Hyvin argumentoiva ja itselleni
mieluisin talousmaailmoiden lainalaisuuksien lankakerien avaaja, Sixten
Korkman, astuu taiteen maailman kulurakenteiden äärelle Helsingin Sanomissa
8.9.2016 julkaistussa kolumnissaan:
On hyvä että taidekoulutuksen ja
taidetta esittävien instituutioiden maailmaa avataan ekonomiasta käsin, koska samalla
riisutaan paljastavasti alasti esille aikakauttamme riivaava rahakeskeisyys. Raha
asetetaan Louvren Mona Liisan arvoksi, rahallinen arvomääre leimataan Mozartin
Taikahuilun kylkeen, sillä peitetään nykyistä kuin Kriston töissä, jotka verhoilevat
rakennuksia siten että lopputuloksena kohteen alkuperäinen tarkoitus ja piirteet
katoavat.
Miksi sitten nämä ekonomiakeskeiset
haluavat? Sitäkö, että ameriikan ihmemaan malli, missä yksilö on kaiken
mittana, maksaa yksilöllisesti kaiken? Miksi valtio pitää kadottaa taustalle ja
verojen keruu on kuin almukauppaa? Onko tämän suuntauksen kritisoiminen ja
jonkinlaisen yhteisöllisen arvomittauksen kunnioittaminen oikeastaan paha asia?
Onko se oikeasti vasemmiston mandaatti, vai jotain ihan muuta? Miksi
kapitalismissa kaiken yksikkö on yksilö? Eikö myös voisi olla yhteisöllistä
markkinataloutta, jakamistaloutta tai erilaisia tapoja toimia, kuin Nasdaqin
kurssien pohjalta notatoituva infernaalinen meno.
Kurt Weillin Kolmen pennin
oopperan melodiat alkavat soida mielessäni yhtyen David Bowien Warszawa kappaleen
synkkään tunnelmaan: ehkä ekonomia keskeistä maailmaa pelottaakin taiteen suhde
siihen oikeaan ja rehelliseen todellisuuteen, koska se on hyvin elämän
täytteinen ja taiteen kokemusten loistaessa poissaoloaan on elämä sisältöjen tyhjyyttä kumiseva.
Ennen kuin hämmennän ekonomien
keitoksia tämän enempää, niin mielestäni eri taiteista voidaan puhua yhdellä
äänellä: taidemuodoissa on eroja, mutta niiden hyödyllisyys ja läsnäolo ihmisen
kulttuurissa on oleellista, koska ne paljastavat, kertovat, kuvaavat ja
tallentavat meidän ihmisten elämää, kulttuuria. Se, missä taidemusiikki eroaa
esimerkiksi kuvataiteen patsaan veistäjän työstä, on siinä kun kuvataiteilijan patsas
asetetaan puistoreunalle, missä se on, hieman karkeasti ja yksinkertaistettuna, kerrasta siinä
mihin se asetettiin. Musiikissa taas musiikin ”patsaat”, säveltäen tehdyt
taideteokset, on tiivistetty nuotteihin, joita säilytetään nuotistoissa. Näiden
pystyttäminen, esiin muotoileminen vaatii joka kerta uuden teon, eikä teos aukea
vain sen luokse kävelemälle: taidemusiikki ei odottele missään valmiina. Se
tehdään kerta kerran jälkeen uudestaan ja siihen tarvitaan traditiota, taitoa,
ihmisiä, koulutusta ja sivistystä. Jokainen konsertti ja äänitetaltiointi on
erilainen kuin toinen vaikka kyseessä olisi sama teos. Esitettävä teos vaatii
esivalmistelut, oikeat nuottieditiot, stemmojen viilaukset, orkesterin ja
esiintyjien valinnat, harjoituksia ja lopulta esittämisen. Teoksen esiin loihtiminen
vaatii myös esittäjän työvälineen, joka taas vaatii pääomaa, hyvin pitkälle
kouluttautuneet huoltajat ja vakuuttamisen: siis taidemusiikki vaatii kokonaisen
tradition ympärilleen ollakseen toimiva ja aitoa.
Soitinten ympärillä pyörii oma
talousmaailmansa, nuottien ja kustantamisen ympärillä liikkuu rahaa, teosten
äänitetallenteiden ympärillä on bisnestä, esittävä orkesteri edustaa ja
kilpailee, ollen kokonaisuutena aivan eri asia kuin vain pelkkä
institutionaalinen orkesteri. Näissä soittavat ihmiset soittavat monesti
muissakin yhteyksissä, tekevät väitöskirjoja, kirjoittavat ja säveltävät,
puhumattakaan opettamisesta tai esitelmöimisestä. Monella saattaa tämän lisäksi
olla vielä joku tavallisempi sivuammatti ja kaikki tämä tapahtuu yleensä
jossain verotusalueella mihin he toimillaan kantavat oman kortensa kekoon. Joten
puhtaasti orkesterin tai koulutuksen rahallisiin menoihin tuijottaminen on yhtä
virheellistä kuin kirjaston kävijälaskurin tuijottaminen toiminnan ainoana
perustana. Ne kyllä kertovat jotain, mutta eivät koko totuutta.
Nyt mielessäni
alkaa kilistä Pink Floydin Money –kappale tai ehkä sittenkin Lloyd-Webberin
Oopperan kummitus, joista molemmat ovat kilauttaneet valtavat omaisuudet niin
verottajan kuin säveltäjienkin kassaan. Ehkä musiikissa sittenkin on jotain ekonomisesti syvempiä virtauksia ja mahdollisuuksia mihin tarvitaan näitä rahamogulien ja ekonomisten maailmojen lainalaisuuksien
oraakkeleita kunhan muistaa, että lopetusvirsi on aina umpikuja ja hedelmätön
puu.
Korkman: "...Ajan mittaan tilanne vain vaikeutuu. Näin siksi, että muusikkojen palkat vuosien saatossa nousevat saman verran kuin palkat taloudessa yleensä. Muualla nousevat palkat voidaan kuitenkin maksaa tuottavuuden kasvun avulla.
Mutta Beethovenin sinfonian esittäminen vaatii tänä päivänä jokseenkin yhtä monta soittajaa ja laulajaa kuin kaksi vuosisataa sitten. Esitys myös kestää yhtä pitkään.
Tältä osin tuottavuuden kasvua ei tapahdu, vain kustannukset kohoavat. Paradoksi: mitä enemmän tuottavuus taloudessa kasvaa, sitä vaikeammaksi muodostuu klassisen musiikin rahoitusongelma."
Käsitän kyllä Korkmanin logiikan, mutta filosofisesti ajateltuna tämä nyt vallitseva talouden polku johtaisi tämän mukaan käsittämättömään maailmaa, missä mikään pitkäkestoinen, vaikea, laadukas, idealistinen tai työläs ei ole kannattavaa. Ja kannattavuus mitataan klikkauksina, katsojalukuina ja tuloina. Ehkä koululaistenkin kanttaisi mennä töihin jo 7-vuotiaana, kun se olisi varmasti kannattavampaa. Onko tulevaisuus yhä enemmän Big Brother- ja Exät rannalla tyyppisten mielihyvä- ja tirkistelyohjelmien valtakautta?
Melko mielenkiintoinen yhteys nousee H.G Welssin viimevuosisadan alkupuolella kirjoitettussa skenaariossa tulevaisuudesta:
http://www.openculture.com/2016/09/hg-wells-things-to-come.html
Olemmeko siis menossa kohti viihteen vyöhykettä, missä suuret työttömien ja ehkä myös taidottomien ihmisten massat lisääntyvät ja heitä pidetään tuottavuusmenknismien reunalla tai ulkopuolella.
Mitä tapahtuu, jos taiteen rahoittamisesta tulee makeisveron tyyppinen malli, missä rahoitus tulee vain sen käyttäjiltä? Olisin itse melko vaatimattomista oloista kasvaneena jäänyt ilman taidemaailman kokemuksia, enkä todennäköisesti kirjoittaisi tätä kritiikkiä juuri nyt ja tässä. Onko yksilö rahoituslähteenä aina se ainoa ja oikea paras yksikkö: asiantuntija? Tuskin, nimittäin tällöin Kurt Weilit ja monet muut kriittisemmät teokset jäisivät varmasti pölyttymään unohdettuihin nuotistoihin rikkaamman väestönosan nauttiessa menneiden hovisäveltäjien kuninkaille säveltämää kunnioitusmusiikkia. Taidetta, kuten elämääkin on hyvin monenlaista, koska ne kulkevat käsi kädessä. Taide on kuin herkkä kukka, jota pitää kastella ja hoitaa, että se pysyy hengissä. Ja kannattaa muistaa, että se voi myös polttaa kuin nokkonen.
Sen verran pakko mainostaa, että
julkaisin vuoden alussa Scandic noir
tyyppisen jännärin, missä päähenkilö kohtaa maailman arkisesta tavallisesta näkökulmasta
poikkeavan salaseuran, jonka tarkoituksena on siirtää nykyisin valtiolla oleva
valta suuryrityksille ja lopulta päätyä siihen, että ihmisen on kuuluttava johonkin
yritykseen kuin muurahainen pesäänsä. Sellaiseen maailmaan missä perinteistä
valtiota ei enää ole, eikä niiden rajoja, vaan yritykset ovat kuin feodaaliajan
pienruhtinaskuntia. Korkmanin visiointi napsahtaa mallikkaasti tähän laariin.
Lue sinäkin ja laita palautetta nimittäin toinen osa on tulossa eikä musiikin
maailmaa ole unohdettu:
https://www.amazon.co.uk/s/ref=nb_sb_ss_c_2_9/254-4940356-1962840?url=search-alias%3Dstripbooks&field-keywords=lauhakari&sprefix=Lauhakari%2Caps%2C161
Lopetan Sibeliuksen Valse Tristen tunnelmissä, joka on tahkonnut oikeudet omistavalle Breitkopf & Härtelille satoja miljoonia vuosikymmenien aikana. Sibelius luopui aikanaan sen oikeuksista ja kieltämättä sekin raha olisi ollut mukava lisä Suomen taloudessa.
Lopetan Sibeliuksen Valse Tristen tunnelmissä, joka on tahkonnut oikeudet omistavalle Breitkopf & Härtelille satoja miljoonia vuosikymmenien aikana. Sibelius luopui aikanaan sen oikeuksista ja kieltämättä sekin raha olisi ollut mukava lisä Suomen taloudessa.