Anno Domini, tiistai 13. maaliskuuta 2018
Huomasin aamutuimaan Helsingin Sanomien mielipide -palstalla parin kirjastoalan vaikuttajan kirjoituksen, missä ilmaistiin suurta huolta alan koulutuksen, ja oikeastaan koko alan tulevaisuuden suhteen. Olen itse saanut tuntea alan nykytilanteen, koska olen juuri kyseisen digitalisaation ihmeen syrjäyttämänä yhä alan ulkopuolella työttömänä ja katselemassa muita mahdollisuuksia itseni elättämiseksi, hyödylliseksi tuntemiseksi ja yhteistä kortta pystyssä pitäväksi.
Kirjoituksen ydin on hyvä ja ihmettelen sitä, että kirjastoala yhtenä informaatiotutkimuksen sivuhaarana ei muka pärjäisi digitalisaatiossa. Sehän on tietyllä tapaa ollut yksi prosessin liukulaakereita, joten mikä nyt oikein on vinossa? Se, että asiat muuttuvat on selvää, mutta tarpeettomuuden tematiikka mielipidekirjoitukseen ensimmäisenä kommentoineen tutkijan argumentissa on jäätävä suihku suoraan vapaan ja villin internetin ihmemaan säihkeen lumosta. Tai sellaisen lumosta, jonka hän kuvittelee olevan vapaa, villi ja ihan itsestään hänen eteensä järjestäytynyt: siis jonkinlainen automaattisesti järjestäytyvä sivistys.
Asiassa on kaksi puolta: kirjastoala itse, joka ei ole kyennyt tekemään näkymätöntä työtään näkyväksi, ja nyt se lapsi sitten menee sipilöinnissä pesuveden mukana. Toinen puoli sivistyksellisestä orientaatiosta katsottuna sisältää huutavan kysymyksen: mistä mielipidekirjoituksen vastanneen tutkijan kirjastovihamielisyys kumpuaa? Se on suuri mysteeri, mitä en oikein tavoita, koska oma kokemushorisonttini on aika ollut kirjastomyönteinen ja -positiivinen. Kirjastomaailma ilmiöineen ihan käyttäjänäkökulmasta on ollut aina se toinen olohuone: tuttu ja turvallinen vapaan- tai tieteellisen tiedon keidas. Sivistyksen kulmakivi, minne on kaikilla kansalaisilla vapaa pääsy, jopa ilman sim-korttia tai nettiliittymää. Myöskin vuoteni alalla ovat kultareunaisia sisältäen hienoja yhteismatkoja asiakkaiden kanssa tiedon ja sivistyksen poluilla.
Mietin ensin hetken argumenttiin vastanneen tutkijan horisonttia ja vertaan niitä joihinkin omiin ikävämpiin kokemuksiini uran matkan varrelta. Onko mahdollista, että tutkijalla, tai esimerkiksi opetustyötä tekevällä henkilöllä on antipatioita uransa varrella oleviin, oman alansa ulkopuolisiin, jollain tapaa juuri hänen näkökulmastaan ”ikävästi ja pakosti kohdattavia” juuri hänen oman alansa ulkopuolista kriittistä sivistystyötä tekeviä kohtaan? Tällä tarkoitan sitä, että esimerkiksi tieteellisen kirjastotyön painopiste on nykyisin tiedonhakua opastavissa klinikoissa ja tieteellisen työn perusfundamenteissä kuten viittausten ja lähdekritiikin, painosten oikeellisuudessa ja vertaisarvioinnissa. Joten onko siis jotenkin mahdollista, että tutkijan työtä tekevä kokee itsensä ja oman ammattitaitonsa jollain tavoin haastetuksi yleensä hyvin korkeasti koulutetun kirjastoammattilaisen suunnalta. Useimmiten informaatioalan ihmiset ovat niitä yhteisönsä koulutetuimpia ja mahdollisesti laajimmat tiedot omaavia juuri yleissivistyksen osalta, ja näin pitääkin olla sillä senhän pitäisi olla etu eikä haitta?
Monesti kirjastoalan ihminen saattaa työnsä taustalla tehdä omaa akateemista tutkimustyötään vaikka juuri informaatioalaan liittyen: toisin sanoen vastakkain saattaa loppujen lopuksi olla kaksi hyvinkin meritoitunutta tukijaa, mutta mistä, tai minkä alan tai tieteen puolelta voi ylipäätään kummuta ajatus vastakkaisuudesta? Onko koulutusmaailman kilpailu mennyt liian kovaksi, että se alkaa nyt syömään omia jäseniään oman etunsa säilyttääkseen? Kuulin myös monesti kommentteja siitä, että onpa sinulla kiva työtila jolla yllättäen viitattiin koko kirjastotilaan, siis tilaan joka on yhteistä ei mitenkään kirjastonhoitajan omaa tilaa.
Tälläiseltä kirjastokriittiseltä tutkijalta pitäisi kysyä sitä, että onko hän itse käynyt tiedonhaun opetuksessa ja selvittää, mikä on oikeasti hänen tiedonhaun osaamisensa taso: tietääkö hän mitä on vertaisarviointi tieteellisessä työssä? Siis ei vain hänen oman työnsä arviointi vaan kaiken sen arviointi mitä hänen eteensä erilaisten tietokantojen ja -lähteiden muodossa on annettu valmiiksi. Nimittäin omien tietojeni perusteellä tieteellisten kirjastojen tiedonhaun klinikoille on jatkuvaa jonoa ja palaute on positiivista. Myös yleisten kirjastojen tiedonhakijoilla pitää kiirettä, joten mistä moinen ”turhaksi” haukkuminen.
Kannattaa muistaa, että kirjastojen tietokannat eivät ole itsestään siellä internetin ihmemaassa selailtavana vaan niitä ylläpitää ja kehittää leegio alan asiantuntijoita. Omat erikoiset ja huonot työkokemukseni liittyvät sellaisiin kohtaamisiin, missä opetustyötä tekevä henkilö tuo oppilaansa kirjastoon, mutta haluaa esitellä itse kaiken, siis oman käsityksensä mukaan kaiken mitä oppilas sieltä tarvitsee. Tällöin kyseessä lienee siis jonkinlainen oman opetusalan reviirin liika laajentuminen käsittämään kaiken ympärillä olevan. Tällöin oppilas seuraavalla kerralla kirjastoon yksin tullessaan huomaa yleensä joutuvansa orientoitumaan uudelleen. Asia ja tilanne on monimutkainen, koska siinä leikkautuu kahden työn reviirit vaikka oletus on, että suunta on yhteinen ja saattakin käydä siten, että jos kirjastonhoitaja tekee ystävällisen huomautuksen olemassaolostaan tämän tyyppisen opetushenkilön omaehtoisen kirjastokoulutuksen lomaan, niin siitä yleensä on seurannut ikävyyksiä, koska opetusmaailmassa opettaja on aina kuningas, niin on tutkijakin tutkimusmaailmassa. Myös yhä edelleen miehen toimiminen kirjastonhoitajana herättää hämmennystä. Miksi?
Näinollen monesti kirjastonhoitaja asetetaan organisaation pahnan pohjimmaiseksi, kaiken vahtimestareista siivoojiin lähtien, ja pienemmissä oppilaitoksissa vielä niihin surkeimpiin tiloihin, koska hänen työnsä ei vain osata mieltää olevan elimellinen osa sivistystyötä, ja yhtä lailla akateemista kortta kekoon kantavaa. Ongelma ydin on siinä, että tutkiva tai opetusyhteisö ei aina näe, että maailmalla on muitakin ulottuvuuksia kuin vain ”tutkija, opettaja ja tiede”. Nimittäin huolestuttavaa on se, että tiede ei välttämättä liity sivistykseen millään tavalla: nykytiedemies voi hyvin olla sivistymätön juntti, mutta taitaa hyvin jonkin pienen tutkimuksellisen osa-alueen. Näinollen ehkä meidän pitää liputtaa ennenkaikkea sivistyksen eteen kuin vain tieteen nimiin.
Tästä pääsen debatteihin, missä kirjastohenkilökunta on kohotellut kulmiaan esimerkiksi viittauksiltaan aivan liian ohuen lopputyön osuessa kuvailtaessa käsiin tai muun sivistyksen ja standardien yleiset piirteet ohittavien tapausten suhteen. Mainitsin kolme ikävää sanaa: standardi, viittaukset ja yleiset laatuvaatimukset, mistä pääsen toiseen jo aiemmin mainitsemaani asiaan eli vertaisarviointiin sivistyksen kulmakivenä. Ensinnäkin mikään oppilaitoksen tietokannassa olevista julkaisuista ei siirry sinne itsestään vaan alan ammattilaiset kuvailevat ne ja liittävät asiaan tarvittavat metatiedot. Jos tämänkin työn tekisi itse tutkija voisi lopputulema olla melko kirjava ja todellakin löydettävyydeltään että käytettävyydeltään haastava.
Ei nimittäin ole ihan sama mihin tieteellistä tutkimusta tehdessä viitataan. On totta, että netistä löytyy kaikkea kivaa, ja koko ajan enemmän, mutta sitä suuremmalla syyllä on oltava ihmisiä jotka ovat erikoistuneet punnitsemaan lähdekriittisesti isompia kokonaisuuksia, kuten tieteellisten julkaisujen laadullisia eroja ja suosittelemaan niistä parhaita omalle yhteisölleen ja näin helpottamaan tutkijoiden työtä. Vaikka julkaisuista tulisi kuinka avoimia, niin niiden on oltava vertaisarvioituja ollakseen päteviä sivistyksen kulmakiviä. Mikä on sellainen maailma, missä ei enää ehditä tekemään validista laatutuyötä vaan mieluumin tieteellisen sivistyön sijaan tehdään massaa motolla: ”Mitä enemmän tehdään sitä parempi”, se nimittäin olisi tälläisen työn siniristilipun bulkkileima.
Itse sanon ei kiitos, koska sivistyksen syväsukeltajana en oikein näe järkeä tutkimuksella, jonka viitteitä ei ole tarkistettu ja jonka lähteet ovat jo kadonneet netin syövereihin; en myöskään näe järin merkittävää arvoa sillä ihmisen musiikintuntemuksella, joka on vain soittotaitoa ilman sen kypsyttelyä sivistykseksi. Jolloin soittotaidon omaava henkilö on ilman historian tuntemusta eikä välttämättä edes tiedä mitä tai kenen kappaletta soittaa, puhumattakaan kenen tuottamasta painoksesta, siis sitä onko se ylipäätään validi eli ei itse kykenisi arvioimaan onko teos se oikea ja alkuperäinen.
Sivistys on moniulotteinen syy-suhteiden verkosto ja olisi kiinnostavaa nähdä kirjasto - ja informaatioalan ihmisten nousevan esiin Don Qujotemaisesti haastamaan sipilöimisen ja broileritehdastyyppisen tiedetuotannon, joten toivon lisää mielipidekirjoittelua poliitikoiden kiusaksi ja tiedemiesten ihmeeksi. Itse en ole julkaissut mitään alaan liittyvää nimenomaan alan julkaisuissa ja paljon julkaissut ystäväni tuhahti blogijulkaisemiselleni, joten tämä on kuitenkin myös vain mielipidetekstiä ilman vertaisarviointia ja joudut lukijana itse miettimään olenko oikeassa vai väärässä ja toivon, että sinulla on sivistyksellisiä työkaluja asian pohtimiseen. Blogiani on kuitenkin luettu yllättävän paljon: 6000 klikkausta tilastojen mukaan, joten kumpaa luetaan enemmän Signumia vai blogiani? Tekeekö määrä blogistani arvokkaamman: no, ei kyllä tee. Mutta se voi monelle olla hyvä portti siirtyä tutkimaan ja seuramaan alan asioita, jolloin sen merkitys on kuitenkin suuri. Pitäisikö minun alkaa liittää viittauksia tekstiini ja muotoilemaan sitä tieteellisemmin. No ei, lukekaa alan tieteellisiä julkaisuja, jos kaipaatte oikeaa tietoa mitä ja missä mennään:
Tiedän, että tekoäly astuu mukaan kuvailuun ja puolet alan ihmisistä on kohta taas ylimääräisiä, mutta en oikein humanistina soisi, että tekoäly ja algoritmit määrittävät sen mitä käyttämäni yleinen - tai tieteellinen kirjasto pitävät sisällään. Tämä on kuitenkin asia josta päätöstä ei voi, eikä saa, tehdä pienen piirin hallintohenkilöt tai jonkin alan tutkijat , vaan se on laajempi yhteiskuntapoliittinen keskustelun paikka. Itse voin uusmyöhäisrenesanssimiehenä rakentaa omaa kotikirjastoa ja käännellä sivistyksen kulmakiviä miten haluan, mutta olisi surku, jos yleisen tuottavuuden ja kulutusjuhlissa mukana pysymisen nojalla alennamme hyvää ja laadukasta yleistä kansallista sivistystasoamme (puhumattakaan luontomme tuhoamisesta).
Summa summarum: se, että netistä löytyy paljon ei tarkoita sitä, että sivistyksen määrä lisääntyy.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti