Näytetään tekstit, joissa on tunniste musiikkioppilaitokset. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste musiikkioppilaitokset. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 13. tammikuuta 2021

Helsingin konservatorion kirjasto vuonna 2021


Suomen kirjastokentällä vaikuttaa julkisen kirjastolaitoksen musiikkiosastojen lisäksi iso joukko musiikkialan erikoiskirjastoja. Tämä kirjoituksen tarkoitus on kuvata yhden erikoiskirjaston kokoelmatyötä. Yleisesti tarkasteltuna erikoiskirjastotoiminnan erottaa yleisestä kirjastotoiminnasta sen palvelun kohderyhmä ja se, että yleisten kirjastojen toiminta määritellään kirjastolaissa. Myös kirjastotyyppien rahoituspohja ja aineistojen erilainen sisältörakenne poikkeaa toisistaan. Tämä kirjoitus käsittelee Helsingin konservatorion kirjaston kokoelmatyötä ja sen erityispiirteitä. Kirjoitus kuuluu osana Tampereen yliopiston informaatiotutkimuksen ja interaktiivisen median kirjastoalan kokoelmatyötä käsittelevään opintojaksoon ITMS04-2020-2021. Valitsin Helsingin konservatorion kirjaston kohteeksi, koska olen itse työskennellyt yhdeksän vuotta Lahden konservatorion kirjastossa, mutta olen ollut jo muutaman vuoden toisaalla, joten pääsin samalla kurkistamaan mitä kaikkea musiikinalan erikoiskirjastomaailmassa on tällä välin tapahtunut.



Konservatorioiden historiaa


Konservatorioiden syntyhistoria ajoittuu valistusajan ja ranskan vallankumouksen jälkeiseen aikakauteen 1700-luvun lopulle jolloin ensimmäinen konservatorio syntyi Pariisissa 1795 ja se antoi esimerkin muille. Näin Euroopan pääkaupunkeihin syntyi konservatorioita ja musiikkikoulutus alkoi saada muotoaan. Suomeen konservatoriot alkoivat syntyä 1900-luvun alkupuolella ja maamme vanhimman konservatorion toiminta on alkanut jo ennen Suomen itsenäistymistä. Suomen vanhin konservatorio on Lahden konservatorio, jonka perustamisajankohdaksi mainitaan 1918, mutta sen varsinainen alku on ajalla ennen Suomen itsenäistymistä Viipurissa, mistä koulu joutui siirtymään sodan alta turvaan kaupungin jäätyä rajan toiselle puolelle. Nuorimmat Pop & Jazz konservatoriot ovat syntyneet viime vuosikymmenien kuluessa. Yhteinen piirre suomalaisille konservatorioille on se, että ne kouluttavat toisen asteen opiskelijoita ja musiikinharrastajia.



Helsingin konservatorio


Vuonna 1922 perustettu Helsingin konservatorio on iältään lähes yhtä vanha kuin Lahden konservatorio, ja myös kooltaan yksi suurimpia. Porin Palmgern konservatorio on myös perustettu varhain, jo vuonna 1927, ja tästä eteenpäin konservatorioita syntyi maakuntien keskeisiin kaupunkeihin melko nopeaa tahtia. Kooltaan konservatorioista suurin on Kuopion konservatorio, joka on myös pohjoismaiden suurin musiikkikoulu, millä on tiivis yhteistyö Taideyliopiston Sibelius-Akatemian kanssa. Helsingin konservatorion syntyhistoriaa lukiessa käy selväksi, että koulua on synnytetty pitkään erilaisten säätiöiden ja seurojen puitteissa. Sama malli pätee useimpien konservatorioiden kohdalla eivätkä ne syntyneet hetkessä. Tästä T.I Wuorenrinteen kuvausta lukiessa voi vain kuvitella kuinka mutkikkaita prosesseja uuden koulutusinstituution rakentuminen on ennen vaatinut:



”Niinpä hän ottikin yhteyden alan mieheen: Armas Launikseen, joka toimi niihin aikoihin Helsingin Yliopiston musiikkitieteen dosenttina ja sen ohella Helsingin suomalaisen lyseon laulunopettajana. Ja niin he päättivät 1922 perustaa Helsingin kansankonservatorion, jonka pohjana tuli olemaan työväenopiston musiikkipiiri.” (Wuorenrinne 1971)



Julkista rahaa tai päteviä opettajia, soittimista tai nuoteista puhumattakaan ei aikanaan ollut välttämättä käytettävissä eikä myöskään soitonoppilaiden löytäminen ollut kovin helppoa. Kaikessa toiminnassa on kuitenkin ollut mukana oleellisesti nuotit, koska niistä soitettiin ja yhteisten nuottien määrän kasvaessa jonkun piti niistä huolehtia. Monesti koulut saivat ennen kuten nykyäänkin nuotteja mm. lahjoituksina perikunnilta. Tuohon aikaan se oli melkein lottovoittoon verrattava asia, mutta nykyisin hyllyjen jo notkuessa aineistoja ja varastojen täytyttyä ovat ne alkaneet muodostua rasitteeksi. Nykyaikana Helsingin konservatoriota ylläpitää Helsingin Konservatorion Säätiö, jonka taustayhteisöjä ovat Helsingin kaupunki, Alfred Kordelinin Yleinen Edistys- ja Sivistysrahasto, Kansanvalistusseura sekä Työväen Sivistysliitto TSL ry.






Musiikinalan erikoiskirjastot


Erikoiskirjaston ja julkisen kirjaston erottaa toisistaan se, että julkisella sektorilla kaupunki- ja maakuntakirjastojen palveluiden piirissä on hyvin laaja koko kunnan asiakaskirjo, joten sen kautta nouseva palvelutarjonnan tarve on monesti hyvin laaja-alainen. Erikoiskirjastoissa taas asiakasryhmä on huomattavasti pienempi ja kirjaston aineistot on profiloitu sitä ympäröivän instituution kehyksen mukaiseksi. Julkisten kirjastopalveluiden rahoituspohja on myös pääsääntöisesti verotuksen kautta kerättyä julkista rahaa, mihin verrattuna erikoiskirjastojen rahoitus on yleensä sidottu omistavan tahon rahoitukseen ja näistä osa on omistuspohjaltaan yksityisiä. Erikoiskirjastoksi voidaan lukea niin yliopisto- ja korkeakoulukirjastot kuin myös niitä huomattavasti pienemmät 2-asteen opetusta tarjoavien koulujen kirjastot sekä joukon muita hyvin spesifejä toimijoita.


Mitään erityistä kilpailuasetelmaa ei yleisten kirjastopalveluiden ja erilaisten erikoiskirjastojen kesken ole havaittavissa, vaan molemmille on ollut etua asiakkaan tehokkaassa ohjaamisessa oikealle palveluluukulle. Ero syntyy lähinnä asiakaskunnan orientaatiosta, joka myös muokkaa tehtävän työn painopistettä kirjastonhoitajan ammatin eri osa-alueille. Yleisen kirjastotoimen puolella asiakasmäärät ja volyymit ovat valtavan paljon suurempia kuin monin verroin pienemmissä erikoiskirjastoissa luoden omat haasteensa. Toisaalta julkisella puolella henkilökunnan isompi lukumäärä tarjoaa tehtävien työnkuvien erikoistumisen kautta erilaista tehokkuutta. Monilla paikkakunnilla erikoiskirjastot ja yleinen kirjasto kohtaavat toisensa yhteistyön merkeissä erilaisilla rajapinnoilla. Esimerkiksi monella paikkakunnalla konservatorion kirjasto ja kaupungin kirjaston musiikkiosasto tai kaupunginorkesterin nuotisto saattavat tehdä jonkinasteista yhteistyötä. Suomesta löytyy myös erillinen sinfoniaorkestereita palveleva lainaustoimintaa harjoittava Suomen sinfoniaorkesterit ry:n nuotisto, jota käyttävät niin konservatoriot kuin kaupungin orkesterit.  







