Yhteistoiminnallinen talvi toi mukaan työttömyyden ja uusia perspektiivejä moniin asiohin. Samalla tietysti mietin, että sopiiko työblokia päivittää työttömänä? Onko hetki työttömyyttä normaali osa nykyajan aikuisen työelämää ja sopiiko siitä siten kirjoittaa? Onko yhteiskunnalliseen johonkin ja jollain tavoin (oletettavasti) yhteisöä rakentavaan joukkoon kuulumisen ulkopuolelle joutuminen tabu? Työasiat koostuvat kuitenkin ajateltavista ja toiminnallisista asioista eikä yhteisön vaihtuminen millään muotoa lopeta ajatustyötä, ainakaan heti. Toki myönnän avoimesti, että juuri nyt keskellä heinäkuista mökkeilyä ovat työasiat kaukana horisontissa ja mielessä ovat hyvien kirjojen seikkailut, saunominen ja grillaaminen, kuten pitääkin, koska kesällä tankattu lepo on mielestäni yksi suomalaisen työkulttuurin peruskivistä.
Mitä sitten pohtisin? Työelämän murrosta, läsnäolevaa digitalisaatiota, kirjastomaailman tilaa vai ehkä sittenkin omaa opiskeluhorisonttiani?
Aloitan digitalisaatiosta, koska kirjastot ovat olleet sen ytimessä jo yli kaksikymmentä vuotta. Esitän teesin, että itse digitalisaatiossa ei sinänsä ole kirjastoille mitään uutta, koska niiden toiminta on perustunut jo 1990-luvulta asti tietokannan päälle. Digitalisaation syventyessä asioita sovelletaan lisää ja otetaan tietoa ulos: kirjastoa ei sinänsä laiteta uusiksi, mutta toki työtä saattaa siirtyä eri asentoihin ja toki myös automatisaatiota esiintyy.
Tietokantoihin liittyvien asioiden kanssa painiminen on ollut osa alaa jo hyvin pitkään ja kokonaisuutena asiasta on selvitty uskomattoman hyvin. On myös selvää, että kirjastoalan, kuten minkä tahansa alan, sisäpiireissä paradigmojen kourissa kiehuu, mutta se kuuluu työelämään. Digitalisaation esimerkkinä Kansalliskirjaston rakentama Finna, jonka kautta on pääsy useamman instituution aineistoihin ja tavoitettavissa on yli 13 000 000 nimekettä, jos se ei ansaitse digitalisaation papukaijamerkkiä, niin mikä sitten?
Mielestäni asian isossa kuvassa vallitsee kuitenkin jonkinlainen informaatiokuilu, koska kuluttajat, päättäjät, kansalaiset, työnantajat, siis kanssaihmiset, pitävät tällaista tietokantaa ja sen kautta tarjottavia palveluita jotakuinkin itsestäänselvinä. Niinpä saattaa olla syytä esittää pientä kritiikkiä alaa kohtaan sen suhteen, että sen piirissä ei ole kyetty riittävästi pitämään ääntä tämän ytimen nyanssien ymmärrettävästä kertomisesta ulospäin. Käsite tietokanta ja sen käytettävyyden ymmärrettävä merkityssisältö on se, minkä suhteen pitää olla tarkkana: siitä puhuttaessa alan ihmiset alkavat ensimmäiseksi sotkeentumaan lillukanvarsiin, kun taas asiasta tietämätön kansalainen miettii jotain lähinnä oman kauppalistansa näköistä asiaa. Väittäisin, että alalla tehty valtava ja hiljainen työpanos on saattanut jäädä työelämän kansallisten saavutusten rinnalla piiloon.
