja taiteen kokemusten loistaessa poissaoloaan on elämä sisältöjen tyhjyyttä kumiseva.

Ennen kuin hämmennän ekonomien keitoksia tämän enempää, niin mielestäni eri taiteista voidaan puhua yhdellä äänellä: taidemuodoissa on eroja, mutta niiden hyödyllisyys ja läsnäolo ihmisen kulttuurissa on oleellista, koska ne paljastavat, kertovat, kuvaavat ja tallentavat meidän ihmisten elämää, kulttuuria. Se, missä taidemusiikki eroaa esimerkiksi kuvataiteen patsaan veistäjän työstä, on siinä kun kuvataiteilijan patsas asetetaan puistoreunalle, missä se on, hieman karkeasti ja yksinkertaistettuna, kerrasta siinä mihin se asetettiin. Musiikissa taas musiikin ”patsaat”, säveltäen tehdyt taideteokset, on tiivistetty nuotteihin, joita säilytetään nuotistoissa. Näiden pystyttäminen, esiin muotoileminen vaatii joka kerta uuden teon, eikä teos aukea vain sen luokse kävelemälle: taidemusiikki ei odottele missään valmiina. Se tehdään kerta kerran jälkeen uudestaan ja siihen tarvitaan traditiota, taitoa, ihmisiä, koulutusta ja sivistystä. Jokainen konsertti ja äänitetaltiointi on erilainen kuin toinen vaikka kyseessä olisi sama teos. Esitettävä teos vaatii esivalmistelut, oikeat nuottieditiot, stemmojen viilaukset, orkesterin ja esiintyjien valinnat, harjoituksia ja lopulta esittämisen. Teoksen esiin loihtiminen vaatii myös esittäjän työvälineen, joka taas vaatii pääomaa, hyvin pitkälle kouluttautuneet huoltajat ja vakuuttamisen: siis taidemusiikki vaatii kokonaisen tradition ympärilleen ollakseen toimiva ja aitoa.

Soitinten ympärillä pyörii oma talousmaailmansa, nuottien ja kustantamisen ympärillä liikkuu rahaa, teosten äänitetallenteiden ympärillä on bisnestä, esittävä orkesteri edustaa ja kilpailee, ollen kokonaisuutena aivan eri asia kuin vain pelkkä institutionaalinen orkesteri. Näissä soittavat ihmiset soittavat monesti muissakin yhteyksissä, tekevät väitöskirjoja, kirjoittavat ja säveltävät, puhumattakaan opettamisesta tai esitelmöimisestä. Monella saattaa tämän lisäksi olla vielä joku tavallisempi sivuammatti ja kaikki tämä tapahtuu yleensä jossain verotusalueella mihin he toimillaan kantavat oman kortensa kekoon. Joten puhtaasti orkesterin tai koulutuksen rahallisiin menoihin tuijottaminen on yhtä virheellistä kuin kirjaston kävijälaskurin tuijottaminen toiminnan ainoana perustana. Ne kyllä kertovat jotain, mutta eivät koko totuutta. 

Nyt mielessäni alkaa kilistä Pink Floydin Money –kappale tai ehkä sittenkin Lloyd-Webberin Oopperan kummitus, joista molemmat ovat kilauttaneet valtavat omaisuudet niin verottajan kuin säveltäjienkin kassaan. Ehkä musiikissa sittenkin on jotain ekonomisesti syvempiä virtauksia ja mahdollisuuksia mihin tarvitaan näitä rahamogulien ja ekonomisten maailmojen lainalaisuuksien oraakkeleita kunhan muistaa, että lopetusvirsi on aina umpikuja ja hedelmätön puu.

Korkman: "...Ajan mittaan tilanne vain vaikeutuu. Näin siksi, että muusikkojen palkat vuosien saatossa nousevat saman verran kuin palkat taloudessa yleensä. Muualla nousevat palkat voidaan kuitenkin maksaa tuottavuuden kasvun avulla.

Mutta Beethovenin sinfonian esittäminen vaatii tänä päivänä jokseenkin yhtä monta soittajaa ja laulajaa kuin kaksi vuosisataa sitten. Esitys myös kestää yhtä pitkään.

Tältä osin tuottavuuden kasvua ei tapahdu, vain kustannukset kohoavat. Paradoksi: mitä enemmän tuottavuus taloudessa kasvaa, sitä vaikeammaksi muodostuu klassisen musiikin rahoitusongelma."

Käsitän kyllä Korkmanin logiikan, mutta filosofisesti ajateltuna tämä nyt vallitseva talouden polku johtaisi tämän mukaan käsittämättömään maailmaa, missä mikään pitkäkestoinen, vaikea, laadukas, idealistinen tai työläs ei ole kannattavaa. Ja kannattavuus mitataan klikkauksina, katsojalukuina ja tuloina. Ehkä koululaistenkin kanttaisi mennä töihin jo 7-vuotiaana, kun se olisi varmasti kannattavampaa. Onko tulevaisuus yhä enemmän Big Brother- ja Exät rannalla tyyppisten mielihyvä- ja tirkistelyohjelmien valtakautta?

Melko mielenkiintoinen yhteys nousee H.G Welssin viimevuosisadan alkupuolella kirjoitettussa skenaariossa tulevaisuudesta: 

http://www.openculture.com/2016/09/hg-wells-things-to-come.html

Olemmeko siis menossa kohti viihteen vyöhykettä, missä suuret työttömien ja ehkä myös taidottomien ihmisten massat lisääntyvät ja heitä pidetään tuottavuusmenknismien reunalla tai ulkopuolella.

Mitä tapahtuu, jos taiteen rahoittamisesta tulee makeisveron tyyppinen malli, missä rahoitus tulee vain sen käyttäjiltä? Olisin itse melko vaatimattomista oloista kasvaneena jäänyt ilman taidemaailman kokemuksia, enkä todennäköisesti kirjoittaisi tätä kritiikkiä juuri nyt ja tässä. Onko yksilö rahoituslähteenä aina se ainoa ja oikea paras yksikkö: asiantuntija? Tuskin, nimittäin tällöin Kurt Weilit ja monet muut kriittisemmät teokset jäisivät varmasti pölyttymään unohdettuihin nuotistoihin rikkaamman väestönosan nauttiessa menneiden hovisäveltäjien kuninkaille säveltämää kunnioitusmusiikkia. Taidetta, kuten elämääkin on hyvin monenlaista, koska ne kulkevat käsi kädessä. Taide on kuin herkkä kukka, jota pitää kastella ja hoitaa, että se pysyy hengissä. Ja kannattaa muistaa, että se voi myös polttaa kuin nokkonen.

Sen verran pakko mainostaa, että julkaisin vuoden alussa Scandic noir tyyppisen jännärin, missä päähenkilö kohtaa maailman arkisesta tavallisesta näkökulmasta poikkeavan salaseuran, jonka tarkoituksena on siirtää nykyisin valtiolla oleva valta suuryrityksille ja lopulta päätyä siihen, että ihmisen on kuuluttava johonkin yritykseen kuin muurahainen pesäänsä. Sellaiseen maailmaan missä perinteistä valtiota ei enää ole, eikä niiden rajoja, vaan yritykset ovat kuin feodaaliajan pienruhtinaskuntia. Korkmanin visiointi napsahtaa mallikkaasti tähän laariin. Lue sinäkin ja laita palautetta nimittäin toinen osa on tulossa eikä musiikin maailmaa ole unohdettu:

https://www.amazon.co.uk/s/ref=nb_sb_ss_c_2_9/254-4940356-1962840?url=search-alias%3Dstripbooks&field-keywords=lauhakari&sprefix=Lauhakari%2Caps%2C161


Lopetan Sibeliuksen Valse Tristen tunnelmissä, joka on tahkonnut oikeudet omistavalle Breitkopf & Härtelille satoja miljoonia vuosikymmenien aikana. Sibelius luopui aikanaan sen oikeuksista ja kieltämättä sekin raha olisi ollut mukava lisä Suomen taloudessa.  

      

  

 

Soittimet konservatorion kirjastotoiminnassa

 

Lahden konservatorion kirjasto ilmestyy välillä muistuttamaan olemassaolostaan listoille, missä esitellään pääsääntöisesti yleisten kirjastojen musiikkikirjastotoimintaa. Tällä kertaa toimintamme ponnisti esille kirjastojen soitinlainauksen esittelyjen kautta: 

http://www.musiikkikirjastot.fi/musiikkipalvelut/soitinlainaus/#.V76KfRL4bj1

Onko sitten konservatorion tai musiikkioppilaitoksen kirjaston soitinlainaus- tai vuokraustoiminnan oikea paikka olla vertailtavana yleisten kirjastojen rinnalla? Yhteinen nimittäjä on tässä kirjasto ja ne työprosessit mitä kirjasto suorittaa. Kannattaa kuitenkin huomioida, että konservatorioissa tai musiikkioppilaitoksissa ei välttämättä kirjasto- tai nuotistotoiminta ole yleensä se taho, joka vastaa soittimiin liittyvistä asioista, mutta meillä Lahdessa, ja ilmeisesti ainakin Joensuussa, asia on näin. 

