Kevät ja puutarhamuusiikki

"Kevät toi puutarhurin" mietelause toimii omalla kohdallani siten, että "kevät herättää uinuvan puutarhurin", sillä olen vuoden -92 tietämillä Mäntsälän Saaren kylällä sijainneesta maatalous- ja puutarhaoppilaitoksesta valmistunut puutarhuri. Nykyisin vanhan ammatin kipinät sinkoilevat omassa puutarhassani ja erilaisia puutarha-aiheisia ohjelmia, kirjoja, lehtiä ja internet-lähteitä selaillen ja tutkien. Olin lukioaikana hyvä reaaliaineissa ja etenkin biologia on aina ollut yksi vahvuuksistani. Niinpä löysin  itseni kasvitieteen luennoilta ja innostuin siinä määrin, että hankin myös puutarhurin pätevyyden, mitä ei ole tarvinnut koskaan katua, jos nyt mitään opiskelua ylipäätään koskaan tarvitsee katua: onhan opiskeleminen ennen kaikkea oppia elämää varten kuin vain mammonan tienaamista silmällä pitävää toimintaa. Lopulta luonnontieteet vaihtuivat humanistisiin aineisiin ja elätin itseni kätevästi opiskeluiden lomassa puutarha-alan töissä. Nykyisin kasvien kanssa puuhailu antaa ihmeellisesti virtaa jaksaa monia muita asioita. Mielestäni puutarha-arkkitehtuuri, design, elävien kasvien yhdisteleminen paratiisinomaiseksi tilaksi, missä myös eliökunnalla on hyvä olla, on taidetta jos mikä. 

Löysin keväällä Ylen puutarhasarjojen tarjonnasta SVT:n Trägårds tider nimisen sarjan, joka kulkee meillä nimellä Puutarhakausi. Sarjan konsepti ja käsikirjoitus toimii mukaansatempaavasti sarjassa, jossa neljä puutarhasta eri tavoin innostunutta tekijää alkaa herättää vanhaa farmia eloon keittiöpuutarhoineen, pergoloineen, yrttimaineen ja vastaavineen. Porukan keskinäinen läpänheitto hersyy antaumuksellisesti eikä missään ei ole teennäistä makua. Sarjan kuvaaja osaa asiansa paremmin kuin hyvin ja vaikeasti kuvalliseen muotoon vangittava puutarhan kasvi ja eliömaailma avautuu aisteja kutkuttavasti katsojan silmien eteen. Mutta yksi on ylitse muiden, nimittäin sarjan musiikki, joka on todella hyvällä maulla raidattua vihreän paratiisin puuhien lomaan.

Sarjan voimahahmot ovat Ruotsissa melkoisia julkkikisia. Jonkin sortin vetäjänä toimii Ruotsin Unelmakoti -sarjaa juontanut ja monessa ohjelmakeitoksessa muhinut Pernilla Månsson Colt, seuranaan englantilainen puutarhuri John Taylor, palestiinalais-ruotsalainen kokkivelho Tareq Taylor ja mallimaailman kiertänyt Malin Persson. Henkilöiden elämäntarinat ovat itsessään jo tutustumisen arvoisia ja saattavat aiheuttaa melkoisia elämyksiä. Joten ei ihme, jos sarjasta on tullut Ruotsissa jättisuosittu. Se on sarja, missä erilaiset elämänkokemukset kannetaan hienosti yhteiseen puutarhaan hyvällä musiikilla ja huumorilla maustettuina.

Puutarhakvartetin hahmojen kautta avautuu rakkaus hyvää ruokaan, orgaaniseen elämäntapaan ja ennenkaikkea kauneuteen, joka vie mukanaan. Katsojalle avautuu puutarhassa olemisen zen, elämän ikuinen kiertokulku – syöminen, kylväminen ja sadonkorjuu. Sen lomassa on lupa nauttia ja kokeilla kaikkea kivaa. Mikään ei kuitenkaan ole liian vakavaa, kuten ei muutenkaan elämä koskaan saisi olla. Sarja palauttaa mukavasti jalat maan pinnalle ja aiheuttaa hitonmoisen puutarha- ja kokkailukuumeen. 

Mutta sarjan musiikki. Mitä se oikein on? Kuka sarjan musiikit oikein valitsee? Mistä se tulee?

Sarjan Facebook -sivustolta löytyy heti tietoa musiikista. 

Ja Spotifystä löytyy soittolista – en siis ole ainoa kuka on kiinnittänyt asiaan huomiota. 

Tuntematon mestari, taidekauppias ja Bulevardin lumo

Katselin televisioista Klaus Härön ohjaaman Tuntematon mestari elokuvan ja ihastuin sen viipyilevään tunnelmaan, joka etene rauhallisesti soljuen ilman nykyisin niin yleistä kuvakulmien nopeaa singahtelemista ja hektistä menoa. Häron muissakin elokuvissa on havaittavissa samaa aikaa pysäyttävää henkeä, mikä mielestäni yhdistää elokuvat lähemmäs manner-eurooppalaista, ehkä ranskalaista tai italialaista, traditiota. Tunnustan jo tässä vaiheessa etten ole elokuvakriitikkona kovin kokenut enkä oppinut. Löysin elokuvasta jotain menneen ajan suomalaisen elokuvan henkeä ja tunnelmaa. Elokuvassa ei ketään riisuttu, paljastettu, rikottu tai pahoinpidelty sekä onneksi nykyisin kaikkialle tunkeva teknologiahype oli minimissä. Kerronnan keskiössä on niiden sijaan taidemaailman mennyt aika pölyisinen näyttelykatalogeineen ja taidekirjoineen. Moderni kyllä välähteli sopivasti siellä täällä uusien asuinalueiden arkkitehtuurissa ja keskeneräisyydessä verrattuna Helsingin kantakaupungin kypsyneeseen henkeen.