Asia valkeni minulle mitä järkyttävimmin, kun itse kokemani yhteistoimintaneuvotteluiden yhteydessä ilmoilla leijui digitalisaation ihmeellinen tulevaisuus: sellainen missä kaikki hoituu ilman, että kukaan niitä hoitaa. Kieltämättä olen jokseenkin hölmistynyt, koska olin talossa niitä harvoja, joka oli digitoinut, rakentanut tietokantaa, avannut sen ulospäin ja niin edelleen. Olin siis ollut digitalisaation ytimessä jo pitkään, eikä sitä alkuunkaan päättäjä tasolla ymmärretty. Vertaisarvioinneissa kyseltiin lähinnä soittimista, koska toki ne ovat fyysisesti hypisteltävinä objekteina muusikoille asian ytimessä. Se valtava tietomäärä musiikkialan ydintietoa ja aineiston käsittelyä, mitä hiljainen tietokantatyö piti sisällään, jäi täysin varjoon. Enkä myöskään kyennyt sitä nostamaan valoon, koska vastapuolella ei ollut pohjatietoa minkä päälle ymmärrys tiedon määrästä ja mahdollisuuksista olisi voinut ylipäätään rakentua. Nyt menetetyn työpaikkani tietokanta seisoo, joten toivottavasti sen sisältämä yli kahdenkymmenen vuoden aikana kuvattu tietomäärä ei oikeasti katoa tai ajaudu liian kauas alan standardeista. Olisimme nimittäin siinä tapauksessa ajatuneet siltä osin pseudo- tai antidigitalisaation uhreiksi.
Mutta hetken mietittyäni ymmärsin, että eihän kukaan opetushenkilö tai kirjastoalan ulkopuolinen lue kirjastoalan blogeja tai viihdytä itseään alan kuvailutyön maailmoissa; puhumattakaan siitä, että tällainen henkilö seuraisi Signum -kausijulkaisua tai Fontes - musiikkikirjastomaailman hengentuotetta. En myöskään itse, valtavien koulun tila- ja muuttokuvioiden alla, kyennyt nostamaan asioita niin nopeasti ylös kuin olisi pitänyt. Viime vuodenvaihteessa oli muutto, jolloin olin 465 laatikon kanssa melkoisessa nesteessä, mistä sitten asioiden jotenkuten järjestäydyttyä alkoikin kyseiset yt-neuvottelut; toisaalta resurssivaje oli myös ilmeinen, joten kaikkiaan oli lopulta parempi siirtyä sivuun. Mutta se, että akateeminen tietopalvelutyöläinen pyritään ohjaamaan vahtimestariksi ja samaan hengenvetoon puhutaan digitalisaatiosta, oli kyllä melkoinen lapsus.
Kirjoitin jotain yleisempää Lahden koulutusmaailman tuulista henkilökohtaisempaan blogiini, joten ehkä siitä tekstistä saa langanpäitä isompaan kaupunkia riivaavaan ymmärryspääomaan, jos jotakuta kiinnostaa:
Ehkä hieman tylyä räksytystä suunnaltani, mutta ilman pöyhimistä ei neulaa heinäkasasta löydetä. Tämän henkilökohtaisen pohdinnan seurauksena mietin, että onko tässä mitään yleisempää piirrettä, mikä liittyisi glorifioituun digitalisaation ihmeeseen ja kirjastoihin yleensä: siis ei kai lapsi ole menossa pesuveden mukana muuallakin?
Nimittäin Akavan erityisaloilta tuli kutsukirje osallistumaan Porissa SuomiAreenalla järjestettyyn keskustelutilaisuuteen, missä pohdittiin kirjastomaailman tilaa ja tulevaisuutta. No, työttömänä karenssissa olevan tyhjätaskuna jäi matka Poriin luonnollisesti väliin. Mutta, mihin siis olemme menossa: ymmärretäänkö kirjastojen roolia digitalisaation maailmankuvassa? Ymmärretäänkö sitä, että kaupunkien suosituimmat kulttuuripalvelut ovat olleet jo pitkään asian eturintamassa ja oikeastaan kävelleet kertalleen telluksen ympäri, kun tavan maailma vasta alkaa miettiä tätä ilmiötä. Toisin sanoen: onko kävijälaskurin tuijottaminen estänyt näkemästä asian ytimeen; kansansivistyksen vapaasti hengittävän moottorin tuottamiin sivistyksen arvonnostoihin? Väitän, että näköalahorisontti on vinossa ja tarvitsee korjausliikettä sekä arvonnostoa. Monille kirjastotyössä on kyse kutsumusammatista, jolla voidaan samaan hengenvetoon perustella palkan pienuus verrattuna koulutukseen.
Ihan höpöä, sanon minä!
