maanantai 30. maaliskuuta 2020

East Bay Ray - punk-kitaristi San Franciscosta


Koronapainajaisen keskellä kirjaston sisällä erilaiset suuret järjestelytyöt ja e-aineistovinkkaukset työllistävät alan ihmisiä. Mietin samalla lateksihanskat käsissä ja turvaväli takaraivossa mistä kirjoittelisin, joten vuorossa on amerikkalainen punkbändi Dead Kennedys. Bändi on varhaisia nuoruuden rakkauksiani, joka on kestänyt hyvin aikaa ja olen pohtinut bändin musan ominaisuuksia jo pitkään. Bändin varhainen vuonna 1980 ilmestynyt Fresh Fruit for Rotting Vegetables – pitkäsoitto nyt vain on ylitsepääsemättömän kovaa jytkettä. Olin levyn ilmestyessä juuri sopivasti noin kolmetoistavuotias, joten levy lienee aikanaan säteillyt kauttani hienoista yhteiskuntakritiikkiä kuin leimuava majakka myrskyisällä merellä. Rockmusiikin ympyröissä tapahtuu aina joskus yhtyeen sosiaaliseen ja taidolliseen kokoonpanoon liittyvä ihmeellinen reaktio, missä joku maaginen energia nousee sieltä jostain räjäyttäen ympäröivän yhteiskunnan tietoisuuteen ikimuistettavan reiän eikä sellaisia bändejä ei ole liikaa.



Bändin laulajan Jello Biafran äänenkäyttö ja äänikudoksen liikkuminen maanisesta hurjan nopeaan vibratomaiseen rytmiin pursuaa lähinnä shamanistista energiaa, ja kun se yhdistetään hyvin erikoiseen kitaravelhoon nimeltä East Bay Ray ja täydennetään erinomaisella rytmiryhmällä, ja kun vielä asiassa on ajatus mukana, niin a vot!  Se on siinä.  


  
Bändin eetoksesta siirryn miettimään laajemmin kitaristi East Bay Rayn eli Raymond John Pepperell nimisen miekkosen tekemisiä, koska miehen soitannan tyylistä paistaa hyvin kiintoisasti niin rautalankamusiikille ominaisia tyylejä, kuten myös jotain surf-musiikille tyypillistä, mikä kokonaisuutena on jotain aivan muuta mitä kuuluisi  punkrockissa olla: olemme siis kiinnostavan ilmiön äärellä. Wikipedia kertoo miehen olleen kiinnostunut jazzista, rockabillystä ja surf-musiikista, joten miten miehen tie johti amerikkalaisen toisen aallon punkbändin riveihin? 




Dead Kennedys perustettiin San Franciscossa East Bay Rayn toimesta, kun laulaja Jello Biafra, oikealta nimeltä Eric Boucher ja basisti Klaus Flouride vastasivat East Bay Rayn lehti ilmoitukseen. Rumpali Ted, oikeata nimeltään Bruce Slesinger, liittyi joukkoon hetkeä myöhemmin ja näin bändi alkoi hakea yhteistä punaista lankaa, mistä tuli ennenminkin tulinen ruutilanka, joka suorastaan räjähti ensimmäisten biisien myötä, kun tuutista tuli ulos California über alles ja Holiday in Cambodia. Sittemmin bändi on elänyt niin kokoonpanojensa kuin myös oikeustaisteluiden muodossa jäsenien kiistellessä kelle rojaltit kuuluvat, mikä on sinänsä ironista ottaen huomioon bändin hurjan kriittisyyden vallitsevia yhteiskunnallisia järjestelyitä kohtaan. Kuitenkin kaikesta melko hurjasta soitannasta päätellen East Bay Ray löysi kitaristina hieman rankemman tyylin, kuin ilmeiset esikuvansa tarjosivat. Vuoden 2006 Guitar Player lehdestä löytyy syväluotaava haastattelu erinäisiin vuoden 1980 levytyssessioihin liittyen. 


