Näytetään tekstit, joissa on tunniste musiikkikokoelmat. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste musiikkikokoelmat. Näytä kaikki tekstit

maanantai 6. huhtikuuta 2020

Spotifyn tuolla puolen


Olen pitkän pohdiskellut musiikin erilaisten striimaus -palveluiden, kuten tässä tapauksessa Spotifyn, kokoelmien laajuutta ja kattavuutta. Musiikkikirjastolaiset ovat tehneet listauksen musiikista sen perusteella, että sitä ei löydy Spotifystä. Kyseistä listaa ja asian ympärillä käytävää keskustelua tutkittuani päätin pistokoeluontoisesti selailla kirjaston fyysistä kokoelmaa ja orjuuttaa samalla Spotifyn hakua: parissa tunnissa olin kerännyt melko sattumanvaraisella logiikalla noin 100 teosta, joita ei tosiaan löytynyt Spotifystä. Lopulta valitsin niistä eri tyylilajeista kattauksen ilman omien mieltymyksiä liikaa vaikuttamatta ja koostin 51 teoksen popup -näyttelyyn sekä lisäsin joukkoon muutaman striimausta käsittelevän kirjallisen teoksen.  


Kevyenä analyysinä Spotifystä se, että palvelun haku toimi kiitettävän hyvin ja datanhallinta sekä oppivat algoritmit ovat huippuluokkaa. Myös palvelun kautta syntyvä sosiaalinen verkostoituminen toimii luontevasti. Se, että artistit laittavat musiikkinsa ilmaiseksi jaettavaksi mainoskulttuurin yhteyteen on se mielenkiintoisin ilmiö, mutta sen pohdintaan en tässä yhteydessä ota tämän enempää osaa. Striimauspalveluna Spotify on hyvä ja kannattaa huomioida, että sillä on kokoelmamonopoli +50 miljoonan äänitteen myötä, mihin mikään kirjasto ei voi millään tavalla vastata, mutta näköjään vielä on kuitenkin paljon musiikkia mitä sieltä ei löydy.







Mitä havaintoja tein selaillessani kokoelmaa ja tutkiessani äänitteitä, joita ei löytynyt striimistä? Ensinnäkin sen, että striimaus -palvelut elävät koko ajan: uutta tulee sisään ja joku saattaa poistua, joten se mikä löytyy tänään voi olla huomenna kadonnut. Mutta striimaus on varmasti tullut jäädäkseen, sillä se on kätevä ja todellakin laajentaa valtavan musiikkikokoelman käden ulottuville, jos vain tietoliikenneverkot toimivat. Toki kannattaa myös muistaa, että ihan ilmaista striimaus ei ole: se maksaa mainosten kuunteluna tai premiun versiossa selkeää rahaa ja molemmissa vaihtoehdoissa annat omaa dataasi ilmaiseksi yhtiölle. Onhan tietysti mahdollista, että algoritmit muokkaavat huomaamattasi taiteen tahtotilojasi.



Miten kirjastojen tulisi reagoida kokoelmamonopolin siirtymisestä verkkoon? Keskustelua käydään ja mielestäni selkeä ratkaisu on profiloida ja räätälöidä fyysiset kokoelmat tarkemmin, kuratoida eri palveluita ja tarjota asiakkaille tietoa niiden hyvistä ja huonoista puolista, tuoda paikallisia musiikki-ilmiöitä lähemmäs, ja tarjota jossain määrin nostoja ja elämyksiä. Mutta ennen kaikkea järkevä painotus saattaa olla tiedon tarjoamisessa ja musiikkiin liittyvän laajemman tiedon ja tiedonhaun opastamisessa, siis kuitenkin siinä perinteisessä kirjastojen työtehtävien roolissa. Musiikki ei siis ole katoamassa kirjastoista vaan striimaus -palvelut ovat oiva lisä musiikintarjontaan. Musiikkikirjastoilta kaipaisi esimerkiksi Kirjasto-lehdessä keskustelua siitä kuinka ja miten kokoelmia tulisi virittää ja räätälöidä, vai tulisiko mitenkään? Toivottavasti kiireisillä kirjastonhoitajilla on jatkossa aikaa keskustella ja miettiä asiaa syvällisesti. 









     2020 huomioita fyysisen äänitekokoelman ja Spotifyn ääreltä:
  • Monien jo pitkän uran tehneiden artistien varhaista tuotantoa ei välttämättä löydy verkosta.
  • Edesmenneiden suurien artistien teokset tuntuvan löytyvän melko kattavasti. 
  • Pienet ja kiinnostavat independent -artistit eivät välttämättä löydy, mutta osa on valinnut strategiaksi ladata esimerkiksi Soundcloud -tyyppisiin palveluihin vain osia kappaleistaan, siis  eivät koko tuotantoaan, ja veikkaisin että näistä moni on niitä tulevia ja kiinnostavia suuruuksia. 
  • Sellaiset yhtyeet, jotka kiertävät paljon esiintymässä näyttävät helpoiten lataavan koko tuotantonsa verkkoon ilmaiseksi, koska päätulot tulevat esiintymisestä. Tästä esimerkkinä monet country -musiikkia esittävät isot nimet. 
  • Taidemusiikkia jää paljon verkon striimien ulottumattomiin ja etenkin monet pienkustantajat painavat vain pieniä sarjoja.
  • Paikallinen pienen piirin yhtyetoiminta sisältää usein pienpainatteita ja näin verkon ulottumattomissa. Tästä esimerkkinä mm. tanssimusiikkia esittävät yhtyeet, erilaiset maailmanmusiikin harvinaiset kokoonpanot, pienet ja aloittelevat jazz- ja rock-bändit. 
  • Moni bootleg -painate, harvinainen keikkataltiointi ja vastaavat marginaaliset teokset eivät välttämättä löydy verkosta. 
  • Monien kokoelmien kappaleiden joukossa löytyy harvinaisuuksia, joita ei ole verkossa.
  • On myös monia suuria valtavirran musiikintekijöitä, jotka eivät periaatteesta ole mukana suurissa kaupallisissa striimaus -palveluissa, joten musiikkietsiville riittää tahkottavaa.  

3.4.2020 Popup näyttely -poimintoja kirjaston kokoelmista, joita ei kyseisellä hetkellä löytynyt Spotifystä:

8th Floor Order. A Meeting in May: Morning Song. [Kustannuspaikka tuntematon]: 8th Floor Order, 2006.
22-Pistepirkko. Bare Bone Nest. [Kustannuspaikka tuntematon]: Bark Boat Music, 1989.
Art Of Noise, esittäjä Rakim, Duane Eddy, Tom Jones, ja Max Headroom. Influence: Hits, Singles, Moments, Treasures. [Kustannuspaikka tuntematon]: ZTT Records, 2010.
Black Audio. Iron Rhino. [Kustannuspaikka tuntematon]: If Society / Musapojat, p2006, 2006.
Black, Jim, Thomas Morgan, ja Elias Stemeseder. Somatic. Deluxe hardcover edition. München: Winter & Winter, 2011.
Black Motor, Sippola, Sami. Club El Toro. Charneca da Caparica: Ruby Red, 2008.
Black Motor, Vuorinen, Kusti. Hoojaa. [Kustannuspaikka tuntematon]: Kauriala Society, 2011.
Black Motor, Sippola, Sami, Ville Rauhala, ja Simo Laihonen. Jumehniemi. [Kustannuspaikka tuntematon]: Kauriala Society, 2014.
Björkenheim, Raoul, Bill Laswell, ja Morgen Ågren. Blixt. [Kustannuspaikka tuntematon]: Cuneiform Records, 2011.
Circle. Triumph. [Kustannuspaikka tuntematon]: Fourth Dimension Records, 2009.
Circle. Panic. [Kustannuspaikka tuntematon]: Ektro Records, 2007.
Circle. Taantumus. [Pori]: Ektro Records, 2009.
East of Eden. Snafu. [Kustannuspaikka tuntematon]: Cherry Red Records, 2008.
Farnon, Robert, J. J. Johnson, ja Wynton Marsalis. Tangence. [Kustannuspaikka tuntematon], 1995.
Friman, Erkki, Erkki Friman, Aaro Kurkela, esittäjä Fourset, Erkki Friman, ja esittäjä Lopen Harmonikat. Juhlan Aika. [Kustannuspaikka tuntematon]: VL-musiikki, 2010.
Galliano, Richard, et al. Les Années Milan: D'Edith Piaf à Astor Piazzolla. [Kustannuspaikka tuntematon]: Milan Music, 2016.
Hokkanen, Erik, ja esittäjä Lumisudet. Cool Things. [Kustannuspaikka tuntematon]: Happy Wolf Production, 2015.
Jakoila, Antero. Ensemble: Guitar Tangos and Milongas. [Helsinki]: Love Kustannus, 1995.
Jakoila, Antero. Guitar & Tango. [Helsinki]: Love Kustannus, 1997.
Jalla Jalla. Snowmans Land. Tampere: Hiljaiset Levyt, 1994.
Jee Jee Jee: Suomirockin Arkistoaarteita. [Helsinki]: Siboney, 1998.
Jolkkonen, Raimo. Folk Avenue. Joensuu: Raimo Jolkkonen, 2015.
Koistinen, Ritva, Olga Shishkina, Anttu Koistinen, Hannu Syrjälahti, Heikki Valpola, Jean Sibelius, Johann Sebastian Bach, ja Jukka Linkola. Sound of Koli: Finnish Kantele Music Landscapes. [Kustannuspaikka tuntematon]: Koistinen Kantele Ltd, 2011.
Kurki, Aino. Koralleja. [Kustannuspaikka tuntematon]: Inkoon musiikki, 2014.
Marino, esittäjä. Aamu Esplanadilla: Rakkauslauluja Ja Balladeja. [Kustannuspaikka tuntematon]: Raita Records, 2011.
Mapfumo, Thomas. Rise Up. [Kustannuspaikka tuntematon]: Real World Records, 2012
May, Pauliina, ja Eino Leino. Leino. [Kustannuspaikka tuntematon]: Munich Records, 2006.
Mirva & Telefunken: Kaikki Levytykset. Turku: Artie Music, 2007
Natsipaska. Asfalttisoturit. [Kustannuspaikka tuntematon]: Dhe Castle, 1999.
Paananen, Matti Rag. Metallikirjasto. [Kustannuspaikka tuntematon]: Matti Rag Paananen, 2007.
Petäjä, esittäjä. 40950. [Muurame]: Pinetree Records, 2018.
Pohjola, Pekka. Flight of the Angel. Tampere: Rockadillo Records, 2002.
Pohjola, Pekka, Sami Saari, Kim Lönnholm, ja Pemo Ojala. Views. Tampere: Zen Master Records / Rockadillo Records, 2001.
Joshua, Prem. Secret of the Wind. München: GEMA, 1997.
Raahauge, Steen. Drum Scenarios: For Dancing, Dwelling and Dreaming. Århus: Fønix Music, 2003.
Raahauge, Steen. Roots: Rhythm & Wings. Århus: Fønix Musik, 2006.
Rockressio, ja esittäjä Rockressio. Rockressio. [Turku]: Svart Records, 2018.
Sans, ja esittäjä Sans. Kulku. [United Kingdom]: Cloud Valley Music, 2018
Savall, Jordi, Montserrat Figueras, Lior Elmaleh, säveltäjä Alfonso el Sabio, Montserrat Figueras, Lior Elmaleh, Ferran Savall, Driss El Maloumi, ja Gürsoy Dinçer. Mare Nostrum. Bellaterra: Alia Vox, 2011.
Savall, Jordi, ja Montserrat Figueras. Le Royaume Oublié: La Tragédie Cathare [et] La Croisade Contre Les Albigeois. [Kustannuspaikka tuntematon]: Alia Vox, 2009.
Savall, Jordi, ja Montserrat Figueras. Bal-Kan: Miel Et Sang : Les Cycles De La Vie = Honey and Blood = Cycles of Life. Bellaterra: Alia Vox, 2013
Siinai, ja esittäjä Siinai. Sykli. [Turku]: Svart Records, 2017.
Snygg, Vesa, ja Tuulikki Paju. Rock'n'roll - Hurlumhei! [Kustannuspaikka tuntematon]: Trichord-levy, 2011.
Snygg, Vesa. Kiertoradalla. Helsinki: Goofin' Records, 2014
Soil Senders. Greased. [Kustannuspaikka tuntematon]: Jungle Records, 2010.
SomBy. Čáhppes Lasttat. [Ruukki]: Tuupa Records, 2008.
Sorrenti, Jenny. Medieval Zone. [Kustannuspaikka tuntematon]: Materiali Sonori, 2002.
Streng, Pekka. Magneettimiehen Kuolema. [Kustannuspaikka tuntematon]: Siboney, 2003.
Suunta, ja esittäjä Suunta. Oknirua. [Kustannuspaikka tuntematon]: Suunta, 2015.
Wanglers, esittäjä, et al. Kitara Soi Rautalankaa: 3. Helsinki: Edel Records Finland, 2004.











sunnuntai 17. marraskuuta 2019

Mitä maailman lukutaitoisimmalle kansalle tapahtuu?


Asioiden vastakkainasettelu ei ole aina oikeudenmukaista, mutta mikäli budjetit ovat rajalliset niin joudutaan tekemään. Kirjasto on perinteisesti toiminut kansansivistyksen vapaana keitaana ja onnistunut siinä pitkään mitä parhaiten, mutta entä nyt kun lukutaidon mittarit ovat kääntyneet yllättäen laskusuuntaan, mikä on muuttunut? Missä siis olemme ja kuinka tuon asioiden muutoksen hetken voisi paikallistaa? Löytyykö se digitaalisen tulosta maailmaamme vai jostain muusta?

Mietin ensin sitä, mikä kirjoitetun kulttuurin harrastamisessa on erilaista johonkin muuhun, siis mikä erottaa lukemisen esimerkiksi tenniksen pelaamisesta? Ensinnäkin lukeminen on tapahtuma, missä lukija kuvittelee sisäisesti tapahtumat, jotka eivät ole valmiina visuaalisina kuvina. Sisäisen lukijan kuvitelmia usein saattaa ärsyttää esimerkiksi elokuvan filmatisointi, koska kullakin on eriäviä mielikuvia ja tulkintoja tapahtuneesta. Se, että sisäisen mielikuvituksen virta pulppuaa jonkin tahdissa erottaa sen asioista, missä toimitaan ennalta opittujen taitojen varassa ja monesti myös nopeasti reflektoiden, josta esimerkkinä hurjasti taitoa vaativa tennis tai vaikka sadan metrin juoksukilpailu. Tällöin sisäiset mielikuvat eivät juuri ehdi kuvittamaan tapahtumaa tai seikkailemaan uutta pään sisällä luoden, joten sanoisin, että urheilutyyppisillä asioilla pääsemme oikeastaan helpoiten eroon omaehtoisista mielikuvia luovista mielenmaailmoista:  mielikuvia luovan analyyttisen tulkitsijan voi myös pysäyttää tai ainakin sivuttaa. Pingiksessä tai tenniksessä ei tarvitse miettiä faktoja, syvälukea asioita analyyttisesti tai etsiä välillä lisätietoa, eikä se myöskään välttämättä synnytä uusia ideavirtoja tai keskustelua samaa asiaa tekevän kanssa siitä, miten toinen asian kokee. Luettava asia ei ole kuvitettu, joten se kuvitellaan. 

Seuraavaksi mietin sitä sivistääkö tennis tai sadan metrin pikajuoksu ihmistä? Sivistääkö pelaaminen ylipäätään ihmistä? Mitä sivistyminen tai sivistys ylipäätään on? Asetan tässä sivistyksen sellaiseen toimintaan, mikä aiheuttaa ihmisessä sisäistä ajattelua, asioiden  tulkintaa, sisäistä analyyttistä pohdintaa ja mielikuvitukseen liikettä. Sivistyminen tarjoaa kyvyn erotella, eritellä, olla lähdekriittinen, analysoida ja lopulta kyseisen ajatteluprosessin tulokset voidaan kantaa yhteiseen foorumiin muiden luodattaviksi. Pelkästään sosiaalinen ja/tai strateginen ulottuvuus ei sekään yksin tuo sivistystä vaan tarvitaan jotain lisää, mutta mitä?

Voiko sitten viihde tarjota sivistystä? Kyllä varmasti jossain rajoissa viihteellistä dekkaria lukeva saa myös sivistystä, mutta ennen kaikkea viihdekirja liikuttaa mielikuvia: dekkarin tyyppinen kirja tarjoaa myös juonenkehittelyn kautta ajattelua siitä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Miten tämä sitten eroaa jostain muusta viihteestä? Ehkä ainoastaan siinä, että sisäinen mielikuvien luomisen prosessi on vahvempi kuin visuaalisissa viihdemuodoissa. Elokuvissa katsoja voi joutua miettimään mitä seuraavaksi tapahtuu ja oppia hurjasti jotain uutta. Musiikkia kuunnellessa vapaan mielikuvituksen laukaaminen saattaa saavuttaa melkoiset sfäärit, mutta entä tietokonepeleissä? Lunastaako niiden visuaalisen ärsykkeen seuraaminen sivistyksen lupauksen? Ensinnäkin pelejä on kovin monenlaisia ja osassa sosiaaliset taidot ja strateginen ajattelu on vahvasti mukana, osassa räiskintäpelejä mielikuvat ovat kuitenkin yhtä narikassa kuin sadan metrin pikajuoksussa. Löytyykö ero sitten lopulta kuitenkin visuaalinen käsitteen takaa?

Mahdollisesti, ihminen on hyvin visuaalinen eläinlaji ja meitä houkuttaa ulkoinen liike ja kuvat, joten takerrumme helposti seuraamaan visuaalista kuvaa, ja kun tämä yhdistetään tämän päivän tietotekniseen visuaaliseen tarjontaan, niin veikkaan, että koukku löytyy. Se taas yhdistettynä kuivan näköiseen paperimuotoiseen kirjaan, joka vielä pitää sisällään lukemattomia merkkejä, niin ei ihme, jos se vaikuttaa hyvin tylsältä ajanvietteeltä. Sitä kun joutuu lukemaan ihan itse ja herättelemään sitä sisäisten mielikuvien lähdettä. Joten sivistys saattaa olla jotain sellaista, missä joudumme tietoisesti ponnistelemaan helposti viihteellisen ja viihtyvän olotilan vastavirtaan löytääksemme oman sisäisen tarinankertojan.

Koska kirjastojen budjetit ovat rajallisia, niin kannattaa todella miettiä mitä kirjastosta löytyy ja mitä sinne hankitaan. Pahinta mitä saattaa tapahtua on se, että kirjastosta tulee postin toimipisteen kaltainen sekakioskikeskus, mikä ei oikein palvele hyvin enää millään osa-alueella eikä tarjoa sisäiselle tarinankertojallemme enää mitään ärsykettä.





keskiviikko 25. syyskuuta 2019

Kirjasto on kuollut. Kauan eläköön kirjasto!



Bloggailufiilikseni ovat olleet hieman tauolla, kuten myös varsinainen kirjastotyöni, joten jatkossa kirjoittamiseni kirjastomaailman ihmeellisyyksistä saattaa tulla tiensä päähän, koska en välttämättä vaikuta enää kirjastomaailmassa. Lahden konservatorion jälkeen sijaistin hetken Taideyliopiston kirjastolla ja sen jälkeen edessä oli taas kilometritehdas ja TE-palveluiden ihmeellisyydet. Toki olen hakenut kynä punaisena alan töitä, mutta en ole suinkaan ollut ainoa. Se, että osaamisresursseja on vapaana paljon pitäisi kyllä edistää alaa. Lopulta sananparsi aika lentää kuvaa hyvin nykyistä olotilaani, ja tuota lentämistä on vauhdittanut opiskeleminen ja siinä sivussa oman tietopalvelualan yrityksen miettiminen ja myös kokeileminen: kokeilin sitä ensin kevytyritysmuotoisena ja huomasin, että tukijalkoja pitää olla enemmän; tie yleishyödyllisen kirjastomaailman palvelusta kovan yritysmaailman jalkoihin ei siis ole millään muotoa helppoa, mutta toisaalta antaa näköaloja kumpaankin suuntaan.

Minut kuitenkin herätti katsomaan kirjastojen tilaa Espoon kaupunginkirjaston päätös luopua ääniteaineistoistaan, ja kuin varkain musakirjastot olivat jälleen tajuntani kartalla, mutta mistä näkövinkkelistä asiaa sitten tarkastelisi? Jotenkin pitäisi pyrkiä olemaan rakentava, mutta miten? Onko jonkin aineistolajin näin raju katoaminen enne tai oire jostain tulevasta, ehkä isommasta? Onko kirjasto siirtymässä kokonaan nettiin ja puhelimeen tai vastaavaan laitteeseen? Onko meillä enää tarvetta koko kirjastoinstituutiolle? Tiedän, että nyt tulee verta pakkiin, mutta parempi lyödä ässät pöytään jo tässä vaiheessa, että pääsee katsomaan onko olemassa joku vielä parempi käsi.

Asian isossa kuvassa kirjalla menee suhteessa muihin kirjastojen aineistoihin melko hyvin, mutta sen ei pitäisi tarkoittaa kuitenkaan sitä, että kirjaa myöhemmin kirjastoon asettuneisiin kulttuurin tuotoksiin aletaan suhtautua syrjivästi. Mistä paine tyrkätä heikommat aineistot ensin yli laidan? 

