perjantai 5. kesäkuuta 2020

Liukas monitahokas, jota populaarikulttuuriksi kutsutaan



Tämä kirjoitukseni sisältää hurjia yleistyksiä, harha-askelia ja liukastumisia, niin sen isossa kuin pienessä kuvassa. 

Länsimainen populaarikulttuuri on uudella ajalla läpäissyt miltei kaiken ollen enemmän kuin nuorten siirtymäriitti staattiseen aikuisuuteen, kuten yhteiskuntatieteilijät asiaa katselevat. Festareilla käydään vanhempanakin ja eikä musan kuuntelu lopu finnien kuivuttua poskilta, eikä aikuisuus ole staattista. Populaarikulttuurin syke Liverpoolista Hollywoodiin on kuitenkin elänyt ja kypsynyt sen kaikessa monimuotoisuudessa yhtenäiskulttuurin kehyksissä, joka on onneksi hyväksynyt erilaisia versoja, tulkintoja, fiiliksiä ja ideahorisontteja. Mutta entä nyt kun Hollywoodin jalustat alkavat horjua ja Maon lasten marssi kohti kapitalismin paalupaikkaa kiihtyy? Miten populaarikulttuuri tulee muuttumaan? Onko populaarikulttuurin, rockin, bluesin, punkin, heavyn, metallin, Marvellin sarjisten, Transformesien, you name it, tarjoilema viesti kuitenkin jotain syvempää kuin rakkauden ylistys valtatie 66 lomassa tai ikuisen Styx -virran ylittäminen? Mikä siellä risteyksessä oikein odottaa? 





Pandemian varjossa tapahtuvien mietintöjen lomassa on hyvä samalla paikallistaa omaa henkistä eetosta ja poliittista auraa suhteessa käynnissä oleviin asioihin. Miten sitten asemoitua koko ajan enemmän päälle käyvän managerialismin ja loputtoman itsensä kehittämisen superlingossa? Mistä kilpailukulttuurin ajatukset tulevat ja mihin meidän oletetaan niiden siivillä pääsevän? Käsittääkseni hauta on meidän kaikkien lopullinen kohtalo, ja jos yhteinen kilvoittelu käy liian kovaksi sinne kupsahtaa sitä nopeammin. Löytyisikö tästä jonkinsortin populaarikulttuurin nykyisen nektarin selitys tai ydin? Voiko populaarikulttuurista edes puhua sen yläkäsitteen alla vai pitäisikö siirtyä rajatumpaan otantaan? 






Karkean vulgaaristi analysoituna Ameriikan ihmemaa oli pitkään dollypartonilaisen cowboy tissikulttuurin orientaatioissa, kunnes tuli VHS, porno ja John Holmes miehisine avuineen sekä rajajoen takaa Pablo Escobarin kokaiinikuormat. Sitten kaikki alkoi siirtyä kohti kardashiaanista perseenpalvontakulttuuria ja mammonan ylivaltaa. Rokkari oli alkujaan köyhä luuseri, anticowboy James Dean, ja mukana oli koko ajan autot. Kunnes vitivalkoinen Wall Street punaisine härkineen puski itsensä Gordon Geggona pinnalle ja on sen jälkeen mylvinyt koko ajan lisää tilaa ja oikeuksia. Näin uuden ajan populaarikulttuurin ikoneista, uusista sankareista, on tullut Forbesin miljardöörilista tyrkkyjä, jotka antavat olemattomien taitojensa korvikkeeksi henkisiä- ja talousneuvoja sekä suunnittelevat tennareita. Meillä Cheekin rallit ovat psyykanneet nuorisoa painamaan turpaan ja selviytymään vaikka pää kainalossa sokkien irrotessa samalla kun vapaaottelukulttuurin nousu ja päähän potkimisen sallimisesta tuli hyve, eikä James Bondin hahmokaan enää jakele herrasmiesmäisiä sutkauksia vaan painaa adrenalipiikin lihaansa ja kylvää lyijyä. Stereoidit, hauis, hiki, pyykkilautavatsa ja niin edelleen. David Bowie ennusti, että seuraavana jäljelle jää enää kuolema ja sen luotaaminen: lopullisen mysteerin raja, minkä moni rokkari on jo kokeilujensa seurauksena ylittänyt. Ehkä se on se viimeinen paikka, mistä löytyy se syvä joki. 

Nyt kaiken takana Wall Street näyttää voittajalta symboloiden poliittisesti ja uskonnollisesti vapaata maailmaa, missä ylin voima on mammonalla ja sen tavoittelulla vapauden sijaan. Sen rinnalla rokkareidenkin suosima auto on pitänyt pintansa turboineen, erilaisine kiillotustuotteineen, joiden määrä paikallisessa Motonetissä vain kasvaa, mutta erona menneeseen on se, että ratissa ei enää liehu köyhä pitkätukka sätkä suussa, vaan lapsesta asti silmät kiiluen ajamista treenannut tyyppi matkalla F1 -radalle, missä henki on kaupan.





Sitten saimme hätälaastarina Kiinan ohituskaistaa tukkimaan Donald Trumpin mustine raamatun heiluttamisineen ja ajatukseen konservatiivisuuden keinoin pakotetun paluun Onnen päivien Fonzien kulta-aikaan, mutta Elvis on kuollut eikä palaa. Seuraavaksi valkoiseen taloon kiipeää mitä todennäköisimmin Kardashianit pyllyineen, ja samalla studioviilattua musiikiksi mainittua Kanyen soopaa tarjoilee hämärä miljardikultti, joka jatkaa voittokulkuaan kunnes lopulta yhdistyy Kiinan vaikutuspiirin tarjoilemiin valtiovallan hyväksymiin "pop"-hahmoihin. Ehkä saamme Valkoiseen taloon Caligulan tai Neron, jonkinlaisen eroottiskapasiteettisen avaruuteen hamuavan suurvaltaimponaation. Internet sulkeutuu, kaupallistuu, mikä ei varmaan ole kenellekkään oikeasti yllätys, mutta kiinnostavaa olisi nähdä minkälaisia kiinalaisen populaarikulttuurin tarjoilemat hahmot sitten voisivat olla, koska kaikessa muussa on kopioitu länsimaista kulttuuria ja sikäläiset omat ja kiinnostavat ilmiöt, kuten Falun Gong ja Tiibetin lamat on suitsittu? Entä ympäristöongelmat, yhteisöllinen käsijarru, palava Amazon ja happamoituvat meret? 

Entä koko ajan enemmän julkisilta katseilta piilossa sykkivä oikea populaarikulttuuri, se joka lopulta tulee oikeasti haistattamaan Kardashianien hömpälle höpöt ja nostaa populaarikulttuurin syvät virrat jälleen pinnalle? Mutta mitä on aidon populaarikultturin terve ydin? Onko sellaista? Onko se terve? Vai olisiko viisaampaa katsoa uudestaan kohti perinteisiä kulttuureja käytänteineen ja heivata koko populaarikulttuuri varastoon? 

Sen ydin on kuitenkin hyvin yksinkertainen asia, nimittäin vapaus olla se mitä haluaa, mutta kuitenkin kunnioittaa hyviä sydämiä väriin, rotuun, perseen kokoon tai rahapussiin katsomatta. Elvis kylvi rahaa ympärilleen kuin muinainen Midas, mutta uudemmat Wall Streetin fighting Geggot imevät kaiken itselleen, kiikuttavat pölhöt houkutusten saarelle hässimään kaverin muijaa ja vetävät kokaiinia nenään. Mutta eihän populaarikulttuuri ole ollut sopuisa tai hegemoninen: teddyt vetivät punkkareita turpaan ja rokut kävivvät mätkimässä modeja ja niin edelleen. Taidan puhua soopaa.

Ehkä kuitenkin muutaman vanhan bändin uudet lohkaisut tarjoilevat nousevaa voimaa shittiegoilun vastapainoksi. Sellaisesta nostona  Pearl Jamin uusin pitkäsoitto Gigaton.




Populaarikulttuuri ja kapitalismi olisi ehkä sopivampi otsake tämän kirjoituksen teemaksi, mutta sanottakoon kuitenkin se, että kyse ei ole luokkataistoista vaan toiveesta, että ihminen on yhteisöllisesti sivistynyt. Sellainen voi olla sivistysporvari kuin myös punaisen viivan toisella puolella asioita katsova. Ympäristön ongelmat voisivat tuoda ihmiskunnan yhteen ja populaarikulttuuri voisi jälleen kerran näyttää voimansa asioita rakentavana voimana, mutta epäilen vahvasti, että repivyys tulee kasvamaan uusiin mittoihin: omelettia ei synny ilman munien rikkomista. Mammona on turvallista ja siksi sitä hamuamme, ja nyt muutosten aikoina sen painoarvo vain kasvaa, joten miksi kukaan muuttaisi suuntaa vapaaehtoisesti: perinteinen resepti vallitsee, joten vahvin selviytyköön.


