Näytetään tekstit, joissa on tunniste kulttuurieliitti. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kulttuurieliitti. Näytä kaikki tekstit

perjantai 3. heinäkuuta 2020

Kulttuurielitismi versus kulttuuritalebanismi

Sana kulttuurielitismi on viime aikoina pompsahdellut esille milloin kenttäpiispan sormen osoittaessa marxilaisen suuntaan, milloin rotusorron puolesta ja vastaan. Keskustelun aallot ovat antaneet kyytiä niin Geisha patukoille kuin Eskimo jäätelöpuikoillekin. Myös feminismin ympärille käärittävien uusien merkitysten sisällöistä on käyty hurjaa debattia. Se, että keskustelua käydään on hyvä asia, mutta mistä on kotoisin niiden ytimeen livahtanut käsite kulttuurielitismistä? 


Käsitteen elitismi sisältö viittaa johonkin sisäpiiriin, joka olisi jossain tavoittamattomissa, sellaiseen huipulla olevaan pieneen piiriin. Wikipedian ohuessa määrittelyssä sille annettiin sisältö, missä viitattiin yhteiskunnallisessa valta-asemassa, tai poliittisessa valta-asemassa, olevien tai sellaista kannattavien olemukseen. Onko elitismi sitten suotavaa tai toivottavaa? Platonin ajatuksissa demokratia ei johda välttämättä viisaimpien valtaan, joten sen perusteella jonkin sortin viisaimpien kerho voisi olla ihan hyvä idea, mutta onko sellaista? Vai onko se vallan mukana vaihtuvien asioiden sisältö, eetosten tila, mitä kaikki yrittävät valtataiston timmellyksessä kilvan ottaa haltuun? Ehkä todellisuudessa mitään kulttuurieliittiä ei ole lainkaan olemassa, jolloin kulttuurieliitti onkin todellisuudessa tyhjiö, jonka ympärillä käytävä taisto ja debatti on sen kantava voima ja ydin, joka lopulta muovaa kulttuuria. 


Pintapuolisesti asia näyttäisi siltä, että kenttäpiispalla on valtaa ja hänen kulttuurinen ajattelun teemansa on yhden sortin uskontoa lähellä olevan "eliitin" asioissa. Feminismiin liittyvissä "eliitin" ajatuksissa  sukupuolen oikeasta paikasta, kohtelusta, tai niiden välisistä suhteista, taistelee yhtä aikaa monta asiaa: uskonnollisuus, heikomman ja vahvemman positiot, perinteet ja niiden kautta sukupuoliroolien ekonomistuotannollisten kykyjen hyödyntäminen jne. Samat pätevät luonnonsuojeluun kuin rotusorron vastustamiseen.


Yhtä kaikille on kuitenkin se, että ammennamme käsityksiämme eri informaatiolähteistä, jotka ovat itse kullekin sellaisia, jotka sopivat ja resonoivat oman elämämme narratiiviin, siis siihen millä peilaamme ja rakennamme omaa maailmankuvaamme ja -käsityksiimme. Loppujen lopuksi valintamme osuu siihen mikä meille sopii, ja koska nykyinen kaiken yhteen liittävä internet on tulvillaan erilaisia sisältöjä, mistä lopulta valitsemme joukosta itsellemme sopivimmat ja näin myös ystäväpiirimme muodostuvat niiden teemojen muovailemana. Internetin sosiaalinen maailma on vain tuonut esiin erään ongelman: someystävistämme kaikki eivät ole niitä perinteisen ystävän kaltaisia tosiystäviä vaan piiri muodostuu tuttavista ja kavereista. Ja tällöin joku oma ajatustenkukkanen saattaa saada kipakan vastineen, ja näin hyvinkin repivä riitely saattaa alkaa.  


Esitän, että meillä ei ole yhtä kulttuurieliittiä vaan lukemattomia eri tavoin toisiinsa kytkeytyviä eliittejä, joiden ajattelun siemen kasvaa yhteisen vuorovaikutuksen kautta, sellaisen keskustelun kautta, missä myös emootioilla on suuri rooli: on piispojen uskonnollinen eliitti, feministien eliittejä, luonnonsuojelijoiden eliittejä, rotuasioiden eliittejä ja niin edelleen. Oleellista on sittenkin huomata se missä ja millä alustalla nämä pohdinnat ja niiden tuottamat uudet ajatukset elävät: ne elävät nykyaikana internetin kanavilla. Me kaikki olemme kytkeytyneet hyvin tiiviisti toisiimme eikä meillä ole enää journalismia ilman suhdetta interaktiiviseen mediaan, ei tiedettä ilman samankaltaisia kytkentöjä, ei kulttuuria ilman verkkoa.  