Dead Kennedys – Holiday in Cambodia

Levyn mukana tuli melkoinen juliste:




Guitar Playerin Darrin Foxin (2017) syvähaastattelussa East Bay Ray avaa teknisiä yksityiskohtia Fresh Fruit for Rotting Vegetables levyn studiosessioista se verran, että kitarat purkitettiin soittamalla japanilaisella Telecaster kopiolla, missä soundia muokkasi DOD overdrive ja Dunlopin Echoplex, jonka asetukset olivat koko ajan vakiona ja keitoksen loppusilauksen viimeisteli Fenderin Suber Reverb vahvistin.  East Bay Ray ei siis väännellyt Marshallin potikoita kaakkoon kuten monet muut sen ajan kalifornialaiset punkkarit. Hän myös muistaa mikrofoneihin liityen, että hommassa vahvistimen kanssa pelitti mukana Shure SM57 ja Sennheiserin MD421 tai MD441 samalla kun hän näppäili kitaraa omalla tyylillään. 




East Bay Ray ei itse anna credittejä Dick Dalelle ja kumppaneille vaan kertoo päätyneensä soundiinsa ihan itse. Toisaalta mies on syntynyt vuonna 1958 ja kasvanut ainakin sivukorvalla kuunnellen 1960-luvun Kalifornian ääniä, joten ei ihme, jos jotain aaltojen ja surffilautojen heiluntaa äänikudoksesta tosiaan löytyy, tai ehkä se on vain sitä Kaliforniaa. East Bay Rayn tuotannon ehdoton kärki löytyy  mielestäni Dead Kennedyjen riveissä soitetuista biiseistä ja kieltämättä on myös kiintoisaa kuunnella punkkia kitaranäkökulmasta, se avartaa. Kannattaa myös muistaa, että Dead Kennedyjen biisien viesti niitä kehystävä maailmasta ei ole muuttunut mihinkään 40 -vuoden aikana.   





perjantai 13. maaliskuuta 2020

Momopou – Pariisin säveltävä katalaani


Belle Époque kauden sävellys- ja maalaustaiteen luotaamiseni jatkuu. Mietin mikä tuossa aikakaudessa minua kiehtoo? Onko siinä jotain samanlaista kuin omassa ajassamme: teknologisen hybriksen ja tulevaisuususkon huipentumaa, uskon ja keksintöjen juhlaa, joka loppui tylysti sotaan ja kärsimykseen. En tiedä onko analogia kovin hyvä, ehkä se hieman ontuu, mutta Belle Époquen loppu alkoi aikanaan häämöttää, kun Titanic kohtasi jäävuoren ja niin Fin de siècle, aikakauden ellei peräti edellisen vuosisadan loppu saapui ensimmäisen maailmansodan merkeissä. Sen jälkeen valon hiljalleen palatessa ihmiskunnan elämään seurasi uuden taiteen modernit ajat ja uudet mestarit, mutta vuosisadan vaihteen aikakauden varjo vaikutti vielä pitkään. Ehkä elämme nyt jotain samanlaista aikaa: mikäli koronavirus minut kaataa, niin soitakaa haudallani Mompoun musiikkia: Frederic Mompou Dencausse tai vain Federico Mompou syntyi Espanjan Kataloniassa, tarkemmin Barcelonassa 16 huhtikuuta 1893 ja jatkoi tuonpuoleiseen 30 kesäkuuta 1987. Fredericon isä oli barcelonalainen lakimies ja äiti ranskalainen, joten Mompou-Dencaussen perhessä kasvatus on ollut ilmeisen taiteita suosivaa ja niinpä myös Fredericon veljestä Josep Mompousta sukeutui myös taiteilija: taidemaalari, jonka maalausten aihepiiri esiintyi myöhemmin lähestulkoon kaiken Fredericon julkaiseman musiikin kansissa.




Mompou opiskeli pianonsoittoa espanjalaisessa Conservatori Superior de Música del Liceussa Pedro Serran johdolla ja piti ensikonserttinsa 15 -vuotiaana, jonka jälkeen tie Pariisin konservatorioon, Conservatoire de Parisiin, oli avoinna. Konservatoriota johti tuohon aikaan jo Lili Boulanger päivityksestäni tuttu Gabriel Fauré ja näin nuori espanjalainen pianisti astui ranskalaiselle maaperälle, ranskalaisen Belle Époque eetoksen parrasvaloihin, joka myös kuuluu läpi hänen sävellyksistään. Aikakausi oli maailmansotien, modernin keksintöjen ja suurten mullistusten haikeaa, mutta myös kovaa aikakautta. Mompoun kerrotaan jo 9 -vuotiaana kuunnelleen Faurén konsertin Barcelonassa, jolloin musiikki oli tehnyt häneen lähtemättömän vaikutuksen. Kaikkiaan Mompou sai oppia monelta taholta ja opettajien sekä ystävien ketjussa mainitaan sellaisia nimiä kuin Enrique Granados, José Iturbi, Isidor Philipp, Ferdinand Motte-Lacroix ja Marcel Samuel-Rousseau. Palattuaan Barcelonaan sotaa pakoon hän julkaisi ensimmäisen sävellyksensä nimeltään Cants magics (1920). Frederico Mompou oli tuolloin vasta 17-vuotias.