Kirjastoilla voi olla erilaiset asiakasryhmät ja rahoituspohja: toisin sanoen Lahden konservatorion kirjasto on yksityinen kirjasto ja kaupunkien ja maakuntien kirjastot ovat julkisen rahan instituutioita. Tässä yhteydessä pitää muistaa että myös yksityinen konservatorio saa valtion tukea toiminalleen, eikä se varsinaisesti tässä mielessä seiso omilla jaloillaan kuten puhtaasti kovan rahan yritykset. Eri kirjasto instituutioiden sisäiset intressit toiminnalle ovat kuitenkin hyvin erilaisia: siinä missä yleisillä kirjastoilla on laajempi kansan sivistysorientaatio, niin musiikkioppilaitoksilla on siitä ikään kuin tarkennettu siivu, joka on musiikkiin liittyvä koulutuksellinen toiminta. Musiikkikoulutuksessa soittimet ovat olennainen osa, mutta niiden asettuminen kirjastotoiminnan alaisuuteen on poikkeavaa, eikä siitä suoraan kannata ottaa mallia yleisessä kirjastokentässä, eikä edes musiikkikoulutuksen kentällä.

Mielestäni kirjaston toiminnan ydin on tietopalvelutyössä, siis järjestää, hankkia, tutkia, julkaista, toimittaa ja kehittää aineistoja oppimista varten ja siksi oman vaatimattoman urani pääpainopiste on koulutuskentällä. Näen erikoiskirjastot ja julkiset kirjastot toisiaan täydentävinä, mutta sisällöltään hyvin erilaisina instituutioina. Suuren konservatorion kirjastotoiminta on itsessään, vain yhdellä työntekijällä miehitettynä, hyvin vaativa ja työmäärältään iso. Koen itse soittimien vuokraamisen ja niihin liittyvän huoltamisen, reskontran ja perintätoiminnan olevan hyvin raskas lisä kirjaston tietopalvelun perustoimiin. Niinpä olen jo vuosia yrittänyt siirtää sitä pois alaisuudestani, enkä siis suosittele tietopalvelutyön ja soittimien vuokra- ja lainaustoiminnan yhdistämistä. 

Soittimet ovat itsessään hyvin mielenkiintoisia ja parhaillaan niiden parissa puuhastelu tarjoaa hyvää vastapainoa kuivemmalle tietopalvelutyölle, mutta pahimmillaan tietopalvelutyö jää sen jalkoihin ja tietotaidollinen moniottelu aiheuttaa uupumusta. Tilanteessa on tietynlainen kauhun tasapaino, jota pitää koko ajan tarkkailla ja käytännössä kumpaakaan työnkuvan roolia ei pysty hoitamaan kunnolla: tietopalvelu ei kehity niin kuin sen pitäisi ja soittimien tilanne ei koskaan ole paras mahdollinen. Olen sarkastisesti ajatellut tämän olevan juuri sitä konservatorioiden konservatiivisuutta.

Miksi sitten valtava soitin määrämme on kirjaston kautta tapahtuvaa toimintaa? Mitä ilmeisimmin käsitys siitä, että kun on lainausprosessi, niin sitä voidaan hyvin käyttää tähänkin toimintaan. Huomioimatta jää se fakta, että pelkkä asiakastiskillä tapahtuva lainausprosessi ei tee kirjastosta kirjastoa, vaan kyky järjestää tietoa ja tarjota sitä parhaalla mahdollisella tavalla asiakaskunnalle.  Näinollen en myöskään ole järin ihastunut siihen, että yleisistä kirjastoista lainataan poria, hiihtosauvoja tai soittimia. Mielestäni ne voisi jättää alan liikkeiden tehtäväksi ja keskittyä tarjoamaan tietoa soittimista, työkaluista ja kuntoilusta, mutta toki kannattaa muistaa, että mielipiteeni kumpuaa omasta koulutusorientaatiostani, eikä siitä kannata pahastua mikäli kokee esineiden lainaamisen olevan kirjastolle tärkeää toimintaa. 

Pitäisin itse tärkeämpänä kansansivistystyönä sitä, että kirjasto järjestää esimerkiksi soitinnäyttelyn, soitinesittelyn ja vastaavia kuin alkaa lainata niitä, mutta toki pienessä mittakaavassa niitä voi olla lainattavanakin.

Oma kitara stimuloi työtehokkuutta ja viihtymistä mitä parhaiten.

Ehkä nykyinen tarkastelutapa nähdä kävijä–  ja lainatilastot rahoituksen perustana on todellakin hieman ylipainotettu, joten se saattaa aiheuttaa ylilyöntejä eikä mielestäni kelpaa ainoaksi tai tärkeimmäksi mittariksi. Tietopalvelutyö kirjaston pääsubstanssina ei kuitenkaan saa unohtua tai jäädä tuottavuuden jalkoihin. Ehkä pitäisi mieluumin mitata sitä edistääkö soittimen lainaaminen yleisistä kirjastoista soittotaidon ja siihen liittyvän tietomäärän kehittymistä: tässä voisi olla se musiikkioppilaitosten ja yleisten kirjastojen yhteinen sarka mitä kyntää.