Mutta mikä neuvoksi? Onko ohjekirjaa? Tarvitaanko joku ”näin vastustan eliittiä opas”? Ehkä tärkein neuvo on kuunnella, kirjoittaa fiksusti ja yrittää sivistää omaa ilmaisuaan oli mielipide sitten miltä tahansa reunalta. Verkossa syntyy koko ajan uutta kulttuuria: aivan jatkuvasti ja kaiken aikaa, sillä se on se uusi uljas maailma, jonka kukin haluaa omia ja olevan oman näköisensä. Mutta haluammeko sen olevan vihapuheen ja raivon tyyssija? Jos, niin silloin verkon ulkopuolinen reaalimaailma, sen fyysinen ulottuvaisuus, muodostuu myös sellaiseksi. 


Kenttäpiispa veti blogitekstinsä pois, rotuasiat vellovat yhä, ilmastonmuutos jyllää ja ihmisten suuret tunteet liikkuvat. Nykyisellä informaatioajalla, olemme kaikki tietolähteitä, joten tässä on tulevaisuuden kirjastojen tärkeä rooli, missä syvä tietoasiantuntijuus astuu vahvasti kuvaan mukaan: perinteinen lukemiseen liittyvä työ on tärkeätä, koska lukeminen sivistää, sen lisäksi tarvitsemme kokonaan uudet tietoasiantuntijuuden kasvot, jonkinsortin ”juttele kirjastonhoitajan kanssa ” -palvelun teknisen opastuksen rinnalle: humaanin tietoasiantuntijuuden. Tarkoitan sellaista  kasvotusten tapahtuvaa filosofista terapiaa ilman kiirettä, omanlaistaan kansalaisen tietohoitoa, jonka kautta ja kuluessa asiakas voi hieman tarkistaa omien premissiensä laatua ja tietolähteitään kuten myös sitä mihin lopputulemaan tietyn ajatuspolun seuraaminen voi johtaa. Siis keinoja järjestellä ja kyseenalaistaa omaa näkymätöntä tietovarantoaan. Helppoa se ei suinkaan ole, mutta tämän täytyy olla informaatioajan kirjaston tulevaisuuden ydintehtävä porakoneiden lainaamisen sijaan: asettuminen kulttuurin biodiversiteetin suojelijaksi, siis taiteiden kuten kirjallisuuden, musiikin ja vastaavien suojelutyöläisiksi. 


Samalla voimme vastustaa lähemmäs hiipivää kulttuuritalebanismia eli ilmiötä, missä halutaan astua taaksepäin kuvitteelliseen yhden oikean asian ja kuvitteellisen yhden eliitin maailmaan. Vastustamaan sellaista maailmaa, missä piispat, patriarkat ja muiden tuhansia vuosia sitten esittämät ajatukset asettuvat johtoon oman ajattelumme sijaan. En kiellä niiltä olemassaoloa, mutta ne eivät saa olemassaolollaan ja ajatuksillaan sulkea ketään ulos.



Lukuvinkkejä:


Diamond, Jared: Collapse

Jacobs, Jane: The Death and Life of The Great American Cities.

Lakoff, George: Women, Fire and Dangerous Things

Morville, Peter: Intertwingled

Wurman, Richard Saul; Information Anxiety

Wright, Alex: Cataloging The World 

Gregory Batesonin tuotanto.

Herman Hessen tuotanto.


sunnuntai 17. marraskuuta 2019

Mitä maailman lukutaitoisimmalle kansalle tapahtuu?


Asioiden vastakkainasettelu ei ole aina oikeudenmukaista, mutta mikäli budjetit ovat rajalliset niin joudutaan tekemään. Kirjasto on perinteisesti toiminut kansansivistyksen vapaana keitaana ja onnistunut siinä pitkään mitä parhaiten, mutta entä nyt kun lukutaidon mittarit ovat kääntyneet yllättäen laskusuuntaan, mikä on muuttunut? Missä siis olemme ja kuinka tuon asioiden muutoksen hetken voisi paikallistaa? Löytyykö se digitaalisen tulosta maailmaamme vai jostain muusta?

Mietin ensin sitä, mikä kirjoitetun kulttuurin harrastamisessa on erilaista johonkin muuhun, siis mikä erottaa lukemisen esimerkiksi tenniksen pelaamisesta? Ensinnäkin lukeminen on tapahtuma, missä lukija kuvittelee sisäisesti tapahtumat, jotka eivät ole valmiina visuaalisina kuvina. Sisäisen lukijan kuvitelmia usein saattaa ärsyttää esimerkiksi elokuvan filmatisointi, koska kullakin on eriäviä mielikuvia ja tulkintoja tapahtuneesta. Se, että sisäisen mielikuvituksen virta pulppuaa jonkin tahdissa erottaa sen asioista, missä toimitaan ennalta opittujen taitojen varassa ja monesti myös nopeasti reflektoiden, josta esimerkkinä hurjasti taitoa vaativa tennis tai vaikka sadan metrin juoksukilpailu. Tällöin sisäiset mielikuvat eivät juuri ehdi kuvittamaan tapahtumaa tai seikkailemaan uutta pään sisällä luoden, joten sanoisin, että urheilutyyppisillä asioilla pääsemme oikeastaan helpoiten eroon omaehtoisista mielikuvia luovista mielenmaailmoista:  mielikuvia luovan analyyttisen tulkitsijan voi myös pysäyttää tai ainakin sivuttaa. Pingiksessä tai tenniksessä ei tarvitse miettiä faktoja, syvälukea asioita analyyttisesti tai etsiä välillä lisätietoa, eikä se myöskään välttämättä synnytä uusia ideavirtoja tai keskustelua samaa asiaa tekevän kanssa siitä, miten toinen asian kokee. Luettava asia ei ole kuvitettu, joten se kuvitellaan. 

Seuraavaksi mietin sitä sivistääkö tennis tai sadan metrin pikajuoksu ihmistä? Sivistääkö pelaaminen ylipäätään ihmistä? Mitä sivistyminen tai sivistys ylipäätään on? Asetan tässä sivistyksen sellaiseen toimintaan, mikä aiheuttaa ihmisessä sisäistä ajattelua, asioiden  tulkintaa, sisäistä analyyttistä pohdintaa ja mielikuvitukseen liikettä. Sivistyminen tarjoaa kyvyn erotella, eritellä, olla lähdekriittinen, analysoida ja lopulta kyseisen ajatteluprosessin tulokset voidaan kantaa yhteiseen foorumiin muiden luodattaviksi. Pelkästään sosiaalinen ja/tai strateginen ulottuvuus ei sekään yksin tuo sivistystä vaan tarvitaan jotain lisää, mutta mitä?

Voiko sitten viihde tarjota sivistystä? Kyllä varmasti jossain rajoissa viihteellistä dekkaria lukeva saa myös sivistystä, mutta ennen kaikkea viihdekirja liikuttaa mielikuvia: dekkarin tyyppinen kirja tarjoaa myös juonenkehittelyn kautta ajattelua siitä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Miten tämä sitten eroaa jostain muusta viihteestä? Ehkä ainoastaan siinä, että sisäinen mielikuvien luomisen prosessi on vahvempi kuin visuaalisissa viihdemuodoissa. Elokuvissa katsoja voi joutua miettimään mitä seuraavaksi tapahtuu ja oppia hurjasti jotain uutta. Musiikkia kuunnellessa vapaan mielikuvituksen laukaaminen saattaa saavuttaa melkoiset sfäärit, mutta entä tietokonepeleissä? Lunastaako niiden visuaalisen ärsykkeen seuraaminen sivistyksen lupauksen? Ensinnäkin pelejä on kovin monenlaisia ja osassa sosiaaliset taidot ja strateginen ajattelu on vahvasti mukana, osassa räiskintäpelejä mielikuvat ovat kuitenkin yhtä narikassa kuin sadan metrin pikajuoksussa. Löytyykö ero sitten lopulta kuitenkin visuaalinen käsitteen takaa?

Mahdollisesti, ihminen on hyvin visuaalinen eläinlaji ja meitä houkuttaa ulkoinen liike ja kuvat, joten takerrumme helposti seuraamaan visuaalista kuvaa, ja kun tämä yhdistetään tämän päivän tietotekniseen visuaaliseen tarjontaan, niin veikkaan, että koukku löytyy. Se taas yhdistettynä kuivan näköiseen paperimuotoiseen kirjaan, joka vielä pitää sisällään lukemattomia merkkejä, niin ei ihme, jos se vaikuttaa hyvin tylsältä ajanvietteeltä. Sitä kun joutuu lukemaan ihan itse ja herättelemään sitä sisäisten mielikuvien lähdettä. Joten sivistys saattaa olla jotain sellaista, missä joudumme tietoisesti ponnistelemaan helposti viihteellisen ja viihtyvän olotilan vastavirtaan löytääksemme oman sisäisen tarinankertojan.

Koska kirjastojen budjetit ovat rajallisia, niin kannattaa todella miettiä mitä kirjastosta löytyy ja mitä sinne hankitaan. Pahinta mitä saattaa tapahtua on se, että kirjastosta tulee postin toimipisteen kaltainen sekakioskikeskus, mikä ei oikein palvele hyvin enää millään osa-alueella eikä tarjoa sisäiselle tarinankertojallemme enää mitään ärsykettä.





keskiviikko 25. syyskuuta 2019

Kirjasto on kuollut. Kauan eläköön kirjasto!



Bloggailufiilikseni ovat olleet hieman tauolla, kuten myös varsinainen kirjastotyöni, joten jatkossa kirjoittamiseni kirjastomaailman ihmeellisyyksistä saattaa tulla tiensä päähän, koska en välttämättä vaikuta enää kirjastomaailmassa. Lahden konservatorion jälkeen sijaistin hetken Taideyliopiston kirjastolla ja sen jälkeen edessä oli taas kilometritehdas ja TE-palveluiden ihmeellisyydet. Toki olen hakenut kynä punaisena alan töitä, mutta en ole suinkaan ollut ainoa. Se, että osaamisresursseja on vapaana paljon pitäisi kyllä edistää alaa. Lopulta sananparsi aika lentää kuvaa hyvin nykyistä olotilaani, ja tuota lentämistä on vauhdittanut opiskeleminen ja siinä sivussa oman tietopalvelualan yrityksen miettiminen ja myös kokeileminen: kokeilin sitä ensin kevytyritysmuotoisena ja huomasin, että tukijalkoja pitää olla enemmän; tie yleishyödyllisen kirjastomaailman palvelusta kovan yritysmaailman jalkoihin ei siis ole millään muotoa helppoa, mutta toisaalta antaa näköaloja kumpaankin suuntaan.

Minut kuitenkin herätti katsomaan kirjastojen tilaa Espoon kaupunginkirjaston päätös luopua ääniteaineistoistaan, ja kuin varkain musakirjastot olivat jälleen tajuntani kartalla, mutta mistä näkövinkkelistä asiaa sitten tarkastelisi? Jotenkin pitäisi pyrkiä olemaan rakentava, mutta miten? Onko jonkin aineistolajin näin raju katoaminen enne tai oire jostain tulevasta, ehkä isommasta? Onko kirjasto siirtymässä kokonaan nettiin ja puhelimeen tai vastaavaan laitteeseen? Onko meillä enää tarvetta koko kirjastoinstituutiolle? Tiedän, että nyt tulee verta pakkiin, mutta parempi lyödä ässät pöytään jo tässä vaiheessa, että pääsee katsomaan onko olemassa joku vielä parempi käsi.

Asian isossa kuvassa kirjalla menee suhteessa muihin kirjastojen aineistoihin melko hyvin, mutta sen ei pitäisi tarkoittaa kuitenkaan sitä, että kirjaa myöhemmin kirjastoon asettuneisiin kulttuurin tuotoksiin aletaan suhtautua syrjivästi. Mistä paine tyrkätä heikommat aineistot ensin yli laidan? 

