Plácido Domingo ja ensilumi

Syksyn ensilumen puhkoessa taivaan kantta nostin levylautaselle Plácido Domingon Be my Love nimisen Deutsche Grammophonin vinyylille kaivertaman äänitteen. Sain sen kuin sattumalta käsiini, joten nyt oli selkeästi Plácidon hetki.

Touche!

Plácido Domingon ääni on ehdottomasti elämänsä huippukunnossa kulkien kevyesti tenorin äänialan ylimmästä alimpaan rekisteriin. Orkesterina taustalla huhkii mikäpä muu kuin London Symphony Orchestra pääosin Karl-Heinz Logesin johtamana. Toisena maestrona ohjastaa Marcel Peeters neljän kappaletta osalta. Levynkannen takana on pitkä kertomus äänitteen taustoista, joka alkaa komeasti, kuin enteillen myöhempää kolmen tenorin esiin marssia kaupallisille areenoille: 

                                          DOMINGO - for once, not in the opera house

Levyn kappaleet ovat suosittuja canzoneita, siis eräänlaisia opereteista tuttuja, oopperaa kevyempiä, kansansävelmiä. Takakannen teksti tietää kertoa, että Plácidon vanhemmat olivat kuuluisia zarzuela laulajia, mikä tarkoittaa espanjalaista operettimusiikkia, siis hieman samoin kuin saksalaisten German Singspiel tai ranskalaisten opera comique. Kappaleita, joita ennen television ja hopeisina välkkyvien tietokoneiden aikakautta tavattiin laulaa yhteisissä iltamissa ja ilonpidoissa. Mielenkiintoiseksi kappaleden valinnat tekee, se, että ne ovat Plácidon itsensä valitsemia: esittäjä ja tulkitsija toimii siis isommassa roolissa kuin tavallisesti, ja samalla ehkä paljastaa ehkä jotain itsestään. Ehkä myös ensimmäisen kerran. Levyn kansikuva on hieman sokerinen, mutta toisaalta levyltä tulviva äänimaisema pyhkii kaiken imelyyden kauniilla jylhyydellään välittömästi pois. 

Levyn kappaleet:

Vinyylejä kokemattomalle sanottakoon, että levyn puoli on hyvin tärkeä ja olennainen asia: ikäänkuin väliaika. Musiikki ei nimittäin koskaan ennen ole ollut ”yhtä putkea” niinkuin nykyisissä äänitteissä. Joten myös musiikin äänikudos saattoi erota toisen puolen maisemista tämän ”väliajan” eli levyn kääntämisen jälkeen. Sitäpaitsi kannattaa huomioida, että elävässä oopperassa on myös väliaika.

A-puoli

Granada  (espanjalainen kansanlaulu)
Core ’ngrato ( napolilainen kansanlaulu)
Dein ist mein ganzes herz  (saksalainen kansanlaulu)
Mattinata  (italialainen kansanlaulu)
Siboney  (espanjalainen kansanlaulu)
Ay, Ay, Ay  (espanjalainen kansanlaulu)
Be my Love  (englantilainen kansanlaulu)

B-puoli

Magic is the Moonlight  (espanjalainen kansanlaulu)
Because  (englantilainen kansanlaulu)
Marta  (espanjalainen kansalaulu)
Non ti scordar di me  (italialainen kansanlaulu)
Jurame  (espanjalainen kansanlaulu)
Ich schenk dir eine neue Welt  (saksalainen kansanlaulu)
Amapola  (espanjalainen kansanlaulu)

Oleellista tämänkaltaisen äänitteen kuuntelemisessa on myös laadukkas äänentoisto, siis mikään mobiilihilavitkutin ei siihen oikein riitä. Valitan. Nimittäin vanha kunnon hifi ei ole kadonnut mihinkään uuden digitaalitekniikan myötä. On siis väliä millä ja miten ääniaallot toistetaan kuuloluille: joten tässä yhteydessä hifistely kunniaan. 

Seuraavaksi tutkin äänitteen löydettävyyttä verkon syövereistä. Teen ikäänkuin yhden levyn kautta polkua koko Domingon tuotantoon ja elämään. Samalla löydän hyvän polun oopperamaailman ehkä esitetyimpien teosten äärelle, joten Placido olkoon valoni hämärällä polullani. 

Deutsche Grammophonen sivumennen sanoen erittäin laadukaan sivuston hakukone antaa tulokseksi 145 eri teosta, mutta yllättäen mikään niistä ei ole kuuntelemani vinyyli. Deutsche Grammophonin Plácido Domingon discografia on hyvin kattava mihin saa lisävalinnalla Decca - ja Mercury Classics -levymerkkien äänitteet, jolloin tulos kasvaa 179 äänitteeseen. Valitettavasti näistä on vinyylimuodossa saatavilla vain yksi äänite.

                               http://www.deutschegrammophon.com/en/

Verkon puolelta Be my Love albumia etsiessäni törmään uudempaan Be my Love -albumiin, joka ei siis ole sisällöltään sama. Joten rakkauden ikiaikainen teema vaikuttaa olevan suuren tenorin elämässä ilmeisen tärkeässä roolissa. Wikipedian puolelta löytyy myös kattava Domingo aiheinen kirjallisuusluettelo:

https://en.wikipedia.org/wiki/Plácido_Domingo

Löysin sieltä myös Domingon lähes täydellisen discografian, mistä selviää, että levylautasellani pyörivä Be my Love on maestron kahdeksas levytys:

https://en.wikipedia.org/wiki/Plácido_Domingo_discography


Mutta yllättäen Discogs -palvelu antaa huomattavasti laajemman ja tarkemman discografian, joka sisältää 608 viitettä:

https://www.discogs.com/artist/270225-Placido-Domingo?page=2


Placido Domingo Discography:

Albums 346
Singles/EPs 55
Compilations 163
Videos 30

     Miscellaneous 14
Muut esiintymät: 402 viitettä




Suomalaisesta Finna hakukoneesta löytyy jäsentelemättömällä Plácido Domingo -haulla kaikkiaan 1251 hakutulosta. Ilokseni vuoden 1976 Be my love -levytys löytyy Cd -muodossa Espoon Sellon  -kirjastosta, missä se on myös paikalla.

        Finna: 

        Äänite 1057
        Video   121
        Kirja     41
        Lehti/Artikkeli 19
        Nuotti 11
        Muu 1
        Opinnäyte 1

Tämän jälkeen tutkin mitä taideyliopiston Arsca hakukone antaa, ja saan tulokseksi 268 viitettä.

Mutta seuraavaksi: kuka oikein on Plácido Domingo?

Avaan laulajan elämää ja tekoja Deutsche Grammophonin biografian kautta vapaasti kääntäen:

Plácido Domingo syntyi vuonna 1941 Madridissa zarzuelaa (espanjalaista operettia) työkseen laulavaan perheeseen. Perhe muutti Meksikoon hänen ollessa kahdeksanvuotias. Siellä hetken kuluttua nuori Plácido kirjautui Mexico Cityn konservatorioon. Hän debytoi ensimmäiset oopperaroolinsa Monterreyssä Alfredon roolissa Verdin La Traviata -oopperassa. 

Sieltä hän siirtyi lähemmäs Eurooppaa Israelin kansallisnoopperan rivieihin esiintyen 12 eri roolissa kaikkiaan 280 esityksen verran. Nuoren Plácidon polku vei kuitenkin takaisin uudelle mantereelle New Yorkin City Operan riveihin, missä hän esiintyi yli 600 kertaa. Rooleista mainitaan Ginasteran Don Rodrigo. New Yorkissa Plácidon tie johti lähes vääjämättä kohti Metropolitan Operaa ja vuonna 1968 hän esiintyi siellä ensimmäisen kerran Maurizion roolissa Cilean Adriana Lecouvreur -oopperassa. Metropolitanin lavalle Plácido kiipesi kunnioitettavat 600 kertaa. 

Hän on vieraillut lähes kaikissa maailman huippuoopperoissa: La Scalassa, Wienin kansallisopperassa, Covent Gardenissa, Opéra Paris-Bastillessa, San Franciscon oopperassa, Chicagon Lyric Operassa, Washington Operassa, ja niin edelleen. Palkintojen ja kunniamerkkien luetteleminen olisi varmasti hieman tylsää, joten sanottakoon tässä yhteydessä, että niitä on ihan kunnioitettavasti. 

Kaikkiaan maestro on esittänyt 130 erilaista roolihahmoa, mikä on enemmän kuin kellään muulla tenorilla musiikin areenoilla. Hänen huima työtahtinsa on tuottanut yli 100 levytystä ja yli 40 vuotta kestäneen levytysuran Deutsche Grammophonin kanssa. Plácido on myös ensimmäinen klassisen musiikin esiintyjä, joka on vetänyt New Yorkin Madison Square Gardenin täyteen soolokonsertillaan ja myös kolmen tenorin kokoonpanossa Luciano Pavarottin ja José Carrerasin kanssa. 

Klassisen taitajan piipahtelu viihteellisemmän musiikin puolella on varmasti tuonut myös asian vakavemmalle puolelle lisää kuuntelijoita. Joten Be my Love - Ole rakkaani kutsulaulantaan kannattaa vastata avoimin mielin.

Kesäisen heinäkuun laitumilta

Yhteistoiminnallinen talvi toi mukaan työttömyyden ja uusia perspektiivejä moniin asiohin. Samalla tietysti mietin, että sopiiko työblokia päivittää työttömänä? Onko hetki työttömyyttä normaali osa nykyajan aikuisen työelämää ja sopiiko siitä siten kirjoittaa? Onko yhteiskunnalliseen johonkin ja jollain tavoin (oletettavasti) yhteisöä rakentavaan joukkoon kuulumisen ulkopuolelle joutuminen tabu? Työasiat koostuvat kuitenkin ajateltavista ja toiminnallisista asioista eikä yhteisön vaihtuminen millään muotoa lopeta ajatustyötä, ainakaan heti. Toki myönnän avoimesti, että juuri nyt keskellä heinäkuista mökkeilyä ovat työasiat kaukana horisontissa ja mielessä ovat hyvien kirjojen seikkailut, saunominen ja grillaaminen, kuten pitääkin, koska kesällä tankattu lepo on mielestäni yksi suomalaisen työkulttuurin peruskivistä. 

Mitä sitten pohtisin? Työelämän murrosta, läsnäolevaa digitalisaatiota, kirjastomaailman tilaa vai ehkä sittenkin omaa opiskeluhorisonttiani?  

Aloitan digitalisaatiosta, koska kirjastot ovat olleet sen ytimessä jo yli kaksikymmentä vuotta. Esitän teesin, että itse digitalisaatiossa ei sinänsä ole kirjastoille mitään uutta, koska niiden toiminta on perustunut jo 1990-luvulta asti tietokannan päälle. Digitalisaation syventyessä asioita sovelletaan  lisää ja otetaan tietoa ulos: kirjastoa ei sinänsä laiteta uusiksi, mutta toki työtä saattaa siirtyä eri asentoihin ja toki myös automatisaatiota esiintyy.  

Tietokantoihin liittyvien asioiden kanssa painiminen on ollut osa alaa jo hyvin pitkään ja kokonaisuutena asiasta on selvitty uskomattoman hyvin. On myös selvää, että kirjastoalan, kuten minkä tahansa alan, sisäpiireissä paradigmojen kourissa kiehuu, mutta se kuuluu työelämään. Digitalisaation esimerkkinä Kansalliskirjaston rakentama Finna, jonka kautta on pääsy useamman instituution aineistoihin ja tavoitettavissa on yli 13 000 000 nimekettä, jos se ei ansaitse digitalisaation papukaijamerkkiä, niin mikä sitten? 

https://www.finna.fi

Mielestäni asian isossa kuvassa vallitsee kuitenkin jonkinlainen informaatiokuilu, koska kuluttajat, päättäjät, kansalaiset, työnantajat, siis kanssaihmiset, pitävät tällaista tietokantaa ja sen kautta tarjottavia palveluita jotakuinkin itsestäänselvinä. Niinpä saattaa olla syytä esittää pientä kritiikkiä alaa kohtaan sen suhteen, että sen piirissä ei ole kyetty riittävästi pitämään ääntä tämän ytimen nyanssien ymmärrettävästä kertomisesta ulospäin. Käsite tietokanta ja sen käytettävyyden  ymmärrettävä merkityssisältö on se, minkä suhteen pitää olla tarkkana: siitä puhuttaessa alan ihmiset alkavat ensimmäiseksi sotkeentumaan lillukanvarsiin, kun taas asiasta tietämätön kansalainen miettii jotain lähinnä oman kauppalistansa näköistä asiaa. Väittäisin, että alalla tehty valtava ja hiljainen työpanos on saattanut jäädä työelämän kansallisten saavutusten rinnalla piiloon. 

Asia valkeni minulle mitä järkyttävimmin, kun itse kokemani yhteistoimintaneuvotteluiden yhteydessä ilmoilla leijui digitalisaation ihmeellinen tulevaisuus: sellainen missä kaikki hoituu ilman, että kukaan niitä hoitaa. Kieltämättä olen jokseenkin hölmistynyt, koska olin talossa niitä harvoja, joka oli digitoinut, rakentanut tietokantaa, avannut sen ulospäin ja niin edelleen. Olin siis ollut digitalisaation ytimessä jo pitkään, eikä sitä alkuunkaan päättäjä tasolla ymmärretty. Vertaisarvioinneissa kyseltiin lähinnä soittimista, koska toki ne ovat fyysisesti hypisteltävinä objekteina muusikoille asian ytimessä. Se valtava tietomäärä musiikkialan ydintietoa ja aineiston käsittelyä, mitä hiljainen tietokantatyö piti sisällään, jäi täysin varjoon. Enkä myöskään kyennyt sitä nostamaan valoon, koska vastapuolella ei ollut pohjatietoa minkä päälle ymmärrys tiedon määrästä ja mahdollisuuksista olisi voinut ylipäätään rakentua. Nyt menetetyn työpaikkani tietokanta seisoo, joten toivottavasti sen sisältämä yli kahdenkymmenen vuoden aikana kuvattu tietomäärä ei oikeasti katoa tai ajaudu liian kauas alan standardeista. Olisimme nimittäin siinä tapauksessa ajatuneet siltä osin pseudo- tai antidigitalisaation uhreiksi.

Mutta hetken mietittyäni ymmärsin, että eihän kukaan opetushenkilö tai kirjastoalan ulkopuolinen lue kirjastoalan blogeja tai viihdytä itseään alan kuvailutyön maailmoissa; puhumattakaan siitä, että tällainen henkilö seuraisi Signum -kausijulkaisua tai Fontes - musiikkikirjastomaailman hengentuotetta. En myöskään itse, valtavien koulun tila- ja muuttokuvioiden alla, kyennyt nostamaan asioita niin nopeasti ylös kuin olisi pitänyt. Viime vuodenvaihteessa oli muutto, jolloin olin 465 laatikon kanssa melkoisessa nesteessä, mistä sitten asioiden jotenkuten järjestäydyttyä alkoikin kyseiset yt-neuvottelut; toisaalta resurssivaje oli myös ilmeinen, joten kaikkiaan oli lopulta parempi siirtyä sivuun. Mutta se, että akateeminen tietopalvelutyöläinen pyritään ohjaamaan vahtimestariksi ja samaan hengenvetoon puhutaan digitalisaatiosta, oli kyllä melkoinen lapsus.

Kirjoitin jotain yleisempää Lahden koulutusmaailman tuulista henkilökohtaisempaan blogiini, joten ehkä siitä tekstistä saa langanpäitä isompaan kaupunkia riivaavaan ymmärryspääomaan, jos jotakuta kiinnostaa:

http://kentaurinkavio.blogspot.fi

Ehkä hieman tylyä räksytystä suunnaltani, mutta ilman pöyhimistä ei neulaa heinäkasasta löydetä. Tämän henkilökohtaisen pohdinnan seurauksena mietin, että onko tässä mitään yleisempää piirrettä, mikä liittyisi glorifioituun digitalisaation ihmeeseen ja kirjastoihin yleensä: siis ei kai lapsi ole menossa pesuveden mukana muuallakin? 

Nimittäin Akavan erityisaloilta tuli kutsukirje osallistumaan Porissa SuomiAreenalla järjestettyyn keskustelutilaisuuteen, missä pohdittiin kirjastomaailman tilaa ja tulevaisuutta. No, työttömänä karenssissa olevan tyhjätaskuna jäi matka Poriin luonnollisesti väliin. Mutta, mihin siis olemme menossa: ymmärretäänkö kirjastojen roolia digitalisaation maailmankuvassa? Ymmärretäänkö sitä, että kaupunkien suosituimmat kulttuuripalvelut ovat olleet jo pitkään asian eturintamassa ja oikeastaan kävelleet kertalleen telluksen ympäri, kun tavan maailma vasta alkaa miettiä tätä ilmiötä. Toisin sanoen: onko kävijälaskurin tuijottaminen estänyt näkemästä asian ytimeen; kansansivistyksen vapaasti hengittävän moottorin tuottamiin sivistyksen arvonnostoihin? Väitän, että näköalahorisontti on vinossa ja tarvitsee korjausliikettä sekä arvonnostoa. Monille kirjastotyössä on kyse kutsumusammatista, jolla voidaan samaan hengenvetoon perustella palkan pienuus verrattuna koulutukseen. 

Ihan höpöä, sanon minä! 

Ei tiedon kanssa puuhastelu ole mitään seurapiirirouvien kutsumuksellista leikkimistä vaan hyvin nykyaikaista, vaativaa ja yhä arvokkaampaa työtä, jonka hedelmien kautta pidetään kansakunnan mielikuvitus, vapaa-ajan teemat, puheenaiheet, tietomäärä ja sivistys kunnossa. Ihan kuten lääkäri hoitaa potilasta, hoitaa kirjastoalan osaajat kulttuurin merkitysjärjestelmää, tiedon siirtoa sukupolvelta toiselle, historian esillä oloa, opetus- ja sivistystyötä siten, että demokratian ja ihmisarvon liekki palaa tasa-arvoisesti tuottaen uutta valoa ja lämpöä ympärilleen. Jos kansalaisista ja päättäjistä kirjastossa työskentelevän tilalle voidaan tuosta vain vaihtaa kenet vain, siis esimerkiksi robotti, internetin hakukone  tai vaikka asiasta mitään tietämätön korvaajaksi, niin siitä vain. Sen jälkeen näemme kuka, kuinka ja miten määrittelee sivistystä. Ei nimittäin ole yksi ja sama kuka tietoa kuvailee ja millä tasolla: koska kuvailun kautta tietoa löydetään helpommin, mutta sen kautta sitä voidaan myös piilottaa. Joten nyt kun pseudo- ja antitieto sekä populismi ovat nostaneet lonkeronsa esille, on kirjastomaailman arki ja todellisuus yhä vaativampien haasteiden edessä.

Toki kirjasto on aina ollut työpaikkana mukava, koska tietty liberaalius ja sivistys on sisäänkirjattu yhteisöön, mutta juuri siksi sen laadusta ja viihtyisyydestä pitää huolehtia. Muistan itse vieläkin elävästi keskuteluni Arto Mellerin kanssa Vallilan kirjastossa vuosituhannen vaihteessa tai sananvaihdot mitä kiinnostavampien tutkijoiden kanssa Stadian tiskillä Helsingin Bulevardilla, puhumattakaan kohtaamistani musiikkimaailman pikkujättiläisistä. Olisiko minun ollut parempi olla robotti? Olisivatko kulttuurinkantajat halunneet keskustella robotin kanssa?

En oikein usko.

Joten sanoisin, että kirjastotyö on ihmiseltä ihmiselle tapahtuvaa toimintaa, jonka ytimessä on kansansivistys. Sellaista, missä samalla muutaman sanan vaihtuessa hoidetaan kansalaisten yksinäisyyttä, tunnelmia ja mielialaa. 

Teköälyn kehittyessä ja digitalisaation nykiessä lahkeesta on syytä pitää mielessä, että me ihmiset, emme ole olemassa tietokoneita tai tekoälyä varten, vaan se on meitä varten, joten laitetaan äly palvelukseen: opastetaan ihmisiä, lainataan heille mielikuvitusta stimuloivia asioita Viisikosta tietokoneisiin, ohjataan ihmisiä paremmin monesti haastavan ja kuormittavan opiskelun pariin heidän taakkaansa helpottaen, mutta jätetään kuitenkin ne porakoneet ja hilavitkuttimet konevuokraamoille. Opiskeleminen ja itsensä sivistäminen ei koskaan ole helppoa vaan paremminkin kivireen ylämäkeen vetämistä. Sivistys pitää ansaita eikä sitä saa rahalla: työ tehdään aina itse. Sitäpaitsi ihmisten mielet on rakennettu siten, että ne karkaavat kovin mielellään lomalaitumille. Joten ymmärrettävästi rahaa palvovassa tehotaloudessa elävälle monokulttuuri-ihmiselle robotti olisi ihmistä parempi ja tehokkaampi ratkaisu työntekijäksi, mutta kuka ihminen tai elävä eläin haluaa tehotaloutta, etenkin kun elämme rajallisen ajan ja vain kerran? Haasteita siis riittää, mutta lopetetaan ensin ainakin se hemmetin kävijälaskurihysteria ja höpinä kirjastojen alasajosta. Miettikää vaikka hetki maailmaa tai yhteiskuntaamme ilman kirjastoa.  

Tämä oli luultavasti loppukirjoitukseni tällä alalla, viimeinen naula kriittiseen arkkuuni, joten hyvä jatkoa kaikille! Muistakaa pitäkää lippu korkealla ja muistakaa myös hoitaa omaa tietotyön moniajossa väsynyttä nuppianne lomailemalla. Olette kaikki sivistyksen kulmakiviä Ei sammaloiduta.

<3