Sergei Kulankoa etsimässä 2. osa

Kari Kulanko lähetti minulle lehtileikkeitä, jotka käsittelivät pianisti Sergei Kulankoa. Kiehtova Sergei Kulangon mysteeri sai kasvot ja hänen hieno elämäntyönsä avautui. Aloitan Sergei Kulangon elämän tarkastelun sanomalehdessä julkaistusta muistokirjoituksesta. 

Sergei Kulanko syntyi Viipurissa 23.6.1902 ja hän myös kasvoi samassa kaupungissa. Hänen nuoruusvuosien opettajaksi mainitaan Viipurin musiikkiopiston pianonsoitonopettaja rouva Lange. Sergein ollessa noin kahdenkymmenen vuoden ikäinen hänen tiensä kulki kohti Manner-Eurooppaa. Hän päätyi jatkamaan opintojaan  Leipzigin konservatorioon vuonna 1922. Kulangon Leipzigin konservatorion aikakauden pianonsoiton pääopettajaksi mainitaan R. Tiechmüller. Säveltämistä ja musiikinteoriaa hänelle kerrotaan opettaneen E. Paulin ja H. Grabnerin.

Sergei Kulanko

Leipzigistä Kulangon matka jatkui Pariisiin, joka oli tuohon aikaan kuten nykyäänkin, taiteen suurkaupunki. Pariisissa häntä opetti pianonsoitossa belgialainen Lazare Lévy, joka oli aikanaan hyvin kuuluisan musiikkipedagogi Luis Diemerin oppilas.  Lévy myös ansioitui saaden arvostetun Premier Prix palkinnon 1898. Lévyn rinnalla vaikutti aikanaan merkittäviä pianisteja kuten Andre Gedalge, Alfredo Casella, Alfred Cortot, Geroge Enescu, Pierre Monteux, Maurice Ravel ja Jacques Thibaud. Kulangon voi siis aavistella saaneen oppia, ideoita ja johdatusta melkoisessa ympäristössä ja tämä myös asettaa erityistä mielenkiintoa hänen omien sävellystensä suhteen.

Kari Kulanko tarkensi asiaa, että Sergein opiskeluvuodet ovat olleet hieman hämärän peitossa, koska tämä ei koskaan itse puhunut niistä mitään. Kari Kulanko myös epäili, että Sergei saattoi olla Pariisissa jo aiemmin, koska hän meni naimisiin Viipurissa 1934 ja ensimmäinen lapsi syntyi jo 1935.

Ohessa listaus Lazare Lévyn  oppilaista:

http://en.wikipedia.org/wiki/List_of_music_students_by_teacher:_A_to_M#Lazare_L.C3.A9vy

Lazare-Levy flyygelin äärellä.

Kulanko sukunimenä ei ole alkuperäinen. Kulanko nimen kerrotaan suomettuneen nimestä Kulikoff vuoden 1935 tietämillä. Aikalaiset, kuten lääk.tri Kalle Meurman,  kertovat Sergei Kulikoffin olleen 1920-luvulla hyvin pukeutunut, pitkä ja tyylitelty herrasmies. Meurmannin mukaan Kulikoff, siis Kulanko, oli hyvin rauhallinen ja kärsivällinen opettaja, joka ei menettänyt juuri koskaan hermojaan. Samassa yhteydessä pianistit Irma Ruuskanen ja Martti Karvonen mainitaan Kulangon oppilaaksi. Kulangon ensikonsertto tapahtui Helsingissä vuonna 1928 hänen ollessaan 26-vuotias. Uransa alkutaipaleella hänen kerrotaan esiintyneen hyvin runsaasti ja myös hänen sävellyksiään tunnettiin yleisesti. Myöhemmin hänen kerrotaan vetäytyneen hiljalleen lähes kokonaan pedagogiseen työhön.

Vuosina 1926-1967 hän toimi Viipurin ja myöhemmin Lahden konservatorion pianonsoitonopettajana. Hänen uransa pianonsoitonopettajana kesti kaikkiaan 41 vuotta.Kulanko ei kuitenkaan asunut Lahdessa vaan Helsingissä, joten hän lienee matkustanut Lahden ja Helsingin välillä hyvin runsaasti. Hänellä oli myös koko ajan yksityisoppilaita pääkaupunkiseudulla, joista kerrotaan yli kymmenen antaneen aikanaan ensikonsertin. Lehdessä julkaistussa muistokirjoituksessa hänet tituleerataan pianotaiteilijaksi ja mainitaan hänen pianokonserttonsa, pienemmät pianosävellyksensä ja lauluja. Kulangon kerrotaan myös harrastaneen ahkerasti taidemaalausta.

Myöhemmin, 2000-luvulla Helsingin-Sanomat mainitsee (9.8.2013)  suomalaisen jazzmusiikin pioneerin Matti Konttisen muistokirjoituksessa, tämän opiskelleen 1930-luvulla Sergei Prokofjevin oppilaana Sergei Kulangon johdolla. Sergei Prokofjev asui Pariisissa vuoteen 1936, joten pianistit lienevät tunteneet toisensa. kaikesta tästä voi päätellä Kulangon suhteen olleen läheinen aikansa muihin säveltäjiin ja opettajiin. Lahdessa Matti Rauhala ja Marjatta Greus ovat olleet Kulangon opissa ja pyrin haastattelemaan heitä myöhemmin asian tiimoilta.

   

Sergei Kulankoa etsimässä 1. osa

Syksyllä 2014 koulumme pianonsoitonlehtori Peter Lönnqvist otti yhteyttä ja kysyi tunnenko Sergei Kulangon h-molli konserton pianolle ja orkesterille. Nimi aktivoi Viipurin musiikkiopistoon liittyvän muistikuvan, mutta ei juuri mitään muuta. Ei mielikuvaa kasvoista, ei sävelmää, vain nimi. Katsoin kirjaston tietokannan aineistohaun kautta löytyykö mitään tietoa.  Aineistohaku Felix mietti hetken ja jotain löytyi:

Vanhoja palkkakortteja Viipurin ja Lahden kaudelta : verokortteja / Mirjam Helin, Felix Krohn, Sergei Kulanko, Tatjana Rippas, Lea Piltti. – 1957

http://felix.concis.fi/lib4/src?PBFORMTYPE=01002&TITLEID=38353&SQS=1:fin:1::11:50::HTML&PL=0

Tällä tiedolla ei vielä päästäisi kovin pitkälle, joten kirjoitin Heikki Poroilalle Tikkurilan musiikkivarastoon, Saundiholviin. Kysyin tunteeko hän Kulangon teosta. Heikki on alan pioneeri ja puuhamies, jonka tietämys säveltäjistä ja heidän teoksistaan on vertaansa vailla. Yllättäen Heikki ei tuntenut teosta eikä säveltäjää. Olin hieman epäuskoinen; voisiko tämä olla totta? Vieläkö löytyisi jostain ennen tuntematon suomalainen sävellys? Kolusin musiikinalan tietokantoja, mutta turhaan.

Tilanne oli epätodellisen tuntuinen. Peter ei kertonut kenen hallussa originaali nuotti on ja ilmoitti myös, että siitä ei saa kopioita. Olin järkyttynyt. Miksi ei? Mitä hyötyä jollekulle olisi tämän teoksen piilossa pysymisessä? Ei varmasti mitään.  Teosto ja esityskorvaukset menevät nimenomaan esitysten mukaisesti ja jos sitä ei saa käyttää, niin ei sitä varmasti kukaan esitäkään. Esitin asiasta huoleni Peterille ja painotin sen katoamisen mahdollisuutta tilanteessa missä tulipalo voi sen syödä, vesivahinko tuhota sen tai voro viedä. Sitten sitä ei enää ole missään.

Peter Lönnqvist kertoi suunnittelevansa teoksen kantaesitystä jolloin myös kuulisimme minkä laatuinen konsertto olisi kyseessä. Mietin motiiveja teoksen hautautumiselle: oliko se niin huono vai oliko kyseessä pelko siitä, että joku voisi kopioida sen ja ottaa omiin nimiinsä? Niin kauan kun nuotti on yleisesti tuntematon, siis kustantamaton nuotti, näin voisi tapahtua. Ehkä teos on vain ollut unohtuneena ”pöytälaatikossa” ja nyt oli aika esitellä se uudestaan maailmalle. Mieleeni juolahti kysymys teoksen aitoudesta. Niin, oliko se aito? Kuka oli Kulanko?

On tietysti mahdollista, että nuotin haltijaa voi kiehtoa ajatus siitä, että sen esityskopiolla voisi ehkä rahastaa enemmän kuin painetulla editiolla? Tässä tapauksessa nuotit ovat vain unohtuneet ajan virtaan. On kyllä totta, että monet perikunnat toimivat eräänlaisessa välitilassa, jolloin painetun edition painoksen laajuutta on rajoitettu vain muutamaan kappaleeseen eikä niitä ole julkisessa jakelussa myyntikanavien kautta. Näin omistajalla on mahdollisuus säädellä sen oikeuksia kustantajien ja soittajien suuntaan. Näin toimittaessa edition vuokra on tekijänoikeuskorvauksista erillinen maksu.

Tässä on kuitenkin tietyt kohtuullisuuden rajat: esimerkiksi Wienin filharmonikot jättivät liian suurista korvausvaatimuksista johtuen Sibeliuksen Valse Tristen pois esityslistaltaan, mikä ei varmasti ole hyvää mainosta säveltäjälle:

http://slippedisc.com/2014/11/false-triste-as-mean-vienna-philharmonic-blanks-out-sibelius/

Palatakseni kuitenkin Kulangon konserttoon, niin en vielä kirjoituksen tässä vaiheessa tiedä onko nuotin originaalin omistaja Sergei Kulangolle sukua. Miten tekijänoikeusmaksut käytännössä menisivät? Kuka omisti käsikirjoituksen?  Oma roolini on kuunnella herkällä korvalla nuotin omistajan toiveita ja niin teemme. Mutta ensin kysymys nuotin aitoudesta: Kuka oli Sergei Kulanko?

Googlen tiedonhaku oli takuuvarma metodi aloittaa etsinnät: ensimmäiseksi Google tarjosi Jukka-Pekka Sarasteen kotisivun tämän nuoruudesta kertovaa osiota:

”… The Vyborg conservatory had moved to Lahti and it was my first music school. There still was an atmosphere of old Vyborg and St. Petersburg about it. Conservative Russian style study methods were used, as there still were many Russian artists, like pianist Sergei Kulanko and singer Eugenia Antonov.”

http://jukkapekkasaraste.com/about/youth/

Seuraavaksi löytyi Reijo Pajamon esitelmä Viipurin musiikkielämästä, jonka kautta selvisi että Kulanko oli kuulunut aikanaan Viipurin musiikkiopiston johtokuntaan:

”… sekä opettajakunnastaan, johon kuuluivat mm. Sergei Kulanko, Väinö Raitio, Andrej Rudnev, Lauri Saikkola ja Eero Selin.”  

http://www.pamaus.fi/pdf/Reijo_Pajamon_esitelma_171008.pdf

Tiesin nyt ”googlevarmasti”, että Sergei Kulanko toimi pianistina Viipurin musiikkiopistossa ja vaikutti koulun johtokunnassa. Tämän jälkeen saman hakukoneen orjuuttaminen työsti esiin lukuisia viitteitä muusikoista ja näyttelijöistä joiden netti CV:ssä oli mainintoja Sergein roolista heidän opettajanaan. Seuraavaksi haku pysäytti minut Sibelius-Akatemian pianonsoiton symposiumin ilmoitukseen, joka oli pidetty kuluvan syksyn aikana ja se vaikutti mielenkiintoiselta. Kulangosta ei siinä kuitenkaan ollut mitään suoraa mainintaa:

http://sites.siba.fi/web/pianonsoiton-historia-suomessa/luennoitsijat

Pianonsoiton historia Suomessa -symposiumi 4.10.2014. Sibelius-Akatemia, Wegelius-sali, Töölönkatu 28, 4. krs.

Olin hieman turhautunut, mutta sitten postilaatikkooni saapui Kari Kulangon yhteystiedot; hän oli Sergei Kulangon pojanpoika. Pääsin alkulähteelle ja nyt minulla oli informantti. Seuraavassa osassa asiasta lisää... 

Tuhannen pahvilaatikon tarinat - kirjaston muutto. Osa 3.

Niemen punaiset muuttolaatikot ja kuorma-autot ovat kuluttaneet kumia pitkin Lahden katuja viimeisen kuukauden aikana; flyygelit ja pianot ovat saaneet pianokuljetuksen erikoismiehiltä jalat alleen; soittimia on kannettu ylös ja alas, kääritty huopiin ja kohdeltu kunnioittavasti. Nuottilaatikoita on kirjastoon ja sen varastoihin kannettu 416 kappaletta. Opettajia on hätistelty kauemmas tulevista luokistaan, remonttimiehet poraavat ja rapsuttavat tiloja. Nuotteja on kaivettu laatikoista, hyllyjä sommiteltu ja tilaa ihmetelty. 

Kirjaston osalta muuttotyö on enää hienosäätöä vailla ja onneksi kesäloma on edessä. Takaraivossa jyskyttää melkoinen työkuorma ja huomasin aamulla laittaneeni housuihin 2 vyötä?  Siispä kohti kesälaitumia.

Kirjaston tila vaikuttaa hyvälle, ikkunoista näkee ulos, tilakuutioita on enemmän kuin edellisessä paikassa ja ilmastointi toimii. Tästä kelpaa jatkaa. Hyvää kesää kaikille! Ohessa muutama kuva tulevista tiloista:

Syyskuu 2014. 

 

Tuhannen pahvilaatikon tarinat - kirjaston muutto. Osa 2.

Ensimmäinen kuukausi kirjaston ja soitinvaraston muuttopuuhia on takana ja jonkinlainen puolenvälin katsaus lienee paikallaan. Laatikoita on pakattu tähän mennessä 342 kpl ja osa on päästy jo purkamaan paikalleen. Tila mihin "uusi" kirjasto nousee on tunnelmaltaan hyvä ja ennenkaikkea tila on riittävän iso. Soitinvaraston ja päivittäisten opiskelijoiden soitinsäilytyksen puolelta kohentuvat säilytystilat selkeästi nykyiseen verrattuna. Tämä on edistystä, ja vaikka itse työvaiheet ovat vahvasti fyysisellä puolella, tulee koko muuttopaletti evaluointiprosesseineen  viemään kokonaisuutta huomattavasti eteenpäin. Uskoisin, että näin on myös koko koulun osalta ja tunnetusti maisemanvaihto tuulettaa mukavasti. Sanat ovat nyt kerrankin vähissä ja niinpä annan kuvien kertoa lisää: 

Vanhat käsin työnneltävät arkistohyllyt muuttavat kokonaisina, koska niiden purkaminen ja kokoaminen olisi ollut liian aikaa vievä työvaihe.

Tarkkaa toimintaa.

Näen ensimmäistä kertaa arkistohyllyn kiipeävän portaita.

   

Nuotit siirtyvät laatikoihin.

Kirjaston varasto pakkautuu kovaa vauhtia.

Pahvilaatikkoa pahvilaatikon päällä.

Tämä työvaihe käy mukavasti käsivarsille, mutta saldona kerran venähtänyt selkälihas ja olkapää näyttää punaista.

 

Uusi kirjasto alkaa rakentua.

Vanhat arkistohyllyt päätyivät ilman liikuttelukoneistoa uuteen kirjastotilaan.

Oppilaiden soitinvarasto ja uudet seinät joiden takana on kirjaston soitinvarasto.

Kyllä se siitä...

Tuhannen pahvilaatikon tarinat - kirjaston muutto. Osa 1.

Lahden konservatorion vuokraamat kiinteistön tilat ovat jo pitkään olleet melko rapistuneessa kunnossa. Niinpä vihdoin ja viimein, monen mutkan kautta, saimme luvan alkaa suunnittelemaan  pois muuttoa.  Olotila on euforinen ja innostunut; samalla kunnallisen kiinteistö- ja talouspoliittiikan Darth Vadermainen tumma varjo on pitkään himmentänyt taidemusiikin tekemisen iloa kaupungissamme. Pakollinen paha joka glorifioi olemassaolonsa materian kautta, talloen helposti jalkoihinsa henkisen pääoman, ehkä se on taidetta tulosvastuulla tai pienen kaupungin realiteetteja. Kuka tietää?

Kaikesta soutamisesta ja huopaamisesta huolimatta, ajassa kaksi viikkoa taaksepäin, saapui ensimmäinen 200 pahvisen muuttolaatikon erä. Testasimme eri vaihtoehtoja ja malleja päätyen Bilteman 30 kg laatikkoon. Malli oli myös suhteellisen edullinen verrattuna muovisista siirtolaatikoista juoksevaan vuokraan. Uskalsin vihdoinkin alkaa tekemään kirjaston ja soitinvaraston muuttosuunnitelmaa. Ajatukseni punaisena lankana on, että olemme noin vuoden väliaikaisissa tiloissa samalla kun konservatorion vanha, kaupungin hallinnassa, oleva kiinteistö remontoidaan. Ottamatta tässä sen enempää kantaa kaupungin kiinteistöpolitiikan riemuralliin, siirrän mietinnät siihen mitä tapahtuu kun kirjasto muuttaa.

Asiasta laajemmin kiinnostuneille blogin kirjoituspäivän aikoihin Lahden päättävissä foorumeissa käytyä keskustelua oheisen linkin takaa löytyvässä lehden näköispainoksessa:

 http://www.uusilahti.fi/?article=447089

Lähtötilanne.

Ensimmäiseksi kartoitin eri tyyppiset aineistot siten, että vanhat museokokoelmat saavat jäädä laatikoihin odottamaan paluumuuttoa kuten myös käsikirjoitukset että muutamat muut hyvin vähällä käytöllä olevat kokoelman osat. Päätin pakata nämä ensin ja lopputuloksena on 170 laatikollista nuotteja.

Varsinaisen aktiivisen käyttökokoelman pakkaaminen alkaa vasta tämän työvaiheen jälkeen.  Venäytin myös selkäni, koska laatikoista tulee yllättävän painavia. Kokonaisaikataulussa pysyminen vaikuttaa myös haasteelliselta etenkin kun käyttökokoelman muuttokuormat on purettava toisessa päässä ja järjestettävä hyllyihin. Myös soitinvaraston siirtäminen vaatii rauhallisuutta ja varovaisuutta. Samalla pitää kyetä jotenkuten hoitamaan normaalit päivittäiset kirjastorutiinit. Sanoisin, että tämä on kirjastokokemus, joka ei alalla kovin monesti tule vastaan. Onneksi kokoelmamme ovat kokoluokassa alle tuhat hyllymetriä verrattuna esimerkiksi Helsingin Yliopiston kokoelmien muuttoon ja heillä tavaraa oli yli 20 hyllykilometriä; puhumattakaan Englannin kansalliskirjaston tuhansista hyllykilometreistä.

Lahjoituksena saadut aineistot on seulottava. Taustalla näkyvä "koivupölkky" on Ilmari ilmanpuhdistaja, joka hönkii paperipölyt pois ilmasta. Se toimii hyvin ja käytän sen lisäksi pölymaskia.

Varasto hieman tyhjempänä.

Kuva Ilmarista.

Seuloin saamamme lahjoitusaineistot kolmee ryhmään: A-, B- ja C- tasoon laadullisten seikkojen kautta. A laatikot siirtyvät mukanani kirjastoon ja ovat luettelointityön alla, tosin niitäkin kertyi kymmenkunta joten työmäärä on valtava. Sinänsä harmittavaa, että niitä ei oikein saa heti käyttöön kun joukossa oli huomattavan hienoja nuotteja ja niin paljon. B- ja C- luokat siirtyivät kellariin odottamaan parempia aikoja.

Välivarastossa muuttomiehiä odottamassa on jo 170 laatikkoa

Vahtimestarimme toimivat muuttovastaavina ja päätimme myös siirtää vanhat liukuhyllyt kokonaisina.

Välillä tilaan tungeksi rakennusmiehiä tutkimaan talon rakenteita.