Hellerajojen paukkuessa istun mökkikuistilla siemailemassa giniä vanhaa jazzia kuunnellen. Luin Sir David Attenborough’n Yksi elämä, yksi planeetta kirjan. Sen myötä helteen kuumudesta nauttiminen mietityttää, entä jos muutaman vuoden päästä nyt 30 celsiuksen rajan tilalla on 35 celsiusta, tai peräti 40 celsiusta? Skenaario on mitä todennäköisin. Olemme Attenboroughin, siis yhden ihmisen elämänkaaren aikana onnistuneet saamaan planeetan kriisin partaalle. Ja tämä on selkeä fakta, in facto. Sodan äänet kiihtyvät eri puolilla maailmaa ja ihmisarvoa, humanismia, poljetaan luonnon ohella surutta.
Ei ihmisiä eikä eläimiä, saa tuosta vain siirrellä tuntemattomiin vankiloihin, ei käyttää hyväksi ja hylätä kuin vanhan rukkasen. Ei valtiolle saa hankkia uusia maa-alueita siirtomaa-aikaiseen tyylin ihan vain pommittamalla ja tuhoamalla. Eivät tällaiset teot ole sankarillisia, eikä niitä saa ohittaa olankohautuksella, koska sama prosessi toistuu ympäristön kanssa, ihan kaiken kanssa. Ja siihen ei planeetallamme ole enää varaa. Mutta niin tapahtuu. Järkyttäviä summia aseisiin, joilla jauhetaan elämää paskaksi muutaman pikkuäijän fantasioiden takia. Tämänkö takia ihmiskunta on olemassa pienellä kauniilla planeetallaan keskellä valtavaa maailmankaikkeutta?
Some pursuaa kummallisia uuden ajan henkilökultteja ja onnen etsimisen tapoja, on otsaan koputtelijoita, tapping juttuja, on manifestaatioiden mestareita, elämme kuulemma matrixissa, itsensä solmuun vääntämällä voi vaikka valaistua. Haaveillaan pyhistä temppeleistä ja messiaiden paluista, ja samalla kilpaillaan rystyset verillä. Katsokaa hyvät ihmiset peiliin! On luontoguruja, jotka lukevat vessanpöntöllä käydessään sen 16 kirjaa ja hölkkäävät paikallaan odottaessaan bussia pysäkillä. Kaikki kielii suorittamisen pakosta vaikka nyt jos koska pitäisi pysähtyä, chillata, laittaa luurit korville, käydä levykaupassa ja huutaa kaverit koolle pohtimaan kuinka yksilöinä voisimme vaikuttaa. Seksuaalisuus ja sukupuoleen liityvät asiat vellovat yhtälailla, ja samalla korruptoituvat onlyfanskulttuurien puskiessa ylitreenattuja gluteus maximuksia kansalaisten ajatusten koko ajan mutkittelevammalle polulle. Ei varmaan ole nuorilla helppoa, kun pitää olla Aku Ankka huulet, gg tissit, jalkapallonkokoinen hauis, metrin muna ja urheiluauto. Ja vielä pitäisi osata tapella kuin joku UFC-tähti. Mihin jäi shakki, oppineisuuden osoittaminen ja seitsenottelu?
Tarvitaanko me sitten näitä nyt niin ihailtuja biljonäärejä, Muskeja, Bezoksia ja muita Roope Ankkoja? No ei, jos heillä ei ole muuta mantraa oman elämänsä polulla kuin yrittää saada lisää mammonaa keinolla millä hyvänsä. Olisiko taiteesta apua. No ei ole, koska taidetta tehdään biljonäärien kokoelmiin, koska taide on hyvä sijoituskeino. Ei kellään taviksella ole rahaa keräillä taidetta. Ja mammonanpalvonta ja sen piilotus vain kiihtyy, koska kellä on eniten, on mahdollisuus elää pidempään planeetan tuhoutuessa. Vaikka siellä avaruusasemalla tai Marsissa. Taidan nyt olla hieman kyyninen, mutta ehkä pääomia on syytä herätellä, pakottaa rakentaviin uomiin, palauttaa arvot ja sivistyksen henki. Se onnistuu laittamalla viherpesu kuriin ja yritykset oikeasti ekologisoitumaan. ja tähän tarvitaan pankkeja ja pörssiä. Rahaa ei tipu, jos yrityksesi ei oikeasti ala vihertää. Mutta mitä luulette onnistuuko, jos vastassa on ne vanhan liiton Roope Ankat?
Mutta palatakseni Sir Attenborough’n kirjaan: on liikuttavaa, koska kaikesta näkemästään huolimatta hän jaksaa tarjota ihmisille neuvoja kuinka tilanteesta selvittäisiin, jos vain löytäisimme poliittisen voiman, tahdon, viedä asiat oikeaan suuntaan. Nyt olemme siilipuolustuksessa, meitä pelottaa. Ja tästä pääse omaan alaani informaation syviin vesiin. Ihmisiä pelottaa ja väsyttää, koska uutta tulee liikaa, aidon ja tärkeän informaation seulomiseen ja ymmärtämiseen menee kuluu jo liikaa paukkuja. Olemme kaikki informaatiokuplissa, joiden rikkomiseen ei enää kouluissa opettajien voimat riitä, myös toimittajat potevat samaa väsymistä eikä varmaan ole helppoa katsoa maailmaa ohi pääomien vaatimusten. Samalla työelämä kiristyy, taviksille on yhä vähemmän mammonaa, ja kaikki johtaa siihen kehään ettei kukaan ehdi ja uskalla ajatella oikeita asioita. Ja sitten vielä hemmetin AI, chat sitä ja tätä gpt:t, jotka kuulemma pelastavat maailman. Ei maailmaa muuta kukaan muu kuin me pienet rokkaritavikset. Sori tästä.
Mutta ilonpilkahduksena netistä löytyy sivusto, joka kertoo globaalisti levykauppojen sijainnit. Joten ekologisesti junalla ja fillarilla levykauppalomamatkailuun. Samalla pohtimaan aitoa alastoman rehellistä vallankumousta ihmisten ja luonnon oikeuksien puolesta.
Ja jos joku odottaa jeesuksia ja messiaita pelastajiksi, niin kannattaa lukea Catherine Nixeyn silmiä ja sielua avartava kirja Heresy. Jesus Christ and the Other Sons of God.
Kaikkihan me tiedämme Rod
Stewartin. Niin tiedämme, mutta tunnemmeko Rodin musiikin maailmaa ja sen
kuvastoa? Rod Stewartin lyriikoiden kerronnallinen tyyli, pitkiä
tarinoita ja havaintoja,on kiehtova. Ja kun tämä yhdistetään
melkoiseen raikuliveijariin, niin onhan tässä keitosta kerrakseen. Samalla pieni
varoitus eilispäivän maailman mieskuvista. Kannattaa muistaa, että Rod on kuitenkin kaunosielu, joka päätyi jopa yhteiskuvaan kaikkien ex-vaimojensa
kanssa, joita sentään on melkoinen leegio. Ei varmaan mitenkään paha
veikkonen. Kahdeksan lasta, viisi vaimoa, pienoisrautatieharrastaja,
futisjoukkueen omistaja. Mistä sitten aloittaisin? 1960-luvusta? Mod-kulttuurista, The
Faces yhtyeestä, Jeff Beckistä, Yardbirdseistä? Päätän korkata Rodin sielunmaiseman The Small
Faces yhtyeen aikakauden kautta, koska he ovat vaikuttaneet koko poprock keitokseen laajasti ja ansaitsivat kokonaan oman tekstin.
The Small Faces yhtyeen taustalla sykkii 1960-luku, jolloin tapahtui
paljon: Vietnamin sota, hipit, LSD, modit, The Beatles, Kinks, The Rolling
Stones, The Who ja niin edelleen, ja tietysti joukossa oli myös bändi nimeltä The Small
Faces. Bändi, jonka rauniolle myöhemmin kohosi The Faces -yhtye. Small Faces kipinöi
hetken haastaen varteen otettavasti muut ajan isot bändit. Ja matkallaan se pyöräytti
mm. yhden psykedeelisen rockin kulttiklassikon: Ogdens’ Nut Gone Flake
(1968) levyn. Bändissä soittivat Ronnie Lane, Kenney Jones, Ian McLagen ja Steve Marriott.
Tässä kohtaa kannattaa huomata, että Faces ei viittaa niinkään kasvoihin,
vaan sillä tarkoitetaan hyvin pukeutuvaa nuorta popparia, Modia. Ja sana mod viittaa sanaan modernist, johonkin uuteen, liberaaliin, nuoreen ja moderniin. Tässä populaarikulttuurin
syvässä päässä syntyivät myös yhä muistettavat legendaariset klubit, kuten The
Marquees. Myös yhtä tunnetut muodin ja popkulttuurin marinoimat asfalttibaanat
kauppoineen, kojuineen ja pubeineen: Carnaby Street ja
Kings Street tatuoituivat Lontoo fanien mieliin; Lontoo, interrailin
esiaste Hippie trail, jooga, Intia, koko uuden ajan airut huumeita unohtamatta.
Small Faces ajautui erinäisiin vaikeuksiin, kun Steve Marriott lähti bändistä
vuonna 1969. Hetken bändissä soittanut Ron Wood kutsui Small Facesin hajottua
Rod Stewartin mukaan jammailemaan ja yllättäen uusi bändi näki päivänvalon.
Rod oli kähissyt hetkeä aiemmin Jeff Beck Groupissa. The
Small Facesista rakentui Rodin vaikutuksen
myötä The Faces.
Bändi vaikutti vuosina 1969-1975. Mutta samalla Rod alkoi aika nopeasti tehdä omaa
päällekkäistä soolouraa. Kaikki siis
liittyi kaikkeen, vaiuhti vain kiihtyi, joten ei ihme, että tämä maaginen popin ja rokin
kultakausi takoi sävellyksillään 1960-luvun aikakauden pysyvästi poptaiteen
historianlehdille.
Roderick Stewart putkahti maailmaan Lontoossa 1945. Hänen suonissaan sykkii
kuitenkin myös vahvat skotlantilaiset sukujuuret. Pikku Roderick oli kovin
mieltynyt jalkapalloon, mistä myöhemmin miehen vaurastuessa saatiin näyttöä
oman futisjoukkueen omistajan roolissa. Lyötiinpä mies myös aateliseksi vuonna
2016, mistä Sir etuliite: Sir Roderick David Stewart CBE. Rodin tuotanto ei ole
millään mittakaavalla mitätöntä: 10 listaykkösalbumia, 31 Top ten -singleä. Ei
siis ihme, jos kaikki tuntevat miehen edes jollain tasolla. Albumien
myyntilukemien perusteella Rod asettuu yhdeksi myydyimmistä mieslaulajista plus
100 ellei jopa 300 miljoonan levyn myynnillä.
Tässä vaiheessa lienee paras tutustua Rodiin miehen klassisten levytysten kautta,
joista tässä muutama nosto:
An Old Raincoat Won't Ever Let
You Down. 1969 julkaistu Rod Stewartin debyytti soolostudioalbumi. Albumi sai positiivisia arvosteluja aikansa
kriitikoilta, kuten Fusionilta, Rolling Stonelta ja Robert Christgaulta. Näistä
Rolling Stonen retrospektiivisessä yhteenvedossa kirjoittaja suorastaan
suitsuttaa albumia. Siinä Rod koetaan erittäin omaperäiseksi tunteiden tulkiksi
ja että hänen omat sävellyksensä osoittavat, että hänen olevan kykenevä
hätkähdyttävän paljaisiin tunteisiin ja myötätuntoon. Albumilla esiintyvät myös
Stewartin Faces-yhtyetoverit Ronnie Wood ja Ian McLagan sekä Keith Emerson,
Jeff Beck Groupin rumpali Micky Waller ja kitaristit Martin Pugh sekä Martin
Quittenton.
Gasoline Alley pyörähti seuraavaksi ulos studiosta. Se
julkaistiin 12. kesäkuuta 1970 Vertigo Recordsin toimesta. Albumi on kokoelma
covereita yhdistettynä Stewartin omiin sävellyksiin. Kuten monilla Stewartin
sooloalbumeilla tuolta ajalta, myös sillä oli merkittäviä musiikillisia
panoksia hänen yhtyeensä Facesin muilta jäseniltä. Albumi sai jälleen hyvän
vastaanoton, ja Rolling Stonen Langdon Winner koki, että Stewartilla oli
harvinainen herkkyys ihmisen olemassaolon herkille hetkille ja että tämä,
Stewartin toinen sooloalbumi, oli äärimmäisen hienon taiteilijan työtä.
Lyhyesti sanottuna tunteileva raspikurkku oli löytänyt tyylinsä ja yleisönsä.
Every Picture Tells a Story on Rod Stewartin kolmas studioalbumi. Se
julkaistiin 28. toukokuuta 1971. Se sisältää hard rockin, folkin ja bluesin
tyylejä. Albumi nousi sekä Ison-Britannian että Yhdysvaltojen listaykköseksi ja
sijoittui kolmanneksi Jazz & Pop -kriitikoiden äänestyksessä vuoden 1971
parhaaksi albumiksi. Se on ollut kestävä kriittinen menestys, ja se sijoittui
muun muassa sijalle 172 Rolling Stonen vuonna 2003 julkaisemalla listalla
kaikkien aikojen 500 parhaan albumin listalla.
Albumi on sekoitus rockia, countrya, bluesia, soulia ja folkia, ja se
sisältää Stewartin läpimurtohitin Maggie May sekä Tim Hardinin
debyyttialbumilta vuodelta 1966 peräisin olevan kappaleen Reason to Believe. Kyseinen Reason to Believe on biisi, missä Pete Sears
soittaa pianoa, se julkaistiin albumin ensimmäisenä singlenä ja Maggie May löytyy sen B-puolella;
näistä Maggie May tuli kuitenkin suositummaksi, ja se oli ykköshitti sekä
Isossa-Britanniassa että Yhdysvalloissa.
Albumi saavutti ykkössijan sekä Isossa-Britanniassa (kuusi viikkoa) että
Yhdysvalloissa (neljä viikkoa) samaan aikaan, kun Maggie May oli singlelistojen
kärjessä molemmilla alueilla. Albumi on ollut kestävä kriittinen menestys,
mukaan lukien numero 172 sijoitus Rolling Stonen vuoden 2003 listalla kaikkien
aikojen 500 parhaasta albumista, säilyttäen luokituksen vuoden 2012
tarkistetussa listassa, pudottaen hieman vuoden 2020 tarkistetussa listassa
numeroon 177. Vuonna 1992 albumi sai ykkössijan Jimmy Gutermanin kirjassa The
Best Rock 'N' Roll Records of All Time: A Fan's Guide to the Stuff You Love.
2005 se sijoittui 99:nneksi brittiläisen Channel 4:n järjestämässä
tutkimuksessa, jossa selvitettiin kaikkien aikojen 100 hienointa albumia,
vuonna 2005.
Never a Dull Moment on Rod
Stewartin neljäs studioalbumi. Se
julkaistiin 21. heinäkuuta 1972; samana vuonna siitä tuli Britannian
listaykkönen (kahden viikon ajan) ja se nousi Yhdysvaltain albumilistan
kakkoseksi. Stewartin ja klassisen kitaristin Martin Quittentonin yhdessä
kirjoittama kappale "You Wear It Well" oli menestyshitti, samoin kuin
"Twisting the Night Away", joka on alunperin Sam Cooken levyttämä ja
säveltämä kappale. Tämä albumi on itselläni ensimmäinen kiinnityskohta Rod Stewartin
musiikkiin.
Kuten monilla Stewartin albumeilla tuolta aikakaudelta, Never a Dull Moment
sisältää merkittäviä musiikillisia panoksia Faces-yhtyeen jäseniltä. Muita
vierailevia muusikoita olivat muun muassa Lindisfarne-yhtyeen Ray Jackson
mandoliinilla, Spike Heatley bassolla, Gordon Huntley steel-kitaralla, Dick
Powell viululla ja Pete Sears pianolla ja bassolla. Kappaleista Angel oli Jimi
Hendrixin kirjoittama kunnianosoitus äidilleen. Hendrix ja Ronnie Wood olivat
jakaneet asunnon 1960-luvun lopulla, ja molemmat olivat Sohon klubilla hänen
kuoliniltanaan.
Coast to Coast: Overture and Beginners on vuoden 1974 live-albumi, joka on yhteislevy
Rod Stewartin ja The Facesin virallinen yhteislevy. Levyn takakannen kuva on
itse asiassa 2. toukokuuta 1973 otettu kuva Old Boston Gardenista. Albumilla
esitetään vain kolme kappaletta Facesin aiemmilta albumeilta, kun taas
Stewartin soololevytyksistä esitetään kuusi kappaletta. Kaksi kappaletta, joita
kumpikaan yhtye ei ollut äänittänyt studiossa, olivat The Temptationsin
ensimmäisenä tunnetuksi tekemän I Wish It Would Rain -kappaleen ja John
Lennonin Jealous Guy -kappaleen tulkinnat.
A Night on the Town on Rod Stewartin seitsemäs albumi, joka
julkaistiin vuonna 1976. Kansitaide perustuu Pierre-Auguste Renoirin
maalaukseen Bal du moulin de la Galette, jonka keskelle on asetettu Stewart
aikakauden asussa. A Night on the Town oli Stewartin viimeinen Britannian
listaykkönen studioalbumi Timeen asti, joka ilmestyi vuonna 2013.
Albumia pidetään yhtenä Stewartin parhaista. Kappale The Killing of Georgie
on yksi Stewartin kovimpia sanoituksia, melankolinen tarina homoystävästä,
jonka perhe hylkää ja josta tulee sensaatio New Yorkin yöelämässä, mutta jonka
New Jerseyn jengi murhaa ryöstöyrityksen yhteydessä. Kiistelty Tonight's the Night
oli ykköshitti, mutta jotkut radioasemat kielsivät sen, koska sen sanoitukset
käsittelivät joidenkin tulkintojen mukaan selvästi seksiä ja neitsyyden
menettämistä. Myös cover Cat Stevensin The First Cut Is the Deepest oli
menestys, ja siitä on sittemmin tullut yksi Stewartin tunnuslauluista.
Foot Loose & Fancy Free on Rod Stewartin kahdeksas studioalbumi,
joka julkaistiin marraskuussa 1977. Albumi
on toiseksi viimeinen Stewartin 1970-luvun ylistetyistä albumeista, jotka
alkoivat Atlantic Crossingilla ja sisälsivät platinaa myyneen A Night on the
Townin. Albumi sisältää elementtejä hard rockista, funk rockista ja
progressiivisesta rockista Motownin kautta sekä Stewartin tavanomaisia
balladeja.
Toukokuussa 2000 Rod leikattiin
kilpirauhasten syövän takia ja hän menetti äänensä. Mies ei kuitenkaan
lannistunut ja tukka pysyi päässä. Rod opetteli uudestaan laulamaan, ja äänen nyanssit
vain paranivat. Pitkän hiljaisuuden jälkeen Rod ilmestyi televisioruutuihin
Tjäreborg matkatoimiston mainoksessa kävelemässä hiekkarannalla. Suomessa
keskustelupalstoilla pohdittiin, miten Riki Sorsa on päässyt Tjäreborgin
mainokseen.
Samoihin aikoihin Rod palaa listoille, kun levy nimeltään Time
julkaistiin, se on Rod Stewartin kahdeskymmeneskahdeksas studioalbumi. Sen
julkaisu ajankohta on 3. toukokuuta 2013. Albumi nousi top 10:een USA:ssa ja
Britannian albumilistalla sijalle 1, mikä teki uuden brittiennätyksen artistin
albumilistan kärkisijojen välisestä pisimmästä väliajasta, sillä hänen
edellinen studioalbuminsa, joka oli noussut listaykköseksi, oli A Night on the
Town vuonna 1976. Kokonaisuutena albumi oli Britanniassa vuoden 2013
seitsemänneksi myydyin albumi. Vuonna 2019 Rod lähti stadion kiertueilla, jotka
ovat käytännössä jatkuneet siitä lähtien.
Tultaessa lähemmäs omaa aikaamme Rodin vauhti vain kiihtyy ja uusimpana
sangen herkullisena yhteistyökuviona Jools Hollandin kanssa 2024 julkaistava
Swing henkinen albumi.
Helmikuussa 1960 syntynyt
englantilainen Jocelyn Pook on mielestäni yksi merkittävimmistä 1990-luvun
loppupuolen ja 2000-luvun alkupuolen säveltäjistä, tai ainakin yksi
omaperäisimmistä. Itselläni Jocelyn Pookin musiikki aiheuttaa suuria
väristyksiä ja mielikuvia: sieluni mannerlaatat suorastaan liikkuvat. Pookin
musiikki liikkuu kiinnostavissa sävellajeissa ja eroaa valtavirran suosimista
nuottien satsiantimista melkoisesti, mutta kuka sitten on Jocelyn Pook?
Jocelyn Pook valmistui
vuonna 1983 Lontoolaisesta Guildhall School of Music and Drama -opinahjosta,
missä hän opiskeli alttoviulunsoittoa David Takenon ja Carola Grindean
johdolla. Hän on taidemusiikin ohella kulkenut toinen korva
populaarimusiikin, tai sanoisinko populaarimman musiikin maailmassa, joten
yhteistyötä on tapahtunut sellaisten nimien kuin Massive Attack, Peter Gabriel,PJ Harvey, tai elokuvan puolella Stanley Kubrick ja Martin Scorcese kanssa. Pook
on myös säveltänyt musiikkia lukemattomiin TV-sarjoihin ja näistä hän on myös
saanut ansaittua tunnustusta osakseen. Pook konsertoi ja esittää musiikkiaan The
Jocelyn Pook Ensemble yhtyeen kanssa. Musiikissa kaikuu tunnelmia menneiltä
vuosisadoilta - jotain muinaista äänikudosta, greogriaanisten laulujen kaikujen kaltaista, ääniä musiikin matkasta
myöhemmälle keskiajalle ja sieltä kohti modernia: vuosisadat kääriytyvät nuottien
helmoihin vieden kuulijan kummalliselle matkalle johonkin toiseen.
Pook on hämmästyttävän,
ellei peräti hengästyttävän, monipuolinen säveltäjä, joka on myös ehtinyt ottaa
poliittisesti kantaa niin ihmisoikeuksiin kuin ihmisten kohtaamiin
mielenterveysongelmiin modernissa 2000-luvun maailmassa. Hänen uusimmassa Remebering
Terezin teoksessa otetaan kantaa Terezinin juutalaisgheton keskitysleireihin
siirrettyjen lapsien kohtaloihin. Kriitikot ovat myös ylistäneet hänen BBC
Concert Orchestran ja laulaja Melanie Pappenheimin yhteistyössä esittämää
Hearing Voices -teosta, joka sai ensi-iltansa The Queen Elizabeth Hallissa 2012.
Vuonna 2015 teoksesta työstettiin kamariorkesterille sopiva teos, jota on
sittemmin esitetty Tête à Tête ooppera festivaaleilla sekä muutamassa muussa
yhteydessä. Vuonna 2017 Pookin säveltämä Adam -teos esitettiin Skotlannin
kansallisteatterissa kansainvälisen 120 päisen transsukupuolisista koostuvan kuoron
säestämänä, joten rajoja ja tunnelmia on rikottu ja uusia synnytetty.
Ei siis ihme, jos Pookin
ansioluettelolla alkaa olla mittaa. Itse löysin hänen Stanley Kubrickin Eyes
Wide Shut -elokuvan hienon bakkanaalisen messun rituaalikuvauksen musiikin
myötä, mikä tietysti kutkutti uskontotieteilijän mieltäni. Itse ajattelen, että jollain
syvällisellä tapaa Pookin musiikin melankoliset ja erikoiset sävelet
liikkeineen asettuvat kuvaamaan aikamme syvätasoisia ilmiöitä koronan pinnan alla, biodiversiteetin
tuhoutumisen ja väestöräjähdyksen varjoissa. Pook tuntuu säveltäjänä seisovan hämärän rajalla
tarjoten kuulijalle turvallisen, mutta oudon, siirtymän niin valoon kuin pimeyteen.
Pook ottaa taiteellaan kantaa eikä vieroksu pelottavia ja epäturvallisia tiloja ja maailmoita,
koska aidoimmillaan taiteen on kyettävä kuvaamaan maailmaa niin kuin se on.
Maailmaa, missä Shakespearen,
Franz Kafkan, Kurt Vonnegutin, Picasson, Banksyn ja Norman Mailerin kaltaiset näkijät
kertovat taiteellaan ilmiöistä kieltämättä niitä, koska ihmisen historian sydän
on musta, tai valkoinen, riippuen tarkastelun näkökulmasta – siitä avaimenreiästä
mistä niitä katsotaan. Toiselle Sibelius on nationalistinen kansallismielisyyden
monumentti, toiselle Valse Tristen kokija ja näkijä, suuri säveltäjä. Ei ole
yhtä Sibeliusta, ei yhtä Picassoa, ei yhtä Shakespearea, vaan näkökulmia ja
tunteita, siis ajatuksia heidän töistään - ajatuksia, jotka keskustelevat, leimaavat, pilkkaavat,
ihailevat, liikuttuvat ja nauravat. Sitä on taide: ilmaisun vapautta, koska asioista on voitava tehdä pilaa, huumoria, naurua, itkua, tanssia ja ääntä, sillä jos suljemme
Adolfit, Stalinit ja muut ihmishirviöt pois taiteen käsittelystä, pois
kollektiivisesta tunteiden maailmasta, niin on varmaa, että ne pompsahtavat
kuin vieteriukot helvetistä takaisin peleihin. Sama pätee pehmoisempiin ilmiöihin, kuten pornografiaan, Barbiin, Marilyniin, silikonitisseihin ja Keniin. Ja juuri tästä ikuisen hyvän ja pahan
noidankehästä Pook viestittää kaapaten kuulijan matkalle toisenlaiseuteen,
outouteen. Ei ole näyttelijä, jos ei hallitse erilaisten roolien ja tunteiden
skaalaa; ei ole runoilija, jos jättää ikävät ja kipeät asiat sivuun; ei ole taidemaalari,
jos maalaa vain iloa ja rakkautta; ei ole kirjailija, jos kirjoittaa vain
kivoista asioita. Tottakai hyvä, mukava ja menestyminen ovat kaikkiaan kelpoja ja hyveellisiä pyrkimyksiä, mutta kummallisesti ihmiselon ja maailman
luonteesta johtuen tikapuiden puolat sinne on monesti veistetty ikävillä asioilla. Pumpuli-ihmiset
ovat sellaisia, jotka pyrkivät kieltämään ikävän, leijumaan kohti
transsendenssiä, jotain piikitöntä ajattelun ykseyttä; teräsvillaihmiset niitä, jotka pyrkivät hankamaan ruosteen
asioiden pinnasta nähdäkseen pintaa syvemmälle. Jocelyn Pook kuuluu
jälkimmäiseen isojen näkijöiden joukkoon.
"Kevät toi puutarhurin" mietelause toimii omalla kohdallani siten, että "kevät herättää uinuvan puutarhurin", sillä olen vuoden -92 tietämillä Mäntsälän Saaren kylällä sijainneesta maatalous- ja puutarhaoppilaitoksesta valmistunut puutarhuri. Nykyisin vanhan ammatin kipinät sinkoilevat omassa puutarhassani ja erilaisia puutarha-aiheisia ohjelmia, kirjoja, lehtiä ja internet-lähteitä selaillen ja tutkien. Olin lukioaikana hyvä reaaliaineissa ja etenkin biologia on aina ollut yksi vahvuuksistani. Niinpä löysin itseni kasvitieteen luennoilta ja innostuin siinä määrin, että hankin myös puutarhurin pätevyyden, mitä ei ole tarvinnut koskaan katua, jos nyt mitään opiskelua ylipäätään koskaan tarvitsee katua: onhan opiskeleminen ennen kaikkea oppia elämää varten kuin vain mammonan tienaamista silmällä pitävää toimintaa. Lopulta luonnontieteet vaihtuivat humanistisiin aineisiin ja elätin itseni kätevästi opiskeluiden lomassa puutarha-alan töissä. Nykyisin kasvien kanssa puuhailu antaa ihmeellisesti virtaa jaksaa monia muita asioita. Mielestäni puutarha-arkkitehtuuri, design, elävien kasvien yhdisteleminen paratiisinomaiseksi tilaksi, missä myös eliökunnalla on hyvä olla, on taidetta jos mikä.
Löysin keväällä Ylen puutarhasarjojen tarjonnasta SVT:n Trägårds tider nimisen sarjan, joka kulkee meillä nimellä Puutarhakausi. Sarjan konsepti ja käsikirjoitus toimii mukaansatempaavasti sarjassa, jossa neljä puutarhasta eri tavoin innostunutta tekijää alkaa herättää vanhaa farmia eloon keittiöpuutarhoineen, pergoloineen, yrttimaineen ja vastaavineen. Porukan keskinäinen läpänheitto hersyy antaumuksellisesti eikä missään ei ole teennäistä makua. Sarjan kuvaaja osaa asiansa paremmin kuin hyvin ja vaikeasti kuvalliseen muotoon vangittava puutarhan kasvi ja eliömaailma avautuu aisteja kutkuttavasti katsojan silmien eteen. Mutta yksi on ylitse muiden, nimittäin sarjan musiikki, joka on todella hyvällä maulla raidattua vihreän paratiisin puuhien lomaan.
Sarjan voimahahmot ovat Ruotsissa melkoisia julkkikisia. Jonkin sortin vetäjänä toimii Ruotsin Unelmakoti -sarjaa juontanut ja monessa ohjelmakeitoksessa muhinut Pernilla Månsson Colt, seuranaan englantilainen puutarhuri John Taylor, palestiinalais-ruotsalainen kokkivelho Tareq Taylor ja mallimaailman kiertänyt Malin Persson. Henkilöiden elämäntarinat ovat itsessään jo tutustumisen arvoisia ja saattavat aiheuttaa melkoisia elämyksiä. Joten ei ihme, jos sarjasta on tullut Ruotsissa jättisuosittu. Se on sarja, missä erilaiset elämänkokemukset kannetaan hienosti yhteiseen puutarhaan hyvällä musiikilla ja huumorilla maustettuina.
Puutarhakvartetin hahmojen kautta avautuu rakkaus hyvää ruokaan, orgaaniseen elämäntapaan ja ennenkaikkea kauneuteen, joka vie mukanaan. Katsojalle avautuu puutarhassa olemisen zen, elämän ikuinen kiertokulku – syöminen, kylväminen ja sadonkorjuu. Sen lomassa on lupa nauttia ja kokeilla kaikkea kivaa. Mikään ei kuitenkaan ole liian vakavaa, kuten ei muutenkaan elämä koskaan saisi olla. Sarja palauttaa mukavasti jalat maan pinnalle ja aiheuttaa hitonmoisen puutarha- ja kokkailukuumeen.
Mutta sarjan musiikki. Mitä se oikein on? Kuka sarjan musiikit oikein valitsee? Mistä se tulee?
Sarjan Facebook -sivustolta löytyy heti tietoa musiikista.
Olin juuri ihmetellyt lahtelaisen happoteknobändi Business Cityn olemusta ja musiikinsisältöä, kun sosiaalisessa mediassa osui silmiini Billboardin Gil Kaufmanin juttu, joka käsitteli mysteeribändiksi leimattua The Networkia. Molemmilla, Business Cityllä ja The Networkilla näytti olevan jotain yhteistä, nimittäin naamiot ja tuntemattomuus. Musiikissa ja genreissä ei ollut oikeastaan mitään muuta yhteistä, kuin rohkeus ja hillitön poliittinen metatasolla kulkeva ironia ja myös omanlaisensa huumori. En oikeastaan jäänyt pohtimaan bändien musiikillista sisältöä vaan naamioitumisen merkitystä ja lisääntymistä populaarimusiikin alakulttuurien saralla: miksi maskit, miksi anonyymius?
Business City Live - varsinainen naamiokeikka alkaa 16 minuutin kohdalta
The Network - Threat Level Midnight
Populaarimusiikkiin kuuluu perinteisesti täysin päinvastainen suosion tavoittelu, poseeraaminen, miljoonat selfiet ja belfiet, rokkarin suuri ego – ainutkertaisuus, omaleimaisuus ja maaginen eroottinen voima. Maskin käyttö viestittää päinvastaisuudellaan jotain yhtä tehokasta ellei tehokkaampaa: ehkä jotain vaarallista, jotain alaista, päälaellaan olevaa, salattua, normaalista poikkeavaa, jotain pinnan alla lymyävää mysteeriä.
Toimiiko maskien tarjoama viesti koronan, siis maskien kultakaudella vai alkaako ilmiön voima kummuta juuri tästä poikkeuksellisesta ajasta? Viittaako ilmiö musiikin syvempiin ja jollain tapaa tärkeämpiin, ehkä jopa vaarallisiin sisältöihin? Maskeeraaminen ja naamioit ovat aina kuuluneet rockin syvempään olemukseen, kuten esimerkiksi Peter Gabrielin, David Bowien, Daft Punkin, Kissin ja vastaavien leikit niin identiteeteillä, maskeilla, kuin sukupuolellakin tai rockin ulkopuolella Top Gearin The Stigin olemus.
Naamari peittää aidon ja oikean; se tehostaa viestiä ja tekee kokemuksesta erilaisen – jännittävän, ja siksi myös monien alkuperäiskansojen rituaaleissa käytetään naamioita: rituaalissa initiotava kuljetetaan monien vaiheiden kautta muutuneeseen tilaan, missä kaikki arkinen on erilaista. Ja näin paluu takaisin normaaliin – siihen arkiseen, tapahtuu uusin silmin, muuttuneena ja kokemusta rikkaampana. Ilmiö on siis hyvinkin vanhaa perua ja merkityksellisessä roolissa kulttuurien elossa, joten kurkkiiko muinainen henki meitä pop- ja rock musiikin maneereiden ja helmojen takaa kutsuen meitä johonkin rituaaliin – siirtymään ajattelun arkisella kanavalla toisille taajuuksille. Mutta mitä käsittelemään? Mitä muuttamaan? Se kysymys taitaa olla itse kunkin mietittävä oman kokemuksensa kautta. Mutta tuoko ilmiö oikeasti jotain lisää läntisessä hegemoniassa elävän arkeen tai lisääntyykö ilmiö tulevaisuudessa? Kannattaa muistaa, että bändiä katsomaan tullut saattaa olla myös pukeutunut bändin maskiin.
The Many Costumes of Peter Gabriel
The Networking tapauksessa viesti on hyvin poliittinen ja ilmentää taiteen maanalaisen armeijan vastarintaliikeeen heräämistä amerikkalaisessa yhteiskunnassa nousevaa fasisistista aaltoa vastaan, joten ehkä taiteilijoiden naamioituminen on tällöin ihan järkevää eikä se sisällä sen kummempia erikoisia rituaalisia ulottuvuuksia; ilokseni sellaisen sisältö kertoo kuitenkin siitä, että rockilla ja popilla on yhä poliittista voimaa, merkitystä ja sisältöä. Se päästetäänkö sellaista valtamedian tiheän seulan läpi onkin sitten kokonaan toinen tarina – ehkä artisteille itselle saattaa olla tärkeämpää seisoa valtamedian sivussa, koska taiteen sisältö kohdistaa kritiikkiä valtamediaa ja elämän turvallisemman keskitien valinneita kansanosia kohtaan. Ja jos sellainen bändi murtautuu valtavirtaan on yleensä kyseessä historian lehdille jäävää taidetta.