Taidemaailman ajattomuuden kylkeen oli maukkaasti tuotu moderni, tai ehkä postmoderni, se "uudeksi ajaksi" kutsuttu, internetin muodossa jo iäkkään taidekauppiaan tyttärenpojan silmien kautta katsottuna, jolloin pojan uutta maailmaa suvereenisti luotsaavat internetin käyttö- ja tiedonhakutaidot nousivat kertomaan jotain nykyajasta ja menneen muutoksesta. Ilmiöiden kontrasti ja olemuksellinen erilaisuus, jopa ristiriita, toi mukanaan mukavasti säröä ja raikasta henkeä. Samalla kuitenkin harmitti, kun en päässyt katsomaan elokuvaa heti sen ilmestyessä valkokankaalta, mutta toki se on oma häpeäni. Siitä huolimatta pienen televisioni ruutu välitti tunnelman, joka henki vanhaa Helsingin Bulevardin taideskenen sielua.

Elokuvassa Bulevardilla sijaitsevasta Ekbergin kahvilasta noudettiin baakkelsseja – taideliike on sijoitettu sen lähelle paikkaan, missä antiikkikauppoja ja taideliikkeitä on perinteisesti aina ollut. Asuin itse 1990-luvulla Bulevardilla ja tuolloin aistin kuinka tienoon kultivoitunut henki leijui ajattomasti tulvien vanhan suomalaisen taidekulttuurin ja yläluokan pöhinää – suorastaan haistoin sen elokuvasta. Asukkaat kertoivat tuolloin kuinka viime vuosisadan alussa Bulevardilla mitattiin asujien, ja samalla suomalaisen yläluokan statusta, sillä kuka asui kadulla lähimpänä merta. Muutin itse pois Bulelta, mutta sahasin katua vielä kahdeksan vuotta työmatkan merkeissä, kun työskentelin tietopalvelusihteerinä vanhassa Tekniikan- ja liikenteen opinahjossa, josta tuli Stadia ja myöhemmin Metropolia. Koulu on niistä ajoista jo siirtynyt Myllypuroon ja minä toisaalle. 

Kahvila Ekberg, läheinen Hagelstamin antikvariaatti ja Sinebrychoffin taidemuseo ovat jääneet kestoreviirikseni. Tapaan myös poiketa sisustuskauppa Dayn kautta tuolla liikkuessani. Täytyy tunnustaa, että Kampin ja Punavuoren korttelit ovat minulle rakkainta Helsinkiä, jonne palaan aina uudestaan. Sinebrychoffin nykyinen taidemuseona toimiva talo on entinen Nikolai Sinebrychoffin talo, ja upea talo onkin. Stadian tekniikan- ja liikenteen kirjasto toimi pitkään sitä vastapäätä vanhan oopperan rakennuksen vieressä olevassa entisessä teknisen koulun rehtorin talossa, joka sekin oli nykymittapuulla mihin tahansa verrattuna ylellinen ja hieno. Kaikki tämä kuvastaa aikakausien ja arvojen maantieteellisiä hierarkioita sekä niiden muutoksia. Joten kun nykyisin yhdistän tuohon Bulen kulmaan Atenemumin, Kiasman ja Amos Rexin ihmeet, niin taidematkan olevaisuus ja sielun ravinnon tarve tulee aika hyvin tyydytetyksi.

Tuntematon mestari elokuva on tiedon etsimisestä kiinnostuneen näkökulmasta kiehtova, kun taidekauppias Olavi huomaa tehneensä uransa viime metreillä sen suuren löydön, mistä antikvaarit ja taidekauppiaat aina haaveileva. Taidehuutokaupassa on myynnissä tuntematon taulu, jota hän epäilee jonkin mestarin maalaamaksi, Jostain syystä taulussa ei kuitenkaan ole tekijän signeerausta. Näin taidemetsästäjän salapoliisityö lähtee käyntiin talousvaikeuksien ja ikääntymisen kurimuksessa. 

Kirjastot tutkitaan ja vanhat katalogit avataan kunnes lopulta salaisuus selviää yhdestä vanhasta katalogista ja taulun signeerauksen puuttuminen saa myös selityksen. Kerronnan ydinsäikeet ovat monikerroksisia: onko ytimessä vanhan mestariteoksen löytyminen vai uuden ja vanhan maailman kohtaaminen vai taidekauppias Olavin elämän piirteet tai elämän merkitys ylipäätään. Sen saa itsekukin päättää. 

Arvokkaita vanhojen mestareiden tuntemattomia tai kadonneita teoksia löytyy oikeasti vieläkin silloin tällöin.