Musiikkia etsimässä

Musiikki, mitä kaikkea se on ja mitä se ei ole: onko mikä tahansa ihmisen tuottama ääni musiikkia ja miten se tulisi määritellä? Mielestäni musiikki täytyy kuitenkin voida jotenkin erottaa äänistä? Wikipedia ilmoittaa, että musiikille ei ole yksiselitteistä määritelmää ja antaa käsitteelle hyvin laajan sisällön:

”Musiikille ei ole olemassa yksiselitteistä määritelmää. Mikä tahansa ääni voi olla musiikkia jos äänen tuottaja on sen sellaiseksi tarkoittanut tai kuulija sen sellaiseksi mieltää. Myös hiljaisuus voidaan tulkita tai tarkoittaa musiikiksi.”

http://fi.wikipedia.org/wiki/Musiikki

Näin laajasta määritelmästä seuraa opetusmaailmassa kysymys: onko mitenkään mahdollista tavoittaa koko asiaa yhdessä koulussa? Miten sitten musiikki ylipäätään pitäisi määritellä, jos haettaisiin suppeampaa määritelmää? Omasta mielestäni se on jotain mikä ei ole pysähtynyt ajassa, se on jotain mikä uudistaa itseään koko ajan, se on jotain jonka toisella reunalla olevaa ei toisella reunalla oleva tavoita. Se on jotain jonka kautta saadaan nautintoa, julistetaan yhteisölliset rituaalit, pönkitetään ideologiat ja ennen kaikkea jonka kautta esitetään omaa sivistystä. Kaikki tuo on myös mahdollista kutistaa paperille viivoiksi ja mustetäpliksi: nuoteiksi.  

Musiikkikirjasto tai nuotisto on kuin tiivistetty taidevarasto, minkä taulut, patsaat ja muut soitetaan näkyviksi: sävellys on näkymätön taideteos, joka nähdään mielikuvituksen kautta, siis aistinvaraisesti muuten kuin silmillä näkemällä. Musiikki on korvataidetta, joka tosin joskus saattaa jäädä korvaan matona rokkaamaan. Kulttuurimme on kuitenkin mielestäni koko ajan liukumassa enemmän näköaistin maaperälle.  Katsomme ehkä mieluummin ensin videon kuin kuuntelemme kappaleen: parasta on eniten klikattu, siis nähty. 

Kuitenkin korvataiteen koulumaailmassa joudutaan ruotimaan sitä mille korkeudelle tämä opetuskohteena oleva musiikin ”taulu” kiinnitetään: miten siis vetää opettamisen kehykset ja mitä näihin kehyksiin laitetaan? Nimittäin kaikkea kun ei voi tehdä yhdellä seinällä, yhdessä huoneessa tai edes yhdessä talossa: musiikin määritelmä on niin väljä, että se ei kerta kaikkiaan sovi mihinkään kehyksiin.  Siitä seuraa selkeästi se, että sitä lähestyttäessä ja paketoitaessa opetuksen kuoriin tai kirjastoon nuoteiksi, vaaditaan selvää strategiaa.

Mikäli strategiaa ei ole, niin koulusta, kuten koulun kirjastostakin tulee sekalainen viihdytyskokoelma, jonkinlainen maailman populaariviihteen valtamerellä ilman purjeita seilaava vene. Mikä neuvoksi? Mistä keskustella ja kuka puhuu kenelle ja mitä? Missä on suositukset, missä normit, missä purje, ankkurista puhumattakaan?

Miten myydä itseään, olla samalla maksimaalisesti klikattavissa ja suojella korvataidetta näkömaailman, tai koko viihdemaailman hälyääniltä. Kirjoitan metaforisesti. Myönnetään. 

 

Miten erikoistua, kannattaako erikoistua ja mitä siitä seuraa? Pitääkö tarjota kaikelle kaikkea, kuka määrittelee, kuka vertailee, siis kuka kehittää? Olemmeko liikkuneet toisten työsuoritusten arvioinnissa myös hetken näköhavainnon tulkinnan orjiksi, osaammeko katsoa tarjontaa asiantuntijan silmin? Olemmeko enää lainkaan asiantuntijoita: onko asiantuntijuuden kasvattaminen enää hyve vai ihan joku muu seikka?

Uskallammeko olla kriittisiä vai onko taantuma syönyt nekin hampaat: voimmeko olla kriittisiä niin, että saamme kuitenkin hyvät siemenet kylvettyä. Elämmekö todellisuudessa vai mielikuvitusmaailmassa jolloin voidaan kysyä syntyykö myös tulevaisuuden musiikki todellisuudessa vai mielikuvitusmaailmassa, jolloin seuraa kysymys mitä se käsittelee? Kaikki maailman musiikki on kuitenkin ollut aikanaan aikansa lapsi. Mikä on aikamme kuva ja mitä siitä syntyy? Voisimmeko löytää kirjastoja ja nuotistoja analysoimalla kuvan siitä mitä on esimerkiksi viimeisen kymmenen vuoden aikana lainattu ja soitettu: saisimmeko siitä jonkinlaisen kuvan aikamme musiikista?  

Sergei Kulankoa etsimässä 2. osa

Kari Kulanko lähetti minulle lehtileikkeitä, jotka käsittelivät pianisti Sergei Kulankoa. Kiehtova Sergei Kulangon mysteeri sai kasvot ja hänen hieno elämäntyönsä avautui. Aloitan Sergei Kulangon elämän tarkastelun sanomalehdessä julkaistusta muistokirjoituksesta. 

Sergei Kulanko syntyi Viipurissa 23.6.1902 ja hän myös kasvoi samassa kaupungissa. Hänen nuoruusvuosien opettajaksi mainitaan Viipurin musiikkiopiston pianonsoitonopettaja rouva Lange. Sergein ollessa noin kahdenkymmenen vuoden ikäinen hänen tiensä kulki kohti Manner-Eurooppaa. Hän päätyi jatkamaan opintojaan  Leipzigin konservatorioon vuonna 1922. Kulangon Leipzigin konservatorion aikakauden pianonsoiton pääopettajaksi mainitaan R. Tiechmüller. Säveltämistä ja musiikinteoriaa hänelle kerrotaan opettaneen E. Paulin ja H. Grabnerin.

Sergei Kulanko

Leipzigistä Kulangon matka jatkui Pariisiin, joka oli tuohon aikaan kuten nykyäänkin, taiteen suurkaupunki. Pariisissa häntä opetti pianonsoitossa belgialainen Lazare Lévy, joka oli aikanaan hyvin kuuluisan musiikkipedagogi Luis Diemerin oppilas.  Lévy myös ansioitui saaden arvostetun Premier Prix palkinnon 1898. Lévyn rinnalla vaikutti aikanaan merkittäviä pianisteja kuten Andre Gedalge, Alfredo Casella, Alfred Cortot, Geroge Enescu, Pierre Monteux, Maurice Ravel ja Jacques Thibaud. Kulangon voi siis aavistella saaneen oppia, ideoita ja johdatusta melkoisessa ympäristössä ja tämä myös asettaa erityistä mielenkiintoa hänen omien sävellystensä suhteen.

Kari Kulanko tarkensi asiaa, että Sergein opiskeluvuodet ovat olleet hieman hämärän peitossa, koska tämä ei koskaan itse puhunut niistä mitään. Kari Kulanko myös epäili, että Sergei saattoi olla Pariisissa jo aiemmin, koska hän meni naimisiin Viipurissa 1934 ja ensimmäinen lapsi syntyi jo 1935.

Ohessa listaus Lazare Lévyn  oppilaista:

http://en.wikipedia.org/wiki/List_of_music_students_by_teacher:_A_to_M#Lazare_L.C3.A9vy

Lazare-Levy flyygelin äärellä.

Kulanko sukunimenä ei ole alkuperäinen. Kulanko nimen kerrotaan suomettuneen nimestä Kulikoff vuoden 1935 tietämillä. Aikalaiset, kuten lääk.tri Kalle Meurman,  kertovat Sergei Kulikoffin olleen 1920-luvulla hyvin pukeutunut, pitkä ja tyylitelty herrasmies. Meurmannin mukaan Kulikoff, siis Kulanko, oli hyvin rauhallinen ja kärsivällinen opettaja, joka ei menettänyt juuri koskaan hermojaan. Samassa yhteydessä pianistit Irma Ruuskanen ja Martti Karvonen mainitaan Kulangon oppilaaksi. Kulangon ensikonsertto tapahtui Helsingissä vuonna 1928 hänen ollessaan 26-vuotias. Uransa alkutaipaleella hänen kerrotaan esiintyneen hyvin runsaasti ja myös hänen sävellyksiään tunnettiin yleisesti. Myöhemmin hänen kerrotaan vetäytyneen hiljalleen lähes kokonaan pedagogiseen työhön.

Vuosina 1926-1967 hän toimi Viipurin ja myöhemmin Lahden konservatorion pianonsoitonopettajana. Hänen uransa pianonsoitonopettajana kesti kaikkiaan 41 vuotta.Kulanko ei kuitenkaan asunut Lahdessa vaan Helsingissä, joten hän lienee matkustanut Lahden ja Helsingin välillä hyvin runsaasti. Hänellä oli myös koko ajan yksityisoppilaita pääkaupunkiseudulla, joista kerrotaan yli kymmenen antaneen aikanaan ensikonsertin. Lehdessä julkaistussa muistokirjoituksessa hänet tituleerataan pianotaiteilijaksi ja mainitaan hänen pianokonserttonsa, pienemmät pianosävellyksensä ja lauluja. Kulangon kerrotaan myös harrastaneen ahkerasti taidemaalausta.

Myöhemmin, 2000-luvulla Helsingin-Sanomat mainitsee (9.8.2013)  suomalaisen jazzmusiikin pioneerin Matti Konttisen muistokirjoituksessa, tämän opiskelleen 1930-luvulla Sergei Prokofjevin oppilaana Sergei Kulangon johdolla. Sergei Prokofjev asui Pariisissa vuoteen 1936, joten pianistit lienevät tunteneet toisensa. kaikesta tästä voi päätellä Kulangon suhteen olleen läheinen aikansa muihin säveltäjiin ja opettajiin. Lahdessa Matti Rauhala ja Marjatta Greus ovat olleet Kulangon opissa ja pyrin haastattelemaan heitä myöhemmin asian tiimoilta.

   

Sergei Kulankoa etsimässä 1. osa

Syksyllä 2014 koulumme pianonsoitonlehtori Peter Lönnqvist otti yhteyttä ja kysyi tunnenko Sergei Kulangon h-molli konserton pianolle ja orkesterille. Nimi aktivoi Viipurin musiikkiopistoon liittyvän muistikuvan, mutta ei juuri mitään muuta. Ei mielikuvaa kasvoista, ei sävelmää, vain nimi. Katsoin kirjaston tietokannan aineistohaun kautta löytyykö mitään tietoa.  Aineistohaku Felix mietti hetken ja jotain löytyi:

Vanhoja palkkakortteja Viipurin ja Lahden kaudelta : verokortteja / Mirjam Helin, Felix Krohn, Sergei Kulanko, Tatjana Rippas, Lea Piltti. – 1957

http://felix.concis.fi/lib4/src?PBFORMTYPE=01002&TITLEID=38353&SQS=1:fin:1::11:50::HTML&PL=0

Tällä tiedolla ei vielä päästäisi kovin pitkälle, joten kirjoitin Heikki Poroilalle Tikkurilan musiikkivarastoon, Saundiholviin. Kysyin tunteeko hän Kulangon teosta. Heikki on alan pioneeri ja puuhamies, jonka tietämys säveltäjistä ja heidän teoksistaan on vertaansa vailla. Yllättäen Heikki ei tuntenut teosta eikä säveltäjää. Olin hieman epäuskoinen; voisiko tämä olla totta? Vieläkö löytyisi jostain ennen tuntematon suomalainen sävellys? Kolusin musiikinalan tietokantoja, mutta turhaan.

Tilanne oli epätodellisen tuntuinen. Peter ei kertonut kenen hallussa originaali nuotti on ja ilmoitti myös, että siitä ei saa kopioita. Olin järkyttynyt. Miksi ei? Mitä hyötyä jollekulle olisi tämän teoksen piilossa pysymisessä? Ei varmasti mitään.  Teosto ja esityskorvaukset menevät nimenomaan esitysten mukaisesti ja jos sitä ei saa käyttää, niin ei sitä varmasti kukaan esitäkään. Esitin asiasta huoleni Peterille ja painotin sen katoamisen mahdollisuutta tilanteessa missä tulipalo voi sen syödä, vesivahinko tuhota sen tai voro viedä. Sitten sitä ei enää ole missään.

Peter Lönnqvist kertoi suunnittelevansa teoksen kantaesitystä jolloin myös kuulisimme minkä laatuinen konsertto olisi kyseessä. Mietin motiiveja teoksen hautautumiselle: oliko se niin huono vai oliko kyseessä pelko siitä, että joku voisi kopioida sen ja ottaa omiin nimiinsä? Niin kauan kun nuotti on yleisesti tuntematon, siis kustantamaton nuotti, näin voisi tapahtua. Ehkä teos on vain ollut unohtuneena ”pöytälaatikossa” ja nyt oli aika esitellä se uudestaan maailmalle. Mieleeni juolahti kysymys teoksen aitoudesta. Niin, oliko se aito? Kuka oli Kulanko?

On tietysti mahdollista, että nuotin haltijaa voi kiehtoa ajatus siitä, että sen esityskopiolla voisi ehkä rahastaa enemmän kuin painetulla editiolla? Tässä tapauksessa nuotit ovat vain unohtuneet ajan virtaan. On kyllä totta, että monet perikunnat toimivat eräänlaisessa välitilassa, jolloin painetun edition painoksen laajuutta on rajoitettu vain muutamaan kappaleeseen eikä niitä ole julkisessa jakelussa myyntikanavien kautta. Näin omistajalla on mahdollisuus säädellä sen oikeuksia kustantajien ja soittajien suuntaan. Näin toimittaessa edition vuokra on tekijänoikeuskorvauksista erillinen maksu.

Tässä on kuitenkin tietyt kohtuullisuuden rajat: esimerkiksi Wienin filharmonikot jättivät liian suurista korvausvaatimuksista johtuen Sibeliuksen Valse Tristen pois esityslistaltaan, mikä ei varmasti ole hyvää mainosta säveltäjälle:

http://slippedisc.com/2014/11/false-triste-as-mean-vienna-philharmonic-blanks-out-sibelius/

Palatakseni kuitenkin Kulangon konserttoon, niin en vielä kirjoituksen tässä vaiheessa tiedä onko nuotin originaalin omistaja Sergei Kulangolle sukua. Miten tekijänoikeusmaksut käytännössä menisivät? Kuka omisti käsikirjoituksen?  Oma roolini on kuunnella herkällä korvalla nuotin omistajan toiveita ja niin teemme. Mutta ensin kysymys nuotin aitoudesta: Kuka oli Sergei Kulanko?

Googlen tiedonhaku oli takuuvarma metodi aloittaa etsinnät: ensimmäiseksi Google tarjosi Jukka-Pekka Sarasteen kotisivun tämän nuoruudesta kertovaa osiota:

”… The Vyborg conservatory had moved to Lahti and it was my first music school. There still was an atmosphere of old Vyborg and St. Petersburg about it. Conservative Russian style study methods were used, as there still were many Russian artists, like pianist Sergei Kulanko and singer Eugenia Antonov.”

http://jukkapekkasaraste.com/about/youth/

Seuraavaksi löytyi Reijo Pajamon esitelmä Viipurin musiikkielämästä, jonka kautta selvisi että Kulanko oli kuulunut aikanaan Viipurin musiikkiopiston johtokuntaan:

”… sekä opettajakunnastaan, johon kuuluivat mm. Sergei Kulanko, Väinö Raitio, Andrej Rudnev, Lauri Saikkola ja Eero Selin.”  

http://www.pamaus.fi/pdf/Reijo_Pajamon_esitelma_171008.pdf

Tiesin nyt ”googlevarmasti”, että Sergei Kulanko toimi pianistina Viipurin musiikkiopistossa ja vaikutti koulun johtokunnassa. Tämän jälkeen saman hakukoneen orjuuttaminen työsti esiin lukuisia viitteitä muusikoista ja näyttelijöistä joiden netti CV:ssä oli mainintoja Sergein roolista heidän opettajanaan. Seuraavaksi haku pysäytti minut Sibelius-Akatemian pianonsoiton symposiumin ilmoitukseen, joka oli pidetty kuluvan syksyn aikana ja se vaikutti mielenkiintoiselta. Kulangosta ei siinä kuitenkaan ollut mitään suoraa mainintaa:

http://sites.siba.fi/web/pianonsoiton-historia-suomessa/luennoitsijat

Pianonsoiton historia Suomessa -symposiumi 4.10.2014. Sibelius-Akatemia, Wegelius-sali, Töölönkatu 28, 4. krs.

Olin hieman turhautunut, mutta sitten postilaatikkooni saapui Kari Kulangon yhteystiedot; hän oli Sergei Kulangon pojanpoika. Pääsin alkulähteelle ja nyt minulla oli informantti. Seuraavassa osassa asiasta lisää... 

Tuhannen pahvilaatikon tarinat - kirjaston muutto. Osa 3.

Niemen punaiset muuttolaatikot ja kuorma-autot ovat kuluttaneet kumia pitkin Lahden katuja viimeisen kuukauden aikana; flyygelit ja pianot ovat saaneet pianokuljetuksen erikoismiehiltä jalat alleen; soittimia on kannettu ylös ja alas, kääritty huopiin ja kohdeltu kunnioittavasti. Nuottilaatikoita on kirjastoon ja sen varastoihin kannettu 416 kappaletta. Opettajia on hätistelty kauemmas tulevista luokistaan, remonttimiehet poraavat ja rapsuttavat tiloja. Nuotteja on kaivettu laatikoista, hyllyjä sommiteltu ja tilaa ihmetelty. 

Kirjaston osalta muuttotyö on enää hienosäätöä vailla ja onneksi kesäloma on edessä. Takaraivossa jyskyttää melkoinen työkuorma ja huomasin aamulla laittaneeni housuihin 2 vyötä?  Siispä kohti kesälaitumia.

Kirjaston tila vaikuttaa hyvälle, ikkunoista näkee ulos, tilakuutioita on enemmän kuin edellisessä paikassa ja ilmastointi toimii. Tästä kelpaa jatkaa. Hyvää kesää kaikille! Ohessa muutama kuva tulevista tiloista:

Syyskuu 2014.