maanantai 15. tammikuuta 2018

Kitaristi John Williams



Olen jo pitkään ajatellut kirjoittaa kitaristeista ja kitaramusiikista, niin klassisesta kuin muustakin. Asia alkoi vihdoin lämmetä käydessäni paikallisessa kirpputori Kisällissä tekemässä kirppislöytöjä ja kuin sattumalta tutkiessani joitain vinyylilaatikoita ja jäi käsiini kiinnostava levy: John Williams plays the music of Barrios. Joten ennen säveltäjä Barrioksen esittelyä, joka oli minulle uusi tuttavuus, muutama sana kitaristi John Williamsista. Itse levy on hyvin tunnelmallinen ja tasokas. Barrios vaikuttaa säveltäjänä sellaiselta, jonka teoksiin tutustumiseen kannattaa varata aikaa.







Toukokuussa 1941 Australian Melbournessa päästi ensiäänensä ilmoille uusi tulokas, joka hetkeä myöhemmin kastettiin nimeen John Christopher Williams. Kukaan ei varmasti tuolloin vielä arvannut, mikä taika hänen sormissaan tulisi olemaan ja minkä sortin kitarankaulan hyväilijä tästä nuoresta miehestä vielä kehittyisi. Toisaalta pienen Johnin isä oli kitaristi, joten ei siis ihme, että pienen Johnin sormet todennäköisesti ohjautuivat, tai ehkä ohjattiin, hipelöimään tuota kummallista puista ääniä päästelevää aukollista esinettä.

Johnin isä Len Williams ei ollut mikä tahansa nuotiokitaristi vaan jo kannuksensa ansainnut klassisen koulutuksen saanut soittaja, joka myöhemmin perusti London Guitar School -nimellä kulkevan kitarakoulun. Johnin äiti oli nimeltään Malaan Ah Ket. Perhe muutti vuonna 1952 Australian lämmöstä sumuisille saarille Lontooseen. Yksi syy perheen eurooppalaistumiseen saatoi olla se, että täällä klassinen kitaramaailma oli tuolloin lähempänä ja helpommin saavutettavissa, joten ei ihme että pieni vasta 11 -vuotias John kävi jo Segovian kesäkursseilla Italiassa. Valitettavasti Lontoon Royal College of Music- opinahjossa ei tuohon aikaan vielä ollut mahdollista opiskella kitaransoittoa, joten John soitti pääaineenaan pianoa. Yleisesti ottaen kitaramusiikilla on muutenkin ollut oma pitkä tiensä klassisena pidettyjen orkesteri-instrumenttien rinnalle musiikin ihmeellisen vakavassa koulutusmaailmassa, vaikka soittimena luutun perillisenä se hyvin vanhaa perua onkin. Puhumattakaan siitä, että kitara on nykyisin sähköisenä ja akustisena versiona kaikkein suosituin ja soitetuin instrumentti. 

Mikäli jollakulla puristilla on vielä jotain epäilyksiä klassisen musiikin ja kitaran suhteesta, niin suosittelen kuuntelemaan alkupaloina vaikka Daniel Barenboimin johtaman ja The English Chamber Orchestran säestämän teoksen, missä John Williamsin toimii kitaransa kanssa pääinstrumentalistina. Teos on vuonna 1974 levytetty Joaquín Rodrigo Vidren, tai yleisesti Joaquín Rodrigon sokeana säveltämä Aranjuezin kuninkaallisen palatsin (Palacio Real de Aranjuez) puutarhoista inspiriaartionsa ammentanut Concierto De Aranjuezi ja toisena teoksena levyltä löytyy upea Heitor Villa-Lobosin kitarakonsertto. Itse kuuntelen teosta parhaillaan tätä kirjoittaessa suoratoisto versiona Applen palvelun kautta, mistä näköjään löytyy kokonainen leegio John Williamsin teoksia.

Nuorelle Johnille kuitenkin tarjoutui 1950-luvun loppupuolella tilaisuus opettaa kitaransoittoa Lontoossa Royal School of Musicissa, jonka lisäksi hän otti Manchesterin kitaransoiton opetuksen siipiensä suojiin, toimien yhä näissä molemmissa, joten jonkinlainen Williams koulukunta lienee jo tuolloin saanut alkunsa.

John Williamsin ensimmäiseksi viralliseksi esiintymiseksi mainitaan marraskuun 6. 1958 paikkana Lontoon Wigmore Hall, jonka jälkeen miehen taidoille onkin riittänyt vientiä. Nykyisin hän on Royal Academy of Music -yhteisön kunniajäsen ja vieraileva professori. Wikipedia mainitsee Williamsin soittavan australialaisen Greg Smallmanin rakentamalla kitaralla. Tarkistin asian ja paikkansa pitää: Smallmanit ovat perinteisten espanjalaisten kitaramallien käsityötaidon nykyistä huippua joiden hinnat liikkuvat 25 000 punnasta ylöspäin. 

Soitinten rakentaminen ja siihen liittyvät maailmat ovat kiinnostavia ja kirjoitan niistä joskus lisää, koska on oleellista ymmärtää, että huipputekijyyden ja soittotaidon pitää kulkea soittimen laadun kautta läpi koko ketjun tuottaakseen tasoistaan taidetta; samalla tulee muistaa, että laadun tulee olla käytettävissä jo musiikin opiskeluvaiheessa, mikä niinkin varakkaassa maassa kuin Suomessa monesti unohdetaan, joten tässä vinkki musiikkikoulutusta tukeville säätiöille: ei siis ole ihan se ja sama kuinka raskaat kielet tai kaula kitarassa, tai jousisoittimissa on, tai kuinka väsyneet venttiilit puhaltimissa sattuvat olemaan.

Johnin sormien vikkelyys, kynsien piioksidin kesto ja nuotinlukutaito sen kun kehittyivät ja tuottivat lopulta vuonna 1973 ansaitun Grammy-palkinnon parhaan kamarimusiikki teoksen esityksestä kun John teki ystävänsä kitaristi Julian Breamin kanssa, josta myöhemmin tässä blogissa enemmän, teoksen Works by Lawes, Carulli, Albeniz, Granados. Teoksen tiimoilta kitaramusiikinhistorioitsija Graham Wade innostui lausumaan, että:  ”John on mahdollisesti teknillisesti taidokkaimman tason saavuttanut kitaristi, mitä maailma on nähnyt.” Ensimmäisen Grammyn jälkeen erilaisia tunnustuksia onkin sitten kertynyt, joten niitä ei liene tässä sen enempää syytä toistaa.





Tutkin John Williams teosluetteloita ja kannattaa tässä yhteydessä muistuttaa, että musiikkimaailmasta löytyy toinenkin John Williams, nimittäin SE elokuvamusiikin suursäveltäjä John Williams, josta myös myöhemmin lisää.




https://www.discogs.com/artist/337094-John-Williams-7



Allmusic -palvelusta voi yläreunassa oikealla olevaa hakuboxia orjuuttamalla tutkia itse mitä kaikkea jännää löytyy:





Samalla silmiini osui kiinnostava vuonna 2016 tehty John Williams dokumentti:





John Williams on nuotintanut paljon klassisia teoksia kitaralle sopivaksi ja myös kritisoinut nykyistä kitaransoitonopetusta. Ilmeisesti perinteisesti sointusoittimen roolissa toimivan kitaran soittotavan purkautuminen enemmän sooloinstrumentiksi on saanut aikaan sointujen erojen ja käytön taitamisen laadullista heikentymistä. Toisaalta John Williamsin kritiikkillä on sijansa, mihin rock orientoituneen kansankerroksen kannattaa kiinnittää huomiota, koska hän on myös SKY -yhtyeen entinen voimahahmo ja onhan Williams on myös vetäissyt dueton The Who yhtyeen Pete Townsendin kanssa. Joten kansalaiset ja kaappikitaristit: katse kohti oman kylän musiikkiopistoa ja John Williamsin tuotantoa. 




























torstai 11. tammikuuta 2018

RSWX, Dave ja minä



David Bowien muistelemisesta on tullut jo tapa pop-musiikin auvoisilla laitumilla ja nyt otan siihen itsekin osaa. Mikään Bowien piilofani en ole ikinä ollut vaan miehen musiikilliset sfäärit on kyllä aina mainittu, jos joku musiikkimaustani on sattumoisin kysellyt. Bowien musiikki tarinoineen on vain yksinkertaisesti kulkenut mukanani jo hyvin nuoresta iästä asti. 

Bowien henki heräsi sisälläni, kun huomasin Facebookissa Open culture -sivustolla RSWX-dj poppoon tekemän lähes tunnin mittaisen tribuutin, joka on sanalla sanoen aika komeaa jälkeä. Sitä katsellessa ei voinut välttää pohtimasta Bowien moniulotteisuutta ja sitä kuinka miehen musiikki on itse kunkin koukuttanut.





Yleisesti ottaen en pidä miksauksista tai siitä, että originaaleja teoksia joku muu kuin tekijä itse muuttelee, mutta tällä kertaa jouduin nöyrtymään. Komeaa jälkeä. Kyseinen RSWX eli Soulwax on belgialainen kokoonpano jonka muodostavat David Dewaele, Stephen Dewaele ja Stefaan Van Leuven. RSWX tulee lyhenteestä Radio Soulwax ja ainakin minun sieluani tässä vahattiin oikein olan takaa: Bowien tuotannosta mixautui yhtenäinen miltei tunnin pläjäys huiman kerronnallisen ja moniulotteisen näytelmän taustalle. 

Mieleeni hiipi samanlainen laadullinen renessanssi, jota journalismin puolella yrittää saada aikaiseksi Long Play -julkaisu: siis tehdään pitkää ja laadukasta journalismia koko ajan pilkkoutuvassa ja hektisemmässä maailmassa, missä someaddiktikot vaeltavat nenä mobiilin ruudussa kiinni. RSWX:n touhussa on jotain samaa, ja mielestäni tässä vielä yhdistyi hieno näytelmä musiikkiin. Olisiko rock-, pop ja taidemusiikin renessanssi tosiaan edessä? Siitä mielestäni kielii teattereiden loppuunmyydyt musiikkinäytelmät ja lukuisat starojen elämänkerrat, jotka kuin huutavat ympärilleen kuvallista, näytelmän muotoista, käärepaperia. Miettikääpä vaikka Ozzy Osbornen elämäkerran päälle tehty musikaali. Wuh! 





RSWX:n tribuutin kun saisi jonain päivänä vinyylimuodossa, niin kyllä kelpaisi! Mutta entä oma suhteeni Bowieen? Itseäni kiinnostaa juuri tuo moniulotteisuus, jonkinlainen Bowien hahmon oman itsensä etsintä, missä hahmot tai RSWX:n näytelmässä henkilökortit  vaihtuvat: Tat tvam asi - That you are tai ehkä kuitenkin kuka minä/sinä olet? Jonkinlainen hengellinen matka omaan itseensä. Taustalla hiipivä Bowien okkultistinen maailma ja loputon etsintä, päättymätön matka, joka ei välttämättä aukene asiaa tuntemattomalle kovin helposti. Ehkä siinä on elämä matkanteon metaforan muodossa.


Mutta tuo musiikki! Seuraavan linkin takana tunnin tribuutti, joten varaa nautintoaineet lähellesi, hiljennä naapurit, heitä vaikka perhe lumihankeen ja fokusoidu:





Itse löysin Bowien vuoden 1980 tietämillä, kun raaka katupunk alkoi väistyä. The Clashin ja  Sex Pistolsin rinnalle alkoi kiilata kummallinen klovninpukuun pukeutunut hahmo, jonka levyä myytiin minikoossa purkkakotelona läheisellä kioskilla. Sen jälkeen ystävälläni oli K-telin julkaisema Best Of Bowie, joka oli kyllä kova kokoelma miehen -70 luvun hittejä höystettynä kamelionttimaisella kuvituksella. Kyseinen levy oli tietysti Scary Monsters ja siitä aloin käymään Bowien tuotantoa läpi taaksepäin. Turkulaisen Kane Recordsin kataloogista tilattiin postin kautta levyt, jotka noudettiin aidosta postikonttorista, missä ei vielä ollut sekatavarakauppaa. 

Olin tuolloin melkoisen nuori mies ja ikämittarissa taisi olla kokonaiset 13 -ikävuotta: elämä Suomen suurimman lähiön, Liipolan, varjossa oli hyvin kasvattavaa ja muistan kuinka pari vuotta vanhemmat kollit tunkivat veri roiskuen hakaneuloja poskiensa läpi ja lähtivät siitä sitten pelottelmaan kioskin tätiä. Punkin kapinallisuus jäi ominaisuudekseni, mutta musiikkimakuni päälinja kuitenkin etsiytyi -80-luvun alkugotiikan dekandenttiin piiriin sekä 1970-luvun progressiivisen rockin äänimaisemiin, ja on yhä osin siellä. Pidän musiikissa jostain verhotusta, peitellystä moniulotteisuudesta, joten suoraviivainen Hurriganes tykitys ei ole koskaan ollut minun juttuni. Bowiessa minua ei kuitenkaan kiehtonut mikään seksuaalisuuteen liittyvä vaan miehen helvetin upea lauluääni, yhdistettynä kykyyn kertoa asioita tavalla, josta moni vain haaveilee. Bowien suhde okkultismiin tuli selväksi vasta myöhemmin 1990-luvulla opiskellessani uskontotiedettä ja samalla löysin yhä uusia kerroksia hänen tuotannostaan.

Melko eeppisen tilityksen tässä vaiheessa lienee syytä katsoa mistä itse pidän eniten Bowien tuotannossa. Valinta on melkein mahdoton, mutta sieltä nousee aina muutamia teoksia, jotka ovat vain jotenkin puhutelleet ylitse muiden:

1. Hunky Dory, koko levy. Lempeä, täysin toisenlainen kuin muut Bowien työt ja levyn musiikkimaiseman soundi on vain kertakaikkisen hieno.





2. Scary Monsters, koko levy. Ashes to Ashes lienee teemoiltaan ja musiikilliselta vaikutelmaltaan jotain mihin 1970-luku loppui ja jotain uutta alkoi. Samalla Bowien omat musiikilliset sfäärit lähtivät toisille kujille kohti Let's Dancea ja jättiareenoita.





3. Low- levyn B-puoli. Kummallinen soundimaailma ja täysin poikkeava aikansa muusta kilkuttelusta.




4. Heroes -levyn B-puoli. Sama kuin edellisessä.




5. Diamond Dogs- levyn A-puolen Sweet Thing, Candidate, Sweet Thing (reprise). Kummallisen hypnoottinen otos jostain maailmankaikkeuden sfääreistä.




Nämä tällä kertaa ja Bowie fanina lista on viikon päästä varmasti aivan toinen.