Kaikkihan me tiedämme Rod Stewartin. Niin tiedämme, mutta tunnemmeko Rodin musiikin maailmaa ja sen kuvastoa? Rod Stewartin lyriikoiden kerronnallinen tyyli, pitkiä tarinoita ja havaintoja,on kiehtova. Ja kun tämä yhdistetään melkoiseen raikuliveijariin, niin onhan tässä keitosta kerrakseen. Samalla pieni varoitus eilispäivän maailman mieskuvista. Kannattaa muistaa, että Rod on kuitenkin kaunosielu, joka päätyi jopa yhteiskuvaan kaikkien ex-vaimojensa kanssa, joita sentään on melkoinen leegio. Ei varmaan mitenkään paha veikkonen. Kahdeksan lasta, viisi vaimoa, pienoisrautatieharrastaja, futisjoukkueen omistaja. Mistä sitten aloittaisin? 1960-luvusta? Mod-kulttuurista, The Faces yhtyeestä, Jeff Beckistä, Yardbirdseistä? Päätän korkata Rodin sielunmaiseman The Small Faces yhtyeen aikakauden kautta, koska he ovat vaikuttaneet koko poprock keitokseen laajasti ja ansaitsivat kokonaan oman tekstin.
The Small Faces yhtyeen taustalla sykkii 1960-luku, jolloin tapahtui paljon: Vietnamin sota, hipit, LSD, modit, The Beatles, Kinks, The Rolling Stones, The Who ja niin edelleen, ja tietysti joukossa oli myös bändi nimeltä The Small Faces. Bändi, jonka rauniolle myöhemmin kohosi The Faces -yhtye. Small Faces kipinöi hetken haastaen varteen otettavasti muut ajan isot bändit. Ja matkallaan se pyöräytti mm. yhden psykedeelisen rockin kulttiklassikon: Ogdens’ Nut Gone Flake (1968) levyn. Bändissä soittivat Ronnie Lane, Kenney Jones, Ian McLagen ja Steve Marriott.
Lisää The Small Faces yhtyeestä
Tässä kohtaa kannattaa huomata, että Faces ei viittaa niinkään kasvoihin, vaan sillä tarkoitetaan hyvin pukeutuvaa nuorta popparia, Modia. Ja sana mod viittaa sanaan modernist, johonkin uuteen, liberaaliin, nuoreen ja moderniin. Tässä populaarikulttuurin syvässä päässä syntyivät myös yhä muistettavat legendaariset klubit, kuten The Marquees. Myös yhtä tunnetut muodin ja popkulttuurin marinoimat asfalttibaanat kauppoineen, kojuineen ja pubeineen: Carnaby Street ja Kings Street tatuoituivat Lontoo fanien mieliin; Lontoo, interrailin esiaste Hippie trail, jooga, Intia, koko uuden ajan airut huumeita unohtamatta.
Small Faces ajautui erinäisiin vaikeuksiin, kun Steve Marriott lähti bändistä vuonna 1969. Hetken bändissä soittanut Ron Wood kutsui Small Facesin hajottua Rod Stewartin mukaan jammailemaan ja yllättäen uusi bändi näki päivänvalon. Rod oli kähissyt hetkeä aiemmin Jeff Beck Groupissa. The Small Facesista rakentui Rodin vaikutuksen myötä The Faces.
Bändi vaikutti vuosina 1969-1975. Mutta samalla Rod alkoi aika nopeasti tehdä omaa päällekkäistä soolouraa. Kaikki siis liittyi kaikkeen, vaiuhti vain kiihtyi, joten ei ihme, että tämä maaginen popin ja rokin kultakausi takoi sävellyksillään 1960-luvun aikakauden pysyvästi poptaiteen historianlehdille.
Roderick Stewart putkahti maailmaan Lontoossa 1945. Hänen suonissaan sykkii kuitenkin myös vahvat skotlantilaiset sukujuuret. Pikku Roderick oli kovin mieltynyt jalkapalloon, mistä myöhemmin miehen vaurastuessa saatiin näyttöä oman futisjoukkueen omistajan roolissa. Lyötiinpä mies myös aateliseksi vuonna 2016, mistä Sir etuliite: Sir Roderick David Stewart CBE. Rodin tuotanto ei ole millään mittakaavalla mitätöntä: 10 listaykkösalbumia, 31 Top ten -singleä. Ei siis ihme, jos kaikki tuntevat miehen edes jollain tasolla. Albumien myyntilukemien perusteella Rod asettuu yhdeksi myydyimmistä mieslaulajista plus 100 ellei jopa 300 miljoonan levyn myynnillä.
