Koronapainajaisen keskellä kirjaston sisällä erilaiset suuret järjestelytyöt ja e-aineistovinkkaukset työllistävät alan ihmisiä. Mietin samalla lateksihanskat käsissä ja turvaväli takaraivossa mistä kirjoittelisin, joten vuorossa on amerikkalainen punkbändi Dead Kennedys. Bändi on varhaisia nuoruuden rakkauksiani, joka on kestänyt hyvin aikaa ja olen pohtinut bändin musan ominaisuuksia jo pitkään. Bändin varhainen vuonna 1980 ilmestynyt Fresh Fruit for Rotting Vegetables – pitkäsoitto nyt vain on ylitsepääsemättömän kovaa jytkettä. Olin levyn ilmestyessä juuri sopivasti noin kolmetoistavuotias, joten levy lienee aikanaan säteillyt kauttani hienoista yhteiskuntakritiikkiä kuin leimuava majakka myrskyisällä merellä. Rockmusiikin ympyröissä tapahtuu aina joskus yhtyeen sosiaaliseen ja taidolliseen kokoonpanoon liittyvä ihmeellinen reaktio, missä joku maaginen energia nousee sieltä jostain räjäyttäen ympäröivän yhteiskunnan tietoisuuteen ikimuistettavan reiän eikä sellaisia bändejä ei ole liikaa.
Bändin laulajan Jello Biafran äänenkäyttö ja äänikudoksen liikkuminen maanisesta hurjan nopeaan vibratomaiseen rytmiin pursuaa lähinnä shamanistista energiaa, ja kun se yhdistetään hyvin erikoiseen kitaravelhoon nimeltä East Bay Ray ja täydennetään erinomaisella rytmiryhmällä, ja kun vielä asiassa on ajatus mukana, niin a vot! Se on siinä.
Bändin eetoksesta siirryn miettimään laajemmin kitaristi East Bay Rayn eli Raymond John Pepperell nimisen miekkosen tekemisiä, koska miehen soitannan tyylistä paistaa hyvin kiintoisasti niin rautalankamusiikille ominaisia tyylejä, kuten myös jotain surf-musiikille tyypillistä, mikä kokonaisuutena on jotain aivan muuta mitä kuuluisi punkrockissa olla: olemme siis kiinnostavan ilmiön äärellä. Wikipedia kertoo miehen olleen kiinnostunut jazzista, rockabillystä ja surf-musiikista, joten miten miehen tie johti amerikkalaisen toisen aallon punkbändin riveihin?
Dead Kennedys perustettiin San Franciscossa East Bay Rayn toimesta, kun laulaja Jello Biafra, oikealta nimeltä Eric Boucher ja basisti Klaus Flouride vastasivat East Bay Rayn lehti ilmoitukseen. Rumpali Ted, oikeata nimeltään Bruce Slesinger, liittyi joukkoon hetkeä myöhemmin ja näin bändi alkoi hakea yhteistä punaista lankaa, mistä tuli ennenminkin tulinen ruutilanka, joka suorastaan räjähti ensimmäisten biisien myötä, kun tuutista tuli ulos California über alles ja Holiday in Cambodia. Sittemmin bändi on elänyt niin kokoonpanojensa kuin myös oikeustaisteluiden muodossa jäsenien kiistellessä kelle rojaltit kuuluvat, mikä on sinänsä ironista ottaen huomioon bändin hurjan kriittisyyden vallitsevia yhteiskunnallisia järjestelyitä kohtaan. Kuitenkin kaikesta melko hurjasta soitannasta päätellen East Bay Ray löysi kitaristina hieman rankemman tyylin, kuin ilmeiset esikuvansa tarjosivat. Vuoden 2006 Guitar Player lehdestä löytyy syväluotaava haastattelu erinäisiin vuoden 1980 levytyssessioihin liittyen.
Guitar Playerin Darrin Foxin (2017) syvähaastattelussa East Bay Ray avaa teknisiä yksityiskohtia Fresh Fruit for Rotting Vegetables levyn studiosessioista se verran, että kitarat purkitettiin soittamalla japanilaisella Telecaster kopiolla, missä soundia muokkasi DOD overdrive ja Dunlopin Echoplex, jonka asetukset olivat koko ajan vakiona ja keitoksen loppusilauksen viimeisteli Fenderin Suber Reverb vahvistin. East Bay Ray ei siis väännellyt Marshallin potikoita kaakkoon kuten monet muut sen ajan kalifornialaiset punkkarit. Hän myös muistaa mikrofoneihin liityen, että hommassa vahvistimen kanssa pelitti mukana Shure SM57 ja Sennheiserin MD421 tai MD441 samalla kun hän näppäili kitaraa omalla tyylillään.
East Bay Ray ei itse anna credittejä Dick Dalelle ja kumppaneille vaan kertoo päätyneensä soundiinsa ihan itse. Toisaalta mies on syntynyt vuonna 1958 ja kasvanut ainakin sivukorvalla kuunnellen 1960-luvun Kalifornian ääniä, joten ei ihme, jos jotain aaltojen ja surffilautojen heiluntaa äänikudoksesta tosiaan löytyy, tai ehkä se on vain sitä Kaliforniaa. East Bay Rayn tuotannon ehdoton kärki löytyy mielestäni Dead Kennedyjen riveissä soitetuista biiseistä ja kieltämättä on myös kiintoisaa kuunnella punkkia kitaranäkökulmasta, se avartaa. Kannattaa myös muistaa, että Dead Kennedyjen biisien viesti niitä kehystävä maailmasta ei ole muuttunut mihinkään 40 -vuoden aikana.