Mutta ensin siihen kysymykseen: mitä jää jäljelle, jos kirjastot katoaisivat? Ainakin paljon uudelleen koulutettavia ihmisiä. Mutta mitä muuta? Syntyykö jossain asioissa jonkinlaista vajetta, puutetta, tai menetyksiä? Mitä ne asiat voisivat olla? Veikkaan että se puute liittyy vahvasti sivistykseen, mikä ei tietysti olisi yllätys näin populismin raiskaamina vuosina, joita elämme. 

Musiikkikirjastolaiset ovat olleet aika marginaalinen ryhmä kirjastojen sisällä, joten  pienikin hivutus saattaa alan Suomessa ahdinkoon, mutta toisaalta musiikinalalla, yleisen kirjaston puitteissa, on ollut myös melko äänekkäitä näkijöitä ja tekijöitä kuten esimerkiksi Heikki Poroila. Sen lisäksi on viime vuosina nimenomaan musiikkikirjastolaisten piiristä noussut hyvin vahvasti kirjastojen ulospäin suuntautunut tapahtumien järjestäminen.  Lieneenkö analyysini oikeilla jäljillä? Kirjoja vastaan minulla ei ole mitään, päinvastoin, joten onko suomalainen musiikkikirjastojen skene vain liian pieni pitääkseen puoliaan?

Musaoppilaitoksissa kirjastoalan akateeminen osaaminen voidaan yllättävän helposti ulosmitata OAJ:n vahtiessa opettajien reviiriä ja samalla sen tyyppinen substanssiosaaminen ohenee koko ajan. Se, että vähemmän akateemisia ammatteja sisällään pitävissä pienemmissä kunnissa ulosmitataan akateemisista pienipalkkaisinta substanssia on ikävää, ja tekee varmasti aukon sivistyksen tasoon, koska erilaisia suorittavia ammatteja näissä kunnissa yleensä riittää rekanpesijöistä hitsareihin, jotka eivät tyypillisesti kirjoita, pohdi tai ota sivistysjupinoihin osaa kuin ehkä huutamalla somessa. Sori vain tämä ikävä yleistykseni, ja varmasti poikkeukset vahvistavat säännön. On kuitenkin eri asia kouluttaa ihminen osaamaan jotain suppeaa ammattia, kuin osaamaan ajatella laajemmin. Toki kaikkia tarvitaan, mutta kiukuttelen, koska sivistyksen putket eivät ole radiossani viime vuosina liikaa hehkuneet.

Kuin vahingossa muotoilin asian ytimen: substanssiosaaminen. Se on se villakoiran ydin, jota ei saisi päästää katoamaan. Musiikin painetun, tuotetun, äänitetyn, esitetyn maailman syvätuntemus, jota ei mikään hakukone osaa muotoilla ellei hakijaa ensin osaa opastaa lähemmäs kädestä pitäen. Kyseessä on kuitenkin inhimillisen kulttuurin tuotokset, joilla on ulottuvuuksia eri suuntiin: niillä on historia, tarina, eri muotoja, keskenään riiteleviä näkemyksiä totuuksista, ja niin edelleen. Kertokaahan mikä algoritmi osaisi paneutua näihin ihmisiä itseään paremmin? Ei mikään, ja jos osaa, niin kirjastojen menetys on pikkujuttu siinä, että ihmisyys on kadotettu koneen tieltä. Inhimilliseen kulttuuriin nyt vain kuuluu toisilleen tarinoita kertovat ihmiset, toisiaan auttavat ihmiset, toisilleen musisoivat ihmiset ja toisilleen kirjoittavat ihmiset. Tähän yhteyteen voisi kaivaa ilmastokeskustelusta Greta Thundbergin sanat: how dare you! jos joku tosiaan asettaa ekonomian ja koneet ennen ihmisten omaa kulttuuria. Eikö meillä tosiaan ole varaa musakirjastoihin? Ja jos lainausmäärät ovat laskusuunnassa, niin mitä sitten? Lainaustilastojen rinnalla kulkee selailijat, kyselijät, hengailijat, tutkijat, arkistot, hiljaiset kuuntelijat ja sen sellaiset vaikeimmin mitattavat tahot. Ja he tarvitsevat nyt ja tulevaisuudessa substanssiosaamista pelkistetyn tiedonhaun osaamisen lisäksi, joten informaatiotieteiden ja interaktiivisen median opiskeleminen auttaa yleistasolla antaen taidot, mutta ei juurikaan alakohtaisia substansseja, joten älkää hemmetissä hukatko alan osaajia, hölmöt!

Suosittelisin itsekullekin alakohtaiseen substanssiosaamiseen kriittisesti suhtautuvalle vaikka kahvihetkeä Heikki Poroilan tai Jaakko Tuohiniemen kanssa: keskustelua musiikki maailman nyansseista ja teoksista. Toki Heikki on jo eläkkeellä, ja Jaakko kiireinen, joten he voivat kokea tämän ajatukseni kaikkea muuta kuin mukavaksi. Minäkin voin keskustella, mutta laitan nykyisin siitä sinulle laskun perässä. Olisi nimittäin surullista, jos vastaavia syväluotaajia ei enää synny tai jos sellaisille ei ole enää tilausta. Nyt heitä on vain kourallinen. Toki opettajien maailmassa kulkee vastaavaa osaamista, mutta se on aika monesti pilkkoutunut johonkin tiettyyn osa-alueeseen, kuin valtavan laaja-alaiseen julkaisujen ja niiden taustalla toimivien nyanssien tuntemukseen. 

Se, mitä tulee tietokantatyön vaatiman kuvailemisen syvyyden ja paksuuden vaatimukseen purkaa osin sitä syvää huolta, ei vain löydettävyydestä, vaan myös siitä, että esimerkiksi musiikissa kustantajien katalogien selaileminen, editioiden vertaileminen, kuvailtavan kohteen syvä ja vertaileva analysoiminen kehittää kuvailutyön ohessa tekijän omaa tietopohjaa. Joku algoritmi varmasti joskus hoitaa saman työn, mutta keskustelevatko ne kuvailemistaan asioista laajemmin kahvitauolla tai asiakkaan kanssa? Huomaavatko ne virheitä asioissa, muutoksia kustannuspuolella tms? Kokoontuvatko ne kerran vuodessa yhteiseen koulutustapahtumaan? 

Sitten se pahempi skenaario: entä jos kirjastoja ei enää tarvita? Mitä sitten? 

Sitten meillä on arkistolaitoksen rinnalla jonkinlainen kansalliskirjastomuseo, joka tallentaa tutkijoiden, kirjoittajien ja taiteilijoiden yksittäiskappaleet. Loput kappaleet saa itse kukin niin halutessaan ostaa kirjakaupasta tai levykaupasta, jos on varaa. Siis  back to basics: jos on varaa. Palaamme jälleen kansansivistyksestä huolehtimiseen ja se on kirjastojen perimmäinen tehtävä, mihin kuulu myös musiikki ja muita taiteita sekä niistä informaation jakamista, kuten myös kulttuurikeskusteluun osallistuminen tai ainakin sen tukeminen. 

Entä jos kansansivistyksestä ei tarvitse enää huolehtia? Mitä sitten? 

Siinä kohdassa ässien rinnalle nousee jokerit: populismi, hallitsemattomat kustannuskuviot, plagiarismi, faktapohjaisen maailman katoaminen barbarismin syövereihin, ja lopulta vahvempien voimien yhä enenevässä määrin voimaantuminen, jolloin mahdollisena lopputulemana on korruptoitunut, kleptokraattinen veroja välttelevä rikkaiden yhteiskunta, mahdollisesti narco state, ja kuka siitä sitten hyötyy? Ei kukaan, ei ainakaan ajatus yhteisestä yhteisöstä. 

Joten sanoisin, että kirjastomaailman kengännauhoja ei vielä ole solmittu ristiin ja marssi jatkuu. Tarvitsemme yksityisomaisuudesta ja kulttuuritaustoista vapaata julkista tilaa, missä on töissä eri sivistystä tukevien informaatio-alojen substanssiosaajia, tutkijoita, faktan tarkistusta, opastusta, anonyymiä pääsyä verkkoon, ihan vain ihmisiä juttelemassa toisen kanssa, taidetta ja kirjallisuutta; tarvitaan konemaisesta työstä poikkeavaan reflektoivaa osaamista, paksuja kokoelmia ja aikaa kommunikoida ihmisten kanssa, joten onhan meillä tähän varaa? Onhan?