Sivuhyppynä kapitalismikriittinen esimerkki avoimen tieteen areenalta jo surullisen kuuluisan vuonna 1880 perustetun Elsevier-kustantamon tapaus. Kyseinen jo iäkäs ja arvovaltainen vanha kustantamo ajautui ensin Reed -yhtiön siipien alle ja siitä muotoutui 1990-luvun alkupuolella giganttien pörssiyhtiö Relx, jonka siipien alla on valtava määrä tiedemiesten hengentuotteita, ja niin tiedejulkaisuilla alettiin lypsämään rahaa: hinnat nousivat pilviin eikä tieteentekijöillä ollut asiaan ja omiin oikeuksiinsa nokan koputtamista, koska RELX:llä oli oikeudet. Kyseessä on hyvin ajan henkeen sopiva riistokapitalismin kukkanen, mutta lopulta se meni yli punaisen viivan ja niin vastarinta alkoi nousta, jolloin syntyi kokonainen liike edistämään tieteen avoimuutta. Tiede- ja kirjastomaailmalle tämä on ollut valtavan iso ja tärkeä asia. Mutta viimein kyseessä on kuitenkin se, että tieteentekijä ei voi itse hinnoitella työtään. Taiteilija voi ja monet muut voivat. Nyt hänen työnsä mammonahedelmät menevät osakkeen omistajille. Entä jos tieteentekijä saisi hinnoitella työnsä ihan itse ja eläisi julkaisunsa rojalteilla loppuikänsä?

Prosessi paljasti sen, että tieteen avoimuus on kuninkaan vaatteet eli todellisuudessa tiedemies pyritään omistamaan, koska ajatukset ovat pitkän koulutuksen lopputulemana koulittua tietoa. Tällä tarkoitan sitä, että tieteellinen ajattelu ei ole oikeasti sillä tavalla vapaata kuin sen soisi ja mitä moni kuvittelee sen olevan. Ajattelua ohjataan sovittuihin uomiin, julkaisuihin ja foorumeihin, mutta yhtä hyvin joku luonnontieteilijä voisi julkistaa vaikka uuden akkukeksintönsä ihan itse ja vapaasti vaikka blogissaan. Se olisi asiasisällöltään oikeaa ja yhtä lailla empiirisesti todennettavaa tietoa. Huomautan, että tarkoittamani vapaus ei tietysti koskaan tarkoita vapautta kollegiaalisesta kritiikistä. Nyt oikeilla julkaisukanavilla ja vertaisarvioinnin metodeilla pyritään painottamaan faktuaalista arvovaltaa, mikä on ihan hyvä. Mutta kriittisenä ajatusleikkinä tuon julkaisukanavan voisi  hyvin ottaa yhtälöstä pois: kehyksen roolista on kasvanut jotenkin omituinen, mutta toki helpottaa kirjastonhoitajan työtä.




Kyseinen RELX on hyvin mielenkiintoinen ja sokealle sijoittajalle hyvä hedelmä, joka saa punaisen härän taatusti orgastisesti mylvimään ja kuopimaan. Kaikkineen RELX:n liikevaihto on vaatimattomat 7,8 miljardia puntaa, joten kustantamisen oikeuksia sisältävän salkun kokoluokka on giganttinen. Toki tähän asemaan pyrkivät kaikki kustannusalan tekijät, koska yhteisössämme on käynnissä hyvinvointikulttuurin tavoittelusta siirtyminen kilpailukulttuuriin, toisin sanoen matka hyvinvointiyhteiskunnasta markkinatalouskilpailuyhteiskuntaan, ainakin hetkeksi.



Mutta voiko populaarikulttuuri tuottaa oikeasti syviä ja hyviä fiiliksiä kapitalismin käyttöön tai sitä vastustamaan jotenkin rajattomasti? Vai onko sellaisen käyttövoima juuri vastustamisessa ja totuuden siementen kylvämisessä? Itseasiassa se voi olla mitä vain, koska se heijastaa yhteisön tuntoja ja veikkaan, että nyt sen on alettava muuttua kohti kestävämpää maailmaa. Voihan olla, että ihmisten tiede-, taide- ja olemisen suuret tunteet alkavat suuntautua sinne jonnekin kiinalaisen tai korealaisen musiikin outouden sfääreihin, kuin 1960-luvulla Hippie trailin ja Intian gurujen tapauksessa. 



Minun piti kirjoittaa brittiläisen Coil -bändin musasta, mutta päädyin hieman isomalle kehälle. Ehkä loppukaneetiksi Kingdom Come -bändin Highway 6 sanat, jotka johdattelevat sinne jonnekin populaarikulttuurin tarjoileman horisontin syvemmälle rannalle tai ehkä populaarikulttuurissa on virtoja ja rantoja loputtomiin. Niiden kartoittaminen ja  luotaaminen on kuitenkin aina yhtä kiinnostavaa, sillä lopulta yhtä ainoaa ja oikeaa totuutta, uskontoa, filosofiaa, yhteiskuntajärjestelmää  ei ole. On vain aika ja muutos, joten muututaan sympaattisempaan suuntaan.


