Näytetään tekstit, joissa on tunniste vallankäyttö. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste vallankäyttö. Näytä kaikki tekstit

tiistai 11. huhtikuuta 2023

Diktaattorin oppikirjan lehdiltä

Ensin epidemia, sitten jatkuva sota ja loppumaton aseiden kuvavirta mediassa on jokseenkin väsyttänyt omaa blogin kirjoitustahtia. Kirjoittelin 13.3.2022, siis miltei vuosi sitten, Tšaikovskin musiikista, taiteen mahdollisuudesta rikkoa rajoja ja asettaa autoritaarisuus kyseenalaiseksi. Näin ei kuitenkaan ole käynyt. 

Vapaan journalismin ja median haltuunotto on siis autoritäärisestä yksinvaltiudesta haaveilevan opaskirjassa pääroolissa. Ehkä lännessä kannattaa jatkossa, edellyttää, että tästä selvitään, määrätä kunnon pakoteet heti kun vapaata journalismia uhataan, eikä vasta sitten kun ohjukset lentelevät.

En kuitenkaan ole ollut aivan toimeton, koska olen samalla kirjoittanut pitkää tekstiä. Sain melko valmiiksi uuden seikkailun hassun dekkari-jännärihahmoni kommelluksista. Toki työni Taideyliopistolla ottaa myös oman veronsa. Vielä, kun löytäisin kirjallisille seikkailuille kustantajan, niin olisihan se mukavaa. Toki mietinnässä on itsekustantaminen, mutta ehkä mieluummin kuitenkin keskittyisin siihen ydinasiaan eli kirjoittamiseen. Kirjoittamisessa on jotain samaa kuin soittamisessa. Sitä pitää harjoitella tuhansia tunteja, ja taas harjoitella. Sanojen järjestely eri tavoin, synonyymien etsiminen, ja oman kirjoitusäänen esille kuoriminen, on kuin sipulia kuorisi: välillä kyyneleet valuvat, ja välillä asia taas etenee, kuin tanssin hurma. Se on kuin sanapainia tai -tanssia. 

Kaiken melskeen keskellä maailmalta kuuluu kummia: tekoälyn ilmoitetaan nyt vihdoin saapuneen.

Chat GPT ja isojen toimijoiden kilpailu avaa eteemme jälleen kerran suuren teknologisen murroksen, joka on lähestynyt hiljaa hiipien. Olemme vuosikaudet höpisseet Sirin kanssa ja keskustelleet bottien kanssa samalla kun kaiken taustalla algoritmit ovat kehittyneet, keränneet tietoa ja oppineet.

Ja nyt AI on täällä. Mutta lunastaako se lupauksen. Mistä oikeasti on kyse?

Kilpailu on varmasti kovaa, joten on jännittävää nähdä nouseeko isojen nykyisten it- ja hakukonejättien rinnalle jokin uusi haastaja, kuten Google teki vuosituhannen vaihteessa putsatessaan pöydän muilta hakukoneilta.

Tekoälyn haaveen voidaan katsoa ulottuvan kauas kirjoitetun historian alkulehdille, missä jo muinaiset kreikkalaiset haaveilivat milloin argonauteista, milloin Pandoran pullosta (se on oikeasti pullo, ei laatikko) siis muusta kuin kaltaistensa ihmisen älyn kanssa toimimisesta. Tarvittiin kuitenkin jotain, mikä mahdollistaisi kaiken, ja tuo lunastaja saapui sähkön muodossa. Pidämme nykyisin melko itsestään selvänä sähkön olemassaoloa, mutta ei Benjamin Franklinin ja kumppaneiden ajasta kuitenkaan niin kovin pitkä aikaa ole kulunut. Ja sen jälkeen asiat ovat ottaneet vauhtia alleen yhä kiihtyvämmässä määrin. Nyt meillä on tekoäly ja ensimmäiset kvanttitietokoneet.

On merkille pantavaa, että futuristien, dystoopikoiden ja luddiittien äänet on toistaiseksi olleet yllättävän hiljaisia. Ehkä siksi, että kaikki tapahtui niin yht’äkkisesti, ja ehkä myös siksi, että tulevaisuuden visioiminen on yllättävän vaikeaa. Tekniikka pitää oikeasti tuntea ennen näköalojen avaamista, ja jos tekniikka muuttuu monimutkaisemmaksi, käy sen selittäminen myös vaikeammaksi. Samalla vastuu siirtyy yhä harvempien käsiin. Miettikääpä sellaista autoritaarista diktaattoria, jota tekoäly tukee. 

 

Wikipedian luettelo dystopiakirjoista


 Luddiitit Hesarin tiedesivuilla

 

Tekoäly sanan suomenkielen historia


En kuulu itse kumpaankaan ryhmään, enkä niiden uudempiin suuntauksiin, mutta tarkkana pitää olla, koska jos tekoäly tulee, niin sen pitää olla kaikille saataville eikä vain harvoille ja valituille. Sama idea kuin kirjastolaitoksen historiassa: avata tieto kaiken kansan saataville.

Ohessa muutama kiinnostava ohjelma, missä tekoäly luo jotain uutta:

 

Musiikkia tekstistä:

https://google-research.github.io/seanet/musiclm/examples/

 

Kuvia teksteistä:

https://prisma-ai.com/lensa

 

ChatGPT

https://openai.com/blog/chatgpt

 

Naomi Klein tekoälystä The Guardian lehdessä

 https://www.theguardian.com/commentisfree/2023/may/08/ai-machines-hallucinating-naomi-klein

 

 

 

 

 

 

 

sunnuntai 7. maaliskuuta 2021

Gothamista Pietariin




Olen kuluneen talven viihdyttänyt itseäni Netflixin Gotham sarjalla. Sarjan synkkä Batmanin kotikaupunki Gotham hakee vertaistaan kaupunkidystopioiden joukosta ja muista sellaisista lähinnä Frank Millerin Sin City nousee mieleen. Gotham kertoo nuoren Bruce Waynen kasvutarinan kohti lepakkomiehen aikuisuutta, siis kasvamista tuon ylen synkän Gothamin kaupungin varjossa. Psykologisesti prosessi on hyvin uskottava ja etenee harkitun rauhallisesti tuoden jakso jaksolta kuvaan mukaan sarjan eri hahmoja omine kehityskulkuineen. Batman sarjakuvan loi alunperin Bob Kane ja Bill Finger jo vuonna 1939, ja vaikka sarjan luomishetkestä on kohta miltei satavuotta, niin tarina kiehtoo yhä ja on ajankohtainen omalla kummallisella tavallaan: vastakohdat hyvä ja paha, yö ja päivä, heikko ja voimakas vievät mukanaan. Netflixin sarjan näyttelijöiden suoritukset ovat erinomaisia ja eläviä eikä hahmoihin kyllästy. Etenkin Bruce Waynen hovimestari Alfred nousee esiin yhtenä avainhahmona Sean Pertween hienosti tulkitsemana. 






 


Ajatukseni ei kuitenkaan ole kertoa Bruce Waynen kasvutarinaa. Sen sijaan olen viime aikoina pohtinut Yhdysvaltojen ja itäisen naapurimme Venäjän hyvin erilaisia olemuksia. Olen yrittänyt päästä eroon perinteisestä kommunismi-kapitalismi struktuureista pyrkien katsomaan kansakuntien eetoksia poliittista pintaa syvemälle, joten mikä sen parempi tapa edetä kuin pöyhimällä kulttuurin tuotoksia.


Gothamin representaatiot väkivallan, friikkien, kummallisuuksien ja maskeerattujen hahmojen galleriana kääntävät katseen toiseen elämään suurempaan elokuvaan nimittäin Martin Scorsesen The Gangs of New York -elokuvaan. Se kertoo todenperäistä tarinaa 1800-luvun New Yorkista, missä New Yorkin Five Pointsin alamaailma taistelee reviireistä ja olemassaolosta. Gothamissa ja vanhemmassa New Yorkissa on jotain samaa: silmitön raakuus, varkaat, ahneus ja köyhyys. Elokuvan on sanottu saaneen kritiikkiä rajusta historian tulkinnasta, mutta jostain molemmat hyvin dystooppiset ja synkät maisemat kertovat, ja jotain eetosta ne kuvaavat. 







 


Läntisestä imperiumista nousee mielikuva selviämisen vaikeudesta ja yhteisöllisyyden puutteesta: maailmasta, missä raha merkitsee kaikkea. Katse ei suuntaudu henkisiin ja kulttuurisiin arvoihin vaan reviiriin, pintaan, kauneusleikkauksiin, säännöllisiin mittasuhteisiin kauneuden määrittäjänä, kaikkeen siihen millä merkitään ja esitellään omaisuutta. Tänä päivänä ihmisen arvon määrittää Net Worth value, mikä mittaa ihmisen koon ja painon. Pohdin myös amerikkalaisia rankemman rockin hahmoja Marilyn Mansonista Alice Cooperiin. Maskeja, tarinoita - nostetta todellisuuden jalkojen alla. Toisaalta Batmanin ja X-menin tyyppisiä normaailsta poikkeavia hahmoja on myös tulkittu homoseksuaalisten patoutuneiden kaappisignaalien tuotoksiksi. Mikäli näin, niin sitten sellaista käsittelemätöntä energiaa tuossa maassa tosiaan riittää, joten rohkeasti asioita oikova katsaukseni käy yhä herkullisemmaksi, etenkin jos rinnalle nostetaan herätyskristillisyys vs. pornon tuottamisen ja sen katsomisen määrä. Kaikkiaan valtavia vastakohtia, kauneusleikkauksineen, miljardööreineen, any publicity, good publicity -henkineen, ja kuinka menestyt ja rikastut - oppaineen. 


Vastakohdaksi nousee itäinen imperiumi eli Venäjä, joka kuin sattumalta nousi eetoksen metsästyksessä esiin katsellessani Top Gearin jaksoa,  missä Captain Slow, Hammond, Clarkson ja Stig kilpailivat Pietarissa. Siellä kypäräpäiselle The Stigin hahmolle jätettiin liikkuminen julkisilla kulkuneuvoilla ja yhdessä otoksessa Pietarin metrosta huomion kiinnitti se, että miltei kaikki kanssamatkustajat lukivat jotain. Paikan henki oli muutenkin venäläisesti boheemia ja rentoa. Mieleen nousivat kirjallisuuden klassikot, tsehovilainen boheemius, baletti ja klassinen musiikki: hengen syvät virrat ortodoksisine suitsukeineen, ikoneineen ja taiteen palvonta, siis kulttuurin syvät ja rikkaat virtaukset. Ja kaikki tämä yhden pintakulttuuria edustavan auto-ohjelman kautta. Lopulta huomaan, että ehkä mielessäni on ollut käynnissä jo jotain näihin liittyvää pohdintaa pitkään.






Miksi siis ensimmäinen mielikuva kulttuurista voi olla niin kovin erilainen? Jenkit: pikaruoka, nopeus, teho, voima, jeesustelu, pintakulttuuri, ufc-kamppailut, väkivalta ja raha versus Venäjä: taide, boheemius, köyhyys, taidemusiikki, klassinen aika, syvät tunteet, hitaus ja puutarhat takapihoilla.


Myönnän, että eetoksen etsiminen kärjistää asioita ja molemmista kulttuureista löytyy korkeakulttuuria, kirjallisuutta, roskaa, rakkautta ja kaikkea hulluutta, kuten myös hurjia kaupunkeja. Mutta joku ajatuksen siemen tässä kuitenkin itää. Olisiko yksi elämää jollain tapaa rikastava seikka vaurauden puute, joka saattaa luoda jotain aidompaa yhteisöllisyyttä ja vaihtoehtoisia selviytymisstrategioita? En tiedä johtaako liika kliinisyys vieraantumiseen ja kadottaa inhimillisen. Maat kaupunkeineen ja kulttuureineen kuitenkin vaihtelevat ja pintakuohun alinen maailma saattaa olla hyvin erilainen, kuin tässä esiin piirtämäni mielikuvien tulkinnat ja myls rikkaita ja eri kansan kerroksia löytyy molemmista. Mielessäni on ehkä sittenkin oikeasti pyörinyt Umberto Econ esiin nostamat ajatukset enemmän kuin kuin Top Gearin toimintaviihteen kautta suodattamani. 


Umberto Eco on pohtinut amerikkalaisen kulttuurin olemusta teoksensa Matka arkipäivän olemukseen (1973) ensimmäisen luvun essekokoelmassa Matka hyperrealismiin. Esseet kuten Ekologia 1984 ja lihaksi tullut Coca-Cola, Yksinäisyyden linnoitukset, Saatanan preseptiot, Pelastuksen luostarit ja Robottien kaupunki kertovat jo otsikon tasolla vauhdista ja uutuuden palvonnasta. 



”Ja kuitenkin Amerikassa on paljon Yksinäisyyden linnoituksia vahakuvineen, robotteineen, ja epäoleellisten ihmeiden kokoelmineen. On vain ylitettävä Modernin taiteen museon ja taidegallerioiden rajat päästäkseen toiseen, keskitason perheelle, turistille ja poliitikolle varattuun maailmaan.” (Eco 1985, 11.)


Kirjassa erityisen vaikutuksen tekee Lumotut linnat essee, missä Eco kuvailee mediamoguli William Randolph Hearstin linnaa. Linnaa kuvaillaan sellaiseksi palatsin ja museon yhdistelmäksi, millaista ei ole nähty sitten keski-ajan Medicien päivien. Eco kuitenkin liittää sen hienosti juurettomaan ja hengettömään mammonaan, kuin keski-aikaiseen renessanssin synnyttämään liikkeeseen. Hearstin linnasta kasvaa Gothamissa sijaitseva Bruce Waynen kartano, eristetty, yksinäinen, kaiken mahtavan kopio, hyperrealistinen feikki. Ja kaikesta tästä kritiikistä nousee ylväs vuoropuhelu vanhan maailman ja uuden maailman välille – vuoropuhelu aidon syvälukeneisuuden ruosteen ja dekadenssin ja pintapuolisuuden kromin ja kullan kiillon välille. Samalla mietin surullisena humanististen oppiaineiden alasajoa suomalaisessa koulutuksessa: ehkä saamme sillä pintakiiltoa ja mammonaa, mutta entä se sivistys? Gothamissa asuu hyvin rikkaita ihmisiä, teknologiaakin on, mutta sen sivistys on kadoksissa. Ehkä sittenkin haen tässä suomalaisen humanismin dystopiaa.


Ehkä loppuun Gothamin, Sin Cityn ja Pietarin jälkeen on hyvä katsoa New Yorkia 1970-luvulla ja miettiä löytyisikö sen ajasta syvemmän ja henkisesti rikkaamman elämän etsimiselle siemeniä.









 



Lähteet:


Batman https://fi.wikipedia.org/wiki/Batman

Eco, U. 1985. Matka arkipäivän epätodellisuuteen. WSOY. Juva.

Ecosta Niin ja Näin aikakauslehdessä: https://netn.fi/sites/www.netn.fi/files/netn962-21.pdf

Gangs of New York  https://fi.wikipedia.org/wiki/Gangs_of_New_York

Gotham https://fi.wikipedia.org/wiki/Gotham_(televisiosarja)

Sin City https://fi.wikipedia.org/wiki/Sin_City_(elokuva)

Top Gear  https://fi.wikipedia.org/wiki/Top_Gear



















maanantai 7. joulukuuta 2020

Viestit maskien takaa – miksi taide naamioituu?


Olin juuri ihmetellyt lahtelaisen happoteknobändi Business Cityn olemusta ja musiikinsisältöä, kun sosiaalisessa mediassa osui silmiini Billboardin Gil Kaufmanin juttu, joka käsitteli mysteeribändiksi leimattua The Networkia. Molemmilla, Business Cityllä ja The Networkilla näytti olevan jotain yhteistä, nimittäin naamiot ja tuntemattomuus. Musiikissa ja genreissä ei ollut oikeastaan mitään muuta yhteistä, kuin rohkeus ja hillitön poliittinen metatasolla kulkeva ironia ja myös omanlaisensa huumori. En oikeastaan jäänyt pohtimaan bändien musiikillista sisältöä vaan naamioitumisen merkitystä ja lisääntymistä populaarimusiikin alakulttuurien saralla: miksi maskit, miksi anonyymius? 


                                         
                                         The Billboardin juttu The Network - bändistä.

                                        
                                                                            

Business City Live - varsinainen naamiokeikka alkaa 16 minuutin kohdalta




The Network - Threat Level Midnight

                                                       
                                                             
Populaarimusiikkiin kuuluu perinteisesti täysin päinvastainen suosion tavoittelu, poseeraaminen, miljoonat selfiet ja belfiet, rokkarin suuri ego – ainutkertaisuus, omaleimaisuus ja maaginen eroottinen voima. Maskin käyttö viestittää päinvastaisuudellaan jotain yhtä tehokasta ellei tehokkaampaa: ehkä jotain vaarallista, jotain alaista, päälaellaan olevaa, salattua, normaalista poikkeavaa, jotain pinnan alla lymyävää mysteeriä. 