Mutta ensin siihen kysymykseen: mitä jää jäljelle, jos kirjastot katoaisivat? Ainakin paljon uudelleen koulutettavia ihmisiä. Mutta mitä muuta? Syntyykö jossain asioissa jonkinlaista vajetta, puutetta, tai menetyksiä? Mitä ne asiat voisivat olla? Veikkaan että se puute liittyy vahvasti sivistykseen, mikä ei tietysti olisi yllätys näin populismin raiskaamina vuosina, joita elämme. 

Musiikkikirjastolaiset ovat olleet aika marginaalinen ryhmä kirjastojen sisällä, joten  pienikin hivutus saattaa alan Suomessa ahdinkoon, mutta toisaalta musiikinalalla, yleisen kirjaston puitteissa, on ollut myös melko äänekkäitä näkijöitä ja tekijöitä kuten esimerkiksi Heikki Poroila. Sen lisäksi on viime vuosina nimenomaan musiikkikirjastolaisten piiristä noussut hyvin vahvasti kirjastojen ulospäin suuntautunut tapahtumien järjestäminen.  Lieneenkö analyysini oikeilla jäljillä? Kirjoja vastaan minulla ei ole mitään, päinvastoin, joten onko suomalainen musiikkikirjastojen skene vain liian pieni pitääkseen puoliaan?

Musaoppilaitoksissa kirjastoalan akateeminen osaaminen voidaan yllättävän helposti ulosmitata OAJ:n vahtiessa opettajien reviiriä ja samalla sen tyyppinen substanssiosaaminen ohenee koko ajan. Se, että vähemmän akateemisia ammatteja sisällään pitävissä pienemmissä kunnissa ulosmitataan akateemisista pienipalkkaisinta substanssia on ikävää, ja tekee varmasti aukon sivistyksen tasoon, koska erilaisia suorittavia ammatteja näissä kunnissa yleensä riittää rekanpesijöistä hitsareihin, jotka eivät tyypillisesti kirjoita, pohdi tai ota sivistysjupinoihin osaa kuin ehkä huutamalla somessa. Sori vain tämä ikävä yleistykseni, ja varmasti poikkeukset vahvistavat säännön. On kuitenkin eri asia kouluttaa ihminen osaamaan jotain suppeaa ammattia, kuin osaamaan ajatella laajemmin. Toki kaikkia tarvitaan, mutta kiukuttelen, koska sivistyksen putket eivät ole radiossani viime vuosina liikaa hehkuneet.

Kuin vahingossa muotoilin asian ytimen: substanssiosaaminen. Se on se villakoiran ydin, jota ei saisi päästää katoamaan. Musiikin painetun, tuotetun, äänitetyn, esitetyn maailman syvätuntemus, jota ei mikään hakukone osaa muotoilla ellei hakijaa ensin osaa opastaa lähemmäs kädestä pitäen. Kyseessä on kuitenkin inhimillisen kulttuurin tuotokset, joilla on ulottuvuuksia eri suuntiin: niillä on historia, tarina, eri muotoja, keskenään riiteleviä näkemyksiä totuuksista, ja niin edelleen. Kertokaahan mikä algoritmi osaisi paneutua näihin ihmisiä itseään paremmin? Ei mikään, ja jos osaa, niin kirjastojen menetys on pikkujuttu siinä, että ihmisyys on kadotettu koneen tieltä. Inhimilliseen kulttuuriin nyt vain kuuluu toisilleen tarinoita kertovat ihmiset, toisiaan auttavat ihmiset, toisilleen musisoivat ihmiset ja toisilleen kirjoittavat ihmiset. Tähän yhteyteen voisi kaivaa ilmastokeskustelusta Greta Thundbergin sanat: how dare you! jos joku tosiaan asettaa ekonomian ja koneet ennen ihmisten omaa kulttuuria. Eikö meillä tosiaan ole varaa musakirjastoihin? Ja jos lainausmäärät ovat laskusuunnassa, niin mitä sitten? Lainaustilastojen rinnalla kulkee selailijat, kyselijät, hengailijat, tutkijat, arkistot, hiljaiset kuuntelijat ja sen sellaiset vaikeimmin mitattavat tahot. Ja he tarvitsevat nyt ja tulevaisuudessa substanssiosaamista pelkistetyn tiedonhaun osaamisen lisäksi, joten informaatiotieteiden ja interaktiivisen median opiskeleminen auttaa yleistasolla antaen taidot, mutta ei juurikaan alakohtaisia substansseja, joten älkää hemmetissä hukatko alan osaajia, hölmöt!

Suosittelisin itsekullekin alakohtaiseen substanssiosaamiseen kriittisesti suhtautuvalle vaikka kahvihetkeä Heikki Poroilan tai Jaakko Tuohiniemen kanssa: keskustelua musiikki maailman nyansseista ja teoksista. Toki Heikki on jo eläkkeellä, ja Jaakko kiireinen, joten he voivat kokea tämän ajatukseni kaikkea muuta kuin mukavaksi. Minäkin voin keskustella, mutta laitan nykyisin siitä sinulle laskun perässä. Olisi nimittäin surullista, jos vastaavia syväluotaajia ei enää synny tai jos sellaisille ei ole enää tilausta. Nyt heitä on vain kourallinen. Toki opettajien maailmassa kulkee vastaavaa osaamista, mutta se on aika monesti pilkkoutunut johonkin tiettyyn osa-alueeseen, kuin valtavan laaja-alaiseen julkaisujen ja niiden taustalla toimivien nyanssien tuntemukseen. 

Se, mitä tulee tietokantatyön vaatiman kuvailemisen syvyyden ja paksuuden vaatimukseen purkaa osin sitä syvää huolta, ei vain löydettävyydestä, vaan myös siitä, että esimerkiksi musiikissa kustantajien katalogien selaileminen, editioiden vertaileminen, kuvailtavan kohteen syvä ja vertaileva analysoiminen kehittää kuvailutyön ohessa tekijän omaa tietopohjaa. Joku algoritmi varmasti joskus hoitaa saman työn, mutta keskustelevatko ne kuvailemistaan asioista laajemmin kahvitauolla tai asiakkaan kanssa? Huomaavatko ne virheitä asioissa, muutoksia kustannuspuolella tms? Kokoontuvatko ne kerran vuodessa yhteiseen koulutustapahtumaan? 

Sitten se pahempi skenaario: entä jos kirjastoja ei enää tarvita? Mitä sitten? 

Sitten meillä on arkistolaitoksen rinnalla jonkinlainen kansalliskirjastomuseo, joka tallentaa tutkijoiden, kirjoittajien ja taiteilijoiden yksittäiskappaleet. Loput kappaleet saa itse kukin niin halutessaan ostaa kirjakaupasta tai levykaupasta, jos on varaa. Siis  back to basics: jos on varaa. Palaamme jälleen kansansivistyksestä huolehtimiseen ja se on kirjastojen perimmäinen tehtävä, mihin kuulu myös musiikki ja muita taiteita sekä niistä informaation jakamista, kuten myös kulttuurikeskusteluun osallistuminen tai ainakin sen tukeminen. 

Entä jos kansansivistyksestä ei tarvitse enää huolehtia? Mitä sitten? 

Siinä kohdassa ässien rinnalle nousee jokerit: populismi, hallitsemattomat kustannuskuviot, plagiarismi, faktapohjaisen maailman katoaminen barbarismin syövereihin, ja lopulta vahvempien voimien yhä enenevässä määrin voimaantuminen, jolloin mahdollisena lopputulemana on korruptoitunut, kleptokraattinen veroja välttelevä rikkaiden yhteiskunta, mahdollisesti narco state, ja kuka siitä sitten hyötyy? Ei kukaan, ei ainakaan ajatus yhteisestä yhteisöstä. 

Joten sanoisin, että kirjastomaailman kengännauhoja ei vielä ole solmittu ristiin ja marssi jatkuu. Tarvitsemme yksityisomaisuudesta ja kulttuuritaustoista vapaata julkista tilaa, missä on töissä eri sivistystä tukevien informaatio-alojen substanssiosaajia, tutkijoita, faktan tarkistusta, opastusta, anonyymiä pääsyä verkkoon, ihan vain ihmisiä juttelemassa toisen kanssa, taidetta ja kirjallisuutta; tarvitaan konemaisesta työstä poikkeavaan reflektoivaa osaamista, paksuja kokoelmia ja aikaa kommunikoida ihmisten kanssa, joten onhan meillä tähän varaa? Onhan?