Erikoiskirjastoilla on myös mahdollista etälainata aineistoja, mikä on synergiaeduiltaan hyvä toimintatapa, etenkin hankintahinnaltaan kalliimpien tai muuten harvinisempien aineistojen suhteen, joten niin erikoiskirjastot kuin yleiset kirjastot käyttävät toimintatapaa tarvittaessa suhteellisen tehokkaasti. Etä- tai kaukolainaaminen edellyttää kuitenkin jonkinlaista ulospäin selailtavaa tietokantaa, mistä nopeasti selviää mitä aineistoja mistäkin löytyy: parhaiten tässä prosessissa selviävät yhteistietokannat, mistä ikään kuin samalla istunnolla ja samalta luukulta on haettavista mahdollisimman laaja tarjonta; toimintamallina se on erittäin järkevää ja kustannuksia säästävää palvelua. Yhteistyön taustalla on pyrkimys avoimempaan tiedon saatavuuteen ja läpinäkyvyyden parantamiseen, mikä voidaan ehkä lukea yleisesti tieto- ja kirjastoalan sisäisiin tavoitteisiin. Aineistojen kuvailutyön kopiomisen mahdollistavasta yhteistyöstä oli hyvänä esimerkkinä taideyliopistojen ja korkeakoulujen pitkään vaikuttanut yhteistietokanta ARSCA, joka on jäänyt nimenä elämään, mutta sisältää nykyisin vain taideyliopiston omat aineistot. Helsingin konservatorion irtautui viimeisenä yhteistietokantana toimineesta Arscasta ja tämä näin taidealojen oma yhteistietokanta jäi historiaan.


Erikoiskirjastoissa kirjastonhoitajalla saattaa työnkuvassa olla jotain muita kuin perinteiseen kirjastotoimeen kuuluvia toimenkuvan osa-alueita ja käytän sellaisista käsitettä käsitettä hybriditoimenkuva. Tällaisesta esimerkkinä se, että joissain konservatorioissa kirjastonhoitaja hallinnoi ja hoitaa koulun soitinvarastoa, soitintenvuokrausta tai vastaa jostain muusta työroolista. Tällaisten hybritoimenkuvien riski on siinä, että liian hajanainen toimenkuva saattaa aiheuttaa uupumista ja ydintehtävän laadullista heikkenemistä tai pahimmillaan sen, että asiat eivät enää kehity vaan jäävät jälkeen alan yleisestä kehittymisestä. Helsingin konservatoriossa kirjastonhoitajan työnkuva on hyvin rajattu kirjasto- ja tietopalvelutyöhön. Kirjastonhoitaja Jaska Järvilehto on ottanut työnkuvaansa lisäyksiä talon muista töistä tietosuojavastaavana ja verkkosivuston päivityksen varahenkilönä.







Konservatorioiden aineistot poikkeavat hieman toisistaan, jolloin konservatorion koulutusorientaatio (jazz, klassinen jne.) määrittelee vahvasti sen minkälaista aineistoa kirjastot- ja nuotistot sisältävät. Erikoiskirjaston ikä vaikuttaa myös oleellisesti siihen mitä aineistoja kirjasto pitää sisällään, kuten myös instituution tarjoama koulutuksen taso ja erilaiset yhteistyön roolit. Musiikinalan tieteellisenä erikoiskirjastoista suurimpana johtotähtenä voidaan pitää Sibelius-Akatemian kirjastoa, joka on nykyisin osa laajempaa Taideyliopiston tieto- ja kirjastopalveluita. Musiikkiaineistoja käsitteleviä ja alan palveluja tarjoavia erikoiskirjastoja löytyy kattavimmin Suomen konservatorioista, joiden perustehtävänä on musiikin perusopetus. Konservatoriot ja AMK-koulutus ovat viime vuosina lähteneet irtautumaan toisistaan, jolloin myös kirjastoaineistot ovat alkaneet jakautua kahtia. 



Helsingin konservatorion kirjaston kokoelmatyö


Helsingin konservatorion kokoelmatyön perustana on aineistojen laadukas kirjastonhoitajan toimesta suoritettava kuvailutyö, eikä konservatoriolla ole mahdollisuutta saada keskitetysti toimittajilta aineistoja, kuten julkisen puolen kirjastomaailmassa. Jaska Järvilehto kertoo booky.fi palvelun olevan suurin hankintakanava, mistä hankittava aineisto tulee valmiiksi muovitettuna jolloin kirjaston hoitajan tehtäväksi jää kuvailu, tarroitus ja aineiston hyllyttäminen. Booky toimittaa myös uutuusaineistoista ajantasaisen pdf-muotoisen koosteen. Hyvin nopeissa hankintapyynnöissä Järvilehto suosii nuottikauppa Ostinatoa, joka tosin on nykyisin osa Booky -konsernia. Ostinaton etuna on henkilökunnan syvä tietämys musiikkiaineistoista, jolloin lisäasiantuntijuus on aina nopeasti tavoitettavissa. Saksalainen monialainen tieteellisille kirjastoille aineistoja toimittava Harrasowitz Verlag on nousemassa hyvin suureksi toimittajaksi monipuolisten kokoelmiensa ansiosta ja etenkin klassisen musiikkin kirjallisuus on heillä hyvin edustettua. 


Museokokoelmia ei Helsingin konservatoriolla ole kovinkaan paljoa, mutta joitain yli satavuotiaita nuottiaineistoja on siirretty sivuun, koska ne eivät enää kestä käyttöä. Orkesterinuotiston puolella on runsaasti vanhaa salonkiorkesteriaineistoa, joista osa on toistaiseksi kuvailematta. Muuten konservatoriolla orkesterituottaja hoitaa orkesterimateriaalien hankinnan, joka tapahtuu yleensä nuottien vuokraamisen kautta. Konservatorion käyttömestari hoitaa konserttien taltiointiprosessit sekä mahdolliset stemmojen kanssa tapahtuvat prosessit. Kirjaston kokoelmista löytyi myös Helsingin työväentalon vanhat nuotit, jotka on lahjoitettu Työväenliikkeen kirjastoon. 



Kokoelmissa vuoden 2021 alussa: 


  • n. 17 000 nuottia (soitonoppaat, partituurit, kokoelmat)
  • n. 1000 nidettä tietokirjallisuutta (musiikin hakuteokset, oppaat ja lähdeluettelot)
  • n. 100 nidettä kaunokirjallisuutta (lyrikkaa, runoutta, laulujen sanoituksia)
  • n. 1400 Cd-levyä
  • Suuri määrä Lp-levyjä (n. 12 hyllymetriä), jotka ovat vielä paperisessa kortistossa, joita ei enää kukaan käytä.  



Äänitteet


Äänitekokoelmaa ei ole aktiivisesti kartoitettu vuoden 2015 jälkeen, mutta kirjastolle saapuu kuitenkin koko ajan lahjoituksena äänitteitä. Mikäli jotain äänitettä tarvitaan, niin hankintakanavana toimii klassisen musiikin erikoisliike Fuuga.  



E-aineistot


E-aineistojen osalta nkoda -nuottipalvelun lisenssejä on käytössä muutama, koska erityisesti koulun säestäjät suosivat palvelua teoksen nopean saatavuuden takia. Säestäjille on hankittu nkodan käyttöä varten omat iPadit. Järvilehdon visiona on saada tulevaisuudessa käyttöön 10 kappaletta nkoda -lisenssiä. Palvelun käyttö on koettu helpoksi ja se tapahtuu kirjautumalla konservatorion sähköpostin kautta. 


Konservatoriolla on käytössä kaksi e-musiikkipalvelu Naxoksen lisenssiä 320 kb äänenlaadulla, joka on lähempänä Cd-levyjen toiston laatua. Konservatoriolla voi myös paikan päällä kuunnella musiikkia yhdessä kirjaston tiloissa olevassa kuuntelupisteessä, missä on Tascamin ammattitasoiset laitteet, jonka avulla voi äänen nopeutta hidastaa tai nopeuttaa. 



Luokitusjärjestelmä 


Kirjastossa on käytössä hieman sovellettu YKL -luokitusjärjestelmä ja kirjallisuusaineistojen osalta Järvilehto on tehnyt oman YKL:ää toimivamman luokituksen. Kokoelmien kartuttaminen tapahtuu tarpeet edellä eli opetushenkilöstö tekee tilausehdotukset, jonka mukaisesti hankintaa suoritetaan. Metropolia AMK:n musiikinopetuksen yhteistyöstä pois siirtyminen aiheutti puutteita aineistoissa, joita on paikattu suuremmilla hankinnoilla. Aineistojen hankintaa tehtäessä suora kontakti opettajien tarjoaman asiantuntijuuden kanssa rakentaa ja kehittää myös kirjastoa hoitavan ammattitaitoa ja monesti editioista ja teoksista keskustellaan laajemminkin.



Tietokanta 


Metropolian aikana (2000-2015)  konservatoriolla oli käytössä korkeakoulujen Voyager -tietokanta, joka on siirtynyt historiaan uudempien tieltä. Tämän jälkeen tietokannaksi valikoitui norjalainen Micromarc. Samalla Voyagerin kehyksessä toiminut taidealojen yhteistietokanta ARSCA hajosi ja konservatorio erosi viimeisenä yhteistyöstä. ARSCAsta oli konservatoriolle selkeää etua, koska sen kautta sai kopioitua valmiit luettelointitiedot ja tasokasta tietoteknistä apua. Samalla Taideyliopisto sai käytännössä yhden ARSCAan kuvailutyötä tekevän luetteloijan kuvailutyön ilmaiseksi, mutta koska aika ajoi yhteistyön ohitse, niin Järvilehto päätyi itsenäiseen toimintaan ja Micromarc -tietokantaan. Tietokannan muutosvaiheessa Järvilehto harkitsi PrettyLib - tietokantaa, mutta sen kehitystyö on nykyisin lopetettu, joten lopulta Micromarc jäi oikeastaan ainoaksi järkeväksi vaihtoehdoksi. Micromarc on alkujaan suunniteltu norjalaisten yleistenkirjastojen tarpeisiin,  joten sitä on sitä pitänyt räätälöidä aika paljon.



Lainaamisen infrastruktuuri


Konservatorin kirjasto on avoinna klo 8:00 - 20:00 itsepalveluajalla, jonka puitteissa kirjastonhoitaja on paikalla klo 12:00-17:00. Aamupäivän Järvilehto tekee sisätöitä ja kokoelmien hoitoa kirjastosta erillisessä työhuoneessa. Kirjaston lainausoikeus on vain oman talon henkilökunnalla ja opiskelijoilla. Lainaus- ja palautusprosessi toimii automaattisesti Rfid-teknologialla. Kirjastossa on myös kopiokone ja asiakastulostin sekä kaksi tietokoneasemaa, joilla on keyboardit sekä säveltämiseen ja av-editointiin soveltuvaa ohjelmistoa. Muu äänitysteknologiat on saatavissa erikseen käyttömestareilta. Soitinvuokrausta ei kirjaston yhteydessä ole vaan sen prosessit hoidetaan kanslian kautta. 



Budjetti


Kirjaston budjetti vaihtelee vuosittain ja vuoden 2021 budjetti on 8000 euroa ja budjetin ulkopuoliset hankinnat tulee hyväksyttää erikseen. Metropolian ja konservatorion ero on aiheuttanut taloudellisia haasteita sekä suuren työmäärän ja paineita budjettitasolla, mutta nykyisin tilanne on tasaantunut. Ennen Metropolia AMK:sta irtautumista, vuosina 2000-2014, kirjastolla työskenteli kaksi tietopalvelusihteeriä ja yksi informaatikko.  



Aineistojen poistaminen


Aineistoja poistetaan hyvin vähän, koska Metropolian muuton yhteydessä poistettiin runsaasti vanhaa huonosti kiertävää kokoelmaa, jolloin esimerkiksi vanhentunut ammatti- ja hakemistokirjallisuus poistettiin. Nykyisin kokoelman hoidon prioriteetti on enemmän kokoelman täydentämisessä kuin poistamisessa. Mikäli aineisto vaurioituu tai menee huonoon kuntoon, niin se poistetaan ja tilalle hankitaan vastaava uusi. 








Erityishuomioita yhden työntekijän erikoiskirjastotoimintaan liittyen 


Musiikkiaineistojen kuvailutyön erikoislaatuisuudesta ja työmäärää kasvattavasta ominaisuudesta havainnollistavana esimerkkinä se, että monesti musiikkiaineistot sisältävät osakohteita, jolloin yksi päänimike (esim. nuotti) saattaa sisältää vaikka viidenkymmenen eri säveltäjien laulujen nuotit, joiden on oltava tietokannasta haun avulla löydettävissä kyseisen nuotin päänimikkeen lisäksi ja siihen yhdistettyinä. Myös saman säveltäjän teos saattaa kertautua kokoelmissa erilaisina nuottieditioina, sovituksina, äänitteinä, videotallenteina ja niin edelleen. Tässä kohtaa aineistot ja niiden asettama haaste on suuri: voidaan sanoa, että nuoteissa elävä taideteos taltioidaan aina uudelleen esille herätettäväksi ja kuultavaksi. Näin ollen musiikkikirjastohoitajan on oltava perillä nuottieditoiden ja äänitteiden laadullisista eroista ja oltava hyvin kommunikaatiokykyinen monesti asiantuntijoina toimivien instrumenttiopettajien ja kapellimestareiden suuntaan. Kannattaa myös huomioida se, että nykyisin kovin helppokäyttöiset tietokannat ja hakukoneet eivät ole syntyneet tyhjästä eivätkä niiden sisällään pitämät aineistot ole siirtyneet itsestään niiden sivuille tutkittaviksi, vaan ne ovat vaatineet valtavan vuosi kestäneen työpanostuksen, joka jatkuu koko ajan. Kirjasto ei ole koskaan valmis eikä sen kehitystyö koskaan lakkaa kuten ei opetustyönkään. Siinä tehty säästö saattaa koitua moninkertaisena kuluna tulevaisuudessa.


Kooltaan pienissä erikoiskirjastoissa tehdään töitä koko instituution työyhteisön puitteissa ja kirjastonhoitaja saattaa monesti joutua perustelemaan sitä mitä kirjastonhoitaja tekee kun asiakkaita ei juuri sillä hetkellä ole paikalla ja kirjastossa on silminnähden hiljaista? Tämä lienee klassinen alaamme riivaava kysymys, koska olen kuullut sen itsekin hieman liian usein. Tällöin on syytä muistaa kyseisen ajatuksen johtuvan epätietoisuudesta sen suhteen että asiakaspalvelu on vain osa kirjastotyötä – toki äärimmäisen tärkeä osa toimenkuvaa: nimittäin asiakasta ei voi palvella, jos ei tiedä missä ja miten nuotit ovat eivätkä ne itsestään ilmesty hyllyyn ja sieltä löydä tietään asiakkaan luokse tai kirjaudu tietokantaan. Ne ovat asioita, joita ei voi hoitaa samalla kun tekee aktiivista asiakaspalvelua vaan niitä tehdään pinnalta katsoen hiljaisina hetkinä.


Vertailtaessa oppilaitosten erikoiskirjastojen aineistojen jakaumia ja määriä vaikuttavat ne olevan järkevässä suhteessa koulun ikään, tasoon ja oppilasmäärään. Kaikilla on samankaltaisia havaintoja fyysisten äänitteiden lainaamisen vähentymisestä ja suoratoistopalveluiden esiinmarssista niiden tilalle. Kuitenkaan konservatorioissa kukaan ei ole hoppuillut aineistojen poistamisen suhteen vaan käytössä on yhä Lp-levykokoelmia sekä vanhoja nuotteja. Niitä on myös joiltain osin pyritty digitoimaan. Tablettimalliset tietokoneet ja e-nuottien käyttö on lisääntyvä trendi nopeutensa vuoksi, mutta elinkaareltaan painettu nuotti on kuitenkin ollut hyvin aikaa kestävä käyttöliittymä, joka on hyvin pidettynä kestävä: vaikka painettua nuottieditiota ei lainattaisi kuin kerran vuodessa, niin kymmenien vuosien aikana sen lainamäärä todistaa sen olleen kannattava hankinta.


Tulevaisuudessa haasteena on monipuolisten painettujen- ja digitaalisten aineistojen saatavuus yhdistettynä avoimen tieteen edistämiseen ja läpinäkyvyyteen hyvällä ja asiantuntevalla palvelulla varustettuna, niin että mikään tarvittava tieto ei jää katveeseen ja on löydettävissä oli kirjasto sitten toisen asteen koulutusympäristössä tai korkeakoulukirjasto. Haasteen ytimeen asettuu myös lähdekriittisyys, editioiden ja kustannusten aitous sekä vertailtavuus, kyky arvioida erilaisia äänitevariaatioita sekä olla ajan tasalla opetustoiminnan muutosten tarjoamien uusien metodien esille tuomisen kanssa. Kirjastolla on jatkossakin asiantuntevassa opetusympäristössä merkittävä rooli. 


Hyvä yhteistyökyky niin instituution sisällä kuin muihin alan toimijoihin nähden on oleellista. Myös kirjastonhoitajan työaikaresursseista huolehtiminen internetin päivittämisen kuin verkkoviestinnän kehittämisen vaatiman ajankäytön suhteen on tärkeää. Aineistoja tarkasteltaessa iäkkäämpien konservatorioiden kokoelmat ovat ajan saatossa kypsyneet hyvin monipuolisiksi sisältäen jopa historiallisesti ja kansallisesti arvokasta aineistoa. Toisaalta suurten ammattikorkeakoulujen kirjastoissa on vaarana aineistojen häviäminen vain osaksi suurempaa kokoelmaa, koska musiikkialan erityisosaamista osaavien tietopalvelutyön ammattilaisten puuttuminen tai siirtäminen liian laaja-alaisen toimenkuvan piiriin saattaa kadottaa substanssiosaamisen – kannattaa muistaa, että musiikki on tietotaidollisesti hyvin vaativa informaation alue hallittavaksi. Tällöin verrattuna moniin muihin isompiin opetusaloihin saattavat isompien organisaatioiden sisällä olevat  musiikinlaitokset kirjastoaineistoineen olla kooltaan kovin pieniä  ja näin myös suhteellisen helposti kadotettavia.   


Se, että kirjastonhoitajien toimenkuvaan katsotaan järkeväksi liittää siihen kuulumattomia oppilaitostyön osa-alueita ja rakentaa hybridimallisia (soitinvuokraus vahtimestarin työt jne.) toimenkuvia on lyhytnäköistä tulosvastuu ajattelua, mikä vain etäännyttää kirjastonhoitamisen siitä mitä sen pitäisi olla, kuten myös siitä mihin sen pitäisi digiajassa olla matkalla. Laajan hybriditoimenkuvan puitteissa on yksinkertaisesti mahdotonta keskittyä parantamaan musiikin tietopalveluiden näkyvyyttä ja tarjontaa, jolloin se jää ajastaan jälkeen. Toisaalta se, että kirjastonhoitajan katsotaan osaavan hoitaa melkein mitä vain voidaan myös tulkita osoitukseksi alan ihmisten pätevyydestä ja monitoimisuudesta. Mutta sopi kuitenkin toivoa, että hybridimallisista toimenkuvista päästään eroon, etenkin vanhimmissa ja isoimmissa kirjastoissa, ja annetaan tilaa kirjaston pitkäjänteiselle kehitystyölle. Koska se mikä rakennetaan hitaasti, on helppo hävittää hetkessä.   


Konservatorioiden ja muiden musiikinalan erikoiskirjastojen visio ja haaste 2020-luvulla liittyy tietotekniikan mukanaan tuomiin innovaatioihin ja mahdollisuuksiin, joille oleellista on se, että ne liittyvät tiiviisti opetusprosesseihin. Se, että aineistoja digitoidaan ja saatavuuksia parannetaan, on selvää. Kaikkiaan mahdollisuudet rakentaa interaktiivisempia tietopalvelun verkkoympäristöjä ja osaamisalustoja parantuvat jatkuvasti, mutta samaan hengen vetoon on huomioitava se, että ihmisen loputtoman kekseliäisyyden ja innovaatioiden hyödyntäminen vaatii kuitenkin rinnalleen aikaa ja resursseja, sekä ennen kaikkea näkemystä, joka syntyy yleensä yhteistyöfoorumeissa. 





Lähteet:     


Hakaste, Saila. 2015. Viipurin perintö Lahden musiikkielämälle. (Lahden tutkimusseuran julkaisu 2015 Poimintoja Päijät-Hämeestä. 

Ilanko, Jori 1928. Viipurin musiikkiopisto. 1918. Viipurin kirjapaino. 1928.

Järvilehto, Jaska, konservatorion kirjastonhoitaja. Haastattelu ja kuvat.

Wuorenrinne, T.I., Aro, Mirja (toim.) & Salmenhaara, Anja (toim.). 1971. Harrastajaopistosta konservatorioksi.  


https://www.booky.fi

https://fuga.fi

https://www.konservatorio.fi/palvelut/kirjasto/

https://www.konservatorio.fi

https://www.harrassowitz-verlag.de/DEU/index.ahtml

https://www.axiell.com/fi/ratkaisut/tuotteet/mikromarc/

https://ostinato.fi

https://en.wikipedia.org/wiki/Music_school






keskiviikko 8. heinäkuuta 2020

Sauronin torni


Jokin aikaa sitten palasin yllättäen muistoihini mietiskelemään vanhan Viipurin musiikkiopiston historiaa istuessani jouten ja hyvää mallasjuomaa nauttien Lahden vanhalla linja-autoasemalla. Katseeni osui Lahden konservatorion vanhaan torniin ja sen kylkeen uudisrakennettuun osaan, jotka molemmat ammottavat yhä tyhjinä ja hylätyn näköisinä, tilassa missä ne ovat olleet jo monta vuotta vuotta vaikka ympärillä rakentuu kallista uutta ranta-aluetta ja miljöö on mitä arvokkainta ja hienoa. 


                                                      

                                                          Turun tauti



Sappeni kuohahti ja hämmennys valtasi kansalaisen mielen, jolloin päädyin miettimään miltä tornin alla toimivan saneeratun, suojellun ja Ylen eläkesäätiön omistamissa tiloissa toimivan konservatorion käyttäjistä ja henkilökunnasta tuntuu, sillä painolastia luulisi muutenkin riittävän klassisten instrumenttien taideopetuksen suosion hiipuessa ja kulttuurialojen vyönkiristyksen kurimuksessa. Konservatoriolla on kuitenkin huiman pitkä historiallinen varjo, joka saattaa myös olla raskas kannettava, vaikka oikein tulkittuna historian pitäisi olla rikkaus. Tässä on kuitenkin taustalla sodassa menetetty kaupunki ja sen ihmiskohtalot, siirtyminen kokonaan uuteen kaupunkiin ja asettuminen uuteen sosiaaliseen yhteisöön. 


Samalla kehissä heiluu taidemusiikin perinteiden vaalimisen vaikeus ja rajojen asettaminen, kun kulttuuri kuitenkin etenee jättiharppauksin uuteen ja ihmeelliseen. Joten varmasti ihmisiä jakavia mielipiteitä riittää, joten mielestäni mikään koulutusinstituutio ei kaipaa gryndereiden suhmurointia ylleen vaikka tarkoitus alkujaan olisikin hyvä. 




  Paikallisen sanomalehden hakuvalikosta konservatorio hakusanalla löytyy paljon jännää




Esa Hassisen kirjoittaman konservatorion tilat aiemmin omistaneen Omakotisäätiön historiikin julkistamistilaisuudessa rakennuttavat tahot esitettiin konservatorion pelastajina. Myöhemmin minulle sanottiin, että kyseinen rakennuttaja tosiaan pelasti konservatorion. Nyt asia palasi mieleeni ja mietin mitä sillä tarkoitettiin: pelastettiinko tässä kiinteistöä ja historiaa vai nykyajassa elävää konservatoriota toimintoineen? Konservatorio oli remonttiajan evakossa ja pärjäsi kohtuullisen hyvin, joten kiinteistön seinät eivät tee laadukasta musiikkikoulua, eikä myöskään historia, vaan sen takoo nykyhetki ja nykyajan vaatimukset. Kaikki muu on posiitivista lisää, joka voidaan heittää laidan yli, jos se kääntyy taakaksi. Koulu on kuitenkin Lahden konservatorio, ei enää Viipurin, ei karjalaisten, ei hämäläisten vaan lahtelaisten, ihon väriin, silmien väriin ja seksuaaliseen suuntautumiseen katsomatta: musiikki kun kuuluu kaikille. 


En mene tässä kirjoituksessa tornin rakennuttaneiden tahojen nyansseihin, koska niistä ei ota pirukaan selvää. Taustalla voi olla jotain Turun taudin tyyppistä suhmuroimista, koska Lahdessa tullaan tulevina vuosina rakentamaan paljon ja toki se tarjoaa oivan tilaisuuden gryndereille. Entä jos kyseessä on jotain muuta mikrohistoriaa ja kulttuuria kehystävää, joten paneudun seuraavaksi tähän mahdollisuuteen ja koska kukaan kulttuuri-ihminen ei kaupungissa ole sen laajemmin asiasta kirjoittanut, joten teen nyt kuvia kumartamatta pelin avauksen.


Asetan ajatusteni keskiöön sen mahdollisuuden, että kyseinen keskeneräinen torni symboloi jotain muuta, kuin vain rakennuttajien rahan loppumista. Mutta en todellisuudessa tiedä mitä ja miksi, niin vastuu ymmärtämisestä ja tulkinnoista siirtyy sinulle lukijani. Polkuja totuuteen voi olla monia, joten tässä on pintaraapaisuna vain hieman kompassinsuuntimia. 


Torni ja koko Lahden konservatorion vuokraama kiinteistö on ollut ikänsä yksityisessä omistuksessa, miltä kaupunki on pitkän aikaa vuokrannut tilaa musiikinopetukseen. Kiinteistön 1950-lukulainen rakennushistoria ponnisteluineen sitoutuu vahvasti kaupungin karjalaislähtöisten yrittäjäpiirien pyrintöihin, kuten myös myös muu hieno osa lahtelaista historiaa. Joten olisiko mahdollista, että lahtelaistuneen karjalaisuuden nyansseista löytyy jotain osviittaa asialle? Olisiko joku taho voinut pahastua siitä, että kaupunki ei suostunut tornia veronmaksajien rahalla remontoimaan? Mahtoiko joku kokea, että sen sisältämää pitkää ja perinteikästä karjalaisten historiaa ei arvostettu? Kääntyikö Viipurin menetyksen kiukku kohti uutta kotikaupunkia? Ikäviä kysymyksiä, mutta realistisia.


Kiinteistön tultua tiensä päähän se myytiin muodollisella hinnalla rakennuttajalle, koska kukaan muu ei sitä halunnut, eikä museovirasto antanut talolle purkulupaa. Siitä taas herää kysymys siitä olisiko rakennuttava taho halunnut rakentaa talon paikalle jotain muuta, ehkä taloudellisesti kannattavampaa? Erään lahtelaisen arkkitehdin märänunen pilvenpiirtäjästä tai jotain sellaista. Siihen se kyllä sopisi vieläkin, koska tuskin kunnossa oleva pilvenpiirtäjä olisi sen raskaampi taakka kuin keskeneräinen nykytorni.


Tarina jatkuu: kun taloa kaupiteltiin heräsi kysymys siitä sopiiko suureksi kasvanut ja aikaa myöden kiinteistön vanhan tornin valloittanut konservatorio enää tulevaisuudessa sille tehtäviin peruskorjattaviin vanhoihin tiloihin? Näin lahtelaisen kulttuuri-instituution helmoissa ja varjoissa alkoi melkoinen keskusteluruletti, mitä tuolloin itsekin seurasin. 


Lopulta koulun sijainti sinetöitiin tuolle paikalle, koska kyseinen kiinteistö saleineen oli joillekin se ainoa mahdollinen vaihtoehto. Se on totta, että laadukas konservatorio tarvitsee laadukaan salin, ja Felix Krohn -sali on sitä, mutta entä lopputilat: ne opetustilat? Tuliko tiukkaa? Taisi tulla, mutta en usko, että kukaan olisi tuon paremmin noista tiloista saanut muokattua sitä mitä siitä tuli. Näin Omakotisäätiön kiinteistö pelastettiin. Entä pelastettiinko konservatorio?


Onko mahdollista, että kiinteistöön, ja sen myötä kouluun, latautui jotain lähestulkoon pyhän merkityksiä omaavaa eetosta, joka saa vanhaan kouluun muistojensa kautta rakastuneet sulkemaan todellisuudelta silmänsä, elämään menneessä kulta-ajassa, jolloin ontuva työsuojelu ja sen vaatimusten ääntä etäännytettiin. Nyt kuuloluut joutuvat koville ja äänet puuroutuvat, joten koulun on siinä oltava vaikka tiukkaa tekisi. 


Vai oliko kaikessa sittenkin kyse vain taloudesta? Vaihtoehtoja oli ilmoilla ja muistan suurimman osan henkilökunnasta innostuneen esimerkiksi Malskin panimon ideasta, mutta lopulta koulu pysyi kuin pysyikin tuossa suojellussa kiinteistössä: näin koulusta tuli ikäänkuin suojellun kulttuurin jatke ja tilat alkoivat määrittää musiikkiopetusta eikä niin, että opetus määrittelisi tulevia tiloja. Voisiko siis nykyajassa näkyvä hylätty torni symboloida jotain menneiden asioiden ristiriitoja? Mitä ne sitten voisivat olla? 


Päivittelin itse noihin aikoihin Facebookiin rajatulle ystäväpiirilleni, en siis julkisesti, remontin kiemuroita ja kummallisuuksia ja taisin ylittää jonkun rajan, mutta olinko väärässä? Ainakin joku koki, että temmelsin pukinsorkillani pyhällä maalla.


Aikanaan, sotien mainingeissa, karjalaisten muuttoliike Lahteen lienee aiheuttanut kaiken positiivisen ohella myös joitain negatiivisia tunteita. Pääsääntöisesti virallinen historiankirjoitus muistaa kuitenkin korostaa asioiden valoista puolta, mutta oliko varhainen konservatorion esi-aste alkujaan lainkaan kaikkien lahtelaisten musiikkiahjo? Kysymys, mitä en muista kenenkään esittäneen. Oliko tuolloin vaihtoehtoja edes olemassa? Nimittäin koulu oli pitkään Viipurin musiikkiopisto, joka toimi Lahdessa ja yritti jopa paluuta Viipuriin. Sen taso oli kyllä jo tuolloin korkealla, joten niin tarkasteltuna se on ollut selkeä positiivinen lisä Lahden kulttuuritarjontaan. Positiivinen, mutta ei välttämättä suinkaan ongelmaton, sillä saapuihan Suomen yhdestä suurimmasta ja vanhimmasta monikulttuurisesta kaupungista valtavan vahvoja ja sivistyneitä persoonia pieneen silloiseen Päijät-Hämäläiseen junttilaan (sori lahtelaiset, tarkoitin kauppalaan).


Seuraava iso ja kiinnostava vaihe nousee esille vuosituhannen vaihteesta, kun Sibeliustaloa rakennettiin. Sen vastustus oli jokseenkin jakautuneessa kaupungissa kovaa, mutta lopulta kun se päätettiin toteuttaa. Se tarkoitti sitä, että tuohon vanhaan kiinteistöön jäi enää vain konservatorio, koska Lahden kaupunginorkesteri lähti Sibeliustaloon. Lahden konservatorio riitautui myös tiloja jakaneen Lahden ammattikorkeakoulun musiikkilinjan kanssa jo heti sen alkumetreillä, joka sekin poistui talosta toisaalle. Kyseinen korkeakoultuksen ala veti viimeiset henkäyksensä muutama vuosi sitten. Nyt kaupungissa ei enää ole lainkaan amk-musiikinlaitosta, eikä sen vetävää musiikkiteatterilinjaa, ei elokuvalinjaa, eikä taideinstituuttia. Irrallisena amk-musiikinkoulutus kuivui lopulta omaan ruukkuunsa suurten tekniikan ja kaupallisen alan koulutusohjelmien kyljessä, ja niin miljoonilla tehdyt erityisesti musiikkikoulutukseen rakennetut neliöt Salpauksen tiloissa sorvattiin uudelleen isolla rahalla muuhun käyttöön, joka sekin raha olisi ollut kaupungin musiikkielämälle tervetullut lisä. Lahteen jäi siis enää Lahden konservatorio huonoihin tiloihin ja melkein sen viereen asettunut myös kaupungin tukema Lahden musiikkiopisto. Sitten konservatorion tilat alkoivat rapistua liian huonoiksi ja pelastusprojekti alkoi.


Kaikessa kipuilussa vaikuttaa varmasti kaupungin hyvin nopea kasvaminen, minkä timmellyksessä kulttuurialojen koulutuksen kipuilu yksinapaisesta muutaman johtohahmon vetämästä politiikasta moninapaiseksi. Alkujaan konservatoriota pitkään johtaneen ja kaikkiaan hienoa työtä tehneen Aarre Hemmingin kerrotaan vastustaneen sähkökitaraa ja rytmimusiikkia, ja itse muistan että joku kipuili vieläkin asian kanssa. Lahti on myös teollisuuskaupunkina ollut aina poliittisesti hieman kahtiajakautunut, mikä on osaltaan saattanut suunnata ihmisten huomioita eri suuntiin ja näin myös korkeakulttuurin piiriin lukeutuvaa Sibeliustaloa vastustettiin vimmatusti. Kannattaa muistaa, että taustalla Lahti tunnetaan hienon orkesterinsa lisäksi myös rokkareiden kaupunkina. Karrikoiden voisi ehkä asiassa nähdä eron työläisten ja porvariluokan narratiiveissa, joka heijastui vahvana kaikkeen aina urheilusta taiteisiin: ne paremmat koulut ja niin edelleen - se perinteinen tarina kautta koko valtakunnan. Loppusilauksena Tiirismaan koulu ”Tipala” purettiin ja sen myötä vahvasti konservatorioon sitoutunut musiikkilukioperinne koki kovan kolauksen.

 

Nyt kaupunki edustajineen ja eetoksineen on sen edessä, että koronan jälkeinen aika aiheuttaa varmasti budjetillista päänvaivaa, jonka kohteeksi saattaa nousta juuri kaupungin ylen vahva musiikkikulttuurii. Ei siis ihme, jos kaupungin taideinstituutiot edustajineen pitävät päätä kainalossa eivätkä ota yhteiskunnalliseen keskusteluun osaa, hiljaisuus suorastaan huutaa huomiota. Tulevaisuudessa on varmaa ainoastaan se, että ihmiset soittavat ja taiteilevat päättäjistä ja rahatilanteesta huolimatta, ja se on sen aito ja kantava voima, ei kiinteistöt, eikä luokkasodat.


Populistiset voimat haluavat todennäköisesti nitistää turhaksi korkeakulttuuriksi kokemansa Sinfonia Lahden, joten edessä on kiintoisa syksy, eikä hylätylle tornille varmasti tapahdu yhtään mitään. Oli totuus kuinka karvainen tahansa, niin marginaalisten alojen ja instituutioiden ei kannattaisi riidellä liikaa keskenään: taidekulttuuri on kuin myriadi vahvoja asioita, sillä taiteeseen liittyy vapaus tulkita kulttuurisia syviä tuntoja, mihin arkinen talous ei anna työkaluja. Näin myös julkisrahoitteista taiteen opetusta myös valvotaan tarkalla silmällä, sillä sen käyttövoimana ei ole raha vaan tunteet, ja ehkä siksi se koetaan monesti liian villiksi ja vapaaksi: sellaiseksi elämän viihteen puolelle kuuluvaksi, lähestulkoon vallankumoukselliseksi. Ja sitähän se aina on ollut kaikessa paradoksaalisuudessaan poliittisine pilkkalaululuineen, kansallishymneineen ja juomalauluineen. 


Mitä sitten pienen kaupungin elämyksellinen taide-elämä kokonaisuutena voisi tarjota ainaisen lopettamisen ja riitelyn sijaan? Näkisin, että selviytyäkseen tarvitaan pohjalle vahvaa, avointa, hengittävä, ja julkisesti kantaa ottava pelotonta koulutusta, jolla on hieno historia, mutta joka katsoo vahvasti eteenpäin. Taide tarjoaa kritiikkiä, elämyksiä, herättelee katsomaan toisin, avaa syvin tuntoja ja puhdistaa ilmaa, joten se on myös lääke populismin talebanisoivaan vapautta suitsivaan maailmankuvaan. Avoimuuden kautta museot, teatteri, musiikki ja kuvataiteen linkittyvät yhteen ja kaupunki kaikkineen saavat siitä avoimesti hyötyä. Tuo hyöty voi olla henkistä, mutta se voi myös olla taloudellista musiikkibisneksen ja visuaalisen taidebisneksen myötä, jotka tulevat kytkeytymään tulevaisuuden teknologioihin ja olemiseen yhä vahvemmin: euro taiteelle poikii kaksi euroa takaisin. 


Purkakaa siilot koulujen väliltä, laittakaa instituutiot yhdessä kehittelemään näyttelyitä ja interaktiivista toimintaa, tehkää kokemuksellisia näytelmiä, kirjoittakaa avoimesti mitään pelkäämättä ja antakaa näiden kaikkien rinnalle nousta kulttuurialan yrityksiä kuten soitinrakennusta, mediapajoja ja niin edelleen. Sen myötä saattaa muutama turistikin saapua Lahteen kiertämään radiomuseosta hiihtomuseoon, sieltä rantaan kahville ja Sibbetaloon ja lopuksi Malskin panimolle olusille. Keksikää lisää kohteita kylpylöistä taidenäyttelyihin ja saunoihin, luontoa unohtamatta. Ehkä musiikinmuseokin sopisi tuohin yhtälöön, ja tottakai kaikkeen mukaan lahtelaisia yrityksiä alusta asti. Lopulta konsan tornistakin voisi saada muraaleilla komean muistomerkin, pesän linnuille ja lepakoille. Tai sen huiman pilvenpiirtäjän: sellaisen menneen kipuilevan aikakauden muistomerkin, joka sojottaisi kuin keskisormi kaikelle liian fiinille, tekotaiteelliselle ja turhalle.   




                                            Kerrostalollinen taidetta

                    

                                            Radiomuseo


                                            Hiihtomuseo


                                            Sinfonia Lahti


                                            Rantakahvila


                                            Sibeliustalo


                                            Green City


                                            




Lukuvinkit: 


Hassinen, E. (2016). Musiikkiopiston Omakotisäätiön historia. [Lahti]: Musiikkiopiston Omakotisäätiö.


Häyrynen, A. (2008). Taidetta tulosvastuulla: Lahden konservatorion tie Viipurista Lahteen. [Lahti]: Lahden musiikkiopisto : Lahden konservatorio.



tiistai 7. heinäkuuta 2020

Konservatoriot, mitä kuuluu?



Lahden konservatorion musiikkikirjastoaiheisista päivityksistäni on aikaa, ja kuulin että kirjasto on taas paketissa; toivottavasti ei kuitenkaan lopullisesti. Asia kertoo aikamme muutoksesta paljon ja ehkä toisaalta myös taiteen koulutuksen rahoituksen tiukkuudesta. Ilmeisesti konservatorioiden maailmoissa kulissien takana kuohuu, sillä maineikas Tampereen konservatorio ja ammattikorkeakoulu tekevät pesäeroa, kuten myös Helsingin konservatorio ja Metropolia AMK tekivät hetkeä aikaisemmin. Lahden konservatorio riitautui ammattikorkeakoulu yhteistyössään jo heti sen alkumetrelilä joskus vuosituhannen alussa ja nyt kaupungissa ei enää ole lainkaan amk-musiikinlaitosta, koska irrallisena se kuivui lopulta omaan ruukkuunsa suurten tekniikan ja kaupallisen alan koulutusohjelmien kyljessä, ja miljoonilla tehdyt erityisesti musiikinkoulutukseen sorvatut neliöt Salpauksen tiloissa sorvattiin uudelleen isolla rahalla muuhun käyttöön. 


On sanomattakin selvää, että tuokin raha olisi palvellut lahtelaista taiteen opetusta pitkän aikaa. Puhumattakaan, että siellä oli myös omat ja laadullisesti tuoreet ja korkeatasoiset musiikinkirjastoaineistot, mutta ei ole enää. Tästä herää selvä kysymys siitä onko konservatorioilla laajemmin joku kivi kengässä hieromassa suhteessa amk-asetelmaan? Olisiko se kivi siinä, että ajalla ennen amk-koulutusrakennetta konservatoriot hoitivat itse korkeamman tason koulutuksen, mutta nyt ne on ikäänkuin pudotettu toisen asteen oppilaitoksiksi. Voiko asiaa tulkita näin? 


Kokevatko ne, että niiden vanha arvovalta ja laatu on jollain tapaa riisuttu, ja samalla rimaa on laskettu; toki yliopistoon voi pyrkiä ilman toista astetta kuten myös amk-koulutukseen, joten missä se asian kuuma peruna sitten tällä ajattelulinjalla olisi? Voisiko se olla siinä, että tuolle korkeammalle amk-orrelle voi päästä huonommalla soittotaidolla suoraan ohi konservatorioiden, ja se hankaa vähemmän teoreettisia, mutta hyvin soittavia tahoja? Ehkä ei sittenkään, koska orkesteriin pääsee soittamalla hyvin, mutta toisaalta muut alan ammatilliset ovet voivat olla kuitenkin tiukemmalla.


Toisaalta voihan olla, että kyseessä on osin yksityisten omistamat oppilaitokset vs. täysin julkisen rahan instituutiot eli tilanteen pohja-arinalla hehkuisi jonkin sortin vanhan liiton työväenliikkeen ja porvarihegemonia välinen ikuinen kipinä tai sitten vain yksityisen rahan ja julkisen rahan yhteentörmäys ilman poliittista palettia. Isoja kissoja pöydälle nostettavaksi riittää, joten ehkä nämä eroamiset ja liikehdinnät kantavat mukanaan jotain kulttuuritutkimuksen kannalta kiinnostavia ilmiöitä ja lisäkysymyksiä nousee esille: riittääkö muusikolle pelkkä soittotaito? Kuinka paljon teoriaa tarvitaan? Tarvitaanko tietoasiantuntijuutta ja musiikinalan kirjastoa enää digiajalla? Voisiko yleinen kirjasto hoitaa kaiken kirjastotyön? Tarvitaanko konservatorioita lainkaan, siis onko nimi vain nimi ilman entisen kaltaista tasokasta sisältöä? Riittävätkö musiikkiopistot ja muun nimiset instituutiot? Onko kaikilla riittävästi rahaa toiminnalleen vai johtuuko kaikki musiikinkoulutuksen sivuaskeleet resurssien vähenemisestä minimitasolle? Mitkä ovat musiikkikoulutuksen keskeiset koulutuspoliittiset kuumat kysymykset tällä hetkellä?


En tiedä. Taideyliopisto päivittää ja ottaa avoimesti kantaa, mutta konservatoriot ja amk-tasot sulkeutuvat kuin simpukat omiin jokiinsa. Mistä siis löytyisi kristallipallon kokoinen helmi mistä saisi vinkkiä tulevaisuuteen? Loppusanoina kannattaa muistaa, että musiikki ei katoa mihinkään ja nuoret etsiytyvät kyllä sinne missä on mukavinta ja opetus tasokasta eli voihan olla että tulevaisuudessa koko perinteinen musiikki-instituutioiden rakenne ja kulissi on jotain muuta kuin nyt, tai koskaan aikaisemmin. Tuleeko konservatoriosta historiallinen jäänne, siis tosiaan historiallista musiikkia konservoimaan pyrkivä instituutio? Mutta onko historian havina sitten jotenkin negatiivista eteenpäin kurottavassa digihypessä? Mielestäni se ei saisi olla, koska historia on yhtäkuin juuremme eikä omien juurien kunnioittamisen pitäisi olla pois uusilta ilmiöiltä vaan aikajatkumona hieno lisä, mutta toki sen ymmärtäminen vaatii tietoa ja teoriaa. 



torstai 18. lokakuuta 2018

Huldan potkukelkka ei pelasta enää


Tämä on kirjoitus, ja pitkä sellainen, jota minun ei alkujaan koskaan pitänyt tehdä, mutta jossain pisteessä epäilyksen maantiede ja kompassin napa alkoi osoittaa sellaisia suuntimia, että päätin kirjoittaa kuin olla hiljaa. Viimeiset neljä vuotta on muutenkin globaalin todensivusta puhumisen kannalta olleet sitä harrastaville ilmeisesti heidän elämänsä kulta-aikaa. Sitä suuremmalla syyllä oikean tiedon ja sitä välittävien tahojen, on nyt syytä toden teolla ryhdistäytyä.

Musiikkikirjastoyhdistys on pitkään puuhannut musiikkikirjastoaiheista kirjaa, mutta prosessi on joutunut ulkoisen maailman myllerrysten johdosta melkoisiin vaikeuksiin. Suomen ensimmäinen musiikkikirjasto avautui Töölön kirjastossa vuonna 1971[1] ja tuolloin musiikki alkoi kasvaa kirjoihin keskittyneen kirjastomaailman helmoissa omanlaisekseen instituutioksi. Kieltämättä orientaatioissa on ollut aina vahvemmin läsnä populaarimusiikki ja tietysti sen mukanaan tuoma aikanaan hyvinkin liberaali taiteen tuulahdus tuolloin ehkä hieman tunkkaisessa Suomen musiikkikulttuurissa, missä musiikkia tavattiin ruotia yhden miehen voimin Hesarin kulttuurikriitikko Heikinheimon toimesta. Lienee itsestään selvää, että painotus on tuolloin ollut hyvin klassinen, mutta toki myös hyvin asiantunteva. Sitä mukaa kun televisioon tuli lisää kanavia kokoontui pop- ja rock-kansa Iltatähden pariin kuuntelemaan Hectorin raportteja pop-maailman ihmeistä, ja niin maailma alkoi pienentyä.



Nykyisin tilanne on toinen: tarjontaa on niin kirjallisuuden, musiikin, kuvataiteen, pelimaailmojen, urheilun kuin elokuvataiteenkin saralla yltäkylläisesti, mutta onko niiden sisältö jotenkin parantunut? Voimmeko edes arvioida sellaista, koska olemme niin kiinni omassa ajassamme? Mikä sitten on laadun tae? Aavistan, että laatuun lienee syytä aina liittää asiasta tietämisen tila ja monesti myös toteuman hintalapulla voi olla jokin rooli. Itseäni pelottaa, että olemmeko ehkä sittenkin jo liukumassa korviamme myöten David Kortenin 1990-luvun alkupuolella postuloiman ajatuksen kansaa tietoisesti turruttamaan suunnitellun viihteenvyöhykkeen syövereistä.[2] 

Miksei sitten Suomen musiikkikirjastotoiminnasta kertova kirja tahdo syntyä vaikka asia on mitä hienoin ja arvokkain. Siis mitä ihmettä? Tämänhän pitäisi olla ilon ja juhlan paikka: suoranainen Oodi musiikkikirjastotoiminnalle.

Mutta näin ei ole. Musiikin osalle kirjastomaailmassa alkoi jokin aikaa sitten tulla kapuloita rattaisiin ja toki syitä on haettu milloin mistäkin: lähinnä lainaustilastojen laskusta ja striimin tulemisesta mobiiliin, mistä olen kirjoittanut jo aiemmin. Musiikkikirjastoyhdistys huomasi olevansa paljon vartijana, ehkä liiankin paljon, koska resurssien tiukentuminen saattaa johtaa myös riitelemiseen. Alkoi näyttää siltä, että päättäviä tahoja ei juuri nykyisin ole kiinnostanut muu kuin ekonominen horisontti, ja kuten tiedämme sillä argumentilla voi perustella minkä tahansa asian aina mullikan lahtaamisesta tiedon kivijalan rapauttamiseen, joten päättäjien musiikkikirjastotoimintaa kohtaan suotuisat ja hyväksyvät äänenpainot alkoivat ympäriltä kadota sitä mukaa kun aineistomäärärahat supistuivat. Toki musiikkikirjastolaiset ovat myös aina olleet se pieni gallialainen kylä, eli paljon vahvoja persoonia, joiden ääni on kantanut alan laidalta toiselle. Mutta todellisuudessa sivistystsunami on oikeasti paljon laajempi kuin ensin edes kuvittelin ja vasta nyt se alkaa päästä todelliseen vauhtiinsa.




Tässä yhteydessä pitää tunnustaa oman salainen syntini ja tämän tunnustuksen on oltava julkinen, tottahan toki. Kuvailin nimittäin lahden konservatorion tietokantaan Top Gearista tutun  James Mayn eli Captain Slow:n[3] kuuluisan journalistisen kapinan hengessä (ks. kuva) White Zombien ja muutaman muun rankemman äänitteen, ja toki piilotin itse levyt kokoelmaan.  Voitte vain arvata, että henkinen orgasmini oli sanoin kuvaamaton. Harvempi tietää, että Captain Slow on oikeasti muusikko. Toki sähkökitarani oli myös kirjaston takahuoneessa, mikä yhdistettynä heikkoon soittotaitoni lienee aiheuttanut monelle mielipahaa. Toisaalta klasaripedagogiikan yleisen yläkulttuurikäsitteen karmien takaa löytyy kyllä monin verroin hurjempia veikkosia kuin Rob Zombie ja vastaavat, mutta ne tavataan yleensä sivuuttaa. Tulipahan tehtyä.





Hieman ennen omaa työni loppumista Lahden konservatoriolla Sibeliuksenkadun korttelin toisessa päässä korkeakoulutasoinen Diakonia amk irtisanoi oman kirjastonhoitajansa.  Olin hämmentynyt ja mietin tuolloin, sitä mitä lienevät päättäjät mietiskellet: ehkä, että saamme kaupunginkirjastosta mitä tarvitsemme, tai että korkeakoulun erillinen Fellmannian oppimiskeskuksen kirjasto kyllä toimittaa tarpeelliset kirjat, ja niin edelleen. Todellisuudessa aineistot vanhenevat eikä niitä tilata, jos sopimukset eivät sitä edellytä ja ole kunnossa. Yleisten kirjastojen substansseihin ei nyt vain kuulu erikoisaineistojen olemassaolo ilman maksajaa. Minunkin työsuhteeni loppui, lähtiessäni jäi ilmoille osana yt:n prosessia esille nostamani lopetetun Lamk:n musiikinlaitoksen nykyaikainen ja hieno nuotti- ja musiikkikirjastoaineisto, jonka paikka mielestäni olisi ollut konservatorion kirjastossa. Se ei sinne kelvannut, joten kysyin läheisen musiikkiopiston rehtorilta samaa. Sitten sammutin valot lähtiessäni.  

Nyt olen Taideyliopistolla Sibelius-Akatemiassa, ja vastapäätä Musiikkitaloa valmistuu yleisen kirjastomaailman kruununjalokivi Oodi, mutta toistaiseksi ilman kuunneltavaa musiikkia. Kirjastokympin musat on siirretty Pasilaan, ja jälleen kerran musiikilla on vaikeuksia sopia kirja- ja sivistysmaailman joukkoon; nuottikirjasto olisi kuulemma tulossa, mutta kaikkiaan talo on oikeasti monitoimitalo, ei vain kirjasto. Eräänlainen uusi konsepti monitoimitalosta, joten toivon tosiaan, että Oodia ei kohtaa samantyyppinen prosessi kuin oman kaupunkini pientä Jalkarannan sivukirjastoa, millä perusteltiin monitoimitilan rakentamista ja nyt katsotaan, että siitä voidaan poistaa kirjasto. Ehkä vertaus ontuu, koska onhan Oodi se yleisen kirjastoinstituution pitkään ja hartaasti haaveilema lippulaiva ja toivon toisaan, että se tulee olemaan onnistunut kaikin puolin. Mietin myös uskaltaako sadanmiljoonan talosta kirjoittaa alan sisältä käsin mitään kriittistä? Ehkä, jos tekee sen ystävällisessä hengessä, mutta kriittisesti. Toki katsotaan nyt ensin mitä siitä oikeasti tulee.

 Kuvan oikeudet: AP Lauhakari

Itseäni lepyttääkseni tilasin lentoliput Göteborgiin, ja lähdin Hagaan kahville hieman rentoutumaan. Se kannatti.

Keskustelu käy siis parhaillaan kuumana ja oheinen Melomaanikon blogikirjoitus kuvannee Oodin herättämää tilannetta musiikkiaineistojen suhteen hyvin. Toivottavasti tästä kuitenkin päästäisiin eteenpäin, niin että musakirjasto löytäisi ihan uusia olemuksellisia tuulia ja musiikki kuten myös kuvataide eläisivät yhdessä kirjamaailman kanssa ollen kulttuurin uutta luovat voimat.




Göteborgissa hotellini vieressä oli Stadsbiblioteket 300m2 kokeilu eli kirjasto oli tuotu kivijalkaan hyvin kuratoituine kokoelmineen ilman mitään ylimääräistä ja väkeä riitti: kirjasto oli sen sisältö. Ei siis mitään sadan miljoonan arkkitehtuurista monitoimitaloa vaan sisältöä ihmisille. Toki ihailen päivittäin Oodin muotoja ja pidän uudesta aaltoilevasta arkkitehtuurista, mutta jos sen hinta on niin suuri, että ei ole varaa kehittää oikeaa sisältöä, niin sadalla miljoonalla saa aika monta kivijalkakirjastoa ihmisiä palvelemaan. Miettikää sitä. Se, että kirjastot ottavat julkista tilaa haltuun on hyvä ajatus, koska vapaa ja ilmainen tilaa on hyvä olla ihmisten käytettävissä, mutta se ei voi olla tulevaisuuden kirjaston pääorientaatio. Mielestäni jo se, että yhtään uutta ihmistä ei palkata Oodiin ennakoi, että sisältöä ei saada minnekään lisää vaan päinvastoin. Hienot seinät eivät paljon lämmitä, jos haluaa luettavakseen tai kuunneltavakseen jonkin teoksen. Ihmisiä pitää työllistää eikä miettiä sitä kuinka ihmisistä päästään eroon. 
   
 

Kirjaston pitää olla tiedonkeidas sen kaikissa suhteissa ja asia vertautuu mielessäni tuleviin hävittäjähankintoihin: molemmilla puolustetaan jotain ja samalla toivotaan, ettei mitään tapahdu. Kukaan ei vertaa hävittäjiä hankittaessa sitä, kuinka monta kävijäkertaa vihollinen teki rajalla määrän ja laadun mittarina. Nimittäin jos kirjastot menetetään ja palvelut kavennetaan, niin voi olla, että kohta ei ole kulttuuria ja sivistystä mitä puolustaa. Jolloin uhka tulikin sisältä eikä ulkoa päin. Kansansivistys myös katoaa helposti.

Tämä ajatus nousi oman kotikaupunkini ihan uusista kirjastoihin kohdistuneista leikkauksista, jotka nyt sitten jatkan tähän, kuin esimerkinomaisesti siitä mihin tässä ollaan koko ajan menossa.

Paikallinen lahtelainen toisen asteen Salpaus -niminen kaupungin pääomistama valtava koulutusyhtymä lopetti kirjasto- ja tietopalvelusopimuksensa Lahden ammattikorkeakoulun organisoiman tietopalvelun kanssa. Kysyin asiasta Salpauksen hallituksen jäseneltä, jolloin rehtori sekä muutama muu kyllä vastasivat, ja syynä oli tietysti raha, joten niin kovalla vaivalla vuosien aikana rakennetut tietokeskukset purettiin, kirjat jaettiin pois, eikä e-aineistoihin ollut enää entisenlaista pääsyä: kuilu amislaisten ja lukiolaisten välillä nytkähti eteenpäin.

En siis enää nykyisin pysty arvioimaan sitä mistä opettajat nykyisin hankkivat opetusmateriaalit ja kirjat vai opettavatko aikansa vanhenevista lähteistä. Yleinen kirjasto ei tässäkään tapauksessa voi toimia päätiedonlähteenä noinkin isolle koulutusorganisaatiolle. Mutta ikävä kyllä asiat eivät jääneet tähän, koska seuraavaksi laitettiin pakettiin Lahden keskustassa toiminut kansainvälistä mainetta niittänyt oppimiskeskus Fellmannia[4], jonka nimeä muuten piti räknätä sen muutaman toimintavuoden aikana Fellmanniasta FellmanniCampukseen.


Lahden kaupunki ei enää suostunut rahoittamaan Tiedekirjaston ja AMK-kirjaston yhteistä projektia ja niin kirjaston väki muutti muutaman kilometrin päähän keskustasta uudelle kampukselle samalla kun yli puolet Lamk:n kirjastoväestä sai lopputilin puhumattakaan kirjastotilojen nykyisestä koosta ja laadullisesta tasosta verrattuna edelliseen: toisin sanoen nyt kotikaupungissani ei enää ole varsinaista tiedekirjastoa. On yleinen kirjasto ja Amk:n hurjasti pienentynyt kirjasto, joka ei enää kykene palvelemaan kuin todennäköisesti minimitasolla korkeakouluopiskelijoita ollen kuin varjo siitä mitä Fellmannia (sori, käytän tietoisesti ja provosoivasti alkuperäistä, feminiinistä, nimeä). Sanoisin, että vaativan informaatioalan työn haasteet ja korkeakoulukirjaston kehitysprosessi saattavat olla jatkossa melkoinen yhdistelmä. Miten ihmeessä Lahti oikein kuvittelee tällaisella kokonaisvaikutteisesti kumuloituvalla informaation teurastuksella oikein olevansa tai kasvavansa yliopistokaupungiksi? Sanoisin, että asia menee mielenkiintoiseksi. Pririteettilistalla on ennemmin tuhannen neliön kuntosalit laitteineen ja hienot jooga- ja saunatilat, mutta ei kirjastoa.

Digitalisaatio ei tarkoita sitä, että asiat lopetetaan eikä laatua enää kehitetä. Asioiden kuratoiminen, kehittäminen ja ennen kaikkea tiedonkriittisyyden ja avoimuuden vaatimus vain kasvaa mentäessä ajassa eteenpäin. Sanotaan, että data on tulevaisuuden kultaa, joten kannattaisiko nyt ihan oikeasti hieman pysähtyä ja miettiä niitä ihan oikeita tiedon substansseja syvällisesti.

Oletan kuitenkin positiivisena ja elämänmyönteisenä kaunosieluna, että Lahden konservatorion kirjastoon ei palautunut paperikortistoa, joku on sytyttänyt valot, soitinvaraston laadullista kehitystä ei laiminlyöty ja että Lahden musiikkielämän integraatio ja klusteri nousee vielä arvoon ja tasoon arvaamattomaan. Oletan myös, että päättäjät kotikaupungissani tekevät kohta isoja päätöksiä uusista tiedekirjastoon liittyvistä asioista ja taas vaihdetaan asioiden nimiä pomojen vaihtuessa. Niin, ja Oodiin tulee äänitteitä ja musiikkikirjasto. Näin se menee. Uskokaa pois, ihan suunnitelmallisesti alusta alkaen.

Lahden ammattikorkeakoulun musiikkikirjaston iso kokoelma myytiin vuoden 2017 lopulla tai 2018 alussa Helsingin konservatoriolle, koska kukaan Lahden musiikkielämän johtohahmoista ei ollut osoittanut mitään mielenkiintoa tai aktiivisuutta sitä kohtaan.

Mutta miten hitossa saisimme aikaiseksi sen Suomen musiikkikirjastoista kertovan kirjan?    

 

Lähteet:

Hassinen, E. (2016). Musiikkiopiston Omakotisäätiön historia. [Lahti]: Musiikkiopiston Omakotisäätiö.
Jäppinen, J & Vallisaari, H. 2015. Musiikkia Harrastajia ja musiikinystäviä Helsingissä. Helsingin kaupunginmuseo. Bookwell Oy. s. 76-77. 
Korten, David, 1995. When Corporations Rule the World. Kumarian Press. 
https://melomaanikko.loppu.fi/ 
https://fi.wikipedia.org





[1] Jäppinen, J & Vallisaari, H. 2015. Musiikkia Harrastajia ja musiikinystäviä Helsingissä. Helsingin kaupunginmuseo. Bookwell Oy. s. 76-77.

[2] Korten, David, 1995. When Corporations Rule the World. Kumarian Press.
https://en.wikipedia.org/wiki/David_Korten

[3] https://en.wikipedia.org/wiki/James_May


[4] https://fi.wikipedia.org/wiki/Fellmannia