Ei tiedon kanssa puuhastelu ole mitään seurapiirirouvien kutsumuksellista leikkimistä vaan hyvin nykyaikaista, vaativaa ja yhä arvokkaampaa työtä, jonka hedelmien kautta pidetään kansakunnan mielikuvitus, vapaa-ajan teemat, puheenaiheet, tietomäärä ja sivistys kunnossa. Ihan kuten lääkäri hoitaa potilasta, hoitaa kirjastoalan osaajat kulttuurin merkitysjärjestelmää, tiedon siirtoa sukupolvelta toiselle, historian esillä oloa, opetus- ja sivistystyötä siten, että demokratian ja ihmisarvon liekki palaa tasa-arvoisesti tuottaen uutta valoa ja lämpöä ympärilleen. Jos kansalaisista ja päättäjistä kirjastossa työskentelevän tilalle voidaan tuosta vain vaihtaa kenet vain, siis esimerkiksi robotti, internetin hakukone tai vaikka asiasta mitään tietämätön korvaajaksi, niin siitä vain. Sen jälkeen näemme kuka, kuinka ja miten määrittelee sivistystä. Ei nimittäin ole yksi ja sama kuka tietoa kuvailee ja millä tasolla: koska kuvailun kautta tietoa löydetään helpommin, mutta sen kautta sitä voidaan myös piilottaa. Joten nyt kun pseudo- ja antitieto sekä populismi ovat nostaneet lonkeronsa esille, on kirjastomaailman arki ja todellisuus yhä vaativampien haasteiden edessä.
Toki kirjasto on aina ollut työpaikkana mukava, koska tietty liberaalius ja sivistys on sisäänkirjattu yhteisöön, mutta juuri siksi sen laadusta ja viihtyisyydestä pitää huolehtia. Muistan itse vieläkin elävästi keskuteluni Arto Mellerin kanssa Vallilan kirjastossa vuosituhannen vaihteessa tai sananvaihdot mitä kiinnostavampien tutkijoiden kanssa Stadian tiskillä Helsingin Bulevardilla, puhumattakaan kohtaamistani musiikkimaailman pikkujättiläisistä. Olisiko minun ollut parempi olla robotti? Olisivatko kulttuurinkantajat halunneet keskustella robotin kanssa?
En oikein usko.
Joten sanoisin, että kirjastotyö on ihmiseltä ihmiselle tapahtuvaa toimintaa, jonka ytimessä on kansansivistys. Sellaista, missä samalla muutaman sanan vaihtuessa hoidetaan kansalaisten yksinäisyyttä, tunnelmia ja mielialaa.
Teköälyn kehittyessä ja digitalisaation nykiessä lahkeesta on syytä pitää mielessä, että me ihmiset, emme ole olemassa tietokoneita tai tekoälyä varten, vaan se on meitä varten, joten laitetaan äly palvelukseen: opastetaan ihmisiä, lainataan heille mielikuvitusta stimuloivia asioita Viisikosta tietokoneisiin, ohjataan ihmisiä paremmin monesti haastavan ja kuormittavan opiskelun pariin heidän taakkaansa helpottaen, mutta jätetään kuitenkin ne porakoneet ja hilavitkuttimet konevuokraamoille. Opiskeleminen ja itsensä sivistäminen ei koskaan ole helppoa vaan paremminkin kivireen ylämäkeen vetämistä. Sivistys pitää ansaita eikä sitä saa rahalla: työ tehdään aina itse. Sitäpaitsi ihmisten mielet on rakennettu siten, että ne karkaavat kovin mielellään lomalaitumille. Joten ymmärrettävästi rahaa palvovassa tehotaloudessa elävälle monokulttuuri-ihmiselle robotti olisi ihmistä parempi ja tehokkaampi ratkaisu työntekijäksi, mutta kuka ihminen tai elävä eläin haluaa tehotaloutta, etenkin kun elämme rajallisen ajan ja vain kerran? Haasteita siis riittää, mutta lopetetaan ensin ainakin se hemmetin kävijälaskurihysteria ja höpinä kirjastojen alasajosta. Miettikää vaikka hetki maailmaa tai yhteiskuntaamme ilman kirjastoa.
Tämä oli luultavasti loppukirjoitukseni tällä alalla, viimeinen naula kriittiseen arkkuuni, joten hyvä jatkoa kaikille! Muistakaa pitäkää lippu korkealla ja muistakaa myös hoitaa omaa tietotyön moniajossa väsynyttä nuppianne lomailemalla. Olette kaikki sivistyksen kulmakiviä Ei sammaloiduta.
<3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti