keskiviikko 13. heinäkuuta 2022

Baz Luhrmann Elviksen jäljillä

 

Elvis, Elvis Presley, Elvis the Pelvis. Olen kuunnellut tai oikeastaan kuullut Elvistä koko ikäni sivukorvalla. Elvistä ei ole voinut ohittaa, olla kuulematta. Muistan yhtä elävästi kuolleen Elviksen: olin tuolloin 10-vuotias, kun maailmansuru iski. Kuolleen Elviksen kasvot arkussa iltalehtien lööpeissä. Ensimmäinen aikamme populaarikulttuurin varsinainen megatähti oli kuollut. Mietin mikä ihmeen Elvis? Be-bob-ba-luula, tai jotain sinnepäin tapasimme kiljua poikien kanssa leikeissämme ja pyörittää lantioitamme kuin gyroskoopit. Nyt se beebobbaluula, se valkopukuinen televisiosetä oli kuollut ja kaikki olivat ihmeissään. Miten se nyt noin nuorena? Se oli pitkään kaikkien huulilla. Samaan aikaan punkrock ja proge heiluivat listoilla ja kylmänsodan aikakausi syleili ihmiskuntaa hyisen jäätävänä.

Miehen giganttinen karisma ja ainutlaatuinen ääni ei ole jättänyt ketään kylmäksi. Elviksen ääni on kuulunut aina ja kaikkialla niin vahvana ettei siihen sitten lopulta ole ollut tarvetta sen kummemmin perehtyä. Entä, jos Elvistä ei olisi ollut? Kuka olisi ollut ensimmäinen megatähti. Ehkä Elviksen kauniin äänen puuttuminen maailmasta olisi se, joka nyt huomattaisiin isommin. Olen ollut enemmän kiinnostunut Elviksen valtavan suosion vaikutuksista hänen persoonaansa tai seksuaalisuuteen, kuin musiikista; tai uskontotieteilijänä Elviksen ympärillä elävään fanijoukkoon, joka ei yhä usko kuninkaansa tuolloin kuolleen.

Elvis on se ensimmäinen megatähti, eikä se ole mikään pikkujuttu. Valtavan suosion huomioiden ei ehkä sittenkään ole mikään ihme että miehen latu loppui jo 42 -vuotiaana: kaikki omistivat Elviksen, fanit omistivat, manageri omisti, suosio omisti ja Elvis antoi. Nyt elokuvaohjaaja Baz Luhrmann vyöryttää kaksi ja puolituntisen tuota ikonista Elvistä valkokankaalle. Löytääkö Baz mitään uutta tähän keitokseensa? Olen hieman hämmentynyt, koska mietin mitä ihmettä Elviksellä voisi olla enää annettavana ilmastomuutoksen ja pienten diktaattoreiden valloittaessa mediatilaa ja maailmaa? Menin kuitenkin katsomaan elokuvan ja huomasin pian, että annettavaa on ja paljon. 

 

 


 

Elokuvan Memphis-kuvaus on todella upea. Siinä B.B King ja Aretha Franklin ja monet muut aikakauden ikonit laulavat ja kohtaavat, bileet jatkuvat aamuyöhön, suuret amerikanraudat ovat uusia ja kiiltäviä. Elokuva vie kauas maailmansotien jälkeiselle jälleenrakennuksen aikakaudelle, mistä Elvis nousee antaen uudelle ajalle äänen, paksun luksuksen tunteen, rakkautta ja jännitystä. Joten ei liene ihme, että miehen äänen ympärille alkaa kietoutua niin hyvää kuin pahaakin, ja kaikkea näitä amerikkalaiseen tyyliin yli kaiken kohtuuden. Elviksen tarinan on kuin uuden ajan sankaritarina, missä arkkityypit, rakkaus ja kuolema tanssivat. Paha manageri, kauniit ihmiset, enkä sano vain naiset, mafia sekä Las Vegasin mafian rahapesulan pelihelvetin rakentuminen, minkä kukkaseksi Elvis lopulta naulataan. 

 

 


 

TCB – Taking Care of Business, henkii dollarinkatkuista glitteriään. Ja Elvis tosiaan jätti ympärilleen melkoisen tähtipölyn ja dollarivirran, mitä on yritetty jopa ekonomien toimesta laskea. Lopulta nuorisokulttuuri alkaa löytää omaa polkuaan 1960-luvulla Rolling Stonesien ja Beatlesien myötä: uusien poptaivaan tähtien syttyminen kirjoo ja kehystää Elviksen uran etenemistä kohti 1970-lukua, missä Vietnamin sota, Nixon ja hipit muuttavat 1950-luvun jälkeisessä kommunismihysterian pauloissa kamppailevaa Yhdysvaltoja lopullisesti, vai muuttaako sittenkään? 

 

 

Muutama nosto:

Elviksen 1968 comeback konsertti, mistä ei puutu karismaa eikä taitoa. Autoplayereitä ja autotunereita ei tämä setä kaipaa:

 



 

Rotuerottelun synnyttämän segregaation loppumisesta on oikeastaan vasta hyvin vähän aikaa, ja Yhdysvalloissa jytisee jälleen samat teemat: tummaihoisia ammutaan, poliisi pamputtaa, kylmäsota on palannut ja huumeet virtaavat. Onko niin, että maailman navan kummallisessa ytimessä ei ole mikään muuttunut? Mielestäni elokuvan suurin anti on tässä eli Elviksen karriäärin kuvaamisen ohella se kuvaakin Elviksen uran kautta sitä valtavaa unelmaa vapaudesta, unelmaa Amerikasta ja unelmaa rakkaudesta. Elvis kertoo jotain meistä faneista.  

 


 

 

Baz Luhrmannin elokuvassa Austin Butler kanavoi Elvistä varmasti Oscarin veroisesti, joten käykää katsomassa. Elokuvan kaksipuolituntinen kuluu aivan liian nopeasti, kuin Elviksen oma elämäkin.  

 

Saman konsertin yhteydessä tehty uusi kappale, joka syntyi Yhdysvaltojen jakautumisen aiheuttaman huolen myötä. Sanat ovat hienot ja sopivat omaan aikaamme:

 


 

 

Elvis discographia, minkä sisältöön alan itse perehtyä hieman tarkemmin:

https://www.discogs.com/it/artist/27518-Elvis-Presley