Gift - mystiikkaa maan povesta

 

Huomasin Netflixin tarjonnassa The Gift nimisen TV-sarjan, joka vaikuttaa mielenkiintoiselta. Sarja on turkkilaista tuotantoa ja nostaa mystisen jännärin genreen maailman vanhimman Göbekli Tepekin pyhätön. Luultavasti juuri se piirre sarjassa laukaisi oman mielenkiintoni, joten aloitin sarjan katsomisen lähinnä uteliaalla mielellä, koska turkinkielisiä sarjoja tulee jostain kumman syystä vähemmän katsottua. Ensi ihmettelyn jälkeen olin innoissani: sarja toimi hyvin, kamera-ajot ovat huippuluokkaa ja kieli tuntui korostavan tai paremminkin tihentävän jännittävän maagista tunnelmaa. Sarjan äänimaisema ja musiikkivalinnat ovat myös onnistuneita ja asettuvat sykkivän idän ja lännen portin Istanbulin kautta näiden maailmojen väliin sekä ammentaa syvyyttä muinaisen Göbekli Tepekin maagisista maisemista. 

Sarjassa päähahmo, nuori taiteilija Atiye, kohtaa kummallisen näyn, mistä juonenkuljetus aukeaa laukaten eteenpäin todella laadukkaasti ja yllätyksiä säästelemättä. En kuitenkaan paljasta tässä juonta tämän enempää, joka on kuin turkkilainen versio Dan Brownin Da Vinci koodista, mutta vain huomattavasti parempi ja eloisampi. Aika, ulottuvuudet ja mystiikka kietoutuvat toisiinsa ja äiti maa, Gaia, saa elävän roolin, mikä sille mielestäni oikeasti kuuluu. Taustalla sykkivä islamin maailma ei häiritse vaan antaa lisämausteen muutenkin inspiroiville interiööreille. Mietin mahtaako kotimaista tuotantoa olevat ja maailmalle levitykseen päässeet omat sarjamme tarjoilla Suomea tuntemattomalle katsojalle yhtälailla kiinostavalla tavalla kuin Gift. 

Osaksi kiinnostukseeni lienee vaikuttanut lukion uskonnonopetuksessani sivuamat Mesopotamnian muinaiset uskonnot pyhine paikkoineen, joten Gift tipahti iltaiseen televisio & sohva momentumiini sangen sopivasti. Kannattaan myös huomioida, että islam ei uskontona ole yhtä ja samaa vaikka tämänhetkinen mediakuvasto sellaista sangen ikävää näkökulmaa tarjoileekin. Sarjan kautta pääsee kurkistamaan muslimien toisenlaiseen ja arkisen realistiseen todellisuuteen, joka on lopulta tavallista elämää ilman huntuja ja aseita, siis elettyä elämää kuten meilläkin. Ehkä tästä voidaan vetää uskalias johtopäätös siihen suuntaan, että tummanpuhuva ja synkkä islam kuvasto ja jatkuva äärireunojen esillä pitäminen lännessä taitaa itseasiassa tuottaa tuon sangen epämiellyttävän äärilaidan jatkumon, joka on hyvin kaukana suurimmasta osasta islamin maailmaa.

Newscientistin artikkeli Göbeli Tepekin ja Sirius tähden mahdollisesta suhteesta

Vanhat uskonnot zarahustralaisuudesta mainikealaisuuteen ovat yhä hengissä islamin pinnan alla. Mietin samalla, että toivottavasti tästä alkaa jonkinlainen esihistoriallisten paikkojen ja asioiden, kuten myös mystiikan esiinmarssi sarjoihin, sillä annettavaa niillä kyllä on. Se, että näkyjen näkijä on taiteilija ei liene sattumaa, ja muut roolihahmot noudattavat hieman perinteisten myyttien hahmoja, mikä on oikeasti kiehtovaa, koska olemme etääntyneet myyttisistä kerronnan juuristamme melko kauas, ja tämä näyttää sen, että niillä on yhä voimaa ja annettavaa niin taiteelle kuin viihteelle.

YLEn uutisia Göbekli Tepeen liittyen

Göbekli Tepekin historia ulottuu vaiheeseen jolloin metsästäjä-keräilijä sekä paimentolaisheimot alkoivat asettua aloilleen maata viljelemään. Ajoituksen mukaan temppeli on rakennettu noin 10800-9500 eaa. ollen maailman vanhin tunnettu pyhissä uskonnollisissa menoissa käytetty paikka. 

Tähän Urfan kulttuuriksi nimettyyn aikaan Eufratin ja Tigris joen laaksot olivat reheviä ja viljavia alueita, mutta ilmastonmuutos ja ihmisten hölmöydestä johtunut eroosio ehdytti viljavuuden, mikä myös resonoi oman aikamme teemoja. Mitä ja minkälaisia uskonnollisia menoja siellä on harjoitettu voimme vain kuvitella. Temppelin pilareissa on runsaasti taidokkaita eläinaiheisia, ehkä metsästysonneen liittyviä, kaiverruksia sekä hyvin vähän ihmishahmoja, mikä on mielenkiintoista. Näistä yksi esittää alastonta naista, jonka on esitetty tuovan mieleen Venus-hahmon ja toinen päätöntä ruumista esittävä, joka on haaskalintujen ympäröimä. Vastaavia kuva-aiheita on löydetty Turkin Nahal Heimarista ja Nevali Corista. 

Temppelin uskonnollisten menojen luonteesta on esitetty monenlaisia teorioita: pilarit saattoivat toimia toteemeina ja tätä kautta on viitattu jonkinlaisen uskonnollisen eliitin, papiston, olemassaoloon. Toisaalta Klaus Schmidt niminen paikalla kaivauksia tehnyt arkeologi esittää paikkojen toimineen esikuvina zarahustralaisuudessa esiintyvästä aurinkohautauksesta, missä ruumiit jätetään korppikotkille ja jäljelle jääneet luut heivataan hautakammioon. Toisaalta eläinkuvasto on urosvoittoista, joten peniksiä esiintyy myös erilaisissa yhteyksissä, mistä on päästy hedelmällisuuskultteihin ja villimpiin hallusinogeenisiin sienikulttihypoteesien suuntaan, kuten myös sumerien maajumalan annunnakin palvonnan esimuotoihin. Itse asetun kannattamaan mahdollisuutta muinaisen viljelykalenterin ja uhrauspaikan yhdistelmälle, missä palvottiin koirantähteä eli Sirius planeettaa ja sama teema nousee myös sarjassa vahvasti esille. Temppelin ja Sirius planeetan suhde muihin hieman itseämme lähemmän aikakauden megaliittisiin temppeleihin, kuten Stonehengeen, voisi olla mielenkiintoista selvitellä.

Muinaisen aikakauden mysteereitä ja niiden liitoksia nykyisen Pakistani alueella muinoin sijainneen Mohenjedaron alueen historiaan kannattaa tutkia ja ehkä nostaa niiden rinnalle jo edesmenneen liettulaisen University of Californian arkeologian emeritusprofessorin Marija Gimbutasin esittämiä näkökulmia ja teorioita. Niiden kautta voi villisti sukeltaa lähemmäs feminiinistä käsitystä äiti maan jumalallisesta luonteesta, mikä on yhä elossa ja vaikuttaa nykyisin vahvasti uususkonnollisissa liikkeissä sekä ennenkaikkea populaaritaiteessa tatuointien, rockin ja sarjakuvan maailmoissa. 

Göbekli Tepe Wikipediassa

Mohenjodaro Wikipediassa

Marija Gimbutasin esittely

Giulio Maglia artikkeli Göbekli Tepekin ja Siriuksen yhteydestä

Giulio Magli Research Gatessa

Viisi teoriaa Stonehengestä

Klaus Schmidt artikkeli Göbekli Tepestä

Muuta aiheeseen liittyvää

Kevät ja puutarhamuusiikki

"Kevät toi puutarhurin" mietelause toimii omalla kohdallani siten, että "kevät herättää uinuvan puutarhurin", sillä olen vuoden -92 tietämillä Mäntsälän Saaren kylällä sijainneesta maatalous- ja puutarhaoppilaitoksesta valmistunut puutarhuri. Nykyisin vanhan ammatin kipinät sinkoilevat omassa puutarhassani ja erilaisia puutarha-aiheisia ohjelmia, kirjoja, lehtiä ja internet-lähteitä selaillen ja tutkien. Olin lukioaikana hyvä reaaliaineissa ja etenkin biologia on aina ollut yksi vahvuuksistani. Niinpä löysin  itseni kasvitieteen luennoilta ja innostuin siinä määrin, että hankin myös puutarhurin pätevyyden, mitä ei ole tarvinnut koskaan katua, jos nyt mitään opiskelua ylipäätään koskaan tarvitsee katua: onhan opiskeleminen ennen kaikkea oppia elämää varten kuin vain mammonan tienaamista silmällä pitävää toimintaa. Lopulta luonnontieteet vaihtuivat humanistisiin aineisiin ja elätin itseni kätevästi opiskeluiden lomassa puutarha-alan töissä. Nykyisin kasvien kanssa puuhailu antaa ihmeellisesti virtaa jaksaa monia muita asioita. Mielestäni puutarha-arkkitehtuuri, design, elävien kasvien yhdisteleminen paratiisinomaiseksi tilaksi, missä myös eliökunnalla on hyvä olla, on taidetta jos mikä. 

Löysin keväällä Ylen puutarhasarjojen tarjonnasta SVT:n Trägårds tider nimisen sarjan, joka kulkee meillä nimellä Puutarhakausi. Sarjan konsepti ja käsikirjoitus toimii mukaansatempaavasti sarjassa, jossa neljä puutarhasta eri tavoin innostunutta tekijää alkaa herättää vanhaa farmia eloon keittiöpuutarhoineen, pergoloineen, yrttimaineen ja vastaavineen. Porukan keskinäinen läpänheitto hersyy antaumuksellisesti eikä missään ei ole teennäistä makua. Sarjan kuvaaja osaa asiansa paremmin kuin hyvin ja vaikeasti kuvalliseen muotoon vangittava puutarhan kasvi ja eliömaailma avautuu aisteja kutkuttavasti katsojan silmien eteen. Mutta yksi on ylitse muiden, nimittäin sarjan musiikki, joka on todella hyvällä maulla raidattua vihreän paratiisin puuhien lomaan.

Sarjan voimahahmot ovat Ruotsissa melkoisia julkkikisia. Jonkin sortin vetäjänä toimii Ruotsin Unelmakoti -sarjaa juontanut ja monessa ohjelmakeitoksessa muhinut Pernilla Månsson Colt, seuranaan englantilainen puutarhuri John Taylor, palestiinalais-ruotsalainen kokkivelho Tareq Taylor ja mallimaailman kiertänyt Malin Persson. Henkilöiden elämäntarinat ovat itsessään jo tutustumisen arvoisia ja saattavat aiheuttaa melkoisia elämyksiä. Joten ei ihme, jos sarjasta on tullut Ruotsissa jättisuosittu. Se on sarja, missä erilaiset elämänkokemukset kannetaan hienosti yhteiseen puutarhaan hyvällä musiikilla ja huumorilla maustettuina.

Puutarhakvartetin hahmojen kautta avautuu rakkaus hyvää ruokaan, orgaaniseen elämäntapaan ja ennenkaikkea kauneuteen, joka vie mukanaan. Katsojalle avautuu puutarhassa olemisen zen, elämän ikuinen kiertokulku – syöminen, kylväminen ja sadonkorjuu. Sen lomassa on lupa nauttia ja kokeilla kaikkea kivaa. Mikään ei kuitenkaan ole liian vakavaa, kuten ei muutenkaan elämä koskaan saisi olla. Sarja palauttaa mukavasti jalat maan pinnalle ja aiheuttaa hitonmoisen puutarha- ja kokkailukuumeen. 

Mutta sarjan musiikki. Mitä se oikein on? Kuka sarjan musiikit oikein valitsee? Mistä se tulee?

Sarjan Facebook -sivustolta löytyy heti tietoa musiikista. 

Ja Spotifystä löytyy soittolista – en siis ole ainoa kuka on kiinnittänyt asiaan huomiota. 

Tuntematon mestari, taidekauppias ja Bulevardin lumo

Katselin televisioista Klaus Härön ohjaaman Tuntematon mestari elokuvan ja ihastuin sen viipyilevään tunnelmaan, joka etene rauhallisesti soljuen ilman nykyisin niin yleistä kuvakulmien nopeaa singahtelemista ja hektistä menoa. Häron muissakin elokuvissa on havaittavissa samaa aikaa pysäyttävää henkeä, mikä mielestäni yhdistää elokuvat lähemmäs manner-eurooppalaista, ehkä ranskalaista tai italialaista, traditiota. Tunnustan jo tässä vaiheessa etten ole elokuvakriitikkona kovin kokenut enkä oppinut. Löysin elokuvasta jotain menneen ajan suomalaisen elokuvan henkeä ja tunnelmaa. Elokuvassa ei ketään riisuttu, paljastettu, rikottu tai pahoinpidelty sekä onneksi nykyisin kaikkialle tunkeva teknologiahype oli minimissä. Kerronnan keskiössä on niiden sijaan taidemaailman mennyt aika pölyisinen näyttelykatalogeineen ja taidekirjoineen. Moderni kyllä välähteli sopivasti siellä täällä uusien asuinalueiden arkkitehtuurissa ja keskeneräisyydessä verrattuna Helsingin kantakaupungin kypsyneeseen henkeen.

Taidemaailman ajattomuuden kylkeen oli maukkaasti tuotu moderni, tai ehkä postmoderni, se "uudeksi ajaksi" kutsuttu, internetin muodossa jo iäkkään taidekauppiaan tyttärenpojan silmien kautta katsottuna, jolloin pojan uutta maailmaa suvereenisti luotsaavat internetin käyttö- ja tiedonhakutaidot nousivat kertomaan jotain nykyajasta ja menneen muutoksesta. Ilmiöiden kontrasti ja olemuksellinen erilaisuus, jopa ristiriita, toi mukanaan mukavasti säröä ja raikasta henkeä. Samalla kuitenkin harmitti, kun en päässyt katsomaan elokuvaa heti sen ilmestyessä valkokankaalta, mutta toki se on oma häpeäni. Siitä huolimatta pienen televisioni ruutu välitti tunnelman, joka henki vanhaa Helsingin Bulevardin taideskenen sielua.

Elokuvassa Bulevardilla sijaitsevasta Ekbergin kahvilasta noudettiin baakkelsseja – taideliike on sijoitettu sen lähelle paikkaan, missä antiikkikauppoja ja taideliikkeitä on perinteisesti aina ollut. Asuin itse 1990-luvulla Bulevardilla ja tuolloin aistin kuinka tienoon kultivoitunut henki leijui ajattomasti tulvien vanhan suomalaisen taidekulttuurin ja yläluokan pöhinää – suorastaan haistoin sen elokuvasta. Asukkaat kertoivat tuolloin kuinka viime vuosisadan alussa Bulevardilla mitattiin asujien, ja samalla suomalaisen yläluokan statusta, sillä kuka asui kadulla lähimpänä merta. Muutin itse pois Bulelta, mutta sahasin katua vielä kahdeksan vuotta työmatkan merkeissä, kun työskentelin tietopalvelusihteerinä vanhassa Tekniikan- ja liikenteen opinahjossa, josta tuli Stadia ja myöhemmin Metropolia. Koulu on niistä ajoista jo siirtynyt Myllypuroon ja minä toisaalle. 

Kahvila Ekberg, läheinen Hagelstamin antikvariaatti ja Sinebrychoffin taidemuseo ovat jääneet kestoreviirikseni. Tapaan myös poiketa sisustuskauppa Dayn kautta tuolla liikkuessani. Täytyy tunnustaa, että Kampin ja Punavuoren korttelit ovat minulle rakkainta Helsinkiä, jonne palaan aina uudestaan. Sinebrychoffin nykyinen taidemuseona toimiva talo on entinen Nikolai Sinebrychoffin talo, ja upea talo onkin. Stadian tekniikan- ja liikenteen kirjasto toimi pitkään sitä vastapäätä vanhan oopperan rakennuksen vieressä olevassa entisessä teknisen koulun rehtorin talossa, joka sekin oli nykymittapuulla mihin tahansa verrattuna ylellinen ja hieno. Kaikki tämä kuvastaa aikakausien ja arvojen maantieteellisiä hierarkioita sekä niiden muutoksia. Joten kun nykyisin yhdistän tuohon Bulen kulmaan Atenemumin, Kiasman ja Amos Rexin ihmeet, niin taidematkan olevaisuus ja sielun ravinnon tarve tulee aika hyvin tyydytetyksi.

Tuntematon mestari elokuva on tiedon etsimisestä kiinnostuneen näkökulmasta kiehtova, kun taidekauppias Olavi huomaa tehneensä uransa viime metreillä sen suuren löydön, mistä antikvaarit ja taidekauppiaat aina haaveileva. Taidehuutokaupassa on myynnissä tuntematon taulu, jota hän epäilee jonkin mestarin maalaamaksi, Jostain syystä taulussa ei kuitenkaan ole tekijän signeerausta. Näin taidemetsästäjän salapoliisityö lähtee käyntiin talousvaikeuksien ja ikääntymisen kurimuksessa. 

Kirjastot tutkitaan ja vanhat katalogit avataan kunnes lopulta salaisuus selviää yhdestä vanhasta katalogista ja taulun signeerauksen puuttuminen saa myös selityksen. Kerronnan ydinsäikeet ovat monikerroksisia: onko ytimessä vanhan mestariteoksen löytyminen vai uuden ja vanhan maailman kohtaaminen vai taidekauppias Olavin elämän piirteet tai elämän merkitys ylipäätään. Sen saa itsekukin päättää. 

Arvokkaita vanhojen mestareiden tuntemattomia tai kadonneita teoksia löytyy oikeasti vieläkin silloin tällöin.

Gothamista Pietariin

Olen kuluneen talven viihdyttänyt itseäni Netflixin Gotham sarjalla. Sarjan synkkä Batmanin kotikaupunki Gotham hakee vertaistaan kaupunkidystopioiden joukosta ja muista sellaisista lähinnä Frank Millerin Sin City nousee mieleen. Gotham kertoo nuoren Bruce Waynen kasvutarinan kohti lepakkomiehen aikuisuutta, siis kasvamista tuon ylen synkän Gothamin kaupungin varjossa. Psykologisesti prosessi on hyvin uskottava ja etenee harkitun rauhallisesti tuoden jakso jaksolta kuvaan mukaan sarjan eri hahmoja omine kehityskulkuineen. Batman sarjakuvan loi alunperin Bob Kane ja Bill Finger jo vuonna 1939, ja vaikka sarjan luomishetkestä on kohta miltei satavuotta, niin tarina kiehtoo yhä ja on ajankohtainen omalla kummallisella tavallaan: vastakohdat hyvä ja paha, yö ja päivä, heikko ja voimakas vievät mukanaan. Netflixin sarjan näyttelijöiden suoritukset ovat erinomaisia ja eläviä eikä hahmoihin kyllästy. Etenkin Bruce Waynen hovimestari Alfred nousee esiin yhtenä avainhahmona Sean Pertween hienosti tulkitsemana. 

 

Ajatukseni ei kuitenkaan ole kertoa Bruce Waynen kasvutarinaa. Sen sijaan olen viime aikoina pohtinut Yhdysvaltojen ja itäisen naapurimme Venäjän hyvin erilaisia olemuksia. Olen yrittänyt päästä eroon perinteisestä kommunismi-kapitalismi struktuureista pyrkien katsomaan kansakuntien eetoksia poliittista pintaa syvemälle, joten mikä sen parempi tapa edetä kuin pöyhimällä kulttuurin tuotoksia.

Gothamin representaatiot väkivallan, friikkien, kummallisuuksien ja maskeerattujen hahmojen galleriana kääntävät katseen toiseen elämään suurempaan elokuvaan nimittäin Martin Scorsesen The Gangs of New York -elokuvaan. Se kertoo todenperäistä tarinaa 1800-luvun New Yorkista, missä New Yorkin Five Pointsin alamaailma taistelee reviireistä ja olemassaolosta. Gothamissa ja vanhemmassa New Yorkissa on jotain samaa: silmitön raakuus, varkaat, ahneus ja köyhyys. Elokuvan on sanottu saaneen kritiikkiä rajusta historian tulkinnasta, mutta jostain molemmat hyvin dystooppiset ja synkät maisemat kertovat, ja jotain eetosta ne kuvaavat. 

 

Läntisestä imperiumista nousee mielikuva selviämisen vaikeudesta ja yhteisöllisyyden puutteesta: maailmasta, missä raha merkitsee kaikkea. Katse ei suuntaudu henkisiin ja kulttuurisiin arvoihin vaan reviiriin, pintaan, kauneusleikkauksiin, säännöllisiin mittasuhteisiin kauneuden määrittäjänä, kaikkeen siihen millä merkitään ja esitellään omaisuutta. Tänä päivänä ihmisen arvon määrittää Net Worth value, mikä mittaa ihmisen koon ja painon. Pohdin myös amerikkalaisia rankemman rockin hahmoja Marilyn Mansonista Alice Cooperiin. Maskeja, tarinoita - nostetta todellisuuden jalkojen alla. Toisaalta Batmanin ja X-menin tyyppisiä normaailsta poikkeavia hahmoja on myös tulkittu homoseksuaalisten patoutuneiden kaappisignaalien tuotoksiksi. Mikäli näin, niin sitten sellaista käsittelemätöntä energiaa tuossa maassa tosiaan riittää, joten rohkeasti asioita oikova katsaukseni käy yhä herkullisemmaksi, etenkin jos rinnalle nostetaan herätyskristillisyys vs. pornon tuottamisen ja sen katsomisen määrä. Kaikkiaan valtavia vastakohtia, kauneusleikkauksineen, miljardööreineen, any publicity, good publicity -henkineen, ja kuinka menestyt ja rikastut - oppaineen. 

Vastakohdaksi nousee itäinen imperiumi eli Venäjä, joka kuin sattumalta nousi eetoksen metsästyksessä esiin katsellessani Top Gearin jaksoa,  missä Captain Slow, Hammond, Clarkson ja Stig kilpailivat Pietarissa. Siellä kypäräpäiselle The Stigin hahmolle jätettiin liikkuminen julkisilla kulkuneuvoilla ja yhdessä otoksessa Pietarin metrosta huomion kiinnitti se, että miltei kaikki kanssamatkustajat lukivat jotain. Paikan henki oli muutenkin venäläisesti boheemia ja rentoa. Mieleen nousivat kirjallisuuden klassikot, tsehovilainen boheemius, baletti ja klassinen musiikki: hengen syvät virrat ortodoksisine suitsukeineen, ikoneineen ja taiteen palvonta, siis kulttuurin syvät ja rikkaat virtaukset. Ja kaikki tämä yhden pintakulttuuria edustavan auto-ohjelman kautta. Lopulta huomaan, että ehkä mielessäni on ollut käynnissä jo jotain näihin liittyvää pohdintaa pitkään.

Miksi siis ensimmäinen mielikuva kulttuurista voi olla niin kovin erilainen? Jenkit: pikaruoka, nopeus, teho, voima, jeesustelu, pintakulttuuri, ufc-kamppailut, väkivalta ja raha versus Venäjä: taide, boheemius, köyhyys, taidemusiikki, klassinen aika, syvät tunteet, hitaus ja puutarhat takapihoilla.

Myönnän, että eetoksen etsiminen kärjistää asioita ja molemmista kulttuureista löytyy korkeakulttuuria, kirjallisuutta, roskaa, rakkautta ja kaikkea hulluutta, kuten myös hurjia kaupunkeja. Mutta joku ajatuksen siemen tässä kuitenkin itää. Olisiko yksi elämää jollain tapaa rikastava seikka vaurauden puute, joka saattaa luoda jotain aidompaa yhteisöllisyyttä ja vaihtoehtoisia selviytymisstrategioita? En tiedä johtaako liika kliinisyys vieraantumiseen ja kadottaa inhimillisen. Maat kaupunkeineen ja kulttuureineen kuitenkin vaihtelevat ja pintakuohun alinen maailma saattaa olla hyvin erilainen, kuin tässä esiin piirtämäni mielikuvien tulkinnat ja myls rikkaita ja eri kansan kerroksia löytyy molemmista. Mielessäni on ehkä sittenkin oikeasti pyörinyt Umberto Econ esiin nostamat ajatukset enemmän kuin kuin Top Gearin toimintaviihteen kautta suodattamani. 

Umberto Eco on pohtinut amerikkalaisen kulttuurin olemusta teoksensa Matka arkipäivän olemukseen (1973) ensimmäisen luvun essekokoelmassa Matka hyperrealismiin. Esseet kuten Ekologia 1984 ja lihaksi tullut Coca-Cola, Yksinäisyyden linnoitukset, Saatanan preseptiot, Pelastuksen luostarit ja Robottien kaupunki kertovat jo otsikon tasolla vauhdista ja uutuuden palvonnasta. 

”Ja kuitenkin Amerikassa on paljon Yksinäisyyden linnoituksia vahakuvineen, robotteineen, ja epäoleellisten ihmeiden kokoelmineen. On vain ylitettävä Modernin taiteen museon ja taidegallerioiden rajat päästäkseen toiseen, keskitason perheelle, turistille ja poliitikolle varattuun maailmaan.” (Eco 1985, 11.)

Kirjassa erityisen vaikutuksen tekee Lumotut linnat essee, missä Eco kuvailee mediamoguli William Randolph Hearstin linnaa. Linnaa kuvaillaan sellaiseksi palatsin ja museon yhdistelmäksi, millaista ei ole nähty sitten keski-ajan Medicien päivien. Eco kuitenkin liittää sen hienosti juurettomaan ja hengettömään mammonaan, kuin keski-aikaiseen renessanssin synnyttämään liikkeeseen. Hearstin linnasta kasvaa Gothamissa sijaitseva Bruce Waynen kartano, eristetty, yksinäinen, kaiken mahtavan kopio, hyperrealistinen feikki. Ja kaikesta tästä kritiikistä nousee ylväs vuoropuhelu vanhan maailman ja uuden maailman välille – vuoropuhelu aidon syvälukeneisuuden ruosteen ja dekadenssin ja pintapuolisuuden kromin ja kullan kiillon välille. Samalla mietin surullisena humanististen oppiaineiden alasajoa suomalaisessa koulutuksessa: ehkä saamme sillä pintakiiltoa ja mammonaa, mutta entä se sivistys? Gothamissa asuu hyvin rikkaita ihmisiä, teknologiaakin on, mutta sen sivistys on kadoksissa. Ehkä sittenkin haen tässä suomalaisen humanismin dystopiaa.

Ehkä loppuun Gothamin, Sin Cityn ja Pietarin jälkeen on hyvä katsoa New Yorkia 1970-luvulla ja miettiä löytyisikö sen ajasta syvemmän ja henkisesti rikkaamman elämän etsimiselle siemeniä.

 

Lähteet:

Batman https://fi.wikipedia.org/wiki/Batman

Eco, U. 1985. Matka arkipäivän epätodellisuuteen. WSOY. Juva.

Ecosta Niin ja Näin aikakauslehdessä: https://netn.fi/sites/www.netn.fi/files/netn962-21.pdf

Gangs of New York  https://fi.wikipedia.org/wiki/Gangs_of_New_York

Gotham https://fi.wikipedia.org/wiki/Gotham_(televisiosarja)

Sin City https://fi.wikipedia.org/wiki/Sin_City_(elokuva)

Top Gear  https://fi.wikipedia.org/wiki/Top_Gear

Helsingin konservatorion kirjasto vuonna 2021

Suomen kirjastokentällä vaikuttaa julkisen kirjastolaitoksen musiikkiosastojen lisäksi iso joukko musiikkialan erikoiskirjastoja. Tämä kirjoituksen tarkoitus on kuvata yhden erikoiskirjaston kokoelmatyötä. Yleisesti tarkasteltuna erikoiskirjastotoiminnan erottaa yleisestä kirjastotoiminnasta sen palvelun kohderyhmä ja se, että yleisten kirjastojen toiminta määritellään kirjastolaissa. Myös kirjastotyyppien rahoituspohja ja aineistojen erilainen sisältörakenne poikkeaa toisistaan. Tämä kirjoitus käsittelee Helsingin konservatorion kirjaston kokoelmatyötä ja sen erityispiirteitä. Kirjoitus kuuluu osana Tampereen yliopiston informaatiotutkimuksen ja interaktiivisen median kirjastoalan kokoelmatyötä käsittelevään opintojaksoon ITMS04-2020-2021. Valitsin Helsingin konservatorion kirjaston kohteeksi, koska olen itse työskennellyt yhdeksän vuotta Lahden konservatorion kirjastossa, mutta olen ollut jo muutaman vuoden toisaalla, joten pääsin samalla kurkistamaan mitä kaikkea musiikinalan erikoiskirjastomaailmassa on tällä välin tapahtunut.

Konservatorioiden historiaa

Konservatorioiden syntyhistoria ajoittuu valistusajan ja ranskan vallankumouksen jälkeiseen aikakauteen 1700-luvun lopulle jolloin ensimmäinen konservatorio syntyi Pariisissa 1795 ja se antoi esimerkin muille. Näin Euroopan pääkaupunkeihin syntyi konservatorioita ja musiikkikoulutus alkoi saada muotoaan. Suomeen konservatoriot alkoivat syntyä 1900-luvun alkupuolella ja maamme vanhimman konservatorion toiminta on alkanut jo ennen Suomen itsenäistymistä. Suomen vanhin konservatorio on Lahden konservatorio, jonka perustamisajankohdaksi mainitaan 1918, mutta sen varsinainen alku on ajalla ennen Suomen itsenäistymistä Viipurissa, mistä koulu joutui siirtymään sodan alta turvaan kaupungin jäätyä rajan toiselle puolelle. Nuorimmat Pop & Jazz konservatoriot ovat syntyneet viime vuosikymmenien kuluessa. Yhteinen piirre suomalaisille konservatorioille on se, että ne kouluttavat toisen asteen opiskelijoita ja musiikinharrastajia.

Helsingin konservatorio

Vuonna 1922 perustettu Helsingin konservatorio on iältään lähes yhtä vanha kuin Lahden konservatorio, ja myös kooltaan yksi suurimpia. Porin Palmgern konservatorio on myös perustettu varhain, jo vuonna 1927, ja tästä eteenpäin konservatorioita syntyi maakuntien keskeisiin kaupunkeihin melko nopeaa tahtia. Kooltaan konservatorioista suurin on Kuopion konservatorio, joka on myös pohjoismaiden suurin musiikkikoulu, millä on tiivis yhteistyö Taideyliopiston Sibelius-Akatemian kanssa. Helsingin konservatorion syntyhistoriaa lukiessa käy selväksi, että koulua on synnytetty pitkään erilaisten säätiöiden ja seurojen puitteissa. Sama malli pätee useimpien konservatorioiden kohdalla eivätkä ne syntyneet hetkessä. Tästä T.I Wuorenrinteen kuvausta lukiessa voi vain kuvitella kuinka mutkikkaita prosesseja uuden koulutusinstituution rakentuminen on ennen vaatinut:

”Niinpä hän ottikin yhteyden alan mieheen: Armas Launikseen, joka toimi niihin aikoihin Helsingin Yliopiston musiikkitieteen dosenttina ja sen ohella Helsingin suomalaisen lyseon laulunopettajana. Ja niin he päättivät 1922 perustaa Helsingin kansankonservatorion, jonka pohjana tuli olemaan työväenopiston musiikkipiiri.” (Wuorenrinne 1971)

Julkista rahaa tai päteviä opettajia, soittimista tai nuoteista puhumattakaan ei aikanaan ollut välttämättä käytettävissä eikä myöskään soitonoppilaiden löytäminen ollut kovin helppoa. Kaikessa toiminnassa on kuitenkin ollut mukana oleellisesti nuotit, koska niistä soitettiin ja yhteisten nuottien määrän kasvaessa jonkun piti niistä huolehtia. Monesti koulut saivat ennen kuten nykyäänkin nuotteja mm. lahjoituksina perikunnilta. Tuohon aikaan se oli melkein lottovoittoon verrattava asia, mutta nykyisin hyllyjen jo notkuessa aineistoja ja varastojen täytyttyä ovat ne alkaneet muodostua rasitteeksi. Nykyaikana Helsingin konservatoriota ylläpitää Helsingin Konservatorion Säätiö, jonka taustayhteisöjä ovat Helsingin kaupunki, Alfred Kordelinin Yleinen Edistys- ja Sivistysrahasto, Kansanvalistusseura sekä Työväen Sivistysliitto TSL ry.

Musiikinalan erikoiskirjastot

Erikoiskirjaston ja julkisen kirjaston erottaa toisistaan se, että julkisella sektorilla kaupunki- ja maakuntakirjastojen palveluiden piirissä on hyvin laaja koko kunnan asiakaskirjo, joten sen kautta nouseva palvelutarjonnan tarve on monesti hyvin laaja-alainen. Erikoiskirjastoissa taas asiakasryhmä on huomattavasti pienempi ja kirjaston aineistot on profiloitu sitä ympäröivän instituution kehyksen mukaiseksi. Julkisten kirjastopalveluiden rahoituspohja on myös pääsääntöisesti verotuksen kautta kerättyä julkista rahaa, mihin verrattuna erikoiskirjastojen rahoitus on yleensä sidottu omistavan tahon rahoitukseen ja näistä osa on omistuspohjaltaan yksityisiä. Erikoiskirjastoksi voidaan lukea niin yliopisto- ja korkeakoulukirjastot kuin myös niitä huomattavasti pienemmät 2-asteen opetusta tarjoavien koulujen kirjastot sekä joukon muita hyvin spesifejä toimijoita.

Mitään erityistä kilpailuasetelmaa ei yleisten kirjastopalveluiden ja erilaisten erikoiskirjastojen kesken ole havaittavissa, vaan molemmille on ollut etua asiakkaan tehokkaassa ohjaamisessa oikealle palveluluukulle. Ero syntyy lähinnä asiakaskunnan orientaatiosta, joka myös muokkaa tehtävän työn painopistettä kirjastonhoitajan ammatin eri osa-alueille. Yleisen kirjastotoimen puolella asiakasmäärät ja volyymit ovat valtavan paljon suurempia kuin monin verroin pienemmissä erikoiskirjastoissa luoden omat haasteensa. Toisaalta julkisella puolella henkilökunnan isompi lukumäärä tarjoaa tehtävien työnkuvien erikoistumisen kautta erilaista tehokkuutta. Monilla paikkakunnilla erikoiskirjastot ja yleinen kirjasto kohtaavat toisensa yhteistyön merkeissä erilaisilla rajapinnoilla. Esimerkiksi monella paikkakunnalla konservatorion kirjasto ja kaupungin kirjaston musiikkiosasto tai kaupunginorkesterin nuotisto saattavat tehdä jonkinasteista yhteistyötä. Suomesta löytyy myös erillinen sinfoniaorkestereita palveleva lainaustoimintaa harjoittava Suomen sinfoniaorkesterit ry:n nuotisto, jota käyttävät niin konservatoriot kuin kaupungin orkesterit.  

Erikoiskirjastoilla on myös mahdollista etälainata aineistoja, mikä on synergiaeduiltaan hyvä toimintatapa, etenkin hankintahinnaltaan kalliimpien tai muuten harvinisempien aineistojen suhteen, joten niin erikoiskirjastot kuin yleiset kirjastot käyttävät toimintatapaa tarvittaessa suhteellisen tehokkaasti. Etä- tai kaukolainaaminen edellyttää kuitenkin jonkinlaista ulospäin selailtavaa tietokantaa, mistä nopeasti selviää mitä aineistoja mistäkin löytyy: parhaiten tässä prosessissa selviävät yhteistietokannat, mistä ikään kuin samalla istunnolla ja samalta luukulta on haettavista mahdollisimman laaja tarjonta; toimintamallina se on erittäin järkevää ja kustannuksia säästävää palvelua. Yhteistyön taustalla on pyrkimys avoimempaan tiedon saatavuuteen ja läpinäkyvyyden parantamiseen, mikä voidaan ehkä lukea yleisesti tieto- ja kirjastoalan sisäisiin tavoitteisiin. Aineistojen kuvailutyön kopiomisen mahdollistavasta yhteistyöstä oli hyvänä esimerkkinä taideyliopistojen ja korkeakoulujen pitkään vaikuttanut yhteistietokanta ARSCA, joka on jäänyt nimenä elämään, mutta sisältää nykyisin vain taideyliopiston omat aineistot. Helsingin konservatorion irtautui viimeisenä yhteistietokantana toimineesta Arscasta ja tämä näin taidealojen oma yhteistietokanta jäi historiaan.

Erikoiskirjastoissa kirjastonhoitajalla saattaa työnkuvassa olla jotain muita kuin perinteiseen kirjastotoimeen kuuluvia toimenkuvan osa-alueita ja käytän sellaisista käsitettä käsitettä hybriditoimenkuva. Tällaisesta esimerkkinä se, että joissain konservatorioissa kirjastonhoitaja hallinnoi ja hoitaa koulun soitinvarastoa, soitintenvuokrausta tai vastaa jostain muusta työroolista. Tällaisten hybritoimenkuvien riski on siinä, että liian hajanainen toimenkuva saattaa aiheuttaa uupumista ja ydintehtävän laadullista heikkenemistä tai pahimmillaan sen, että asiat eivät enää kehity vaan jäävät jälkeen alan yleisestä kehittymisestä. Helsingin konservatoriossa kirjastonhoitajan työnkuva on hyvin rajattu kirjasto- ja tietopalvelutyöhön. Kirjastonhoitaja Jaska Järvilehto on ottanut työnkuvaansa lisäyksiä talon muista töistä tietosuojavastaavana ja verkkosivuston päivityksen varahenkilönä.

Konservatorioiden aineistot poikkeavat hieman toisistaan, jolloin konservatorion koulutusorientaatio (jazz, klassinen jne.) määrittelee vahvasti sen minkälaista aineistoa kirjastot- ja nuotistot sisältävät. Erikoiskirjaston ikä vaikuttaa myös oleellisesti siihen mitä aineistoja kirjasto pitää sisällään, kuten myös instituution tarjoama koulutuksen taso ja erilaiset yhteistyön roolit. Musiikinalan tieteellisenä erikoiskirjastoista suurimpana johtotähtenä voidaan pitää Sibelius-Akatemian kirjastoa, joka on nykyisin osa laajempaa Taideyliopiston tieto- ja kirjastopalveluita. Musiikkiaineistoja käsitteleviä ja alan palveluja tarjoavia erikoiskirjastoja löytyy kattavimmin Suomen konservatorioista, joiden perustehtävänä on musiikin perusopetus. Konservatoriot ja AMK-koulutus ovat viime vuosina lähteneet irtautumaan toisistaan, jolloin myös kirjastoaineistot ovat alkaneet jakautua kahtia. 

Helsingin konservatorion kirjaston kokoelmatyö

Helsingin konservatorion kokoelmatyön perustana on aineistojen laadukas kirjastonhoitajan toimesta suoritettava kuvailutyö, eikä konservatoriolla ole mahdollisuutta saada keskitetysti toimittajilta aineistoja, kuten julkisen puolen kirjastomaailmassa. Jaska Järvilehto kertoo booky.fi palvelun olevan suurin hankintakanava, mistä hankittava aineisto tulee valmiiksi muovitettuna jolloin kirjaston hoitajan tehtäväksi jää kuvailu, tarroitus ja aineiston hyllyttäminen. Booky toimittaa myös uutuusaineistoista ajantasaisen pdf-muotoisen koosteen. Hyvin nopeissa hankintapyynnöissä Järvilehto suosii nuottikauppa Ostinatoa, joka tosin on nykyisin osa Booky -konsernia. Ostinaton etuna on henkilökunnan syvä tietämys musiikkiaineistoista, jolloin lisäasiantuntijuus on aina nopeasti tavoitettavissa. Saksalainen monialainen tieteellisille kirjastoille aineistoja toimittava Harrasowitz Verlag on nousemassa hyvin suureksi toimittajaksi monipuolisten kokoelmiensa ansiosta ja etenkin klassisen musiikkin kirjallisuus on heillä hyvin edustettua. 

Museokokoelmia ei Helsingin konservatoriolla ole kovinkaan paljoa, mutta joitain yli satavuotiaita nuottiaineistoja on siirretty sivuun, koska ne eivät enää kestä käyttöä. Orkesterinuotiston puolella on runsaasti vanhaa salonkiorkesteriaineistoa, joista osa on toistaiseksi kuvailematta. Muuten konservatoriolla orkesterituottaja hoitaa orkesterimateriaalien hankinnan, joka tapahtuu yleensä nuottien vuokraamisen kautta. Konservatorion käyttömestari hoitaa konserttien taltiointiprosessit sekä mahdolliset stemmojen kanssa tapahtuvat prosessit. Kirjaston kokoelmista löytyi myös Helsingin työväentalon vanhat nuotit, jotka on lahjoitettu Työväenliikkeen kirjastoon. 

Kokoelmissa vuoden 2021 alussa: 

• n. 17 000 nuottia (soitonoppaat, partituurit, kokoelmat)
• n. 1000 nidettä tietokirjallisuutta (musiikin hakuteokset, oppaat ja lähdeluettelot)
• n. 100 nidettä kaunokirjallisuutta (lyrikkaa, runoutta, laulujen sanoituksia)
• n. 1400 Cd-levyä
• Suuri määrä Lp-levyjä (n. 12 hyllymetriä), jotka ovat vielä paperisessa kortistossa, joita ei enää kukaan käytä.  

Äänitteet

Äänitekokoelmaa ei ole aktiivisesti kartoitettu vuoden 2015 jälkeen, mutta kirjastolle saapuu kuitenkin koko ajan lahjoituksena äänitteitä. Mikäli jotain äänitettä tarvitaan, niin hankintakanavana toimii klassisen musiikin erikoisliike Fuuga.  

E-aineistot

E-aineistojen osalta nkoda -nuottipalvelun lisenssejä on käytössä muutama, koska erityisesti koulun säestäjät suosivat palvelua teoksen nopean saatavuuden takia. Säestäjille on hankittu nkodan käyttöä varten omat iPadit. Järvilehdon visiona on saada tulevaisuudessa käyttöön 10 kappaletta nkoda -lisenssiä. Palvelun käyttö on koettu helpoksi ja se tapahtuu kirjautumalla konservatorion sähköpostin kautta. 

Konservatoriolla on käytössä kaksi e-musiikkipalvelu Naxoksen lisenssiä 320 kb äänenlaadulla, joka on lähempänä Cd-levyjen toiston laatua. Konservatoriolla voi myös paikan päällä kuunnella musiikkia yhdessä kirjaston tiloissa olevassa kuuntelupisteessä, missä on Tascamin ammattitasoiset laitteet, jonka avulla voi äänen nopeutta hidastaa tai nopeuttaa. 

Luokitusjärjestelmä 

Kirjastossa on käytössä hieman sovellettu YKL -luokitusjärjestelmä ja kirjallisuusaineistojen osalta Järvilehto on tehnyt oman YKL:ää toimivamman luokituksen. Kokoelmien kartuttaminen tapahtuu tarpeet edellä eli opetushenkilöstö tekee tilausehdotukset, jonka mukaisesti hankintaa suoritetaan. Metropolia AMK:n musiikinopetuksen yhteistyöstä pois siirtyminen aiheutti puutteita aineistoissa, joita on paikattu suuremmilla hankinnoilla. Aineistojen hankintaa tehtäessä suora kontakti opettajien tarjoaman asiantuntijuuden kanssa rakentaa ja kehittää myös kirjastoa hoitavan ammattitaitoa ja monesti editioista ja teoksista keskustellaan laajemminkin.

Tietokanta 

Metropolian aikana (2000-2015)  konservatoriolla oli käytössä korkeakoulujen Voyager -tietokanta, joka on siirtynyt historiaan uudempien tieltä. Tämän jälkeen tietokannaksi valikoitui norjalainen Micromarc. Samalla Voyagerin kehyksessä toiminut taidealojen yhteistietokanta ARSCA hajosi ja konservatorio erosi viimeisenä yhteistyöstä. ARSCAsta oli konservatoriolle selkeää etua, koska sen kautta sai kopioitua valmiit luettelointitiedot ja tasokasta tietoteknistä apua. Samalla Taideyliopisto sai käytännössä yhden ARSCAan kuvailutyötä tekevän luetteloijan kuvailutyön ilmaiseksi, mutta koska aika ajoi yhteistyön ohitse, niin Järvilehto päätyi itsenäiseen toimintaan ja Micromarc -tietokantaan. Tietokannan muutosvaiheessa Järvilehto harkitsi PrettyLib - tietokantaa, mutta sen kehitystyö on nykyisin lopetettu, joten lopulta Micromarc jäi oikeastaan ainoaksi järkeväksi vaihtoehdoksi. Micromarc on alkujaan suunniteltu norjalaisten yleistenkirjastojen tarpeisiin,  joten sitä on sitä pitänyt räätälöidä aika paljon.

Lainaamisen infrastruktuuri

Konservatorin kirjasto on avoinna klo 8:00 - 20:00 itsepalveluajalla, jonka puitteissa kirjastonhoitaja on paikalla klo 12:00-17:00. Aamupäivän Järvilehto tekee sisätöitä ja kokoelmien hoitoa kirjastosta erillisessä työhuoneessa. Kirjaston lainausoikeus on vain oman talon henkilökunnalla ja opiskelijoilla. Lainaus- ja palautusprosessi toimii automaattisesti Rfid-teknologialla. Kirjastossa on myös kopiokone ja asiakastulostin sekä kaksi tietokoneasemaa, joilla on keyboardit sekä säveltämiseen ja av-editointiin soveltuvaa ohjelmistoa. Muu äänitysteknologiat on saatavissa erikseen käyttömestareilta. Soitinvuokrausta ei kirjaston yhteydessä ole vaan sen prosessit hoidetaan kanslian kautta. 

Budjetti

Kirjaston budjetti vaihtelee vuosittain ja vuoden 2021 budjetti on 8000 euroa ja budjetin ulkopuoliset hankinnat tulee hyväksyttää erikseen. Metropolian ja konservatorion ero on aiheuttanut taloudellisia haasteita sekä suuren työmäärän ja paineita budjettitasolla, mutta nykyisin tilanne on tasaantunut. Ennen Metropolia AMK:sta irtautumista, vuosina 2000-2014, kirjastolla työskenteli kaksi tietopalvelusihteeriä ja yksi informaatikko.  

Aineistojen poistaminen

Aineistoja poistetaan hyvin vähän, koska Metropolian muuton yhteydessä poistettiin runsaasti vanhaa huonosti kiertävää kokoelmaa, jolloin esimerkiksi vanhentunut ammatti- ja hakemistokirjallisuus poistettiin. Nykyisin kokoelman hoidon prioriteetti on enemmän kokoelman täydentämisessä kuin poistamisessa. Mikäli aineisto vaurioituu tai menee huonoon kuntoon, niin se poistetaan ja tilalle hankitaan vastaava uusi. 

Erityishuomioita yhden työntekijän erikoiskirjastotoimintaan liittyen 

Musiikkiaineistojen kuvailutyön erikoislaatuisuudesta ja työmäärää kasvattavasta ominaisuudesta havainnollistavana esimerkkinä se, että monesti musiikkiaineistot sisältävät osakohteita, jolloin yksi päänimike (esim. nuotti) saattaa sisältää vaikka viidenkymmenen eri säveltäjien laulujen nuotit, joiden on oltava tietokannasta haun avulla löydettävissä kyseisen nuotin päänimikkeen lisäksi ja siihen yhdistettyinä. Myös saman säveltäjän teos saattaa kertautua kokoelmissa erilaisina nuottieditioina, sovituksina, äänitteinä, videotallenteina ja niin edelleen. Tässä kohtaa aineistot ja niiden asettama haaste on suuri: voidaan sanoa, että nuoteissa elävä taideteos taltioidaan aina uudelleen esille herätettäväksi ja kuultavaksi. Näin ollen musiikkikirjastohoitajan on oltava perillä nuottieditoiden ja äänitteiden laadullisista eroista ja oltava hyvin kommunikaatiokykyinen monesti asiantuntijoina toimivien instrumenttiopettajien ja kapellimestareiden suuntaan. Kannattaa myös huomioida se, että nykyisin kovin helppokäyttöiset tietokannat ja hakukoneet eivät ole syntyneet tyhjästä eivätkä niiden sisällään pitämät aineistot ole siirtyneet itsestään niiden sivuille tutkittaviksi, vaan ne ovat vaatineet valtavan vuosi kestäneen työpanostuksen, joka jatkuu koko ajan. Kirjasto ei ole koskaan valmis eikä sen kehitystyö koskaan lakkaa kuten ei opetustyönkään. Siinä tehty säästö saattaa koitua moninkertaisena kuluna tulevaisuudessa.

Kooltaan pienissä erikoiskirjastoissa tehdään töitä koko instituution työyhteisön puitteissa ja kirjastonhoitaja saattaa monesti joutua perustelemaan sitä mitä kirjastonhoitaja tekee kun asiakkaita ei juuri sillä hetkellä ole paikalla ja kirjastossa on silminnähden hiljaista? Tämä lienee klassinen alaamme riivaava kysymys, koska olen kuullut sen itsekin hieman liian usein. Tällöin on syytä muistaa kyseisen ajatuksen johtuvan epätietoisuudesta sen suhteen että asiakaspalvelu on vain osa kirjastotyötä – toki äärimmäisen tärkeä osa toimenkuvaa: nimittäin asiakasta ei voi palvella, jos ei tiedä missä ja miten nuotit ovat eivätkä ne itsestään ilmesty hyllyyn ja sieltä löydä tietään asiakkaan luokse tai kirjaudu tietokantaan. Ne ovat asioita, joita ei voi hoitaa samalla kun tekee aktiivista asiakaspalvelua vaan niitä tehdään pinnalta katsoen hiljaisina hetkinä.

Vertailtaessa oppilaitosten erikoiskirjastojen aineistojen jakaumia ja määriä vaikuttavat ne olevan järkevässä suhteessa koulun ikään, tasoon ja oppilasmäärään. Kaikilla on samankaltaisia havaintoja fyysisten äänitteiden lainaamisen vähentymisestä ja suoratoistopalveluiden esiinmarssista niiden tilalle. Kuitenkaan konservatorioissa kukaan ei ole hoppuillut aineistojen poistamisen suhteen vaan käytössä on yhä Lp-levykokoelmia sekä vanhoja nuotteja. Niitä on myös joiltain osin pyritty digitoimaan. Tablettimalliset tietokoneet ja e-nuottien käyttö on lisääntyvä trendi nopeutensa vuoksi, mutta elinkaareltaan painettu nuotti on kuitenkin ollut hyvin aikaa kestävä käyttöliittymä, joka on hyvin pidettynä kestävä: vaikka painettua nuottieditiota ei lainattaisi kuin kerran vuodessa, niin kymmenien vuosien aikana sen lainamäärä todistaa sen olleen kannattava hankinta.

Tulevaisuudessa haasteena on monipuolisten painettujen- ja digitaalisten aineistojen saatavuus yhdistettynä avoimen tieteen edistämiseen ja läpinäkyvyyteen hyvällä ja asiantuntevalla palvelulla varustettuna, niin että mikään tarvittava tieto ei jää katveeseen ja on löydettävissä oli kirjasto sitten toisen asteen koulutusympäristössä tai korkeakoulukirjasto. Haasteen ytimeen asettuu myös lähdekriittisyys, editioiden ja kustannusten aitous sekä vertailtavuus, kyky arvioida erilaisia äänitevariaatioita sekä olla ajan tasalla opetustoiminnan muutosten tarjoamien uusien metodien esille tuomisen kanssa. Kirjastolla on jatkossakin asiantuntevassa opetusympäristössä merkittävä rooli. 

Hyvä yhteistyökyky niin instituution sisällä kuin muihin alan toimijoihin nähden on oleellista. Myös kirjastonhoitajan työaikaresursseista huolehtiminen internetin päivittämisen kuin verkkoviestinnän kehittämisen vaatiman ajankäytön suhteen on tärkeää. Aineistoja tarkasteltaessa iäkkäämpien konservatorioiden kokoelmat ovat ajan saatossa kypsyneet hyvin monipuolisiksi sisältäen jopa historiallisesti ja kansallisesti arvokasta aineistoa. Toisaalta suurten ammattikorkeakoulujen kirjastoissa on vaarana aineistojen häviäminen vain osaksi suurempaa kokoelmaa, koska musiikkialan erityisosaamista osaavien tietopalvelutyön ammattilaisten puuttuminen tai siirtäminen liian laaja-alaisen toimenkuvan piiriin saattaa kadottaa substanssiosaamisen – kannattaa muistaa, että musiikki on tietotaidollisesti hyvin vaativa informaation alue hallittavaksi. Tällöin verrattuna moniin muihin isompiin opetusaloihin saattavat isompien organisaatioiden sisällä olevat  musiikinlaitokset kirjastoaineistoineen olla kooltaan kovin pieniä  ja näin myös suhteellisen helposti kadotettavia.   

Se, että kirjastonhoitajien toimenkuvaan katsotaan järkeväksi liittää siihen kuulumattomia oppilaitostyön osa-alueita ja rakentaa hybridimallisia (soitinvuokraus vahtimestarin työt jne.) toimenkuvia on lyhytnäköistä tulosvastuu ajattelua, mikä vain etäännyttää kirjastonhoitamisen siitä mitä sen pitäisi olla, kuten myös siitä mihin sen pitäisi digiajassa olla matkalla. Laajan hybriditoimenkuvan puitteissa on yksinkertaisesti mahdotonta keskittyä parantamaan musiikin tietopalveluiden näkyvyyttä ja tarjontaa, jolloin se jää ajastaan jälkeen. Toisaalta se, että kirjastonhoitajan katsotaan osaavan hoitaa melkein mitä vain voidaan myös tulkita osoitukseksi alan ihmisten pätevyydestä ja monitoimisuudesta. Mutta sopi kuitenkin toivoa, että hybridimallisista toimenkuvista päästään eroon, etenkin vanhimmissa ja isoimmissa kirjastoissa, ja annetaan tilaa kirjaston pitkäjänteiselle kehitystyölle. Koska se mikä rakennetaan hitaasti, on helppo hävittää hetkessä.   

Konservatorioiden ja muiden musiikinalan erikoiskirjastojen visio ja haaste 2020-luvulla liittyy tietotekniikan mukanaan tuomiin innovaatioihin ja mahdollisuuksiin, joille oleellista on se, että ne liittyvät tiiviisti opetusprosesseihin. Se, että aineistoja digitoidaan ja saatavuuksia parannetaan, on selvää. Kaikkiaan mahdollisuudet rakentaa interaktiivisempia tietopalvelun verkkoympäristöjä ja osaamisalustoja parantuvat jatkuvasti, mutta samaan hengen vetoon on huomioitava se, että ihmisen loputtoman kekseliäisyyden ja innovaatioiden hyödyntäminen vaatii kuitenkin rinnalleen aikaa ja resursseja, sekä ennen kaikkea näkemystä, joka syntyy yleensä yhteistyöfoorumeissa. 

Lähteet:     

Hakaste, Saila. 2015. Viipurin perintö Lahden musiikkielämälle. (Lahden tutkimusseuran julkaisu 2015 Poimintoja Päijät-Hämeestä. 

Ilanko, Jori 1928. Viipurin musiikkiopisto. 1918. Viipurin kirjapaino. 1928.

Järvilehto, Jaska, konservatorion kirjastonhoitaja. Haastattelu ja kuvat.

Wuorenrinne, T.I., Aro, Mirja (toim.) & Salmenhaara, Anja (toim.). 1971. Harrastajaopistosta konservatorioksi.  

https://www.booky.fi

https://fuga.fi

https://www.konservatorio.fi/palvelut/kirjasto/

https://www.konservatorio.fi

https://www.harrassowitz-verlag.de/DEU/index.ahtml

https://www.axiell.com/fi/ratkaisut/tuotteet/mikromarc/

https://ostinato.fi

https://en.wikipedia.org/wiki/Music_school

Hanhet ja marsilaiset: etologiaa sivuava kirjoitusmatka ihmisten maailmasta eläinten maailmaan.

Mietin hanhia ja ihmisiä, koska ilmoittauduin paikallisen vihreää väriä tunnustavan yhdistyksen hanhia käsittelevään työryhmään. Ja hanhia käsittelemme, koska hanhet näyttävät tupsahtaneet ihmisten ekologisiin lokeroihin omista maailmoistaan ja kuten arvaatte se ei ole millään muotoa tavanomainen tapahtuma. Samankaltaisia tapahtumia näyttää ilmastonmuutoksen myötä alkavan tapahtua eri puolilla maailmaa: eliöiden ekologiset ympäristöt muuttuvat ja sitä myöden koko eliösfääri alkaa liikahdella paikoiltaan kuin vanhat kellonrattaat uusien punnuksien myötä. 

                                                   Valkoposkihanhi Wikipediassa

Miten sitten asiaa lähestyisi kiihkottomasti hieman kauempaa tai miten asiaan hakisi ratkaisua? Ja miten se liittyy tietoon ja tähän blogiin, jonka aihepiirit ovat toistaiseksi olleet aika kaukana hanhista ja luonnonilmiöistä? Oma ajatuksen kulkuni pohtii ensin sitä mitä ylipäätään tiedän hanhista? Mitä mielikuvia meillä ylipäätään on tästä linnusta, joka lentää talvisin toiselle puolelle maapalloa; jonka untuvat ovat täyttäneet monta tyynyä ja toppatakkia lintujen ikäväksi; jonka pakkosyötetyllä maksalla on mässäilty vuosisatoja; jonka Walt Disney yhdisti onnenpekkaan Aku Ankan hahmogalleriassa Hannu Hanhen roolissa. Mielikuvat hanhesta elävät kulttuurimme muistissa erilaisissa rooleissa, eikä se ole eläimenä tuiki tuntematon ihme viidakon kätköistä: sanoisin, että hanhella on eläimenä kesytetty rooli ihmisen ajatuksissa. 

Hanhiraivosta keltaisessa lehdistössä

Entä hanhen omat ajatukset ihmisistä? Nimittäin eläimetkin ajattelevat ja niilläkin on tietoisuus, mutta se on erilainen kuin omamme: kaikki elollinen elää omien erilaisten aistien kautta ja eläinten keho ja aistimaailma poikkeaa toisistaan laji lajilta. Mitä siis sivuille katsova, hyväkuuloinen, hyvin suunnistuskykyinen, erinomainen uimari ja lentäjä tuumii meistä kädellisistä reviirieläimistä? Huomaatte varmasti, että yritän asettaa kahta eläinlajia rinnakkain: laskea ihmisen ylhäiseltä jalustaltaan ja paikallistaa lintueläimen kanssa lähemmäs toisiaan. Ensimmäiseksi menen tutkimaan kirjahyllyämme, koska vaimoni on etologiaan, eläinten käyttäytymistä tutkivaan tieteenalaan, perehtynyt henkilö. Olen itse enemmän kiinnostunut kasvimaailmasta.  

 

Tutkiskelen ensin Frans de Waal -nimisen kädellisiä tutkivan eläintieteilijän tuotantoa. Seuraan Fransin päivityksiä Facebookissa ja Time magazine on nimennyt miehen maailman 100 vaikutusvaltaisimman henkilön joukkoon kuuluvaksi, ja olen aivan varma ettet ole koskaan edes kuullut hänestä. De Waalin kuuluisin teos lienee The Bonobo and the Atheist (2103), jonka nimestä voi päätellä teoksen kiinnostavan myös filosofeja, uskontotieteilijöitä ja antropologeja biologien lisäksi. Kirja Are We Smart Enough to Know How Smart Animals Are? (2016) sopii kuitenkin parhaiten antaakseen vastauksia kysymykseen miten toimia, jos jokin muu elävä olento kuin ihminen alkaa viihtyä jossain missä sen ei mielestämme sopisi viihtyä. 

Hanhista Suomen Luonto -lehdessä

De Waalin tuotantoa lukiessa käy hyvin selväksi, että eläimillä on tietoisuus, mutta niiden kognitio ja looginen tapa toimia ja ajatella poikkeaa omastamme eli vaikka olemmekin selkäkärankaisia, niin meillä ei ole yhteistä kieltä. Olemmeko sitten edes yrittäneet ratkaista konflikteja lokkien, hanhien tai merimetsojen kielellä? Olemmeko etsineet tarpeeksi vastauksia ja ovatko etologit ottaneet osaa keskusteluun? Olemmeko miettineet miksi perhanan otus nyt taas se tekee noin? Miksi se viihtyy lähellämme? Miten se valitsee tämän paikan, ja niin edelleen? Vai onko niihin liittyvä keskustelu heti politisoitunut ääripäiden ottaessa tilan haltuun: ”ampua pitää” tai ”ei saa kajota” mallisiin formaatteihin? Toinen kotimainen hyvin kirjoittava asiantuntija on Helena Telkänranta, joka on kirjoittanut teoksen Millaista on olla eläin (2015). De Waalin teos The Age of Empathy. Nature’s Lesson for a Kinder Society (2009) nostaa esiin havainnon siitä, että olemme kuvitelleet monia psykologisia piirteitä vain ihmislajille ominaisiksi, mutta jotka ovatkin eliökunnassa universaalimpia, kuten kyky empatiaan. 

Minua oudoksuttaa se, että olemme käyneet kuussa, löytäneet atomin, rakentaneet tekoälyn, mutta silti emme osaa mennä lentävän siivekkään nahkoihin miettimään miten se ajattelee ja keksimään nokkelia ratkaisuja. Toistaiseksi paras näkemäni ratkaisu on matala noin 50 cm aita nurmikon ja rannan välissä, minkä yli ihminen astuu kevyesti, mutta hanhille se on myrkkyä, koska se estää nopeamman pakenemisen veteen. Vastaavilla hyvin yksinkertaisilla ratkaisuilla voimme hyvin lempeästi ohjata liian lähelle tulleen eläimen takaisin villiin luontoon. Ehkä hanhi viihtyy lähellämme, koska olemme ajaneet nelijalkaiset sitä uhkaavat pedot kuten ketut ja sudet kauemmas. Ehkä meidän pitäisi miettiä kuinka ohjastaa lintulauma jo ilmassa toisaalle: dronet, merkit, signaalit joita hanhi tuntee (haukka tms.), siis käyttää suurta älyämme miettimään toisen älyn rakennetta. Onko se niin vaikeaa? Sopiiko sellaiseen uhrata yhteisiä varoja?  

Espoo keksi keinon hanhien häätöön.

Entä jos puistoon laskeutuisi marsilaisten avaruusalus tai lähettiläitä toisesta sivilisaatiosta: ottaisimmeko ensimmäiseksi haulikon ja alkaisimme räiskiä huutaen kiukkuamme ilmoille, koska jotain on nyt laskeutunut reviirillemme? Päästäisimmekö koirat niiden kimppuun ja asettuisimme agressiivisten ratkaisumallien kannattajiksi? Ehkä kuitenkin olisi järkevämpää yrittää tutustua ja tutkia toisen kognitiota, ajatuksia ja älyä ja yrittää löytää yhteistä ymmärrystä. Nimittäin ihminen on rakentanut koko oman kulttuurinsa härpättimineen, televisioineen, kännyköineen ja teknologioineen palvelemaan ja viihdyttämään ihmistä itseään: emme näe ulos omasta ekologisesta lokerostamme ja jos aiomme ryhtyä oikeasti elämään biodiversiteettiä kunnioittaen tulee meidän katsoa laatikostamme ulos. Siis ulos ja kunnolla eikä vain sulkea eläimiä eläintarhoihin, missä ne ovat turvallisesti ja varmasti hallittuja. Niihin tulee tutustua ja miettiä niiden tapoja nähdä maailmaa kiihkottomasti. Ei minunkaan mielestäni hanhilauman paikka ole ykköstason puistossa ihmisten sijaan, mutta lähtisin etsimään älykkäitä ratkaisumalleja ennemmin kuin tappamaan. En myöskään kannata näkemystä, että nyt saa luonto kostaa ihmiselle ja ikäänkuin tulla takaisin ottamaan revanssin ihmisestä, koska se on ajatusmallina yhtä tuhoisa kuin silmitön lajiraivo. Hanhi nyt vain on hanhi ja ihminen on ihminen; lokki on lokki; merimetso on merimetso; käärme on käärme; hämähäkki on hämähäkki; susi on susi ja niin edelleen. Neuvotellaan ja etsitään yhteiset rajat ja tavat elää rintarinnan. Edetään tieto edellä ja jos hyvin käy laitetaan hanhet onnellisesti kuopimaan ja lannoittamaan sellaisia peltoja ja paikkoja, jotka sellaista tarvitsevat. 

Keskustelu eri eläinlajien kuten ihmisen ja hanhien mahdollisuudesta ymmärtää toisiaan liittyy mielestäni oleellisesti myös Lahden ympäristöpääkaupunki 2021 vuoden tematiikkaan, koska ympäristöpääkaupungissa kuten kaikissa kaupungeissa vaikuttaa luonto ilmiöineen ihmisen ja teknologian rinnalla. 

Löydät teokset parhaiten Finna.fi palvelusta ja voit tilata ne omaan kirjastoosi. 

Lähteet:

Telkänranta, Helena. Millaista On Olla Eläin? Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2015.

Waal, Frans de. Are We Smart Enough to Know How Smart Animals Are? London: Granta, 2017.

Waal, Frans de. The Bonobo and the Atheist: In Search of Humanism Among the Primates. First edition. New York: W.W. Norton & Company, 2013.

Waal, Frans B. M. de. The Age of Empathy: Nature's Lessons for a Kinder Society. NewYork: Crown, 2013.