Tyylillisesti Mompou luetaan kuuluvaksi miniaturistien ja impressionistien koulukuntaan, missä hänen teosten yhteydessä kuvaillut adjektiivit kietoutuvat meditatiivisen, intiimin ja herkän tunnelmiin, siten että hänen aikalaistensa Erik Satien ja Gabriel Faurén sävellysten tunnelma ja tyyli vaikuttaa vahvasti mukana. Äänimaisemien tai -kudosten delegantteihin yksityiskohtiin on vaikuttanut se, että Mompoun äidin Dencausse -suvulla oli soittokelloja valmistava suvun nimeä kantava yritys, mistä vaikutteena kellojen sointiäänien elementtejä siirtyi hänen musiikkiinsa; tämän lisäksi Barcelonan merikortteleiden merilokkien kiljahtelun ja katalaanikulttuurin leikkivien lasten musiikin ja perinteisen soitannan äänimaisemien kerrotaan antaneen ääniä ja nyansseja hänen musiikkiinsa. Hänen sävellystensä perustana on useimmiten sävelet G♭-C-E♭-A♭-D, joille hän itse antoi nimen Barri de platja, joka viittaa Barcelonan kaupungin merenranta-alueeseen. Itselleni Belle Époque kauden niin sävellys- kuin maalaustaiteen mestareiden tekemiset tuntuvat olevan hyvin vahva ja pitkään jatkunut kiinnostuksen kohde.




Mompoun mesteriteokseksi mainitaan yleisesti Pyhä Ristin Johannes nimisen espanjalaisen roomalaiskatolisen pyhimyksen mystisiin runoihin perustuva Musica Callada (Hiljaisuuden ääni - Voice of Silence). Kaikkiaan Pyhä Ristin Johannes O.C.D. on kontemplatiivisen elämän, mystisen teologian, mystikkojen ja espanjalaisten runoilijoiden suojeluspyhimys.





Mompoun aktiivisin säveltämisaika osuu kaudelle 1920-1950 sekä niiden jälkeiseen aikaan. Hän palasi Pariisin vuonna 1921 ja ranskalainen kriitikko Émile Vuillermoz kehui Mompoun olevan Claude Debussyn veroinen säveltäjä ja tämän luoman tyylin perinteen jatkaja. Kerrotaan, että Mompou ei itse esittänyt koskaan teoksiaan julkisesti vaan aina vain pienen piirin kesken jättäen julkiset konsertit muiden soitettaviksi. Mompoun teos Scènes d'enfants (1915–18) sai osakseen runsaasti kunniaa Motte-Lacroixin esitettyä teoksen julkisesti. Aikojen kerrotaan kuitenkin olleen vaikeita ja vuosien 1931-1941 aikana Mompou ei julkaisut lainkaan musiikkia, koska toinen maailmansota, isän kuolema, varattomuus ja Espanjan sisällissota vaativat säveltämistyöltä oman veronsa. 

1950-luvulla hän aktivoitui jälleen säveltämään aikojen parantuessa, jolloin hänen sävellystensä fragmentteja esitettiin vuonna 1955 Kenneth MacMillanin baletissa La Casa de los Pájaros (Lintujen talo - The House of Birds) sekä 1956 Lorcan näytelmään perustuvan Don Perlimpin (Don Perlimpinada) baletissa, joka sävellettiin yhteistyössä Mompoun ja Xavier Montsalvatgen kesken. Suurin osa baletin äänimaisemista on Mompoun musiikkia Montsalvagen toimiessa apuna orkestroinnissa, mutta kuten hyvän yhteistyön henkeen kuuluu lisäsi hän teokseen jotain omia sävelkulkujaan. Seuraavana vuonna 1957 jo 64 vuotias Mompou avioitui pianisti Carmen Bravon kanssa: avioliiton kerrotaan olleen molemmille se ensimmäinen eikä pariskunnalta jäänyt lapsia. 

Vuonna 1975 Mompou nauhoitti pianosävellyksensä espanjalaiselle Ensavo merkille. Kyseiset arvokkaat teokset ovat nykyisin saatavilla striiminä, Cd:nä ja vinyylinä Ensavon ja Brilliant Classic -merkin takaa. Tämän jälkeen Mompoulle satoi kunniamerkkejä, akateemisia kunnianosoituksia ja -arvoja. Vuonna 1987 Mompou lähti säveltämään taivaskuoroon ja hänen maallinen tomumajansa haudattiin Montjuïc Cemeteryn hautausmaalle Barcelonaan Mompoun saavutettua huiman 94 -vuoden huiman iän. Hänen vaimonsa kuoleman jälkeen vuonna 2007 noin 80 ennen julkaisematonta teosta näki päivänvalon, joten Mompoun arvo säveltäjänä on noussut 2000-luvulla arvoon arvaamattomaan. Itselleni Mompoun musiikki toimii hienosti rauhallisen lukuhetken taustalla tai muuten rauhoittavana kiireisen päivän päätteeksi: jokin meditatiivinen ja mystiikan henki siitä tosiaan välittyy.  
  

Pianoteokset
Impresiones íntimas (Intimate impressions), 9 miniatures, written 1911–1914
Pessebres (1914–1917) (Nativity Scenes)
Scènes d'enfants (1915–1918) (Scenes of children; later orchestrated by Alexandre Tansman)
Suburbis (1916–1917) (Suburbs; later orchestrated by Manuel Rosenthal)
Cants màgics (1920) (Magic Songs)
Fêtes lointaines (1920–1921) (Distant Celebrations)
Charmes (1920–1921)
Cançons i danses (1921–1979) (Songs and dances)
Dialogues (1923)
Préludes (1927–1960)
Variations on a Theme of Chopin (1938–1957) (based on Chopin's Prelude No. 7 in A major)
Paisatges (1942–1960) (Landscapes)
El Pont (1947)
Cançó de bressol (1951) (Lullaby)
Música callada (Silent music or Voices of silence) (Primer cuaderno – 1959, Segundo cuaderno – 1962, Tercer cuaderno – 1965, Cuarto cuaderno – 1967)

Piano- ja lauluteokset
L'hora grisa (1916) (The grey hour)
Cuatro melodías (1925) (Four melodies)
Comptines (1926–1943) (Nursery Rhymes)
Combat del somni (1942–1948) (Dream combat)
Cantar del alma (1951) (Soul Song)
Canciones becquerianas (1971) (Songs after Bécquer)

Baletit- ja näyttämöteokset
Don Perlimpin (1956; written with Xavier Montsalvatge)

Kuoroteokset 
Los Improperios (The Insults), for chorus and orchestra (1964; written in memory of Francis Poulenc)
L'Ocell daurat (The Golden Bird), cantata for children's choir (1970)

Kitara teokset
Suite Compostelana for guitar (1962; composed for Andrés Segovia)
Cançó i dansa No. 10 (Sobre dos Cantigas del Rei Alfonso X), originally for piano (1953), transcribed for guitar by the composer (undated manuscript)[8]
Cançó i dansa No. 13 (Cançó: El cant dels ocells; Dansa (El bon caçador)) for guitar (1972)[9]


Lähteet:








sunnuntai 8. maaliskuuta 2020

Kirjastojen aineistojen vaikuttavuuden arvioinnin vaikeudesta


Kirjoittelin luentopäiväkirjaa opintoihini liittyen kirjaston vaikuttavuusarvioinnin tekemisen monimutkaisuudesta. Luento perustui pääosin Eero Niittymaan (2017) tekemään graduun yleisten kirjastojen vaikuttavuuden arvioinnista. Olin nimittäin juuri edellisellä viikolla miettinyt Niitymaan työssään kuvaamien perinteisten metodien kuten kävijälaskurin- ja lainausmäärien merkitystä kokonaisvaikuttavuuteen. Niittymaa käy työssään ja luennollaan hyvin läpi koko asian monimutkaisuutta ja sitä, että viime kädessä meillä ei ehkä kuitenkaan ole mahdollisuutta päästä käsiksi vaikuttavuuteen muuten kuin erilaisten kyselytutkimusmetodien ja havainnoivien metodien sekä kovia määreitä sisältävien metodien yhdistelmällä. 

Säästän kuitenkin lukijan Niittymaan luennon yksityiskohdilta, mutta liitän asiaan pari havaintoa edelliseltä viikolta: Cd-äänitteitä lainataan aika vähän, mutta hyllyillä kävi kuitenkin koko ajan äänitteiden selailusta johtuva räpinä, joten jäin välillä seuraamaan prosessia ja huomasin ihmisten välillä ottavan äänitteestä valokuvan tai tutkivan matkapuhelimestaan jotain, mitä aloin jossain vaiheessa  miettimään. Päättelin optimistisesti, että mahdollisesti he tutkivat jotain kädessään pitämään äänitteeseen liittyvää, kuten esimerkiksi sitä löytyykö sitä striimien valtatieltä kuin muuten vain somettelivat ajankulukseen, ja yllättäen kysyttyäni asiaa olin oikeassa. Eräs asiakas kuunteli kokoelmaa selaillessaan yhtä löytämäänsä teosta jo ennen lainaamista striiminä kuulokkeilla kuunnellen: siis striimiä kokoelman äärellä, joten kokoelma toimi siis kuitenkin muutenkin kuin kotiin kannettavana ja siellä kotona peiton alla piilossa kuunneltavana muinaismuistona. Kokoelma toimi polkuna vinkaten ja antaen polun haaroja eteenpäin musiikillisten löytöjen pariin. Taideteoksia on nimittäin todella paljon viimeiseltä yli sadalta vuodelta, joten ajatuksia herättävä kokoelma on siis lisä striimiin, tai kääntäen striimi on lisä kokoelmalle, miten sen itse kukin haluaa ajatella. Kaikkea kun ei koskaan tule löytymään vain striimien palveluista. 

Sitten nostin yhden äänitteen esille ja kirjoitin säveltäjä Lili Boulangerista jutun ja seuraavalla viikolla paikallinen toimittaja kävi hauskana sattumana lainaamassa samaisen esille laitetun äänitteen, jolloin pääsin keskustelemaan hänen kanssaan tovin. Sen jälkeen Sinfonia Lahti esitti säveltäjältä kaksi teosta ja sitten lehteen tuli pitkä kertomus tästä suurelle yleisölle suhteellisen tuntemattomasta naissäveltäjästä. Joten uskalsin varovasti peilata tapahtumaa yhden Cd-levyn sisältämän aineiston vaikuttavuutena tai liitospintana asiassa: arvioin, että kirjaston kovien vaikuttavuusmittareiden mukaisesti tapahtumassa olisi ollut vain yksi ISO -standardin mukainen mitattava määre, siis vain yksi lainauskerta sellaisessa mittarissa, mutta pehmeämpien mittareiden näkökulmasta vaikuttavuutta oli melko paljon enemmän ja se vain kumuloitui edetessään mediassa ja maailmalla. Toinen tapahtumasarja oli samalla viikolla: eräs musiikinopettaja lainasi ison pinon erään säveltäjän partituureja opetukseensa liittyen ja näin muutama lainalaskurin klikkaus todennäköisesti kumuloitui musiikkiluokallisen sivistykseksi. Joten vaikuttavuus on todellakin mielenkiintoinen ilmiö vaikka vaikeasti mitattavissa olisikin: jäin siis kaipaamaan lisää tutkimusta ja pohdintaa. Ehkä tarvitsemme tulevaisuudessa kenttätyötä tekeviä kirjastoantropologeja enemmän kuin kävijälaskureita suunnittelevia insinöörejä. Taide, kirjallisuus, musiikki, näytelmät, elokuvat ja pelit kun eivät millään hetkellä lakkaa tai lopu, ne vain lisääntyvät. 


Lähteet:

Poutiainen, Petri. 2020. Konserttiarvio: Anja Bihlmaier on lottovoitto lahtelaisille. https://www.ess.fi/paikalliset/810145. Julkaistu Etelä-Suomen Sanomat 7.3.2020 s. B9. Viitattu 8.3.2020

Lauhakari, A-P. 2020. Lili Boulanger, vuoden 1913 Prix de Rome- kilpailun voittaja. http://librarianmusica.blogspot.com. Viitattu 8.3.2020.

Niittymaa, E. 2017. Yleisten kirjastojen vaikuttavuuden arviointi: käsitteet, menetelmät ja tapaustutkimus Helsingin kaupunginkirjaston Kotikirjastossa. http://urn.fi/URN:NBN:fi:uta-201705121561. Viitattu 8.3.2020.