Huldan potkukelkka ei pelasta enää

Tämä on kirjoitus, ja pitkä sellainen, jota minun ei alkujaan koskaan pitänyt tehdä, mutta jossain pisteessä epäilyksen maantiede ja kompassin napa alkoi osoittaa sellaisia suuntimia, että päätin kirjoittaa kuin olla hiljaa. Viimeiset neljä vuotta on muutenkin globaalin todensivusta puhumisen kannalta olleet sitä harrastaville ilmeisesti heidän elämänsä kulta-aikaa. Sitä suuremmalla syyllä oikean tiedon ja sitä välittävien tahojen, on nyt syytä toden teolla ryhdistäytyä.

Musiikkikirjastoyhdistys on pitkään puuhannut musiikkikirjastoaiheista kirjaa, mutta prosessi on joutunut ulkoisen maailman myllerrysten johdosta melkoisiin vaikeuksiin. Suomen ensimmäinen musiikkikirjasto avautui Töölön kirjastossa vuonna 1971[1] ja tuolloin musiikki alkoi kasvaa kirjoihin keskittyneen kirjastomaailman helmoissa omanlaisekseen instituutioksi. Kieltämättä orientaatioissa on ollut aina vahvemmin läsnä populaarimusiikki ja tietysti sen mukanaan tuoma aikanaan hyvinkin liberaali taiteen tuulahdus tuolloin ehkä hieman tunkkaisessa Suomen musiikkikulttuurissa, missä musiikkia tavattiin ruotia yhden miehen voimin Hesarin kulttuurikriitikko Heikinheimon toimesta. Lienee itsestään selvää, että painotus on tuolloin ollut hyvin klassinen, mutta toki myös hyvin asiantunteva. Sitä mukaa kun televisioon tuli lisää kanavia kokoontui pop- ja rock-kansa Iltatähden pariin kuuntelemaan Hectorin raportteja pop-maailman ihmeistä, ja niin maailma alkoi pienentyä.

Nykyisin tilanne on toinen: tarjontaa on niin kirjallisuuden, musiikin, kuvataiteen, pelimaailmojen, urheilun kuin elokuvataiteenkin saralla yltäkylläisesti, mutta onko niiden sisältö jotenkin parantunut? Voimmeko edes arvioida sellaista, koska olemme niin kiinni omassa ajassamme? Mikä sitten on laadun tae? Aavistan, että laatuun lienee syytä aina liittää asiasta tietämisen tila ja monesti myös toteuman hintalapulla voi olla jokin rooli. Itseäni pelottaa, että olemmeko ehkä sittenkin jo liukumassa korviamme myöten David Kortenin 1990-luvun alkupuolella postuloiman ajatuksen kansaa tietoisesti turruttamaan suunnitellun viihteenvyöhykkeen syövereistä.[2] 

Miksei sitten Suomen musiikkikirjastotoiminnasta kertova kirja tahdo syntyä vaikka asia on mitä hienoin ja arvokkain. Siis mitä ihmettä? Tämänhän pitäisi olla ilon ja juhlan paikka: suoranainen Oodi musiikkikirjastotoiminnalle.

Mutta näin ei ole. Musiikin osalle kirjastomaailmassa alkoi jokin aikaa sitten tulla kapuloita rattaisiin ja toki syitä on haettu milloin mistäkin: lähinnä lainaustilastojen laskusta ja striimin tulemisesta mobiiliin, mistä olen kirjoittanut jo aiemmin. Musiikkikirjastoyhdistys huomasi olevansa paljon vartijana, ehkä liiankin paljon, koska resurssien tiukentuminen saattaa johtaa myös riitelemiseen. Alkoi näyttää siltä, että päättäviä tahoja ei juuri nykyisin ole kiinnostanut muu kuin ekonominen horisontti, ja kuten tiedämme sillä argumentilla voi perustella minkä tahansa asian aina mullikan lahtaamisesta tiedon kivijalan rapauttamiseen, joten päättäjien musiikkikirjastotoimintaa kohtaan suotuisat ja hyväksyvät äänenpainot alkoivat ympäriltä kadota sitä mukaa kun aineistomäärärahat supistuivat. Toki musiikkikirjastolaiset ovat myös aina olleet se pieni gallialainen kylä, eli paljon vahvoja persoonia, joiden ääni on kantanut alan laidalta toiselle. Mutta todellisuudessa sivistystsunami on oikeasti paljon laajempi kuin ensin edes kuvittelin ja vasta nyt se alkaa päästä todelliseen vauhtiinsa.

Tässä yhteydessä pitää tunnustaa oman salainen syntini ja tämän tunnustuksen on oltava julkinen, tottahan toki. Kuvailin nimittäin lahden konservatorion tietokantaan Top Gearista tutun  James Mayn eli Captain Slow:n[3] kuuluisan journalistisen kapinan hengessä (ks. kuva) White Zombien ja muutaman muun rankemman äänitteen, ja toki piilotin itse levyt kokoelmaan.  Voitte vain arvata, että henkinen orgasmini oli sanoin kuvaamaton. Harvempi tietää, että Captain Slow on oikeasti muusikko. Toki sähkökitarani oli myös kirjaston takahuoneessa, mikä yhdistettynä heikkoon soittotaitoni lienee aiheuttanut monelle mielipahaa. Toisaalta klasaripedagogiikan yleisen yläkulttuurikäsitteen karmien takaa löytyy kyllä monin verroin hurjempia veikkosia kuin Rob Zombie ja vastaavat, mutta ne tavataan yleensä sivuuttaa. Tulipahan tehtyä.

Kuvan lähde: https://en.wikipedia.org/w/index.php?curid=11408892

Hieman ennen omaa työni loppumista Lahden konservatoriolla Sibeliuksenkadun korttelin toisessa päässä korkeakoulutasoinen Diakonia amk irtisanoi oman kirjastonhoitajansa.  Olin hämmentynyt ja mietin tuolloin, sitä mitä lienevät päättäjät mietiskellet: ehkä, että saamme kaupunginkirjastosta mitä tarvitsemme, tai että korkeakoulun erillinen Fellmannian oppimiskeskuksen kirjasto kyllä toimittaa tarpeelliset kirjat, ja niin edelleen. Todellisuudessa aineistot vanhenevat eikä niitä tilata, jos sopimukset eivät sitä edellytä ja ole kunnossa. Yleisten kirjastojen substansseihin ei nyt vain kuulu erikoisaineistojen olemassaolo ilman maksajaa. Minunkin työsuhteeni loppui, lähtiessäni jäi ilmoille osana yt:n prosessia esille nostamani lopetetun Lamk:n musiikinlaitoksen nykyaikainen ja hieno nuotti- ja musiikkikirjastoaineisto, jonka paikka mielestäni olisi ollut konservatorion kirjastossa. Se ei sinne kelvannut, joten kysyin läheisen musiikkiopiston rehtorilta samaa. Sitten sammutin valot lähtiessäni.  

Nyt olen Taideyliopistolla Sibelius-Akatemiassa, ja vastapäätä Musiikkitaloa valmistuu yleisen kirjastomaailman kruununjalokivi Oodi, mutta toistaiseksi ilman kuunneltavaa musiikkia. Kirjastokympin musat on siirretty Pasilaan, ja jälleen kerran musiikilla on vaikeuksia sopia kirja- ja sivistysmaailman joukkoon; nuottikirjasto olisi kuulemma tulossa, mutta kaikkiaan talo on oikeasti monitoimitalo, ei vain kirjasto. Eräänlainen uusi konsepti monitoimitalosta, joten toivon tosiaan, että Oodia ei kohtaa samantyyppinen prosessi kuin oman kaupunkini pientä Jalkarannan sivukirjastoa, millä perusteltiin monitoimitilan rakentamista ja nyt katsotaan, että siitä voidaan poistaa kirjasto. Ehkä vertaus ontuu, koska onhan Oodi se yleisen kirjastoinstituution pitkään ja hartaasti haaveilema lippulaiva ja toivon toisaan, että se tulee olemaan onnistunut kaikin puolin. Mietin myös uskaltaako sadanmiljoonan talosta kirjoittaa alan sisältä käsin mitään kriittistä? Ehkä, jos tekee sen ystävällisessä hengessä, mutta kriittisesti. Toki katsotaan nyt ensin mitä siitä oikeasti tulee.

 Kuvan oikeudet: AP Lauhakari

Itseäni lepyttääkseni tilasin lentoliput Göteborgiin, ja lähdin Hagaan kahville hieman rentoutumaan. Se kannatti.

Keskustelu käy siis parhaillaan kuumana ja oheinen Melomaanikon blogikirjoitus kuvannee Oodin herättämää tilannetta musiikkiaineistojen suhteen hyvin. Toivottavasti tästä kuitenkin päästäisiin eteenpäin, niin että musakirjasto löytäisi ihan uusia olemuksellisia tuulia ja musiikki kuten myös kuvataide eläisivät yhdessä kirjamaailman kanssa ollen kulttuurin uutta luovat voimat.

https://melomaanikko.loppu.fi/

Göteborgissa hotellini vieressä oli Stadsbiblioteket 300m2 kokeilu eli kirjasto oli tuotu kivijalkaan hyvin kuratoituine kokoelmineen ilman mitään ylimääräistä ja väkeä riitti: kirjasto oli sen sisältö. Ei siis mitään sadan miljoonan arkkitehtuurista monitoimitaloa vaan sisältöä ihmisille. Toki ihailen päivittäin Oodin muotoja ja pidän uudesta aaltoilevasta arkkitehtuurista, mutta jos sen hinta on niin suuri, että ei ole varaa kehittää oikeaa sisältöä, niin sadalla miljoonalla saa aika monta kivijalkakirjastoa ihmisiä palvelemaan. Miettikää sitä. Se, että kirjastot ottavat julkista tilaa haltuun on hyvä ajatus, koska vapaa ja ilmainen tilaa on hyvä olla ihmisten käytettävissä, mutta se ei voi olla tulevaisuuden kirjaston pääorientaatio. Mielestäni jo se, että yhtään uutta ihmistä ei palkata Oodiin ennakoi, että sisältöä ei saada minnekään lisää vaan päinvastoin. Hienot seinät eivät paljon lämmitä, jos haluaa luettavakseen tai kuunneltavakseen jonkin teoksen. Ihmisiä pitää työllistää eikä miettiä sitä kuinka ihmisistä päästään eroon. 
   

 https://www.stadsbiblioteket.nu/stadsbiblioteket-300m2/

 

Kirjaston pitää olla tiedonkeidas sen kaikissa suhteissa ja asia vertautuu mielessäni tuleviin hävittäjähankintoihin: molemmilla puolustetaan jotain ja samalla toivotaan, ettei mitään tapahdu. Kukaan ei vertaa hävittäjiä hankittaessa sitä, kuinka monta kävijäkertaa vihollinen teki rajalla määrän ja laadun mittarina. Nimittäin jos kirjastot menetetään ja palvelut kavennetaan, niin voi olla, että kohta ei ole kulttuuria ja sivistystä mitä puolustaa. Jolloin uhka tulikin sisältä eikä ulkoa päin. Kansansivistys myös katoaa helposti.

Tämä ajatus nousi oman kotikaupunkini ihan uusista kirjastoihin kohdistuneista leikkauksista, jotka nyt sitten jatkan tähän, kuin esimerkinomaisesti siitä mihin tässä ollaan koko ajan menossa.

Paikallinen lahtelainen toisen asteen Salpaus -niminen kaupungin pääomistama valtava koulutusyhtymä lopetti kirjasto- ja tietopalvelusopimuksensa Lahden ammattikorkeakoulun organisoiman tietopalvelun kanssa. Kysyin asiasta Salpauksen hallituksen jäseneltä, jolloin rehtori sekä muutama muu kyllä vastasivat, ja syynä oli tietysti raha, joten niin kovalla vaivalla vuosien aikana rakennetut tietokeskukset purettiin, kirjat jaettiin pois, eikä e-aineistoihin ollut enää entisenlaista pääsyä: kuilu amislaisten ja lukiolaisten välillä nytkähti eteenpäin.

En siis enää nykyisin pysty arvioimaan sitä mistä opettajat nykyisin hankkivat opetusmateriaalit ja kirjat vai opettavatko aikansa vanhenevista lähteistä. Yleinen kirjasto ei tässäkään tapauksessa voi toimia päätiedonlähteenä noinkin isolle koulutusorganisaatiolle. Mutta ikävä kyllä asiat eivät jääneet tähän, koska seuraavaksi laitettiin pakettiin Lahden keskustassa toiminut kansainvälistä mainetta niittänyt oppimiskeskus Fellmannia[4], jonka nimeä muuten piti räknätä sen muutaman toimintavuoden aikana Fellmanniasta FellmanniCampukseen.

https://uasjournal.fi/tutkimus-innovaatiot/oppimiskeskus-fellmannia-yhdessa-tekemista-ja-kestavaa-kehitysta-lahdessa/

Lahden kaupunki ei enää suostunut rahoittamaan Tiedekirjaston ja AMK-kirjaston yhteistä projektia ja niin kirjaston väki muutti muutaman kilometrin päähän keskustasta uudelle kampukselle samalla kun yli puolet Lamk:n kirjastoväestä sai lopputilin puhumattakaan kirjastotilojen nykyisestä koosta ja laadullisesta tasosta verrattuna edelliseen: toisin sanoen nyt kotikaupungissani ei enää ole varsinaista tiedekirjastoa. On yleinen kirjasto ja Amk:n hurjasti pienentynyt kirjasto, joka ei enää kykene palvelemaan kuin todennäköisesti minimitasolla korkeakouluopiskelijoita ollen kuin varjo siitä mitä Fellmannia (sori, käytän tietoisesti ja provosoivasti alkuperäistä, feminiinistä, nimeä). Sanoisin, että vaativan informaatioalan työn haasteet ja korkeakoulukirjaston kehitysprosessi saattavat olla jatkossa melkoinen yhdistelmä. Miten ihmeessä Lahti oikein kuvittelee tällaisella kokonaisvaikutteisesti kumuloituvalla informaation teurastuksella oikein olevansa tai kasvavansa yliopistokaupungiksi? Sanoisin, että asia menee mielenkiintoiseksi. Pririteettilistalla on ennemmin tuhannen neliön kuntosalit laitteineen ja hienot jooga- ja saunatilat, mutta ei kirjastoa.

10 Ways Academic Libraries Are Leading Change

Digitalisaatio ei tarkoita sitä, että asiat lopetetaan eikä laatua enää kehitetä. Asioiden kuratoiminen, kehittäminen ja ennen kaikkea tiedonkriittisyyden ja avoimuuden vaatimus vain kasvaa mentäessä ajassa eteenpäin. Sanotaan, että data on tulevaisuuden kultaa, joten kannattaisiko nyt ihan oikeasti hieman pysähtyä ja miettiä niitä ihan oikeita tiedon substansseja syvällisesti.

Oletan kuitenkin positiivisena ja elämänmyönteisenä kaunosieluna, että Lahden konservatorion kirjastoon ei palautunut paperikortistoa, joku on sytyttänyt valot, soitinvaraston laadullista kehitystä ei laiminlyöty ja että Lahden musiikkielämän integraatio ja klusteri nousee vielä arvoon ja tasoon arvaamattomaan. Oletan myös, että päättäjät kotikaupungissani tekevät kohta isoja päätöksiä uusista tiedekirjastoon liittyvistä asioista ja taas vaihdetaan asioiden nimiä pomojen vaihtuessa. Niin, ja Oodiin tulee äänitteitä ja musiikkikirjasto. Näin se menee. Uskokaa pois, ihan suunnitelmallisesti alusta alkaen.

Lahden ammattikorkeakoulun musiikkikirjaston iso kokoelma myytiin vuoden 2017 lopulla tai 2018 alussa Helsingin konservatoriolle, koska kukaan Lahden musiikkielämän johtohahmoista ei ollut osoittanut mitään mielenkiintoa tai aktiivisuutta sitä kohtaan.

Mutta miten hitossa saisimme aikaiseksi sen Suomen musiikkikirjastoista kertovan kirjan?    

 

Lähteet:

Hassinen, E. (2016). Musiikkiopiston Omakotisäätiön historia. [Lahti]: Musiikkiopiston Omakotisäätiö.
Jäppinen, J & Vallisaari, H. 2015. Musiikkia Harrastajia ja musiikinystäviä Helsingissä. Helsingin kaupunginmuseo. Bookwell Oy. s. 76-77. 
Korten, David, 1995. When Corporations Rule the World. Kumarian Press. 
https://melomaanikko.loppu.fi/ 
https://fi.wikipedia.org

---

[1] Jäppinen, J & Vallisaari, H. 2015. Musiikkia Harrastajia ja musiikinystäviä Helsingissä. Helsingin kaupunginmuseo. Bookwell Oy. s. 76-77.

[2] Korten, David, 1995. When Corporations Rule the World. Kumarian Press.

https://en.wikipedia.org/wiki/David_Korten

[3] https://en.wikipedia.org/wiki/James_May

[4] https://fi.wikipedia.org/wiki/Fellmannia