Korkki musiikin laineilla

Hyvin argumentoiva ja itselleni mieluisin talousmaailmoiden lainalaisuuksien lankakerien avaaja, Sixten Korkman, astuu taiteen maailman kulurakenteiden äärelle Helsingin Sanomissa 8.9.2016 julkaistussa kolumnissaan:

http://www.hs.fi/talous/a1473310795394?ref=hs-b-kolumnit-2

On hyvä että taidekoulutuksen ja taidetta esittävien instituutioiden maailmaa avataan ekonomiasta käsin, koska samalla riisutaan paljastavasti alasti esille aikakauttamme riivaava rahakeskeisyys. Raha asetetaan Louvren Mona Liisan arvoksi, rahallinen arvomääre leimataan Mozartin Taikahuilun kylkeen, sillä peitetään nykyistä kuin Kriston töissä, jotka verhoilevat rakennuksia siten että lopputuloksena kohteen alkuperäinen tarkoitus ja piirteet katoavat.

Miksi sitten nämä ekonomiakeskeiset haluavat? Sitäkö, että ameriikan ihmemaan malli, missä yksilö on kaiken mittana, maksaa yksilöllisesti kaiken? Miksi valtio pitää kadottaa taustalle ja verojen keruu on kuin almukauppaa? Onko tämän suuntauksen kritisoiminen ja jonkinlaisen yhteisöllisen arvomittauksen kunnioittaminen oikeastaan paha asia? Onko se oikeasti vasemmiston mandaatti, vai jotain ihan muuta? Miksi kapitalismissa kaiken yksikkö on yksilö? Eikö myös voisi olla yhteisöllistä markkinataloutta, jakamistaloutta tai erilaisia tapoja toimia, kuin Nasdaqin kurssien pohjalta notatoituva infernaalinen meno.

Kurt Weillin Kolmen pennin oopperan melodiat alkavat soida mielessäni yhtyen David Bowien Warszawa kappaleen synkkään tunnelmaan: ehkä ekonomia keskeistä maailmaa pelottaakin taiteen suhde siihen oikeaan ja rehelliseen todellisuuteen, koska se on hyvin elämän täytteinen ja taiteen kokemusten loistaessa poissaoloaan on elämä sisältöjen tyhjyyttä kumiseva.

Ennen kuin hämmennän ekonomien keitoksia tämän enempää, niin mielestäni eri taiteista voidaan puhua yhdellä äänellä: taidemuodoissa on eroja, mutta niiden hyödyllisyys ja läsnäolo ihmisen kulttuurissa on oleellista, koska ne paljastavat, kertovat, kuvaavat ja tallentavat meidän ihmisten elämää, kulttuuria. Se, missä taidemusiikki eroaa esimerkiksi kuvataiteen patsaan veistäjän työstä, on siinä kun kuvataiteilijan patsas asetetaan puistoreunalle, missä se on, hieman karkeasti ja yksinkertaistettuna, kerrasta siinä mihin se asetettiin. Musiikissa taas musiikin ”patsaat”, säveltäen tehdyt taideteokset, on tiivistetty nuotteihin, joita säilytetään nuotistoissa. Näiden pystyttäminen, esiin muotoileminen vaatii joka kerta uuden teon, eikä teos aukea vain sen luokse kävelemälle: taidemusiikki ei odottele missään valmiina. Se tehdään kerta kerran jälkeen uudestaan ja siihen tarvitaan traditiota, taitoa, ihmisiä, koulutusta ja sivistystä. Jokainen konsertti ja äänitetaltiointi on erilainen kuin toinen vaikka kyseessä olisi sama teos. Esitettävä teos vaatii esivalmistelut, oikeat nuottieditiot, stemmojen viilaukset, orkesterin ja esiintyjien valinnat, harjoituksia ja lopulta esittämisen. Teoksen esiin loihtiminen vaatii myös esittäjän työvälineen, joka taas vaatii pääomaa, hyvin pitkälle kouluttautuneet huoltajat ja vakuuttamisen: siis taidemusiikki vaatii kokonaisen tradition ympärilleen ollakseen toimiva ja aitoa.

Soitinten ympärillä pyörii oma talousmaailmansa, nuottien ja kustantamisen ympärillä liikkuu rahaa, teosten äänitetallenteiden ympärillä on bisnestä, esittävä orkesteri edustaa ja kilpailee, ollen kokonaisuutena aivan eri asia kuin vain pelkkä institutionaalinen orkesteri. Näissä soittavat ihmiset soittavat monesti muissakin yhteyksissä, tekevät väitöskirjoja, kirjoittavat ja säveltävät, puhumattakaan opettamisesta tai esitelmöimisestä. Monella saattaa tämän lisäksi olla vielä joku tavallisempi sivuammatti ja kaikki tämä tapahtuu yleensä jossain verotusalueella mihin he toimillaan kantavat oman kortensa kekoon. Joten puhtaasti orkesterin tai koulutuksen rahallisiin menoihin tuijottaminen on yhtä virheellistä kuin kirjaston kävijälaskurin tuijottaminen toiminnan ainoana perustana. Ne kyllä kertovat jotain, mutta eivät koko totuutta. 

Nyt mielessäni alkaa kilistä Pink Floydin Money –kappale tai ehkä sittenkin Lloyd-Webberin Oopperan kummitus, joista molemmat ovat kilauttaneet valtavat omaisuudet niin verottajan kuin säveltäjienkin kassaan. Ehkä musiikissa sittenkin on jotain ekonomisesti syvempiä virtauksia ja mahdollisuuksia mihin tarvitaan näitä rahamogulien ja ekonomisten maailmojen lainalaisuuksien oraakkeleita kunhan muistaa, että lopetusvirsi on aina umpikuja ja hedelmätön puu.

Korkman: "...Ajan mittaan tilanne vain vaikeutuu. Näin siksi, että muusikkojen palkat vuosien saatossa nousevat saman verran kuin palkat taloudessa yleensä. Muualla nousevat palkat voidaan kuitenkin maksaa tuottavuuden kasvun avulla.

Mutta Beethovenin sinfonian esittäminen vaatii tänä päivänä jokseenkin yhtä monta soittajaa ja laulajaa kuin kaksi vuosisataa sitten. Esitys myös kestää yhtä pitkään.

Tältä osin tuottavuuden kasvua ei tapahdu, vain kustannukset kohoavat. Paradoksi: mitä enemmän tuottavuus taloudessa kasvaa, sitä vaikeammaksi muodostuu klassisen musiikin rahoitusongelma."

Käsitän kyllä Korkmanin logiikan, mutta filosofisesti ajateltuna tämä nyt vallitseva talouden polku johtaisi tämän mukaan käsittämättömään maailmaa, missä mikään pitkäkestoinen, vaikea, laadukas, idealistinen tai työläs ei ole kannattavaa. Ja kannattavuus mitataan klikkauksina, katsojalukuina ja tuloina. Ehkä koululaistenkin kanttaisi mennä töihin jo 7-vuotiaana, kun se olisi varmasti kannattavampaa. Onko tulevaisuus yhä enemmän Big Brother- ja Exät rannalla tyyppisten mielihyvä- ja tirkistelyohjelmien valtakautta?

Melko mielenkiintoinen yhteys nousee H.G Welssin viimevuosisadan alkupuolella kirjoitettussa skenaariossa tulevaisuudesta: 

http://www.openculture.com/2016/09/hg-wells-things-to-come.html

Olemmeko siis menossa kohti viihteen vyöhykettä, missä suuret työttömien ja ehkä myös taidottomien ihmisten massat lisääntyvät ja heitä pidetään tuottavuusmenknismien reunalla tai ulkopuolella.

Mitä tapahtuu, jos taiteen rahoittamisesta tulee makeisveron tyyppinen malli, missä rahoitus tulee vain sen käyttäjiltä? Olisin itse melko vaatimattomista oloista kasvaneena jäänyt ilman taidemaailman kokemuksia, enkä todennäköisesti kirjoittaisi tätä kritiikkiä juuri nyt ja tässä. Onko yksilö rahoituslähteenä aina se ainoa ja oikea paras yksikkö: asiantuntija? Tuskin, nimittäin tällöin Kurt Weilit ja monet muut kriittisemmät teokset jäisivät varmasti pölyttymään unohdettuihin nuotistoihin rikkaamman väestönosan nauttiessa menneiden hovisäveltäjien kuninkaille säveltämää kunnioitusmusiikkia. Taidetta, kuten elämääkin on hyvin monenlaista, koska ne kulkevat käsi kädessä. Taide on kuin herkkä kukka, jota pitää kastella ja hoitaa, että se pysyy hengissä. Ja kannattaa muistaa, että se voi myös polttaa kuin nokkonen.

Sen verran pakko mainostaa, että julkaisin vuoden alussa Scandic noir tyyppisen jännärin, missä päähenkilö kohtaa maailman arkisesta tavallisesta näkökulmasta poikkeavan salaseuran, jonka tarkoituksena on siirtää nykyisin valtiolla oleva valta suuryrityksille ja lopulta päätyä siihen, että ihmisen on kuuluttava johonkin yritykseen kuin muurahainen pesäänsä. Sellaiseen maailmaan missä perinteistä valtiota ei enää ole, eikä niiden rajoja, vaan yritykset ovat kuin feodaaliajan pienruhtinaskuntia. Korkmanin visiointi napsahtaa mallikkaasti tähän laariin. Lue sinäkin ja laita palautetta nimittäin toinen osa on tulossa eikä musiikin maailmaa ole unohdettu:

https://www.amazon.co.uk/s/ref=nb_sb_ss_c_2_9/254-4940356-1962840?url=search-alias%3Dstripbooks&field-keywords=lauhakari&sprefix=Lauhakari%2Caps%2C161


Lopetan Sibeliuksen Valse Tristen tunnelmissä, joka on tahkonnut oikeudet omistavalle Breitkopf & Härtelille satoja miljoonia vuosikymmenien aikana. Sibelius luopui aikanaan sen oikeuksista ja kieltämättä sekin raha olisi ollut mukava lisä Suomen taloudessa.