Tässä vaiheessa lienee paras tutustua Rodiin miehen klassisten levytysten kautta, joista tässä muutama nosto:
An Old Raincoat Won't Ever Let You Down. 1969 julkaistu Rod Stewartin debyytti soolostudioalbumi. Albumi sai positiivisia arvosteluja aikansa kriitikoilta, kuten Fusionilta, Rolling Stonelta ja Robert Christgaulta. Näistä Rolling Stonen retrospektiivisessä yhteenvedossa kirjoittaja suorastaan suitsuttaa albumia. Siinä Rod koetaan erittäin omaperäiseksi tunteiden tulkiksi ja että hänen omat sävellyksensä osoittavat, että hänen olevan kykenevä hätkähdyttävän paljaisiin tunteisiin ja myötätuntoon. Albumilla esiintyvät myös Stewartin Faces-yhtyetoverit Ronnie Wood ja Ian McLagan sekä Keith Emerson, Jeff Beck Groupin rumpali Micky Waller ja kitaristit Martin Pugh sekä Martin Quittenton.
Gasoline Alley pyörähti seuraavaksi ulos studiosta. Se julkaistiin 12. kesäkuuta 1970 Vertigo Recordsin toimesta. Albumi on kokoelma covereita yhdistettynä Stewartin omiin sävellyksiin. Kuten monilla Stewartin sooloalbumeilla tuolta ajalta, myös sillä oli merkittäviä musiikillisia panoksia hänen yhtyeensä Facesin muilta jäseniltä. Albumi sai jälleen hyvän vastaanoton, ja Rolling Stonen Langdon Winner koki, että Stewartilla oli harvinainen herkkyys ihmisen olemassaolon herkille hetkille ja että tämä, Stewartin toinen sooloalbumi, oli äärimmäisen hienon taiteilijan työtä. Lyhyesti sanottuna tunteileva raspikurkku oli löytänyt tyylinsä ja yleisönsä.
Every Picture Tells a Story on Rod Stewartin kolmas studioalbumi. Se julkaistiin 28. toukokuuta 1971. Se sisältää hard rockin, folkin ja bluesin tyylejä. Albumi nousi sekä Ison-Britannian että Yhdysvaltojen listaykköseksi ja sijoittui kolmanneksi Jazz & Pop -kriitikoiden äänestyksessä vuoden 1971 parhaaksi albumiksi. Se on ollut kestävä kriittinen menestys, ja se sijoittui muun muassa sijalle 172 Rolling Stonen vuonna 2003 julkaisemalla listalla kaikkien aikojen 500 parhaan albumin listalla.
Albumi on sekoitus rockia, countrya, bluesia, soulia ja folkia, ja se sisältää Stewartin läpimurtohitin Maggie May sekä Tim Hardinin debyyttialbumilta vuodelta 1966 peräisin olevan kappaleen Reason to Believe. Kyseinen Reason to Believe on biisi, missä Pete Sears soittaa pianoa, se julkaistiin albumin ensimmäisenä singlenä ja Maggie May löytyy sen B-puolella; näistä Maggie May tuli kuitenkin suositummaksi, ja se oli ykköshitti sekä Isossa-Britanniassa että Yhdysvalloissa.
Albumi saavutti ykkössijan sekä Isossa-Britanniassa (kuusi viikkoa) että Yhdysvalloissa (neljä viikkoa) samaan aikaan, kun Maggie May oli singlelistojen kärjessä molemmilla alueilla. Albumi on ollut kestävä kriittinen menestys, mukaan lukien numero 172 sijoitus Rolling Stonen vuoden 2003 listalla kaikkien aikojen 500 parhaasta albumista, säilyttäen luokituksen vuoden 2012 tarkistetussa listassa, pudottaen hieman vuoden 2020 tarkistetussa listassa numeroon 177. Vuonna 1992 albumi sai ykkössijan Jimmy Gutermanin kirjassa The Best Rock 'N' Roll Records of All Time: A Fan's Guide to the Stuff You Love. 2005 se sijoittui 99:nneksi brittiläisen Channel 4:n järjestämässä tutkimuksessa, jossa selvitettiin kaikkien aikojen 100 hienointa albumia, vuonna 2005.
Never a Dull Moment on Rod Stewartin neljäs studioalbumi. Se julkaistiin 21. heinäkuuta 1972; samana vuonna siitä tuli Britannian listaykkönen (kahden viikon ajan) ja se nousi Yhdysvaltain albumilistan kakkoseksi. Stewartin ja klassisen kitaristin Martin Quittentonin yhdessä kirjoittama kappale "You Wear It Well" oli menestyshitti, samoin kuin "Twisting the Night Away", joka on alunperin Sam Cooken levyttämä ja säveltämä kappale. Tämä albumi on itselläni ensimmäinen kiinnityskohta Rod Stewartin musiikkiin.
Kuten monilla Stewartin albumeilla tuolta aikakaudelta, Never a Dull Moment sisältää merkittäviä musiikillisia panoksia Faces-yhtyeen jäseniltä. Muita vierailevia muusikoita olivat muun muassa Lindisfarne-yhtyeen Ray Jackson mandoliinilla, Spike Heatley bassolla, Gordon Huntley steel-kitaralla, Dick Powell viululla ja Pete Sears pianolla ja bassolla. Kappaleista Angel oli Jimi Hendrixin kirjoittama kunnianosoitus äidilleen. Hendrix ja Ronnie Wood olivat jakaneet asunnon 1960-luvun lopulla, ja molemmat olivat Sohon klubilla hänen kuoliniltanaan.
Coast to Coast: Overture and Beginners on vuoden 1974 live-albumi, joka on yhteislevy Rod Stewartin ja The Facesin virallinen yhteislevy. Levyn takakannen kuva on itse asiassa 2. toukokuuta 1973 otettu kuva Old Boston Gardenista. Albumilla esitetään vain kolme kappaletta Facesin aiemmilta albumeilta, kun taas Stewartin soololevytyksistä esitetään kuusi kappaletta. Kaksi kappaletta, joita kumpikaan yhtye ei ollut äänittänyt studiossa, olivat The Temptationsin ensimmäisenä tunnetuksi tekemän I Wish It Would Rain -kappaleen ja John Lennonin Jealous Guy -kappaleen tulkinnat.
A Night on the Town on Rod Stewartin seitsemäs albumi, joka julkaistiin vuonna 1976. Kansitaide perustuu Pierre-Auguste Renoirin maalaukseen Bal du moulin de la Galette, jonka keskelle on asetettu Stewart aikakauden asussa. A Night on the Town oli Stewartin viimeinen Britannian listaykkönen studioalbumi Timeen asti, joka ilmestyi vuonna 2013.
Albumia pidetään yhtenä Stewartin parhaista. Kappale The Killing of Georgie on yksi Stewartin kovimpia sanoituksia, melankolinen tarina homoystävästä, jonka perhe hylkää ja josta tulee sensaatio New Yorkin yöelämässä, mutta jonka New Jerseyn jengi murhaa ryöstöyrityksen yhteydessä. Kiistelty Tonight's the Night oli ykköshitti, mutta jotkut radioasemat kielsivät sen, koska sen sanoitukset käsittelivät joidenkin tulkintojen mukaan selvästi seksiä ja neitsyyden menettämistä. Myös cover Cat Stevensin The First Cut Is the Deepest oli menestys, ja siitä on sittemmin tullut yksi Stewartin tunnuslauluista.
Foot Loose & Fancy Free on Rod Stewartin kahdeksas studioalbumi, joka julkaistiin marraskuussa 1977. Albumi on toiseksi viimeinen Stewartin 1970-luvun ylistetyistä albumeista, jotka alkoivat Atlantic Crossingilla ja sisälsivät platinaa myyneen A Night on the Townin. Albumi sisältää elementtejä hard rockista, funk rockista ja progressiivisesta rockista Motownin kautta sekä Stewartin tavanomaisia balladeja.
Toukokuussa 2000 Rod leikattiin kilpirauhasten syövän takia ja hän menetti äänensä. Mies ei kuitenkaan lannistunut ja tukka pysyi päässä. Rod opetteli uudestaan laulamaan, ja äänen nyanssit vain paranivat. Pitkän hiljaisuuden jälkeen Rod ilmestyi televisioruutuihin Tjäreborg matkatoimiston mainoksessa kävelemässä hiekkarannalla. Suomessa keskustelupalstoilla pohdittiin, miten Riki Sorsa on päässyt Tjäreborgin mainokseen.
Samoihin aikoihin Rod palaa listoille, kun levy nimeltään Time julkaistiin, se on Rod Stewartin kahdeskymmeneskahdeksas studioalbumi. Sen julkaisu ajankohta on 3. toukokuuta 2013. Albumi nousi top 10:een USA:ssa ja Britannian albumilistalla sijalle 1, mikä teki uuden brittiennätyksen artistin albumilistan kärkisijojen välisestä pisimmästä väliajasta, sillä hänen edellinen studioalbuminsa, joka oli noussut listaykköseksi, oli A Night on the Town vuonna 1976. Kokonaisuutena albumi oli Britanniassa vuoden 2013 seitsemänneksi myydyin albumi. Vuonna 2019 Rod lähti stadion kiertueilla, jotka ovat käytännössä jatkuneet siitä lähtien.
Tultaessa lähemmäs omaa aikaamme Rodin vauhti vain kiihtyy ja uusimpana sangen herkullisena yhteistyökuviona Jools Hollandin kanssa 2024 julkaistava Swing henkinen albumi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti