Sauronin torni

Jokin aikaa sitten palasin yllättäen muistoihini mietiskelemään vanhan Viipurin musiikkiopiston historiaa istuessani jouten ja hyvää mallasjuomaa nauttien Lahden vanhalla linja-autoasemalla. Katseeni osui Lahden konservatorion vanhaan torniin ja sen kylkeen uudisrakennettuun osaan, jotka molemmat ammottavat yhä tyhjinä ja hylätyn näköisinä, tilassa missä ne ovat olleet jo monta vuotta vuotta vaikka ympärillä rakentuu kallista uutta ranta-aluetta ja miljöö on mitä arvokkainta ja hienoa. 

                                                      

                                                          Turun tauti

Sappeni kuohahti ja hämmennys valtasi kansalaisen mielen, jolloin päädyin miettimään miltä tornin alla toimivan saneeratun, suojellun ja Ylen eläkesäätiön omistamissa tiloissa toimivan konservatorion käyttäjistä ja henkilökunnasta tuntuu, sillä painolastia luulisi muutenkin riittävän klassisten instrumenttien taideopetuksen suosion hiipuessa ja kulttuurialojen vyönkiristyksen kurimuksessa. Konservatoriolla on kuitenkin huiman pitkä historiallinen varjo, joka saattaa myös olla raskas kannettava, vaikka oikein tulkittuna historian pitäisi olla rikkaus. Tässä on kuitenkin taustalla sodassa menetetty kaupunki ja sen ihmiskohtalot, siirtyminen kokonaan uuteen kaupunkiin ja asettuminen uuteen sosiaaliseen yhteisöön. 

Samalla kehissä heiluu taidemusiikin perinteiden vaalimisen vaikeus ja rajojen asettaminen, kun kulttuuri kuitenkin etenee jättiharppauksin uuteen ja ihmeelliseen. Joten varmasti ihmisiä jakavia mielipiteitä riittää, joten mielestäni mikään koulutusinstituutio ei kaipaa gryndereiden suhmurointia ylleen vaikka tarkoitus alkujaan olisikin hyvä. 

  Paikallisen sanomalehden hakuvalikosta konservatorio hakusanalla löytyy paljon jännää

Esa Hassisen kirjoittaman konservatorion tilat aiemmin omistaneen Omakotisäätiön historiikin julkistamistilaisuudessa rakennuttavat tahot esitettiin konservatorion pelastajina. Myöhemmin minulle sanottiin, että kyseinen rakennuttaja tosiaan pelasti konservatorion. Nyt asia palasi mieleeni ja mietin mitä sillä tarkoitettiin: pelastettiinko tässä kiinteistöä ja historiaa vai nykyajassa elävää konservatoriota toimintoineen? Konservatorio oli remonttiajan evakossa ja pärjäsi kohtuullisen hyvin, joten kiinteistön seinät eivät tee laadukasta musiikkikoulua, eikä myöskään historia, vaan sen takoo nykyhetki ja nykyajan vaatimukset. Kaikki muu on posiitivista lisää, joka voidaan heittää laidan yli, jos se kääntyy taakaksi. Koulu on kuitenkin Lahden konservatorio, ei enää Viipurin, ei karjalaisten, ei hämäläisten vaan lahtelaisten, ihon väriin, silmien väriin ja seksuaaliseen suuntautumiseen katsomatta: musiikki kun kuuluu kaikille. 

En mene tässä kirjoituksessa tornin rakennuttaneiden tahojen nyansseihin, koska niistä ei ota pirukaan selvää. Taustalla voi olla jotain Turun taudin tyyppistä suhmuroimista, koska Lahdessa tullaan tulevina vuosina rakentamaan paljon ja toki se tarjoaa oivan tilaisuuden gryndereille. Entä jos kyseessä on jotain muuta mikrohistoriaa ja kulttuuria kehystävää, joten paneudun seuraavaksi tähän mahdollisuuteen ja koska kukaan kulttuuri-ihminen ei kaupungissa ole sen laajemmin asiasta kirjoittanut, joten teen nyt kuvia kumartamatta pelin avauksen.

Asetan ajatusteni keskiöön sen mahdollisuuden, että kyseinen keskeneräinen torni symboloi jotain muuta, kuin vain rakennuttajien rahan loppumista. Mutta en todellisuudessa tiedä mitä ja miksi, niin vastuu ymmärtämisestä ja tulkinnoista siirtyy sinulle lukijani. Polkuja totuuteen voi olla monia, joten tässä on pintaraapaisuna vain hieman kompassinsuuntimia. 

Torni ja koko Lahden konservatorion vuokraama kiinteistö on ollut ikänsä yksityisessä omistuksessa, miltä kaupunki on pitkän aikaa vuokrannut tilaa musiikinopetukseen. Kiinteistön 1950-lukulainen rakennushistoria ponnisteluineen sitoutuu vahvasti kaupungin karjalaislähtöisten yrittäjäpiirien pyrintöihin, kuten myös myös muu hieno osa lahtelaista historiaa. Joten olisiko mahdollista, että lahtelaistuneen karjalaisuuden nyansseista löytyy jotain osviittaa asialle? Olisiko joku taho voinut pahastua siitä, että kaupunki ei suostunut tornia veronmaksajien rahalla remontoimaan? Mahtoiko joku kokea, että sen sisältämää pitkää ja perinteikästä karjalaisten historiaa ei arvostettu? Kääntyikö Viipurin menetyksen kiukku kohti uutta kotikaupunkia? Ikäviä kysymyksiä, mutta realistisia.

Kiinteistön tultua tiensä päähän se myytiin muodollisella hinnalla rakennuttajalle, koska kukaan muu ei sitä halunnut, eikä museovirasto antanut talolle purkulupaa. Siitä taas herää kysymys siitä olisiko rakennuttava taho halunnut rakentaa talon paikalle jotain muuta, ehkä taloudellisesti kannattavampaa? Erään lahtelaisen arkkitehdin märänunen pilvenpiirtäjästä tai jotain sellaista. Siihen se kyllä sopisi vieläkin, koska tuskin kunnossa oleva pilvenpiirtäjä olisi sen raskaampi taakka kuin keskeneräinen nykytorni.

Tarina jatkuu: kun taloa kaupiteltiin heräsi kysymys siitä sopiiko suureksi kasvanut ja aikaa myöden kiinteistön vanhan tornin valloittanut konservatorio enää tulevaisuudessa sille tehtäviin peruskorjattaviin vanhoihin tiloihin? Näin lahtelaisen kulttuuri-instituution helmoissa ja varjoissa alkoi melkoinen keskusteluruletti, mitä tuolloin itsekin seurasin. 

Lopulta koulun sijainti sinetöitiin tuolle paikalle, koska kyseinen kiinteistö saleineen oli joillekin se ainoa mahdollinen vaihtoehto. Se on totta, että laadukas konservatorio tarvitsee laadukaan salin, ja Felix Krohn -sali on sitä, mutta entä lopputilat: ne opetustilat? Tuliko tiukkaa? Taisi tulla, mutta en usko, että kukaan olisi tuon paremmin noista tiloista saanut muokattua sitä mitä siitä tuli. Näin Omakotisäätiön kiinteistö pelastettiin. Entä pelastettiinko konservatorio?

Onko mahdollista, että kiinteistöön, ja sen myötä kouluun, latautui jotain lähestulkoon pyhän merkityksiä omaavaa eetosta, joka saa vanhaan kouluun muistojensa kautta rakastuneet sulkemaan todellisuudelta silmänsä, elämään menneessä kulta-ajassa, jolloin ontuva työsuojelu ja sen vaatimusten ääntä etäännytettiin. Nyt kuuloluut joutuvat koville ja äänet puuroutuvat, joten koulun on siinä oltava vaikka tiukkaa tekisi. 

Vai oliko kaikessa sittenkin kyse vain taloudesta? Vaihtoehtoja oli ilmoilla ja muistan suurimman osan henkilökunnasta innostuneen esimerkiksi Malskin panimon ideasta, mutta lopulta koulu pysyi kuin pysyikin tuossa suojellussa kiinteistössä: näin koulusta tuli ikäänkuin suojellun kulttuurin jatke ja tilat alkoivat määrittää musiikkiopetusta eikä niin, että opetus määrittelisi tulevia tiloja. Voisiko siis nykyajassa näkyvä hylätty torni symboloida jotain menneiden asioiden ristiriitoja? Mitä ne sitten voisivat olla? 

Päivittelin itse noihin aikoihin Facebookiin rajatulle ystäväpiirilleni, en siis julkisesti, remontin kiemuroita ja kummallisuuksia ja taisin ylittää jonkun rajan, mutta olinko väärässä? Ainakin joku koki, että temmelsin pukinsorkillani pyhällä maalla.

Aikanaan, sotien mainingeissa, karjalaisten muuttoliike Lahteen lienee aiheuttanut kaiken positiivisen ohella myös joitain negatiivisia tunteita. Pääsääntöisesti virallinen historiankirjoitus muistaa kuitenkin korostaa asioiden valoista puolta, mutta oliko varhainen konservatorion esi-aste alkujaan lainkaan kaikkien lahtelaisten musiikkiahjo? Kysymys, mitä en muista kenenkään esittäneen. Oliko tuolloin vaihtoehtoja edes olemassa? Nimittäin koulu oli pitkään Viipurin musiikkiopisto, joka toimi Lahdessa ja yritti jopa paluuta Viipuriin. Sen taso oli kyllä jo tuolloin korkealla, joten niin tarkasteltuna se on ollut selkeä positiivinen lisä Lahden kulttuuritarjontaan. Positiivinen, mutta ei välttämättä suinkaan ongelmaton, sillä saapuihan Suomen yhdestä suurimmasta ja vanhimmasta monikulttuurisesta kaupungista valtavan vahvoja ja sivistyneitä persoonia pieneen silloiseen Päijät-Hämäläiseen junttilaan (sori lahtelaiset, tarkoitin kauppalaan).

Seuraava iso ja kiinnostava vaihe nousee esille vuosituhannen vaihteesta, kun Sibeliustaloa rakennettiin. Sen vastustus oli jokseenkin jakautuneessa kaupungissa kovaa, mutta lopulta kun se päätettiin toteuttaa. Se tarkoitti sitä, että tuohon vanhaan kiinteistöön jäi enää vain konservatorio, koska Lahden kaupunginorkesteri lähti Sibeliustaloon. Lahden konservatorio riitautui myös tiloja jakaneen Lahden ammattikorkeakoulun musiikkilinjan kanssa jo heti sen alkumetreillä, joka sekin poistui talosta toisaalle. Kyseinen korkeakoultuksen ala veti viimeiset henkäyksensä muutama vuosi sitten. Nyt kaupungissa ei enää ole lainkaan amk-musiikinlaitosta, eikä sen vetävää musiikkiteatterilinjaa, ei elokuvalinjaa, eikä taideinstituuttia. Irrallisena amk-musiikinkoulutus kuivui lopulta omaan ruukkuunsa suurten tekniikan ja kaupallisen alan koulutusohjelmien kyljessä, ja niin miljoonilla tehdyt erityisesti musiikkikoulutukseen rakennetut neliöt Salpauksen tiloissa sorvattiin uudelleen isolla rahalla muuhun käyttöön, joka sekin raha olisi ollut kaupungin musiikkielämälle tervetullut lisä. Lahteen jäi siis enää Lahden konservatorio huonoihin tiloihin ja melkein sen viereen asettunut myös kaupungin tukema Lahden musiikkiopisto. Sitten konservatorion tilat alkoivat rapistua liian huonoiksi ja pelastusprojekti alkoi.

Kaikessa kipuilussa vaikuttaa varmasti kaupungin hyvin nopea kasvaminen, minkä timmellyksessä kulttuurialojen koulutuksen kipuilu yksinapaisesta muutaman johtohahmon vetämästä politiikasta moninapaiseksi. Alkujaan konservatoriota pitkään johtaneen ja kaikkiaan hienoa työtä tehneen Aarre Hemmingin kerrotaan vastustaneen sähkökitaraa ja rytmimusiikkia, ja itse muistan että joku kipuili vieläkin asian kanssa. Lahti on myös teollisuuskaupunkina ollut aina poliittisesti hieman kahtiajakautunut, mikä on osaltaan saattanut suunnata ihmisten huomioita eri suuntiin ja näin myös korkeakulttuurin piiriin lukeutuvaa Sibeliustaloa vastustettiin vimmatusti. Kannattaa muistaa, että taustalla Lahti tunnetaan hienon orkesterinsa lisäksi myös rokkareiden kaupunkina. Karrikoiden voisi ehkä asiassa nähdä eron työläisten ja porvariluokan narratiiveissa, joka heijastui vahvana kaikkeen aina urheilusta taiteisiin: ne paremmat koulut ja niin edelleen - se perinteinen tarina kautta koko valtakunnan. Loppusilauksena Tiirismaan koulu ”Tipala” purettiin ja sen myötä vahvasti konservatorioon sitoutunut musiikkilukioperinne koki kovan kolauksen.

 

Nyt kaupunki edustajineen ja eetoksineen on sen edessä, että koronan jälkeinen aika aiheuttaa varmasti budjetillista päänvaivaa, jonka kohteeksi saattaa nousta juuri kaupungin ylen vahva musiikkikulttuurii. Ei siis ihme, jos kaupungin taideinstituutiot edustajineen pitävät päätä kainalossa eivätkä ota yhteiskunnalliseen keskusteluun osaa, hiljaisuus suorastaan huutaa huomiota. Tulevaisuudessa on varmaa ainoastaan se, että ihmiset soittavat ja taiteilevat päättäjistä ja rahatilanteesta huolimatta, ja se on sen aito ja kantava voima, ei kiinteistöt, eikä luokkasodat.

Populistiset voimat haluavat todennäköisesti nitistää turhaksi korkeakulttuuriksi kokemansa Sinfonia Lahden, joten edessä on kiintoisa syksy, eikä hylätylle tornille varmasti tapahdu yhtään mitään. Oli totuus kuinka karvainen tahansa, niin marginaalisten alojen ja instituutioiden ei kannattaisi riidellä liikaa keskenään: taidekulttuuri on kuin myriadi vahvoja asioita, sillä taiteeseen liittyy vapaus tulkita kulttuurisia syviä tuntoja, mihin arkinen talous ei anna työkaluja. Näin myös julkisrahoitteista taiteen opetusta myös valvotaan tarkalla silmällä, sillä sen käyttövoimana ei ole raha vaan tunteet, ja ehkä siksi se koetaan monesti liian villiksi ja vapaaksi: sellaiseksi elämän viihteen puolelle kuuluvaksi, lähestulkoon vallankumoukselliseksi. Ja sitähän se aina on ollut kaikessa paradoksaalisuudessaan poliittisine pilkkalaululuineen, kansallishymneineen ja juomalauluineen. 

Mitä sitten pienen kaupungin elämyksellinen taide-elämä kokonaisuutena voisi tarjota ainaisen lopettamisen ja riitelyn sijaan? Näkisin, että selviytyäkseen tarvitaan pohjalle vahvaa, avointa, hengittävä, ja julkisesti kantaa ottava pelotonta koulutusta, jolla on hieno historia, mutta joka katsoo vahvasti eteenpäin. Taide tarjoaa kritiikkiä, elämyksiä, herättelee katsomaan toisin, avaa syvin tuntoja ja puhdistaa ilmaa, joten se on myös lääke populismin talebanisoivaan vapautta suitsivaan maailmankuvaan. Avoimuuden kautta museot, teatteri, musiikki ja kuvataiteen linkittyvät yhteen ja kaupunki kaikkineen saavat siitä avoimesti hyötyä. Tuo hyöty voi olla henkistä, mutta se voi myös olla taloudellista musiikkibisneksen ja visuaalisen taidebisneksen myötä, jotka tulevat kytkeytymään tulevaisuuden teknologioihin ja olemiseen yhä vahvemmin: euro taiteelle poikii kaksi euroa takaisin. 

Purkakaa siilot koulujen väliltä, laittakaa instituutiot yhdessä kehittelemään näyttelyitä ja interaktiivista toimintaa, tehkää kokemuksellisia näytelmiä, kirjoittakaa avoimesti mitään pelkäämättä ja antakaa näiden kaikkien rinnalle nousta kulttuurialan yrityksiä kuten soitinrakennusta, mediapajoja ja niin edelleen. Sen myötä saattaa muutama turistikin saapua Lahteen kiertämään radiomuseosta hiihtomuseoon, sieltä rantaan kahville ja Sibbetaloon ja lopuksi Malskin panimolle olusille. Keksikää lisää kohteita kylpylöistä taidenäyttelyihin ja saunoihin, luontoa unohtamatta. Ehkä musiikinmuseokin sopisi tuohin yhtälöön, ja tottakai kaikkeen mukaan lahtelaisia yrityksiä alusta asti. Lopulta konsan tornistakin voisi saada muraaleilla komean muistomerkin, pesän linnuille ja lepakoille. Tai sen huiman pilvenpiirtäjän: sellaisen menneen kipuilevan aikakauden muistomerkin, joka sojottaisi kuin keskisormi kaikelle liian fiinille, tekotaiteelliselle ja turhalle.   

                                            Kerrostalollinen taidetta

                    

                                            Radiomuseo

                                            Hiihtomuseo

                                            Sinfonia Lahti

                                            Rantakahvila

                                            Sibeliustalo

                                            Green City

                                            

Lukuvinkit: 

Hassinen, E. (2016). Musiikkiopiston Omakotisäätiön historia. [Lahti]: Musiikkiopiston Omakotisäätiö.

Häyrynen, A. (2008). Taidetta tulosvastuulla: Lahden konservatorion tie Viipurista Lahteen. [Lahti]: Lahden musiikkiopisto : Lahden konservatorio.

Konservatoriot, mitä kuuluu?

Lahden konservatorion musiikkikirjastoaiheisista päivityksistäni on aikaa, ja kuulin että kirjasto on taas paketissa; toivottavasti ei kuitenkaan lopullisesti. Asia kertoo aikamme muutoksesta paljon ja ehkä toisaalta myös taiteen koulutuksen rahoituksen tiukkuudesta. Ilmeisesti konservatorioiden maailmoissa kulissien takana kuohuu, sillä maineikas Tampereen konservatorio ja ammattikorkeakoulu tekevät pesäeroa, kuten myös Helsingin konservatorio ja Metropolia AMK tekivät hetkeä aikaisemmin. Lahden konservatorio riitautui ammattikorkeakoulu yhteistyössään jo heti sen alkumetrelilä joskus vuosituhannen alussa ja nyt kaupungissa ei enää ole lainkaan amk-musiikinlaitosta, koska irrallisena se kuivui lopulta omaan ruukkuunsa suurten tekniikan ja kaupallisen alan koulutusohjelmien kyljessä, ja miljoonilla tehdyt erityisesti musiikinkoulutukseen sorvatut neliöt Salpauksen tiloissa sorvattiin uudelleen isolla rahalla muuhun käyttöön. 

On sanomattakin selvää, että tuokin raha olisi palvellut lahtelaista taiteen opetusta pitkän aikaa. Puhumattakaan, että siellä oli myös omat ja laadullisesti tuoreet ja korkeatasoiset musiikinkirjastoaineistot, mutta ei ole enää. Tästä herää selvä kysymys siitä onko konservatorioilla laajemmin joku kivi kengässä hieromassa suhteessa amk-asetelmaan? Olisiko se kivi siinä, että ajalla ennen amk-koulutusrakennetta konservatoriot hoitivat itse korkeamman tason koulutuksen, mutta nyt ne on ikäänkuin pudotettu toisen asteen oppilaitoksiksi. Voiko asiaa tulkita näin? 

Kokevatko ne, että niiden vanha arvovalta ja laatu on jollain tapaa riisuttu, ja samalla rimaa on laskettu; toki yliopistoon voi pyrkiä ilman toista astetta kuten myös amk-koulutukseen, joten missä se asian kuuma peruna sitten tällä ajattelulinjalla olisi? Voisiko se olla siinä, että tuolle korkeammalle amk-orrelle voi päästä huonommalla soittotaidolla suoraan ohi konservatorioiden, ja se hankaa vähemmän teoreettisia, mutta hyvin soittavia tahoja? Ehkä ei sittenkään, koska orkesteriin pääsee soittamalla hyvin, mutta toisaalta muut alan ammatilliset ovet voivat olla kuitenkin tiukemmalla.

Toisaalta voihan olla, että kyseessä on osin yksityisten omistamat oppilaitokset vs. täysin julkisen rahan instituutiot eli tilanteen pohja-arinalla hehkuisi jonkin sortin vanhan liiton työväenliikkeen ja porvarihegemonia välinen ikuinen kipinä tai sitten vain yksityisen rahan ja julkisen rahan yhteentörmäys ilman poliittista palettia. Isoja kissoja pöydälle nostettavaksi riittää, joten ehkä nämä eroamiset ja liikehdinnät kantavat mukanaan jotain kulttuuritutkimuksen kannalta kiinnostavia ilmiöitä ja lisäkysymyksiä nousee esille: riittääkö muusikolle pelkkä soittotaito? Kuinka paljon teoriaa tarvitaan? Tarvitaanko tietoasiantuntijuutta ja musiikinalan kirjastoa enää digiajalla? Voisiko yleinen kirjasto hoitaa kaiken kirjastotyön? Tarvitaanko konservatorioita lainkaan, siis onko nimi vain nimi ilman entisen kaltaista tasokasta sisältöä? Riittävätkö musiikkiopistot ja muun nimiset instituutiot? Onko kaikilla riittävästi rahaa toiminnalleen vai johtuuko kaikki musiikinkoulutuksen sivuaskeleet resurssien vähenemisestä minimitasolle? Mitkä ovat musiikkikoulutuksen keskeiset koulutuspoliittiset kuumat kysymykset tällä hetkellä?

En tiedä. Taideyliopisto päivittää ja ottaa avoimesti kantaa, mutta konservatoriot ja amk-tasot sulkeutuvat kuin simpukat omiin jokiinsa. Mistä siis löytyisi kristallipallon kokoinen helmi mistä saisi vinkkiä tulevaisuuteen? Loppusanoina kannattaa muistaa, että musiikki ei katoa mihinkään ja nuoret etsiytyvät kyllä sinne missä on mukavinta ja opetus tasokasta eli voihan olla että tulevaisuudessa koko perinteinen musiikki-instituutioiden rakenne ja kulissi on jotain muuta kuin nyt, tai koskaan aikaisemmin. Tuleeko konservatoriosta historiallinen jäänne, siis tosiaan historiallista musiikkia konservoimaan pyrkivä instituutio? Mutta onko historian havina sitten jotenkin negatiivista eteenpäin kurottavassa digihypessä? Mielestäni se ei saisi olla, koska historia on yhtäkuin juuremme eikä omien juurien kunnioittamisen pitäisi olla pois uusilta ilmiöiltä vaan aikajatkumona hieno lisä, mutta toki sen ymmärtäminen vaatii tietoa ja teoriaa.