Every hour somebody's
Drivin'
Down the highway six
I'm talkin' 'bout the road
That'll lead you to the
River Styx
A man down there says
He's gonna take away your
Pain
I tell ya he's a liar
And you'll never see your
Friends again
I lost a fr!end of mine
Who took that road
He felt the world had
Turned
And left him cold
Highway six
Doesn't take you home
Highway six
Deadly fix
The pressure rises
You can't take the load
You've got no hand to hold
Except your own …


Lähde: LyricFind




Sosiaalisesti mediassa


Blogiklikkauksia on kiitettävästi, mutta kommenttiraitoja tai seuraajia sitä vähemmän. Juttelin taannoin ystäväni kanssa bloggaamisesta, vloggaamisesta ja ylipäätään median aavalla merellä seilaamisesta. Kumpikaan meistä ei osannut sanoa pidetäänkö tekemisistämme ja ainoa käytettävissä oleva mittari oli klikkaukset, mutta eihän se kerro laadusta mitään. Pelkkä klikkaaminen ja katsominen ei ole sosiaalista mediaa, koska sosiaalisuus edellyttää vuorovaikutusta eikä siihen riitä pelkkä kanavan avaaminen. Olen itse ryhtynyt kommentoimaan tai kiittämään, jos en kunnolla seuraamaan niitä blogeja joita luen. Jonkinlainen hyvät käytöstavat internetissä hakee mielessäni muotoa. Ehkä jo klassinen peukku ylös- tai alaspäin kertoisi bloginpitäjälle jotain klikkausten laadusta.

Oliko 1970-luvulla televisio tai radio jotenkin sosiaalinen? No ei ollut. Onko sosiaalinen media sosiaalinen, jos vain joku seuraa jotain? No ei ole, ja alan epäilemään että sosiaalisessa mediassa on suuri enemmistö seuraamassa, mutta sosiaalisia ja vuorovaikutteisia ihmisiä on hyvin vähän. Tiedeartikkeleita rustaava ystäväni on kritisoinut bloggaamista alempiarvoisena tiedevaikuttamiseen verrattuna, mutta en ymmärrä vertausta: blogi on kuitenkin vapaampi yhtälailla kirjoitettua ajattelua, ehkä jopa aidompaa ja  muotona jollain tapaa päiväkirjanomaisempi tai miten sen haluaa itse kukin rakentaa, ja siis mahdollisesti rohkeammin omaa ajattelua mahdollistava foorumi. Ja ihmisten oma ajattelu tieteen keppihevosen kyljessä vasta mielenkiintoista onkin. 

Siis ei alempana eikä ylempänä tieteeseen verrattuna vaan erilaista. Samalla soisi, että useampi tieteen parissa toimiva kirjoittelisi enemmän blogeja ja avaisi tausta-ajatuksiaan, linkkaisi vaikka kirjavinkkejä. Tiede ja taide ovat hyvin erilaisia asioita mutta onneksi meillä on filosofian keinot, jolla liittää niiden teemoja yhteen. Hieman haparoiva ja jollain tapaa samantyypinen ilmiö toistuu kirjastojen hurjasti kasvavassa mediatarjonnassa: media tehdään nyt koko ajan enemmän, media sitä ja media tätä, mutta kirjastonhoitajien perusorientaatio metakuvailla ja järjestää laajaa oma median tarjontaa yht'äkkisesti katoaa johonkin, jolloin medialistat ja kanavat sisältävät joukon asioita ilman järjestystä tai aihepiireittäin kuvailua helpommin sisällön mukaan haettaviksi. 

Voisiko kirjasto tarjota järjestettyjä blogiavaruuksia jostain aihepiireistä: esimerkiksi järjestää kunnan alueen puutarhasta bloggaajien linkit yhdestä paikasta helposti löydettäviksi? Koostaa vaikka paikkakunnan futisfanien mediat yhdestä luukusta löydyttäviksi ja niin edelleen? Musiikin- ja taiteen (en sano median) maailmoista löytyisi monta kategoriaa, mitä voisi koostaa, monta applikaatiota, mitä voisi esitellä, vaikka ne eivät olisikaan kirjaston omia tuotantoja. Informaation avaruus tarvitsee portinvartijoita ja- avaajia. Miksei myös ulosheittäjiä. Ehkä siinä on tulevaisuuden kirjastonhoitajan toimenkuva fyysisen kirjastonhoitajan rinnalla.