Vain muutos on ikuista

Mietiskelin edellisessä tekstissäni kansansivistyksen ja taidekasvatuksen tärkeyttä ja palaan tässä samaan aiheeseen. Klassinen taidemusiikki on mielestäni monia samanaikaisesti vaikuttavia ja hyvin erikoisia piirteitä sisältävää toimintaa. Ensinnäkin sävellykset kuvaavat yleensä kaikkea inhimillisen elämän mysteereitä, aina rakastumisesta sodan kauhuihin, peilaten elävää ja elettyä elämää. Taidemusiikki on erittäin vaativaa, ensinnä pitää olla lahjoja asiaan eli jonkinlaista sävelkorvaa, toiseksi pitää olla valmis tekemään useita vuosia töitä soittotaidon eteen. Se ei riitä, että menee pariksi vuodeksi kouluun, vaan soittamisen opintomatka jatkuu konkreettisesti hautaan asti.

Musiikilla on inhimillisenä kommunikaatiomuotona valtava historia mihin yksistään voi syventyä hyvin koko eliniäksi. Mihin tahansa suuntaan sitä katsookin, niin horisonttia riittää. Onko tällainen opiskelukulttuuri sitten yhteismitallinen muiden perusasteen ammattikoulutusten kanssa?  Jos ei, niin tekeekö sen vaikeus ja monimuotoisuus siitä jotenkin parempaa? Sanoisin, että paremmuus ei ole se termi millä sitä pitää analysoida, vaan sen erilaisuus. Koska muuten olisimme vaarassa langeta elitismin pauloihin, ja se voi olla karhunpalvelus koko asialle.

Elitismin ja eristyneisyyden välillä on hiuksenhieno ero: moni muusikko vain yksinkertaisesti elää hyvin erilaisessa maailmassa, kuin joku toisen ammatin tai opintopolun tiekseen valinnut henkilö. Elitismin leima nousee etenkin siinä kohtaa vaarallisesti väijymään, kun koulutuksessa etsitään ja poimitaan ylös huippulahjakkuuksia. Mutta, se että joku on lahjakkaampi kuin toinen ei tarkoita sitä, että kyseinen ihminen olisi jotenkin koko elämässään onnistuneempi tai parempi tapaus. Taidemusiikissa vain joudutaan sen sisäisen rakenteen ja muodon vuoksi etsimään lahjakaita sävellyksen tulkitsijoita, ja se on yksi opettamisen päätarkoitus: kehittyä taidoiltaan niin hyväksi kuin mahdollista. 

Elitismi olisi jotain missä leijutaan omassa mehussa, pienessä piirissä, eikä sillä ole mitään tekemistä sivistyneen muusikkouden kanssa. Toki tällaisia hahmoja löytyy, mutta monet ovat oikeasti olleet kuitenkin aika onnettomia omassa elämässään. Nimittäin elitisti ei koskaan pistä itseään oikeasti peliin, ja jos pistää ja häviää, niin häviön katkera kalkki on tällaiselle ihmiselle monin verroin katkerampi.

Jotain on kuitenkin muuttunut vuosien saatossa: Lahden konservatorio täyttää sata vuotta 2018, ollen maamme vanhin musiikinalan oppilaitos. Vain Sibelius-Akatemia on iäkkäämpi, mutta muodoltaan yliopisto. Koulun ympärillä on kuitenkin tapahtunut paljon kolmen viime vuosikymmenen aikana, ehkä enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Erilaiset uudistukset opetuskentällä ovat koetelleet koulun identiteettiä. Kaikkiaan nämä ovat osin asioita joita en itse kunnolla tavoita, koska tulen kirjastoon toisesta suunnasta, mutta kerrottujen tarinoiden kautta olen saanut jotain näkökulmia asiaan. 

Koko muutosta pitäisi kuitenkin pohtia laajemmin useamman kirjoittajan ja artikkelin voimin. Haluaisin itse avata kirjoittajille mahdollisuuden nostaa teemoja musiikin opetusmaailman murroksesta kuluneen sadan vuoden ajalta. Mitään ulkokultaista historiikkia en itse kaipaa, koska edellisetkin pölyttyvät varastossa. Kaipaan kouluantropologiaa, kriittisiä puheenvuoroja, kipupisteiden avaamista, kunnon tuulettamista, unohdettujen hahmojen esiinmarssia ja ehkä sitä kautta saada asioihin uusia näkökulmia. Itse totuuskysymykset ovat kuitenkin aina suhteellinen ja tavoittamaton, jos sellaista edes kukaan kaipaa. 