                                     
                

                            
                                      Wikipedian lista naamioituneista muusikoista



Toimiiko maskien tarjoama viesti koronan, siis maskien kultakaudella vai alkaako ilmiön voima  kummuta juuri tästä poikkeuksellisesta ajasta? Viittaako ilmiö musiikin syvempiin ja jollain tapaa tärkeämpiin, ehkä jopa vaarallisiin sisältöihin? Maskeeraaminen ja naamioit ovat aina kuuluneet rockin syvempään olemukseen, kuten esimerkiksi Peter Gabrielin, David Bowien, Daft Punkin, Kissin ja vastaavien leikit niin identiteeteillä, maskeilla, kuin sukupuolellakin tai rockin ulkopuolella Top Gearin The Stigin olemus. 


                            
                                            
                                                Maskit ja rituaalit uskontoelämässä


                                        
                                                

Kiss – Love it Loud



Naamari peittää aidon ja oikean; se tehostaa viestiä ja tekee kokemuksesta erilaisen – jännittävän, ja siksi myös monien alkuperäiskansojen rituaaleissa käytetään naamioita: rituaalissa initiotava kuljetetaan monien vaiheiden kautta muutuneeseen tilaan, missä kaikki arkinen on erilaista. Ja näin paluu takaisin normaaliin – siihen arkiseen, tapahtuu uusin silmin, muuttuneena ja kokemusta rikkaampana. Ilmiö on siis hyvinkin vanhaa perua ja merkityksellisessä roolissa kulttuurien elossa, joten kurkkiiko muinainen henki meitä pop- ja rock musiikin maneereiden ja helmojen takaa kutsuen meitä johonkin rituaaliin – siirtymään ajattelun arkisella kanavalla toisille taajuuksille. Mutta mitä käsittelemään? Mitä muuttamaan? Se kysymys taitaa olla itse kunkin mietittävä oman kokemuksensa kautta. Mutta tuoko ilmiö oikeasti jotain lisää läntisessä hegemoniassa elävän arkeen tai lisääntyykö ilmiö tulevaisuudessa? Kannattaa muistaa, että bändiä katsomaan tullut saattaa olla myös pukeutunut bändin maskiin. 


            
                                                

The Many Costumes of Peter Gabriel

         
                                         

The Networking tapauksessa viesti on hyvin poliittinen ja ilmentää taiteen maanalaisen armeijan vastarintaliikeeen heräämistä amerikkalaisessa yhteiskunnassa nousevaa fasisistista aaltoa vastaan, joten ehkä taiteilijoiden naamioituminen on tällöin ihan järkevää eikä se sisällä sen kummempia erikoisia rituaalisia ulottuvuuksia; ilokseni sellaisen sisältö kertoo kuitenkin siitä, että rockilla ja popilla on yhä poliittista voimaa, merkitystä ja sisältöä. Se päästetäänkö sellaista valtamedian tiheän seulan läpi onkin sitten kokonaan toinen tarina – ehkä artisteille itselle saattaa olla tärkeämpää seisoa valtamedian sivussa, koska taiteen sisältö kohdistaa kritiikkiä valtamediaa ja elämän turvallisemman keskitien valinneita kansanosia kohtaan. Ja jos sellainen bändi murtautuu valtavirtaan on yleensä kyseessä historian lehdille jäävää taidetta. 


                                                        
                                                 
                                        

Dogon kansan maskitanssi.





Lähteitä:

Risto Uron blogi. (2013) Rituaali ja usko. https://blogs.helsinki.fi/uro/2013/01/18/rituaali-ja-usko/

Pyysiäinen, Ilkka. (2006) Jumalten keinu –Kiertoajattelu uskontotieteessä. . https://ekirjasto.kirjastot.fi/ekirjat/jumalten-keinu-kiertoajelu-uskontotieteessa

https://antroblogi.fi – suositeltava lehden blogijulkaisu seurattavaksi.






perjantai 27. marraskuuta 2020

Kirjastoista kansanvallan foorumeita


Sain kutsun seuraamaan Kansanvaltaa kirjastoissa etätyöpajaa. Mietin, että mitä ihmettä ja samalla ensimmäiseksi huomasin tarkastavani onko kyseessä jonkin poliittisen laitakerhon ponnistuksesta, joten tietty poliittisen ilmapiirin kiristyminen näköjään on hiipinyt jo aika syvälle ihoni alle. Minulle kirjasto ja politiikka eivät kuulu yhteen, koska koen, että kirjaston tulee olla niin neutraali ja turvallinen maaperä kuin mahdollista, mitä polittinen diskurssin hallava maaperä ajatuksineen ei kaikkina aikoina ole. Ryhdyin mietteissäni tutkimaan mistä ihmeen kansan, kansanosan tai poliittisen suuntauksen tai vastaavan vahvistuksesta tässä on tällä kertaa kyse? Näin jo mielessäni kirjaston poliittisesti naulattuna maaperänä, minkä tiloihin milloin kukin poliittinen aatesuunta omanlaisensa demokratiakäsityksen nimissä pyrkii paaluttamaan oman lippunsa eikä tuo mielikuva ole millään tapaa miellyttävä. 

Kirjasto on perinteisesti ollut hyvin neutraali ja ohjannut aineistovalintojen ja vapaan tietoon käsiksi pääsyn kautta demokratian toteutumista. Monesti valtiovalta ja kielletyt hedelmät ovat kukkineet kirjaston kätköissä yhdessä turvallisesti, ehkä tässäkin on sellaisesta kyse. Sitten mietin lähinnä huvittuneena, että siirtyykö perinteinen Kansantalokin jumppalaitteiden perässä kirjastoon? 



Linkin sisällön myötä käy selväksi, että tarkoitusperät ovat hyvällä pöydällä, ja toimijat kuten Sitra ovat isoja ja prosessia tullaan arvioimaan työpajojen ja foorumin jälkeen: 

”Kokeilut sopivat myös vastikään uudistetun kirjastolain henkeen. Lain tavoitteita ovat mm. aktiivisen kansalaisuuden, demokratian ja sananvapauden edistäminen. Lisäksi laissa yleisen kirjaston tehtäviksi mainitaan muiden tehtävien ohella yhteiskunnallisen ja kulttuurisen vuoropuhelun edistäminen. Kokeilujen tavoitteena on testata erilaisia vuorovaikutuksen muotoja ja parantaa kansalaisten vaikuttamis- ja osallistumismahdollisuuksia yhteiskunnalliseen päätöksentekoon. Kokeiluissa etsitään toimivia kohtaamisen muotoja ja konseptoidaan saatujen kokemusten pohjalta toimintamalleja, joilla kirjastoista voidaan kehittää kansanvallan foorumeita. Kokeilu arvioidaan ulkopuolisen arvioitsijan toimesta. Kokeilujen aikana toimintamallille etsitään jatkuva rahoitus ja sitä kehitetään kokemusten pohjalta.”


Sitten mietin hetken ja päätän ampua jälleen kerran oman urakehitykseni jalkaan, missä on jo reikiä enemmän kuin tarpeeksi: päätän asettua vastahankaan asiassa. Annan asian sisällölle tilaa vain sen verran, että foorumin annissa saattaa olla apua aineistojen valinnan synkronoinnissa ja oikeanlaisen demokratiaa tukevan painotuksen valinnoissa, ei muussa. 

Tämä vaatii perustelua. Ensinnäkin kannatan itse ehdottomasti demokratiaa ja viime vuosien populistinen kehityskulku on ollut kaikkiaan aika uskomattoman järkyttävää, mutta samalla se antaa näköalan siihen, kuinka dynaaminen ja muuttuva on käsitys kansanvallasta ja sen mahdolliset tulevaisuuden sisällöt. Entä, jos kansanvalta ajautuu hyvin kauas perinteisistä demokraattisista arvoistamme, joten tunkevatko ne silloinkin ”kansan” nimissä kirjastoon? Tottakai tunkevat, jos tiedon neutraalisesta ja tasapainoisesta lähteestä on tullut julkisenvallan, siis monille ylhäältäpäin ohjatun kansanvallan linnake. Kirjaston tulisi olla on tiedon linnake, ei jonkin tietoa soveltavan käytänteen, kuten julkisen vallan ohjaaman sen hetkisen virallisen politiikan, linnake. 

Kirjasto -lehden keskustelun avaus liittyy aiheeseen, mutta jättää kertomatta kuinka ja miten toimia.

Tarroitammeko epäilyttävät teokset kuten hevilevyt 1980-luvulla, noudatammeko jonkun bolitbyroon opaskirjan sensuuriohjeistusta vai jätämmekä vain kokoelmapoliittisesti arvelluttavat raja-aineistot hankkimatta? Entä, jos joku haluaa kaukolainata sellaisen? Tulee mieleen menneisyyden Mustan Raamatun sensuroinnit ja vastaavat. Kuka sitten piirtää sensuurin tiekartan ja kuinka avoimesti sen filosofia avataan, koska sitähän sellainen on. Kokoelmapolitiikka aiheauleiden reunamilla, ajattelunjättömailla, järjen ja politiikan ajatusten korpimailla, on hyvin vaikea ja vaativa alue, joka kaipaa tasokasta keskustelua. 

Onko kirjasto ottamassa askeleen poliittisella tiellä? Tuleeko kirjastosta paikka, missä käydään Jyväskylän puukotusjupakan tapaan kansanvallan diskurssia? Kuka päättää mitä aineistoja ja mistä ajatussuunnista käsin on esillä? Isoja kysymyksiä. Itse pitäisin tämän kaltaisen poliittisen diskurssin ja kehityskulun niillä vanhoilla kansantaloilla ja vastaavissa julkisissa paikoissa, kuten toreilla ja kaupungintalolla. Kirjaston tulee olla neutraali tila, turvallinen lapsille ja vanhuksille, uskonnollisesti sitoutumaton, seksuaalisesta suuntautumisesta tai sukupuolesta piittamaton; neuturaali kansallisuuteen ja kansalliseen alkuperään tai vamman laatuun katsomatta, siis jopa sillä hemmetin natsilla ja antifan tyypillä tulee olla oikeus käyttää kirjastoa turvallisesti. Kirjaston demokratian sydän on sen näennäisessä neutraaliudessa ja ajattelun vapauden oikeuksissa. Ehkä Sitran projekti tukee juuri tätä, mutta kannattaa samaan hengen vetoon muistaa, että juuri ajattelun vapaus ja - olemus saattaa myös ärsyttää toisia demokratian nimissä omaa ja omanlaisensa vapauden nimiin huutavia, joten siksi neutraali, näkymätön ja turvallinen vapaus.

Joten esitän, että ylhäältä johdettu kansanvallan vahvistaminen saattaa ajaa erilaiset alakulttuurit paitsioon ja pelottaa sellaisia kuten minä, jotka ovat tottuneet rauhalliseen tiedon keitaaseen, missä ei ole kyseisten erilaisuuksien värejä, vaikka sellaisia ihmisiä tupa olisi pullollaan. Minun mielestäni kirjastojen anti demokratian vahvistamisessa on juuri turvallinen neutraalius, joka on uhattuna, koska seinien sisään liukuu hiljalleen julkisia instituutioita kauniine ja edistävine ajatuksineen. Miksei kaupungintaloista voisi mieluumin tehdä kansanvallan linnakkeita auditorioineen, missä käydään kiivasta debattia siitä kuka on tällä kertaa oikeassa, miksi kirjastosta? Demokratiatyö on mielestäni tehtävä toisaalla. Kysymys on loppujen lopuksi kirjastojen ikuisuuskysymyksestä: saako kirjasto sensuroida? Kuka päättää mikä on poliittisesti korrektia, mikä propagandaa? Asiat eivät ole yksinkertaisia ja kirjaston tulee ennenkaikkea ylläpitää neutraalia rauhaa rikkaiden aineistojen äärellä ja ennenminkin suojata politiikalta, mihin demokratiakäsityskin kuuluu. 

Poliitikot ja politiikka pois kirjastoista.

sunnuntai 25. lokakuuta 2020

Sir David Attenboroughn testamentti


Katselimme pienen talomme pienestä televisiosta Netflixiin sir David Attenboroughn testamentin. Samalla mietimme, että olemme varttuneet tuon nyt 94-vuotiaan miehen kertomusten mukana, kuten myös Jacques Cousteaun Merten salaisuuksien matkassa. Nyt kuitenkin ihmissuvun aika käy vähiin biodiversiteetin katoamisen ja ilmaston lämpenemisen myötä. Tiedämme syyt ja seuraukset, joten on aika toimia. 

Laitan tämän kirjoituksen myös toiseen perinnerakentamista sivuavaan blogiini, koska niitä molempia yhdistää tieto ja tiedontarve. Tietoa tarvitaan tulevaisuudessa niin perinneremppaamiseen, kirjastonhoitamiseen, opiskeluun, tutkimiseen, puutarhanhoitamiseen ja luonnonsuojelemiseen liittyen. Tiedon avulla selkiytyy se, kuinka kukin osaltaan voi kantaa pienen osansa luonnon biodiversiteetin yhteiseen kekoon. 


Laitoin Attenboroughn testamentin jälkeen sosiaaliseen mediaan seuraavanlaisen                                     päivityksen: 



”Ihmissuvun aika käy vähiin. 


Kiitos kuitenkin Sir Attenboroughille asian sinnikkäästä esiinnostamisesta. Meistä itse kukin voisi miettiä kuinka omalta osalta lisää biodiversiteettiä ympärillään, miettiä valintojaan ja pienentää hiilarijalanjälkeään, mutta kuinka saada ihmiset ymmärtämään? Kun ihmiset suuttuvat pienimmästäkin kritiikistä, ja uskokaa tai älkää Sir Attenboroughiakin haukutaan ekofasistiksi. Surullista. Ei ole minkäänsortin fasismia tai sosialismia tai mitään muutakaan ismiä huomata, että Tarzanilla ei ole enää viidakkoa, tai että ihmisiä on liikaa. 


Sekin mietityttää, että kun yksilön roolia korostavat oikealle kallellaan olevat näkemykset korostavat ihmisen vastuuta itsestään, niin mihin se vastuun teema jää kun pitäisi oikeasti ottaa kunnon vastuu myös luonnosta. Olemme nimittäin yhä edelleen osa tuota luontoa, ja jos hyväksytään hiljaa että luonto menee, niin samalla hyväksymme oman loppumme. 


Ja perhana, ihmisillä on tarjolla tietoa enemmän kuin koskaan. Sudenpentujen käsikirja aukeaa kännykästä helposti jos vain haluaa, niin eikö sitten ryhdytä pölhöilemään QAnoneiden ja ties minkä huuhaan mukana. 


Ihmiset, poliitikot ja uskonnot ja rahoitusjärjestelmät, toimikaa. Biodiversiteettiä Tarzanille, puut metsille ja vedet vesieläville.”




Kieltämättä aika ytimekäs päivitys, mutta kysymys siitä miten toimia jää yhä elämään. 


Ensimmäinen vastaus tuli ystävältäni, että emme selviä, koska olemme liian itsekkäitä todelliseen vastuunkantoon. Jos näin on, niin loppumme tulee olemaan hyvin verinen ja raaka. Sitäkään tuskin kukaan haluaa vai haluaako? En minä ainakaan. Olisi kurjaa, jos pieteetillä vaalimani mökki ja sen myötä molemmat blogit ja koko maailmani olisi jälkeeni tyhjillään luonnon nuollessa haavojaan ihmiskunnan haudalla. 


Yleinen nykyajatus on, että pyrkisimme minimoimaan aiheuttamaamme haittaa biodiversiteetille, mutta oma näkemyksemme on toisenlainen ja sen kautta selviytymisen avain on löydettävissä: se on, että maksimoimme haittojen minimoimisen sijaan biodiversiteettiä ympärillämme. Uskomme nimittäin vahvasti, että voimme lisätä biodiversiteettiä, kunhan katsomme uusin silmin nykyisiä luutuneita tapojamme nähdä ja olla maailmassa. 


Mietitäänpä asiaa hetki: voisivatko katupuut olla huomattavasti tiheämmässä, voisimmeko toteuttaa kasviseiniä, erilaisia ruohokattoja, palauttaa nurmikoita niitylle ja varjella omassa vallassamme olevia alueita niiden biodiversiteettiä lisäten, ja niin edelleen? Kuulostaako vaikealta? Ei minusta. 


Tuo kuulostaa itseasiassa ihan hauskalle. No miksemme toimi siten? 


Itse olemme rakentaneet aika kuivalle ja kallioiselle kukkulalle melkoisen puutarhan ja olen toteuttanut samaa muilla vallassani olevilla muilla maatilkuilla. Olen myös ammatiltani puutarhuri, joka lähti opiskelemaan biologiaa ja päätyi humanistiksi uskontotieteen pariin ja siitä kirjastomaailmaan tiedon vartijaksi ja jakajaksi, joten kaikkiaan se, että kirjoittaisin puutarhastani tai suhteestani ympäröivään luontoon onkin niin itselleni, kuin meille molemmille, isompi ja vaikeampi juttu, eikä kirjoituksesta tahdo tulla mitään järkevää – asia on  liian iso, liian syvällä ja laaja. 


Kasvatin parhaillaan 64 erilaista havupuulajia ja etsin niistä kestäviä kantoja ja jopa pyöritin jopa niiden tiimoilla yritystä viisi vuotta. Olen samalla istutellut oman arboretumin, joka hiljalleen kasvaa ja kypsyy, tosin hakattujen metsien keskellä, mikä toisaalta on tuonut vihreään keitaaseeni lisää luonnon turvapaikanhakijoita ja vahvistanut uskoani siihen, että kova malli äestyksineen ei ole oikea tapa toimia metsän kanssa. Autoni seisoi tuolloin talvet, samalla kun opiskelin. Tunnustuksena myös se, että olimme molemmat 1990-luvulla ympäristöjärjestössä aktiivisia toimijoita, mistä jäi hyviä muistoja ja paljon ystäviä. 


Nyt mietimme kuinka edetä? Autoon liittyvissä asioissa seuraamme kulutusta ja minimoimme ajot ja olemme päättäneet, että polkupyöräilyä tulee lisätä tulevaisuudessa. Samalla harmittaa läheisen älypyörätieprojektin biodiversiteettiä puiden kaatamisen myötä vähentänyt prosessi, joten asian olisi pitänyt sujua siten, että puita olisi istutettu enemmän. Ehkä niin tapahtuu myöhemmin. Puistotkin voivat olla tiheämpiä vaikka se tarkoittaisi valvonnan vaikeutumista, joten tarvitseeko sinne puistoon mennä pimeällä ja jaetaanhan huumeruiskujakin jo ilmaiseksi, joten puistot vehreimmiksi.


Ehkä omavaraisuuden lisääminen ruuantuotannon suhteen voisi olla järkevää, kuten myös ekologisista rakennusmateriaaleista kertominen ja näihin asioihin liittyvän avoimen tiedon jakaminen, mikä myös toimii siltana molempien blogieni aihepiiriin yhdistäväksi tekijäksi: nimittäin biodiversiteetin ja ihmislajin selviytyminen tarvitsee avointa ja rehellistä tietoa päätöksenteon tueksi eikä asioiden panttaamista ja populistista huutamista. Konservatiivisen on herättävä monimuotoisuuteen ja kuunneltava innovatiivisia ääniä, suojeltava vesistöjä ja metsiä ja liberaalimpien on laitettava rukkaset kätösiin ja keksittävä konkreettisia toimia. 


Ihmiset toimikaa kiukuttelun sijaa ja hakekaa biodiversiteettijumpasta hyvää mieltä. Siilin ja oravan kanssa jutteleminen on erittäin stressiä poistavaa ja hyvää mieltä antavaa toimintaa, linnunpönttöjen kanssa puuhaaminen maadoittaa turhat ajatukset ja hyönteishotellien rakentaminen virvoittaa kummasti. Tv-ohjelmien muotipihat soramonttukivineen jättipatioineen ja avoimien valokenttineen joutaa roskakoriin, joten seuratkaa mieluumin Strömsöön ekologisia jalanjälkiä puutarhan hoitamisessa ja opetelkaa kakkaamaan ulkohuussiin ja kierrättämään kuitit lannoitteeksi. Mitä kuninkaallisempia residenssejä byggaatte, niin sitä enemmän oikeasti kulutatte. Me renoveeramme vanhaa ja hyväksi havaittua. Sen myötä joku voisi miettiä kuinka globaalit rahamarkkinat saadaan biodiversiteetti- ja ilmastonmuutosjumpan taakse tukevasti seisomaan. 


tiistai 7. heinäkuuta 2020

Konservatoriot, mitä kuuluu?



Lahden konservatorion musiikkikirjastoaiheisista päivityksistäni on aikaa, ja kuulin että kirjasto on taas paketissa; toivottavasti ei kuitenkaan lopullisesti. Asia kertoo aikamme muutoksesta paljon ja ehkä toisaalta myös taiteen koulutuksen rahoituksen tiukkuudesta. Ilmeisesti konservatorioiden maailmoissa kulissien takana kuohuu, sillä maineikas Tampereen konservatorio ja ammattikorkeakoulu tekevät pesäeroa, kuten myös Helsingin konservatorio ja Metropolia AMK tekivät hetkeä aikaisemmin. Lahden konservatorio riitautui ammattikorkeakoulu yhteistyössään jo heti sen alkumetrelilä joskus vuosituhannen alussa ja nyt kaupungissa ei enää ole lainkaan amk-musiikinlaitosta, koska irrallisena se kuivui lopulta omaan ruukkuunsa suurten tekniikan ja kaupallisen alan koulutusohjelmien kyljessä, ja miljoonilla tehdyt erityisesti musiikinkoulutukseen sorvatut neliöt Salpauksen tiloissa sorvattiin uudelleen isolla rahalla muuhun käyttöön. 


On sanomattakin selvää, että tuokin raha olisi palvellut lahtelaista taiteen opetusta pitkän aikaa. Puhumattakaan, että siellä oli myös omat ja laadullisesti tuoreet ja korkeatasoiset musiikinkirjastoaineistot, mutta ei ole enää. Tästä herää selvä kysymys siitä onko konservatorioilla laajemmin joku kivi kengässä hieromassa suhteessa amk-asetelmaan? Olisiko se kivi siinä, että ajalla ennen amk-koulutusrakennetta konservatoriot hoitivat itse korkeamman tason koulutuksen, mutta nyt ne on ikäänkuin pudotettu toisen asteen oppilaitoksiksi. Voiko asiaa tulkita näin? 


Kokevatko ne, että niiden vanha arvovalta ja laatu on jollain tapaa riisuttu, ja samalla rimaa on laskettu; toki yliopistoon voi pyrkiä ilman toista astetta kuten myös amk-koulutukseen, joten missä se asian kuuma peruna sitten tällä ajattelulinjalla olisi? Voisiko se olla siinä, että tuolle korkeammalle amk-orrelle voi päästä huonommalla soittotaidolla suoraan ohi konservatorioiden, ja se hankaa vähemmän teoreettisia, mutta hyvin soittavia tahoja? Ehkä ei sittenkään, koska orkesteriin pääsee soittamalla hyvin, mutta toisaalta muut alan ammatilliset ovet voivat olla kuitenkin tiukemmalla.


Toisaalta voihan olla, että kyseessä on osin yksityisten omistamat oppilaitokset vs. täysin julkisen rahan instituutiot eli tilanteen pohja-arinalla hehkuisi jonkin sortin vanhan liiton työväenliikkeen ja porvarihegemonia välinen ikuinen kipinä tai sitten vain yksityisen rahan ja julkisen rahan yhteentörmäys ilman poliittista palettia. Isoja kissoja pöydälle nostettavaksi riittää, joten ehkä nämä eroamiset ja liikehdinnät kantavat mukanaan jotain kulttuuritutkimuksen kannalta kiinnostavia ilmiöitä ja lisäkysymyksiä nousee esille: riittääkö muusikolle pelkkä soittotaito? Kuinka paljon teoriaa tarvitaan? Tarvitaanko tietoasiantuntijuutta ja musiikinalan kirjastoa enää digiajalla? Voisiko yleinen kirjasto hoitaa kaiken kirjastotyön? Tarvitaanko konservatorioita lainkaan, siis onko nimi vain nimi ilman entisen kaltaista tasokasta sisältöä? Riittävätkö musiikkiopistot ja muun nimiset instituutiot? Onko kaikilla riittävästi rahaa toiminnalleen vai johtuuko kaikki musiikinkoulutuksen sivuaskeleet resurssien vähenemisestä minimitasolle? Mitkä ovat musiikkikoulutuksen keskeiset koulutuspoliittiset kuumat kysymykset tällä hetkellä?


En tiedä. Taideyliopisto päivittää ja ottaa avoimesti kantaa, mutta konservatoriot ja amk-tasot sulkeutuvat kuin simpukat omiin jokiinsa. Mistä siis löytyisi kristallipallon kokoinen helmi mistä saisi vinkkiä tulevaisuuteen? Loppusanoina kannattaa muistaa, että musiikki ei katoa mihinkään ja nuoret etsiytyvät kyllä sinne missä on mukavinta ja opetus tasokasta eli voihan olla että tulevaisuudessa koko perinteinen musiikki-instituutioiden rakenne ja kulissi on jotain muuta kuin nyt, tai koskaan aikaisemmin. Tuleeko konservatoriosta historiallinen jäänne, siis tosiaan historiallista musiikkia konservoimaan pyrkivä instituutio? Mutta onko historian havina sitten jotenkin negatiivista eteenpäin kurottavassa digihypessä? Mielestäni se ei saisi olla, koska historia on yhtäkuin juuremme eikä omien juurien kunnioittamisen pitäisi olla pois uusilta ilmiöiltä vaan aikajatkumona hieno lisä, mutta toki sen ymmärtäminen vaatii tietoa ja teoriaa. 



perjantai 5. kesäkuuta 2020

Liukas monitahokas, jota populaarikulttuuriksi kutsutaan



Tämä kirjoitukseni sisältää hurjia yleistyksiä, harha-askelia ja liukastumisia, niin sen isossa kuin pienessä kuvassa. 

Länsimainen populaarikulttuuri on uudella ajalla läpäissyt miltei kaiken ollen enemmän kuin nuorten siirtymäriitti staattiseen aikuisuuteen, kuten yhteiskuntatieteilijät asiaa katselevat. Festareilla käydään vanhempanakin ja eikä musan kuuntelu lopu finnien kuivuttua poskilta, eikä aikuisuus ole staattista. Populaarikulttuurin syke Liverpoolista Hollywoodiin on kuitenkin elänyt ja kypsynyt sen kaikessa monimuotoisuudessa yhtenäiskulttuurin kehyksissä, joka on onneksi hyväksynyt erilaisia versoja, tulkintoja, fiiliksiä ja ideahorisontteja. Mutta entä nyt kun Hollywoodin jalustat alkavat horjua ja Maon lasten marssi kohti kapitalismin paalupaikkaa kiihtyy? Miten populaarikulttuuri tulee muuttumaan? Onko populaarikulttuurin, rockin, bluesin, punkin, heavyn, metallin, Marvellin sarjisten, Transformesien, you name it, tarjoilema viesti kuitenkin jotain syvempää kuin rakkauden ylistys valtatie 66 lomassa tai ikuisen Styx -virran ylittäminen? Mikä siellä risteyksessä oikein odottaa? 





Pandemian varjossa tapahtuvien mietintöjen lomassa on hyvä samalla paikallistaa omaa henkistä eetosta ja poliittista auraa suhteessa käynnissä oleviin asioihin. Miten sitten asemoitua koko ajan enemmän päälle käyvän managerialismin ja loputtoman itsensä kehittämisen superlingossa? Mistä kilpailukulttuurin ajatukset tulevat ja mihin meidän oletetaan niiden siivillä pääsevän? Käsittääkseni hauta on meidän kaikkien lopullinen kohtalo, ja jos yhteinen kilvoittelu käy liian kovaksi sinne kupsahtaa sitä nopeammin. Löytyisikö tästä jonkinsortin populaarikulttuurin nykyisen nektarin selitys tai ydin? Voiko populaarikulttuurista edes puhua sen yläkäsitteen alla vai pitäisikö siirtyä rajatumpaan otantaan? 






Karkean vulgaaristi analysoituna Ameriikan ihmemaa oli pitkään dollypartonilaisen cowboy tissikulttuurin orientaatioissa, kunnes tuli VHS, porno ja John Holmes miehisine avuineen sekä rajajoen takaa Pablo Escobarin kokaiinikuormat. Sitten kaikki alkoi siirtyä kohti kardashiaanista perseenpalvontakulttuuria ja mammonan ylivaltaa. Rokkari oli alkujaan köyhä luuseri, anticowboy James Dean, ja mukana oli koko ajan autot. Kunnes vitivalkoinen Wall Street punaisine härkineen puski itsensä Gordon Geggona pinnalle ja on sen jälkeen mylvinyt koko ajan lisää tilaa ja oikeuksia. Näin uuden ajan populaarikulttuurin ikoneista, uusista sankareista, on tullut Forbesin miljardöörilista tyrkkyjä, jotka antavat olemattomien taitojensa korvikkeeksi henkisiä- ja talousneuvoja sekä suunnittelevat tennareita. Meillä Cheekin rallit ovat psyykanneet nuorisoa painamaan turpaan ja selviytymään vaikka pää kainalossa sokkien irrotessa samalla kun vapaaottelukulttuurin nousu ja päähän potkimisen sallimisesta tuli hyve, eikä James Bondin hahmokaan enää jakele herrasmiesmäisiä sutkauksia vaan painaa adrenalipiikin lihaansa ja kylvää lyijyä. Stereoidit, hauis, hiki, pyykkilautavatsa ja niin edelleen. David Bowie ennusti, että seuraavana jäljelle jää enää kuolema ja sen luotaaminen: lopullisen mysteerin raja, minkä moni rokkari on jo kokeilujensa seurauksena ylittänyt. Ehkä se on se viimeinen paikka, mistä löytyy se syvä joki. 

Nyt kaiken takana Wall Street näyttää voittajalta symboloiden poliittisesti ja uskonnollisesti vapaata maailmaa, missä ylin voima on mammonalla ja sen tavoittelulla vapauden sijaan. Sen rinnalla rokkareidenkin suosima auto on pitänyt pintansa turboineen, erilaisine kiillotustuotteineen, joiden määrä paikallisessa Motonetissä vain kasvaa, mutta erona menneeseen on se, että ratissa ei enää liehu köyhä pitkätukka sätkä suussa, vaan lapsesta asti silmät kiiluen ajamista treenannut tyyppi matkalla F1 -radalle, missä henki on kaupan.





Sitten saimme hätälaastarina Kiinan ohituskaistaa tukkimaan Donald Trumpin mustine raamatun heiluttamisineen ja ajatukseen konservatiivisuuden keinoin pakotetun paluun Onnen päivien Fonzien kulta-aikaan, mutta Elvis on kuollut eikä palaa. Seuraavaksi valkoiseen taloon kiipeää mitä todennäköisimmin Kardashianit pyllyineen, ja samalla studioviilattua musiikiksi mainittua Kanyen soopaa tarjoilee hämärä miljardikultti, joka jatkaa voittokulkuaan kunnes lopulta yhdistyy Kiinan vaikutuspiirin tarjoilemiin valtiovallan hyväksymiin "pop"-hahmoihin. Ehkä saamme Valkoiseen taloon Caligulan tai Neron, jonkinlaisen eroottiskapasiteettisen avaruuteen hamuavan suurvaltaimponaation. Internet sulkeutuu, kaupallistuu, mikä ei varmaan ole kenellekkään oikeasti yllätys, mutta kiinnostavaa olisi nähdä minkälaisia kiinalaisen populaarikulttuurin tarjoilemat hahmot sitten voisivat olla, koska kaikessa muussa on kopioitu länsimaista kulttuuria ja sikäläiset omat ja kiinnostavat ilmiöt, kuten Falun Gong ja Tiibetin lamat on suitsittu? Entä ympäristöongelmat, yhteisöllinen käsijarru, palava Amazon ja happamoituvat meret? 

Entä koko ajan enemmän julkisilta katseilta piilossa sykkivä oikea populaarikulttuuri, se joka lopulta tulee oikeasti haistattamaan Kardashianien hömpälle höpöt ja nostaa populaarikulttuurin syvät virrat jälleen pinnalle? Mutta mitä on aidon populaarikultturin terve ydin? Onko sellaista? Onko se terve? Vai olisiko viisaampaa katsoa uudestaan kohti perinteisiä kulttuureja käytänteineen ja heivata koko populaarikulttuuri varastoon? 

Sen ydin on kuitenkin hyvin yksinkertainen asia, nimittäin vapaus olla se mitä haluaa, mutta kuitenkin kunnioittaa hyviä sydämiä väriin, rotuun, perseen kokoon tai rahapussiin katsomatta. Elvis kylvi rahaa ympärilleen kuin muinainen Midas, mutta uudemmat Wall Streetin fighting Geggot imevät kaiken itselleen, kiikuttavat pölhöt houkutusten saarelle hässimään kaverin muijaa ja vetävät kokaiinia nenään. Mutta eihän populaarikulttuuri ole ollut sopuisa tai hegemoninen: teddyt vetivät punkkareita turpaan ja rokut kävivvät mätkimässä modeja ja niin edelleen. Taidan puhua soopaa.

Ehkä kuitenkin muutaman vanhan bändin uudet lohkaisut tarjoilevat nousevaa voimaa shittiegoilun vastapainoksi. Sellaisesta nostona  Pearl Jamin uusin pitkäsoitto Gigaton.




Populaarikulttuuri ja kapitalismi olisi ehkä sopivampi otsake tämän kirjoituksen teemaksi, mutta sanottakoon kuitenkin se, että kyse ei ole luokkataistoista vaan toiveesta, että ihminen on yhteisöllisesti sivistynyt. Sellainen voi olla sivistysporvari kuin myös punaisen viivan toisella puolella asioita katsova. Ympäristön ongelmat voisivat tuoda ihmiskunnan yhteen ja populaarikulttuuri voisi jälleen kerran näyttää voimansa asioita rakentavana voimana, mutta epäilen vahvasti, että repivyys tulee kasvamaan uusiin mittoihin: omelettia ei synny ilman munien rikkomista. Mammona on turvallista ja siksi sitä hamuamme, ja nyt muutosten aikoina sen painoarvo vain kasvaa, joten miksi kukaan muuttaisi suuntaa vapaaehtoisesti: perinteinen resepti vallitsee, joten vahvin selviytyköön.


Sivuhyppynä kapitalismikriittinen esimerkki avoimen tieteen areenalta jo surullisen kuuluisan vuonna 1880 perustetun Elsevier-kustantamon tapaus. Kyseinen jo iäkäs ja arvovaltainen vanha kustantamo ajautui ensin Reed -yhtiön siipien alle ja siitä muotoutui 1990-luvun alkupuolella giganttien pörssiyhtiö Relx, jonka siipien alla on valtava määrä tiedemiesten hengentuotteita, ja niin tiedejulkaisuilla alettiin lypsämään rahaa: hinnat nousivat pilviin eikä tieteentekijöillä ollut asiaan ja omiin oikeuksiinsa nokan koputtamista, koska RELX:llä oli oikeudet. Kyseessä on hyvin ajan henkeen sopiva riistokapitalismin kukkanen, mutta lopulta se meni yli punaisen viivan ja niin vastarinta alkoi nousta, jolloin syntyi kokonainen liike edistämään tieteen avoimuutta. Tiede- ja kirjastomaailmalle tämä on ollut valtavan iso ja tärkeä asia. Mutta viimein kyseessä on kuitenkin se, että tieteentekijä ei voi itse hinnoitella työtään. Taiteilija voi ja monet muut voivat. Nyt hänen työnsä mammonahedelmät menevät osakkeen omistajille. Entä jos tieteentekijä saisi hinnoitella työnsä ihan itse ja eläisi julkaisunsa rojalteilla loppuikänsä?

Prosessi paljasti sen, että tieteen avoimuus on kuninkaan vaatteet eli todellisuudessa tiedemies pyritään omistamaan, koska ajatukset ovat pitkän koulutuksen lopputulemana koulittua tietoa. Tällä tarkoitan sitä, että tieteellinen ajattelu ei ole oikeasti sillä tavalla vapaata kuin sen soisi ja mitä moni kuvittelee sen olevan. Ajattelua ohjataan sovittuihin uomiin, julkaisuihin ja foorumeihin, mutta yhtä hyvin joku luonnontieteilijä voisi julkistaa vaikka uuden akkukeksintönsä ihan itse ja vapaasti vaikka blogissaan. Se olisi asiasisällöltään oikeaa ja yhtä lailla empiirisesti todennettavaa tietoa. Huomautan, että tarkoittamani vapaus ei tietysti koskaan tarkoita vapautta kollegiaalisesta kritiikistä. Nyt oikeilla julkaisukanavilla ja vertaisarvioinnin metodeilla pyritään painottamaan faktuaalista arvovaltaa, mikä on ihan hyvä. Mutta kriittisenä ajatusleikkinä tuon julkaisukanavan voisi  hyvin ottaa yhtälöstä pois: kehyksen roolista on kasvanut jotenkin omituinen, mutta toki helpottaa kirjastonhoitajan työtä.




Kyseinen RELX on hyvin mielenkiintoinen ja sokealle sijoittajalle hyvä hedelmä, joka saa punaisen härän taatusti orgastisesti mylvimään ja kuopimaan. Kaikkineen RELX:n liikevaihto on vaatimattomat 7,8 miljardia puntaa, joten kustantamisen oikeuksia sisältävän salkun kokoluokka on giganttinen. Toki tähän asemaan pyrkivät kaikki kustannusalan tekijät, koska yhteisössämme on käynnissä hyvinvointikulttuurin tavoittelusta siirtyminen kilpailukulttuuriin, toisin sanoen matka hyvinvointiyhteiskunnasta markkinatalouskilpailuyhteiskuntaan, ainakin hetkeksi.



Mutta voiko populaarikulttuuri tuottaa oikeasti syviä ja hyviä fiiliksiä kapitalismin käyttöön tai sitä vastustamaan jotenkin rajattomasti? Vai onko sellaisen käyttövoima juuri vastustamisessa ja totuuden siementen kylvämisessä? Itseasiassa se voi olla mitä vain, koska se heijastaa yhteisön tuntoja ja veikkaan, että nyt sen on alettava muuttua kohti kestävämpää maailmaa. Voihan olla, että ihmisten tiede-, taide- ja olemisen suuret tunteet alkavat suuntautua sinne jonnekin kiinalaisen tai korealaisen musiikin outouden sfääreihin, kuin 1960-luvulla Hippie trailin ja Intian gurujen tapauksessa. 



Minun piti kirjoittaa brittiläisen Coil -bändin musasta, mutta päädyin hieman isomalle kehälle. Ehkä loppukaneetiksi Kingdom Come -bändin Highway 6 sanat, jotka johdattelevat sinne jonnekin populaarikulttuurin tarjoileman horisontin syvemmälle rannalle tai ehkä populaarikulttuurissa on virtoja ja rantoja loputtomiin. Niiden kartoittaminen ja  luotaaminen on kuitenkin aina yhtä kiinnostavaa, sillä lopulta yhtä ainoaa ja oikeaa totuutta, uskontoa, filosofiaa, yhteiskuntajärjestelmää  ei ole. On vain aika ja muutos, joten muututaan sympaattisempaan suuntaan.


Every hour somebody's
Drivin'
Down the highway six
I'm talkin' 'bout the road
That'll lead you to the
River Styx
A man down there says
He's gonna take away your
Pain
I tell ya he's a liar
And you'll never see your
Friends again
I lost a fr!end of mine
Who took that road
He felt the world had
Turned
And left him cold
Highway six
Doesn't take you home
Highway six
Deadly fix
The pressure rises
You can't take the load
You've got no hand to hold
Except your own …


Lähde: LyricFind




keskiviikko 25. syyskuuta 2019

Kirjasto on kuollut. Kauan eläköön kirjasto!



Bloggailufiilikseni ovat olleet hieman tauolla, kuten myös varsinainen kirjastotyöni, joten jatkossa kirjoittamiseni kirjastomaailman ihmeellisyyksistä saattaa tulla tiensä päähän, koska en välttämättä vaikuta enää kirjastomaailmassa. Lahden konservatorion jälkeen sijaistin hetken Taideyliopiston kirjastolla ja sen jälkeen edessä oli taas kilometritehdas ja TE-palveluiden ihmeellisyydet. Toki olen hakenut kynä punaisena alan töitä, mutta en ole suinkaan ollut ainoa. Se, että osaamisresursseja on vapaana paljon pitäisi kyllä edistää alaa. Lopulta sananparsi aika lentää kuvaa hyvin nykyistä olotilaani, ja tuota lentämistä on vauhdittanut opiskeleminen ja siinä sivussa oman tietopalvelualan yrityksen miettiminen ja myös kokeileminen: kokeilin sitä ensin kevytyritysmuotoisena ja huomasin, että tukijalkoja pitää olla enemmän; tie yleishyödyllisen kirjastomaailman palvelusta kovan yritysmaailman jalkoihin ei siis ole millään muotoa helppoa, mutta toisaalta antaa näköaloja kumpaankin suuntaan.

Minut kuitenkin herätti katsomaan kirjastojen tilaa Espoon kaupunginkirjaston päätös luopua ääniteaineistoistaan, ja kuin varkain musakirjastot olivat jälleen tajuntani kartalla, mutta mistä näkövinkkelistä asiaa sitten tarkastelisi? Jotenkin pitäisi pyrkiä olemaan rakentava, mutta miten? Onko jonkin aineistolajin näin raju katoaminen enne tai oire jostain tulevasta, ehkä isommasta? Onko kirjasto siirtymässä kokonaan nettiin ja puhelimeen tai vastaavaan laitteeseen? Onko meillä enää tarvetta koko kirjastoinstituutiolle? Tiedän, että nyt tulee verta pakkiin, mutta parempi lyödä ässät pöytään jo tässä vaiheessa, että pääsee katsomaan onko olemassa joku vielä parempi käsi.

Asian isossa kuvassa kirjalla menee suhteessa muihin kirjastojen aineistoihin melko hyvin, mutta sen ei pitäisi tarkoittaa kuitenkaan sitä, että kirjaa myöhemmin kirjastoon asettuneisiin kulttuurin tuotoksiin aletaan suhtautua syrjivästi. Mistä paine tyrkätä heikommat aineistot ensin yli laidan? 

Mutta ensin siihen kysymykseen: mitä jää jäljelle, jos kirjastot katoaisivat? Ainakin paljon uudelleen koulutettavia ihmisiä. Mutta mitä muuta? Syntyykö jossain asioissa jonkinlaista vajetta, puutetta, tai menetyksiä? Mitä ne asiat voisivat olla? Veikkaan että se puute liittyy vahvasti sivistykseen, mikä ei tietysti olisi yllätys näin populismin raiskaamina vuosina, joita elämme. 

Musiikkikirjastolaiset ovat olleet aika marginaalinen ryhmä kirjastojen sisällä, joten  pienikin hivutus saattaa alan Suomessa ahdinkoon, mutta toisaalta musiikinalalla, yleisen kirjaston puitteissa, on ollut myös melko äänekkäitä näkijöitä ja tekijöitä kuten esimerkiksi Heikki Poroila. Sen lisäksi on viime vuosina nimenomaan musiikkikirjastolaisten piiristä noussut hyvin vahvasti kirjastojen ulospäin suuntautunut tapahtumien järjestäminen.  Lieneenkö analyysini oikeilla jäljillä? Kirjoja vastaan minulla ei ole mitään, päinvastoin, joten onko suomalainen musiikkikirjastojen skene vain liian pieni pitääkseen puoliaan?

Musaoppilaitoksissa kirjastoalan akateeminen osaaminen voidaan yllättävän helposti ulosmitata OAJ:n vahtiessa opettajien reviiriä ja samalla sen tyyppinen substanssiosaaminen ohenee koko ajan. Se, että vähemmän akateemisia ammatteja sisällään pitävissä pienemmissä kunnissa ulosmitataan akateemisista pienipalkkaisinta substanssia on ikävää, ja tekee varmasti aukon sivistyksen tasoon, koska erilaisia suorittavia ammatteja näissä kunnissa yleensä riittää rekanpesijöistä hitsareihin, jotka eivät tyypillisesti kirjoita, pohdi tai ota sivistysjupinoihin osaa kuin ehkä huutamalla somessa. Sori vain tämä ikävä yleistykseni, ja varmasti poikkeukset vahvistavat säännön. On kuitenkin eri asia kouluttaa ihminen osaamaan jotain suppeaa ammattia, kuin osaamaan ajatella laajemmin. Toki kaikkia tarvitaan, mutta kiukuttelen, koska sivistyksen putket eivät ole radiossani viime vuosina liikaa hehkuneet.

Kuin vahingossa muotoilin asian ytimen: substanssiosaaminen. Se on se villakoiran ydin, jota ei saisi päästää katoamaan. Musiikin painetun, tuotetun, äänitetyn, esitetyn maailman syvätuntemus, jota ei mikään hakukone osaa muotoilla ellei hakijaa ensin osaa opastaa lähemmäs kädestä pitäen. Kyseessä on kuitenkin inhimillisen kulttuurin tuotokset, joilla on ulottuvuuksia eri suuntiin: niillä on historia, tarina, eri muotoja, keskenään riiteleviä näkemyksiä totuuksista, ja niin edelleen. Kertokaahan mikä algoritmi osaisi paneutua näihin ihmisiä itseään paremmin? Ei mikään, ja jos osaa, niin kirjastojen menetys on pikkujuttu siinä, että ihmisyys on kadotettu koneen tieltä. Inhimilliseen kulttuuriin nyt vain kuuluu toisilleen tarinoita kertovat ihmiset, toisiaan auttavat ihmiset, toisilleen musisoivat ihmiset ja toisilleen kirjoittavat ihmiset. Tähän yhteyteen voisi kaivaa ilmastokeskustelusta Greta Thundbergin sanat: how dare you! jos joku tosiaan asettaa ekonomian ja koneet ennen ihmisten omaa kulttuuria. Eikö meillä tosiaan ole varaa musakirjastoihin? Ja jos lainausmäärät ovat laskusuunnassa, niin mitä sitten? Lainaustilastojen rinnalla kulkee selailijat, kyselijät, hengailijat, tutkijat, arkistot, hiljaiset kuuntelijat ja sen sellaiset vaikeimmin mitattavat tahot. Ja he tarvitsevat nyt ja tulevaisuudessa substanssiosaamista pelkistetyn tiedonhaun osaamisen lisäksi, joten informaatiotieteiden ja interaktiivisen median opiskeleminen auttaa yleistasolla antaen taidot, mutta ei juurikaan alakohtaisia substansseja, joten älkää hemmetissä hukatko alan osaajia, hölmöt!

Suosittelisin itsekullekin alakohtaiseen substanssiosaamiseen kriittisesti suhtautuvalle vaikka kahvihetkeä Heikki Poroilan tai Jaakko Tuohiniemen kanssa: keskustelua musiikki maailman nyansseista ja teoksista. Toki Heikki on jo eläkkeellä, ja Jaakko kiireinen, joten he voivat kokea tämän ajatukseni kaikkea muuta kuin mukavaksi. Minäkin voin keskustella, mutta laitan nykyisin siitä sinulle laskun perässä. Olisi nimittäin surullista, jos vastaavia syväluotaajia ei enää synny tai jos sellaisille ei ole enää tilausta. Nyt heitä on vain kourallinen. Toki opettajien maailmassa kulkee vastaavaa osaamista, mutta se on aika monesti pilkkoutunut johonkin tiettyyn osa-alueeseen, kuin valtavan laaja-alaiseen julkaisujen ja niiden taustalla toimivien nyanssien tuntemukseen. 

Se, mitä tulee tietokantatyön vaatiman kuvailemisen syvyyden ja paksuuden vaatimukseen purkaa osin sitä syvää huolta, ei vain löydettävyydestä, vaan myös siitä, että esimerkiksi musiikissa kustantajien katalogien selaileminen, editioiden vertaileminen, kuvailtavan kohteen syvä ja vertaileva analysoiminen kehittää kuvailutyön ohessa tekijän omaa tietopohjaa. Joku algoritmi varmasti joskus hoitaa saman työn, mutta keskustelevatko ne kuvailemistaan asioista laajemmin kahvitauolla tai asiakkaan kanssa? Huomaavatko ne virheitä asioissa, muutoksia kustannuspuolella tms? Kokoontuvatko ne kerran vuodessa yhteiseen koulutustapahtumaan? 

Sitten se pahempi skenaario: entä jos kirjastoja ei enää tarvita? Mitä sitten? 

Sitten meillä on arkistolaitoksen rinnalla jonkinlainen kansalliskirjastomuseo, joka tallentaa tutkijoiden, kirjoittajien ja taiteilijoiden yksittäiskappaleet. Loput kappaleet saa itse kukin niin halutessaan ostaa kirjakaupasta tai levykaupasta, jos on varaa. Siis  back to basics: jos on varaa. Palaamme jälleen kansansivistyksestä huolehtimiseen ja se on kirjastojen perimmäinen tehtävä, mihin kuulu myös musiikki ja muita taiteita sekä niistä informaation jakamista, kuten myös kulttuurikeskusteluun osallistuminen tai ainakin sen tukeminen. 

Entä jos kansansivistyksestä ei tarvitse enää huolehtia? Mitä sitten? 

Siinä kohdassa ässien rinnalle nousee jokerit: populismi, hallitsemattomat kustannuskuviot, plagiarismi, faktapohjaisen maailman katoaminen barbarismin syövereihin, ja lopulta vahvempien voimien yhä enenevässä määrin voimaantuminen, jolloin mahdollisena lopputulemana on korruptoitunut, kleptokraattinen veroja välttelevä rikkaiden yhteiskunta, mahdollisesti narco state, ja kuka siitä sitten hyötyy? Ei kukaan, ei ainakaan ajatus yhteisestä yhteisöstä. 

Joten sanoisin, että kirjastomaailman kengännauhoja ei vielä ole solmittu ristiin ja marssi jatkuu. Tarvitsemme yksityisomaisuudesta ja kulttuuritaustoista vapaata julkista tilaa, missä on töissä eri sivistystä tukevien informaatio-alojen substanssiosaajia, tutkijoita, faktan tarkistusta, opastusta, anonyymiä pääsyä verkkoon, ihan vain ihmisiä juttelemassa toisen kanssa, taidetta ja kirjallisuutta; tarvitaan konemaisesta työstä poikkeavaan reflektoivaa osaamista, paksuja kokoelmia ja aikaa kommunikoida ihmisten kanssa, joten onhan meillä tähän varaa? Onhan?