Asia nousi mieleeni kun eräs lehtoreistamme soitti ja kysyi onko meillä vuonna 1984 televisiossa esitetyn Kaikupohja nimisen ohjelman aineistot tallessa. Hän oli löytänyt vanha VHS -kasetin ja ehdotti sen digitoimista. Aineisto oli kuitenkin jo digitoitu turvaan ja keskustelimme pitkään sen sisällöstä. Ohjelmassa seurataan Lahden konservatorion orkesterin harjoittelua ja esiintymistä: koulun vanha rehtori Aki Hemming kouluttaa siinä koulun orkesteria. Kieltämättä toiminnassa oli sellaista taitoa ja intensiteettiä, mitä enää ei ole pitkään aikaan ollut. Miksi ei? Mitä ihmettä? Koska tuohan on kaikkien opiskelijoiden tavoite: soittaa yhdessä ja erikseen niin, että katto lentää päältä. Jotain on siis muuttunut, mutta mitä?

Kysyin asian esille nostaneen lehtorin näkökulmaa asiaan ja se kiertyi menneiden vuosien opetusuudistuksiin. Aikanaan ammattikorkeakoulun tulon myötä konservatorion rooli ja taso muuttui. Ammattikorkeakouluun ohjautui pidemmälle tai ylemmälle orrelle koulutettavat opiskelijat ja konservatorio jäi ikään kuin ammattikorkeaan valmentavaan rooliin. Osa konservatorioista näytti pystyvän toimimaan saman katon alla ammattikorkean kanssa, ja osa ei. Syyksi mainittiin henkilökemiat ja muut epämääräiset inhimilliset tekijät. Ainoa mikä tässä paletissa näin jälkeenpäin on ilmiselvää, on kaiken läpäissyt muutos. Näyttää myös siltä, että kumpikin osapuoli on jossain oikeassa, ja jossain väärässä. Itse en lähde syntyjä syviä tässä kaivelemaan tai syyllisiä etsimään, vaan yksinkertaisesti kiteytän vuosikymmenten tapahtumat käsitteen muutos alle.  Ehkä se, mitä pitäisi kysyä, on jotain sen suuntaista, että mitä muusikkoudessa itsessään on muuttunut? Onko opintopolun mutkikkuuden muuttelu oikeasti tuonut lisäarvoa jonnekin? Jos on, niin minne? Onko uudistusten myötä muusikoiden laatu parantunut?

Lahdessa episodi päättyi siten, että ammattikorkean muusikkolinjat ajetaan parhaillaan alas ja lopetetaan. Konservatorio jää yhä kaupunkiin tarjoamaan perusasteen opetusta, mutta kaupungista katoaa kokonaan musiikinalan perusastetta korkeamman tutkinnon suoritusmahdollisuus. Konservatorion perusastekin on uhattuna.

Jotain muutakin oli muuttunut. Haastattelemani lehtori sanoi, että Lahden kokoisesta kaupungista ei enää löydy niin soittamiseen sitoutuneita nuoria kuten vielä löytyi 1984 kaikupohja dokumentin aikoihin. Yhteiskunta ympärillä on siis myös kokenut muutoksia. Asiat jättävät kuitenkin paljon kysymyksiä ja mahdollisuuksia virheistä oppimiseen, mutta prosessi ei kehity, jos asioita ei avata, tutkita ja pohdita eri näkökulmista.  Muuta mahdollisuutta kehittymiselle ei ole, koska niin viitoitetaan suuntaa tulevaisuuden musiikinopetukselle.

Kirjastomaailma on kokenut vastaavan myllerryksen ja siellä yksi iso muutoksen mukaan tuonut asia on ollut teknologian mukaan tuleminen.   

Onneksi itse musiikki ja lukeminen, oli se sitten nuotin tai kirjan lukemista, ei kuitenkaan koskaan kuole.