Liukas monitahokas, jota populaarikulttuuriksi kutsutaan

Tämä kirjoitukseni sisältää hurjia yleistyksiä, harha-askelia ja liukastumisia, niin sen isossa kuin pienessä kuvassa. 

Länsimainen populaarikulttuuri on uudella ajalla läpäissyt miltei kaiken ollen enemmän kuin nuorten siirtymäriitti staattiseen aikuisuuteen, kuten yhteiskuntatieteilijät asiaa katselevat. Festareilla käydään vanhempanakin ja eikä musan kuuntelu lopu finnien kuivuttua poskilta, eikä aikuisuus ole staattista. Populaarikulttuurin syke Liverpoolista Hollywoodiin on kuitenkin elänyt ja kypsynyt sen kaikessa monimuotoisuudessa yhtenäiskulttuurin kehyksissä, joka on onneksi hyväksynyt erilaisia versoja, tulkintoja, fiiliksiä ja ideahorisontteja. Mutta entä nyt kun Hollywoodin jalustat alkavat horjua ja Maon lasten marssi kohti kapitalismin paalupaikkaa kiihtyy? Miten populaarikulttuuri tulee muuttumaan? Onko populaarikulttuurin, rockin, bluesin, punkin, heavyn, metallin, Marvellin sarjisten, Transformesien, you name it, tarjoilema viesti kuitenkin jotain syvempää kuin rakkauden ylistys valtatie 66 lomassa tai ikuisen Styx -virran ylittäminen? Mikä siellä risteyksessä oikein odottaa? 

Populaarikulttuurin määrittelyä Wikipediassa

Pandemian varjossa tapahtuvien mietintöjen lomassa on hyvä samalla paikallistaa omaa henkistä eetosta ja poliittista auraa suhteessa käynnissä oleviin asioihin. Miten sitten asemoitua koko ajan enemmän päälle käyvän managerialismin ja loputtoman itsensä kehittämisen superlingossa? Mistä kilpailukulttuurin ajatukset tulevat ja mihin meidän oletetaan niiden siivillä pääsevän? Käsittääkseni hauta on meidän kaikkien lopullinen kohtalo, ja jos yhteinen kilvoittelu käy liian kovaksi sinne kupsahtaa sitä nopeammin. Löytyisikö tästä jonkinsortin populaarikulttuurin nykyisen nektarin selitys tai ydin? Voiko populaarikulttuurista edes puhua sen yläkäsitteen alla vai pitäisikö siirtyä rajatumpaan otantaan? 

Managerialistinen sielunmaisema

Managerialismin filosofiaa

Karkean vulgaaristi analysoituna Ameriikan ihmemaa oli pitkään dollypartonilaisen cowboy tissikulttuurin orientaatioissa, kunnes tuli VHS, porno ja John Holmes miehisine avuineen sekä rajajoen takaa Pablo Escobarin kokaiinikuormat. Sitten kaikki alkoi siirtyä kohti kardashiaanista perseenpalvontakulttuuria ja mammonan ylivaltaa. Rokkari oli alkujaan köyhä luuseri, anticowboy James Dean, ja mukana oli koko ajan autot. Kunnes vitivalkoinen Wall Street punaisine härkineen puski itsensä Gordon Geggona pinnalle ja on sen jälkeen mylvinyt koko ajan lisää tilaa ja oikeuksia. Näin uuden ajan populaarikulttuurin ikoneista, uusista sankareista, on tullut Forbesin miljardöörilista tyrkkyjä, jotka antavat olemattomien taitojensa korvikkeeksi henkisiä- ja talousneuvoja sekä suunnittelevat tennareita. Meillä Cheekin rallit ovat psyykanneet nuorisoa painamaan turpaan ja selviytymään vaikka pää kainalossa sokkien irrotessa samalla kun vapaaottelukulttuurin nousu ja päähän potkimisen sallimisesta tuli hyve, eikä James Bondin hahmokaan enää jakele herrasmiesmäisiä sutkauksia vaan painaa adrenalipiikin lihaansa ja kylvää lyijyä. Stereoidit, hauis, hiki, pyykkilautavatsa ja niin edelleen. David Bowie ennusti, että seuraavana jäljelle jää enää kuolema ja sen luotaaminen: lopullisen mysteerin raja, minkä moni rokkari on jo kokeilujensa seurauksena ylittänyt. Ehkä se on se viimeinen paikka, mistä löytyy se syvä joki. 

Nyt kaiken takana Wall Street näyttää voittajalta symboloiden poliittisesti ja uskonnollisesti vapaata maailmaa, missä ylin voima on mammonalla ja sen tavoittelulla vapauden sijaan. Sen rinnalla rokkareidenkin suosima auto on pitänyt pintansa turboineen, erilaisine kiillotustuotteineen, joiden määrä paikallisessa Motonetissä vain kasvaa, mutta erona menneeseen on se, että ratissa ei enää liehu köyhä pitkätukka sätkä suussa, vaan lapsesta asti silmät kiiluen ajamista treenannut tyyppi matkalla F1 -radalle, missä henki on kaupan.

Gordon Geggo

Sitten saimme hätälaastarina Kiinan ohituskaistaa tukkimaan Donald Trumpin mustine raamatun heiluttamisineen ja ajatukseen konservatiivisuuden keinoin pakotetun paluun Onnen päivien Fonzien kulta-aikaan, mutta Elvis on kuollut eikä palaa. Seuraavaksi valkoiseen taloon kiipeää mitä todennäköisimmin Kardashianit pyllyineen, ja samalla studioviilattua musiikiksi mainittua Kanyen soopaa tarjoilee hämärä miljardikultti, joka jatkaa voittokulkuaan kunnes lopulta yhdistyy Kiinan vaikutuspiirin tarjoilemiin valtiovallan hyväksymiin "pop"-hahmoihin. Ehkä saamme Valkoiseen taloon Caligulan tai Neron, jonkinlaisen eroottiskapasiteettisen avaruuteen hamuavan suurvaltaimponaation. Internet sulkeutuu, kaupallistuu, mikä ei varmaan ole kenellekkään oikeasti yllätys, mutta kiinnostavaa olisi nähdä minkälaisia kiinalaisen populaarikulttuurin tarjoilemat hahmot sitten voisivat olla, koska kaikessa muussa on kopioitu länsimaista kulttuuria ja sikäläiset omat ja kiinnostavat ilmiöt, kuten Falun Gong ja Tiibetin lamat on suitsittu? Entä ympäristöongelmat, yhteisöllinen käsijarru, palava Amazon ja happamoituvat meret? 

Entä koko ajan enemmän julkisilta katseilta piilossa sykkivä oikea populaarikulttuuri, se joka lopulta tulee oikeasti haistattamaan Kardashianien hömpälle höpöt ja nostaa populaarikulttuurin syvät virrat jälleen pinnalle? Mutta mitä on aidon populaarikultturin terve ydin? Onko sellaista? Onko se terve? Vai olisiko viisaampaa katsoa uudestaan kohti perinteisiä kulttuureja käytänteineen ja heivata koko populaarikulttuuri varastoon? 

Sen ydin on kuitenkin hyvin yksinkertainen asia, nimittäin vapaus olla se mitä haluaa, mutta kuitenkin kunnioittaa hyviä sydämiä väriin, rotuun, perseen kokoon tai rahapussiin katsomatta. Elvis kylvi rahaa ympärilleen kuin muinainen Midas, mutta uudemmat Wall Streetin fighting Geggot imevät kaiken itselleen, kiikuttavat pölhöt houkutusten saarelle hässimään kaverin muijaa ja vetävät kokaiinia nenään. Mutta eihän populaarikulttuuri ole ollut sopuisa tai hegemoninen: teddyt vetivät punkkareita turpaan ja rokut kävivvät mätkimässä modeja ja niin edelleen. Taidan puhua soopaa.

Ehkä kuitenkin muutaman vanhan bändin uudet lohkaisut tarjoilevat nousevaa voimaa shittiegoilun vastapainoksi. Sellaisesta nostona  Pearl Jamin uusin pitkäsoitto Gigaton.

Gigaton

Populaarikulttuuri ja kapitalismi olisi ehkä sopivampi otsake tämän kirjoituksen teemaksi, mutta sanottakoon kuitenkin se, että kyse ei ole luokkataistoista vaan toiveesta, että ihminen on yhteisöllisesti sivistynyt. Sellainen voi olla sivistysporvari kuin myös punaisen viivan toisella puolella asioita katsova. Ympäristön ongelmat voisivat tuoda ihmiskunnan yhteen ja populaarikulttuuri voisi jälleen kerran näyttää voimansa asioita rakentavana voimana, mutta epäilen vahvasti, että repivyys tulee kasvamaan uusiin mittoihin: omelettia ei synny ilman munien rikkomista. Mammona on turvallista ja siksi sitä hamuamme, ja nyt muutosten aikoina sen painoarvo vain kasvaa, joten miksi kukaan muuttaisi suuntaa vapaaehtoisesti: perinteinen resepti vallitsee, joten vahvin selviytyköön.

Sivuhyppynä kapitalismikriittinen esimerkki avoimen tieteen areenalta jo surullisen kuuluisan vuonna 1880 perustetun Elsevier-kustantamon tapaus. Kyseinen jo iäkäs ja arvovaltainen vanha kustantamo ajautui ensin Reed -yhtiön siipien alle ja siitä muotoutui 1990-luvun alkupuolella giganttien pörssiyhtiö Relx, jonka siipien alla on valtava määrä tiedemiesten hengentuotteita, ja niin tiedejulkaisuilla alettiin lypsämään rahaa: hinnat nousivat pilviin eikä tieteentekijöillä ollut asiaan ja omiin oikeuksiinsa nokan koputtamista, koska RELX:llä oli oikeudet. Kyseessä on hyvin ajan henkeen sopiva riistokapitalismin kukkanen, mutta lopulta se meni yli punaisen viivan ja niin vastarinta alkoi nousta, jolloin syntyi kokonainen liike edistämään tieteen avoimuutta. Tiede- ja kirjastomaailmalle tämä on ollut valtavan iso ja tärkeä asia. Mutta viimein kyseessä on kuitenkin se, että tieteentekijä ei voi itse hinnoitella työtään. Taiteilija voi ja monet muut voivat. Nyt hänen työnsä mammonahedelmät menevät osakkeen omistajille. Entä jos tieteentekijä saisi hinnoitella työnsä ihan itse ja eläisi julkaisunsa rojalteilla loppuikänsä?

Prosessi paljasti sen, että tieteen avoimuus on kuninkaan vaatteet eli todellisuudessa tiedemies pyritään omistamaan, koska ajatukset ovat pitkän koulutuksen lopputulemana koulittua tietoa. Tällä tarkoitan sitä, että tieteellinen ajattelu ei ole oikeasti sillä tavalla vapaata kuin sen soisi ja mitä moni kuvittelee sen olevan. Ajattelua ohjataan sovittuihin uomiin, julkaisuihin ja foorumeihin, mutta yhtä hyvin joku luonnontieteilijä voisi julkistaa vaikka uuden akkukeksintönsä ihan itse ja vapaasti vaikka blogissaan. Se olisi asiasisällöltään oikeaa ja yhtä lailla empiirisesti todennettavaa tietoa. Huomautan, että tarkoittamani vapaus ei tietysti koskaan tarkoita vapautta kollegiaalisesta kritiikistä. Nyt oikeilla julkaisukanavilla ja vertaisarvioinnin metodeilla pyritään painottamaan faktuaalista arvovaltaa, mikä on ihan hyvä. Mutta kriittisenä ajatusleikkinä tuon julkaisukanavan voisi  hyvin ottaa yhtälöstä pois: kehyksen roolista on kasvanut jotenkin omituinen, mutta toki helpottaa kirjastonhoitajan työtä.

Avoin tiede

Kyseinen RELX on hyvin mielenkiintoinen ja sokealle sijoittajalle hyvä hedelmä, joka saa punaisen härän taatusti orgastisesti mylvimään ja kuopimaan. Kaikkineen RELX:n liikevaihto on vaatimattomat 7,8 miljardia puntaa, joten kustantamisen oikeuksia sisältävän salkun kokoluokka on giganttinen. Toki tähän asemaan pyrkivät kaikki kustannusalan tekijät, koska yhteisössämme on käynnissä hyvinvointikulttuurin tavoittelusta siirtyminen kilpailukulttuuriin, toisin sanoen matka hyvinvointiyhteiskunnasta markkinatalouskilpailuyhteiskuntaan, ainakin hetkeksi.

RELX

Mutta voiko populaarikulttuuri tuottaa oikeasti syviä ja hyviä fiiliksiä kapitalismin käyttöön tai sitä vastustamaan jotenkin rajattomasti? Vai onko sellaisen käyttövoima juuri vastustamisessa ja totuuden siementen kylvämisessä? Itseasiassa se voi olla mitä vain, koska se heijastaa yhteisön tuntoja ja veikkaan, että nyt sen on alettava muuttua kohti kestävämpää maailmaa. Voihan olla, että ihmisten tiede-, taide- ja olemisen suuret tunteet alkavat suuntautua sinne jonnekin kiinalaisen tai korealaisen musiikin outouden sfääreihin, kuin 1960-luvulla Hippie trailin ja Intian gurujen tapauksessa. 

Hippie Trail

Minun piti kirjoittaa brittiläisen Coil -bändin musasta, mutta päädyin hieman isomalle kehälle. Ehkä loppukaneetiksi Kingdom Come -bändin Highway 6 sanat, jotka johdattelevat sinne jonnekin populaarikulttuurin tarjoileman horisontin syvemmälle rannalle tai ehkä populaarikulttuurissa on virtoja ja rantoja loputtomiin. Niiden kartoittaminen ja  luotaaminen on kuitenkin aina yhtä kiinnostavaa, sillä lopulta yhtä ainoaa ja oikeaa totuutta, uskontoa, filosofiaa, yhteiskuntajärjestelmää  ei ole. On vain aika ja muutos, joten muututaan sympaattisempaan suuntaan.

Every hour somebody's

Drivin'

Down the highway six

I'm talkin' 'bout the road

That'll lead you to the

River Styx

A man down there says

He's gonna take away your

Pain

I tell ya he's a liar

And you'll never see your

Friends again

I lost a fr!end of mine

Who took that road

He felt the world had

Turned

And left him cold

Highway six

Doesn't take you home

Highway six

Deadly fix

The pressure rises

You can't take the load

You've got no hand to hold

Except your own …

Kingdom Come Highway 6

Lähde: LyricFind

Sosiaalisesti mediassa

Blogiklikkauksia on kiitettävästi, mutta kommenttiraitoja tai seuraajia sitä vähemmän. Juttelin taannoin ystäväni kanssa bloggaamisesta, vloggaamisesta ja ylipäätään median aavalla merellä seilaamisesta. Kumpikaan meistä ei osannut sanoa pidetäänkö tekemisistämme ja ainoa käytettävissä oleva mittari oli klikkaukset, mutta eihän se kerro laadusta mitään. Pelkkä klikkaaminen ja katsominen ei ole sosiaalista mediaa, koska sosiaalisuus edellyttää vuorovaikutusta eikä siihen riitä pelkkä kanavan avaaminen. Olen itse ryhtynyt kommentoimaan tai kiittämään, jos en kunnolla seuraamaan niitä blogeja joita luen. Jonkinlainen hyvät käytöstavat internetissä hakee mielessäni muotoa. Ehkä jo klassinen peukku ylös- tai alaspäin kertoisi bloginpitäjälle jotain klikkausten laadusta.

Oliko 1970-luvulla televisio tai radio jotenkin sosiaalinen? No ei ollut. Onko sosiaalinen media sosiaalinen, jos vain joku seuraa jotain? No ei ole, ja alan epäilemään että sosiaalisessa mediassa on suuri enemmistö seuraamassa, mutta sosiaalisia ja vuorovaikutteisia ihmisiä on hyvin vähän. Tiedeartikkeleita rustaava ystäväni on kritisoinut bloggaamista alempiarvoisena tiedevaikuttamiseen verrattuna, mutta en ymmärrä vertausta: blogi on kuitenkin vapaampi yhtälailla kirjoitettua ajattelua, ehkä jopa aidompaa ja  muotona jollain tapaa päiväkirjanomaisempi tai miten sen haluaa itse kukin rakentaa, ja siis mahdollisesti rohkeammin omaa ajattelua mahdollistava foorumi. Ja ihmisten oma ajattelu tieteen keppihevosen kyljessä vasta mielenkiintoista onkin. 

Siis ei alempana eikä ylempänä tieteeseen verrattuna vaan erilaista. Samalla soisi, että useampi tieteen parissa toimiva kirjoittelisi enemmän blogeja ja avaisi tausta-ajatuksiaan, linkkaisi vaikka kirjavinkkejä. Tiede ja taide ovat hyvin erilaisia asioita mutta onneksi meillä on filosofian keinot, jolla liittää niiden teemoja yhteen. Hieman haparoiva ja jollain tapaa samantyypinen ilmiö toistuu kirjastojen hurjasti kasvavassa mediatarjonnassa: media tehdään nyt koko ajan enemmän, media sitä ja media tätä, mutta kirjastonhoitajien perusorientaatio metakuvailla ja järjestää laajaa oma median tarjontaa yht'äkkisesti katoaa johonkin, jolloin medialistat ja kanavat sisältävät joukon asioita ilman järjestystä tai aihepiireittäin kuvailua helpommin sisällön mukaan haettaviksi. 

Voisiko kirjasto tarjota järjestettyjä blogiavaruuksia jostain aihepiireistä: esimerkiksi järjestää kunnan alueen puutarhasta bloggaajien linkit yhdestä paikasta helposti löydettäviksi? Koostaa vaikka paikkakunnan futisfanien mediat yhdestä luukusta löydyttäviksi ja niin edelleen? Musiikin- ja taiteen (en sano median) maailmoista löytyisi monta kategoriaa, mitä voisi koostaa, monta applikaatiota, mitä voisi esitellä, vaikka ne eivät olisikaan kirjaston omia tuotantoja. Informaation avaruus tarvitsee portinvartijoita ja- avaajia. Miksei myös ulosheittäjiä. Ehkä siinä on tulevaisuuden kirjastonhoitajan toimenkuva fyysisen kirjastonhoitajan rinnalla.

Jordi Savall – vanhan musiikin mestari

Musiikkia voi tyylistä ja lajista riippumatta lähestyä lukemattomista näkökulmista ja tällä kertaa lähestyn musiikkia esittelemällä vanhan musiikin mestarin nimeltä Jordi Savall, jonka esitysten julkaisumäärä hipoo niin laadullisesti kuin määrällisesti alan kuninkuusluokkaa. Espanjalais-katalonialainen Jordi Savall i Bernadet (Catalan: [ˈʒɔɾði səˈβaʎ i βəɾnəˈðɛt] elää onneksi vielä keskuudessamme ollen 78-vuotias. Hän syntyi Barcelonassa vuonna 1941 ja aloitti soitonharrastuksensa sellon soittamisella, mistä on ollut myöhemmin helppo siirtyä soittamaan sellon historiallisia edeltäjiä viola da gambaa ja viola da bracciota. 

Jordi Savall ja sellon historiaa Newyorker -lehdessä 2005

Savall aloitti musiikinsoiton opiskelemisen kuusivuotiaana liittymällä koulun kuoroon ja lopulta vuosien soittotuntien koulimana hän valmistui Barcelonan konservatoriosta jo tuolloin vanhaan musiikkiin erikoistuen. Vanha musiikki tarkoittaa musiikin tunnetun historian varhaisia notatoituja musiikkiteoksia ja kansansävelmiä, jotka ovat kulkeneet vuosisatoja ilman nuotteja vain soittamalla ja laulamalla välittyneenä kansanperinteenä, siis musiikkia varhaiselta keski-ajalta aina barokin aikaan asti. Savall on esittänyt myös paljon musiikkia lähempää historiasta niin renessanssin, klassismin kuin romantiikan kausilta, mutta varhainen musiikki muistetaan mainita hänen yhteydessään vahvimmin. Hän on myös tuonut ei-eurooppalaisen musiikin perinteitä itse säveltämäänsä musiikkiin ja samalla toiminut rotusorron ja ihmisoikeuksien puolestapuhujana. Nykyisin hän vaikuttaa Katalonian itsenäistymisliikkeessä, joten Savall ei ole millään muotoa koteloonsa kehräytynyt musiikin mestari vaan myös poliittisesti aktiivinen heikompien ja sorrettujen puolesta puhuja.  

Savall, ihmisoikeudet ja musiikki 

Barcelonan konservatorion jälkeen hän löysi paikkansa barcelonialaisen Ars Musica de Barcelonan yhtyeen rivistä. 1970-luvulla Jordi Savall on yksi keskeisitä hahmoista, jotka nostivat yleisön tietoisuuteen sellonperheen vanhemmat soittimet kuten viola da gamban. Barcelonan musiikkipiirien jälkeen hän sai oppia sveitsiläisen Scola Cantorum Basiliensiksen kautta August Wenzingerin oppilaana ja lopulta jatkoi Wenzingerin työtä vuonna 1974 toimien viola da gamban professuurin tai mestariopettajan roolin haltijana. Tuona aikana hän muodosti Hespèrion XX nimisen kokoonpanon yhdessä Montserrat Figuerasin, Lorenzo Alpertin ja Hopkinson Smithin kanssa, joka esitti historiallisia vähän tunnettuja teoksia hyvin laadukkaalla otteella. Yhtyettä ei ole haudattu missään vaiheessa vaan nykyisin se tunnetaan nimellä Hespèrion XXI. Toki esiintyjäkaarti on vaihdellut vuosien myötä. Vuonna 1987 Savall palasi Barcelonaan ja perusti  La Capella Reial de Catalunya yhtyeen, joka omistautui 1700-lukua varhaisemmalle laulumusiikille.  Ja kun Jordi Savall oli päässyt vauhtiin, niin vuonna 1989 syntyi Le Concert des Nations -orkesteri, joka keskittyi pääosin barokin ajan vähemmän tunnettuun musiikkiin. Montserrat Figuerasista oli siinä tekemisen ja musisoimisen sivussa tullut hänen aviopuolisonsa ja toki samalla syntyi myös perheyhtye mihin kuului myös heidän kaksi lasta Arianna ja Ferran. Yhtyeessä Ferran soitaa bassoluuttua eli  theorboa ja laulaa;  Arianna soittaa harppua ja myös laulaa, ja hänen äänensä kerrotaan yltävän äitinsä tasolle. Perhe ei kuitenkaan ole musiikin kaavoihin kangistunut vaan he ovat esiintyneet myös Barcelonan kuumissa öissä jazzklubeilla.   

Arianna Savall 

Ferran Savall

Montserrat Figueras

Kannattaa kurkistaa Savallin discografiaa Discogsista, niin saa hyvän käsityksen yhden muusikon tuotannon harvinaisesta laajuudesta, joka pitää sisällään monenlaista musiikkia yli 100 julkaisun verran. Listalta löytyy myös filmeihin sävellettyä musiikkia ja jopa jotain omassa ajassamme elävää uudempaa musiikkia. Joten jos kiinnostuit, niin tägää käyttämäsi striimin hakuun Jordi Savall tai marssi lähikirjastoosi selailemaan kokoelmia. Tästä voi nimittäin alkaa kokonaan musiikkiseikkailu, joka voi johtaa vaikka Barcelonaan. Hänen musiikillaan on ollut itselleni suuri vaikutus ja tätä kirjoittaessani oikeastaan sen koko mittavuus ja syvyys realisoitui. Joskus rinnallamme kulkee jotain elämää isompaa, joka koputtelee, mutta on muuten häiritsemättä ja sitten yht'äkkiä se vain astuu valokeilaan: Jordi Savall musiikkeineen ja ajatuksineen on juuri sellainen tapaus. 

Jordi Savall Gramophonen esittelyssä

Ildebrando Pizzetti – Parman pianomystikko

Kirjaston levykokoelmaa selaillessa käteen osui erikoisella kuvalla varustettu levynkansi. Kuva oli utuinen ja esitti mahdollisesti Venetsian tai jonkin muun Välimeren satamakaupungin utuista satamamaisemaa. Kuva muistutti renessanssimaalareiden asetelmia, mutta jokin siinä ei täsmännyt: taulu oli skotlantilaisen Peter Marchi Nardinin Venetian Sunset niminen taulu, jonka päälle oli kirjattu isosti Pizzetti ja alla orkesterin nimi: BBC Scottish Symphony Orchestra Osmo Vänskä. 

Kuuntelemani levyn kansi ja tietoja

Taiteilija Peter Nardini

Mietin tietysti, että mikä ihmeen Pizzetti ja niin otin levyn tarkempaan kuunteluun. Ja se kannatti, koska aavistelin aluksi Pizzettin olevan kauempaa historiasta esiin noussut vähemmän tunnettu klasarisäveltäjä, mutta hänhän osoittautuikin 1900-luvun uuden ajan näkijäksi ja oman tiensä kulkijaksi. Sitten ensimmäinen striimaus Youtubesta hurmasi ja vei melkein koivet alta vaikka työtuolilla istuinkin, joten päätin tutustua säveltäjään paremmin. 

Concerto pour piano et orchestra, Canti della stagione alta

Muuten lisähuomiona se, että olen tähän blogiin räpsinyt surutta kuvia levyjen kansista vaikka ne ovat tekijänoikeuden suojaamia teoksia, joiden käyttö on luvanvaraista. Sitaattioikeuteen vedoten levyjen kansikuvia voi kuitenkin julkaista blogissa ilman lupaa. Se edellyttää, että kuvan sisältämä artikkeli käsittelee kyseistä levyä. Pelkästään kuvituskuvina kansikuvia ei saa käyttää ilman lupaa. Jos siis kirjoitat artikkelissasi jostain tietystä levystä, niin voit liittää tekstin oheen kuvan kyseisen levyn kannesta.

Sonata per pianoforte (1942/1943)

Ildebrando Pizzetti syntyi Italian Parmassa toisen klasarin merkkinimen Verdin nurkilla syyskuussa 1880 ja jatkoi toiseen ulottuvuuteen helmikuussa 1968. Pizzettin isä oli pianonsoiton opettaja, joten ei siis ihme että pieni Ildebarando alkoi taputtelemaan koskettimia jo kaksivuotiaana. Kerrotaan, että nuorena hän oli suunnattoman kiinnostunut musikaaleista ja alkoi kirjoitella myös omia musikaalin tyyppisiä laajempia teoksia, joten suunta oli selvillä, kun viisitoista kesäisenä Illdebrando kirjautui Parman konservatorioon. Siellä hän opiskeli vuodet 1895-1901. Siihen aikaan koulussa oli rehtorina Giovanni Tebaldini, joka johdatteli oppilaitaan klassisten lisäksi uuden ajan musiikin pariin. Illebrando, lempinimeltään Brando, tunnistettiin hyvin nopeasti sangen lahjakkaaksi ja ahkeraksi muusikoksi, joten ei ihme että sävelsi ensimmäiset teoksensa jo varhaisina konservatorion vuosinaan. Giuseppe Verdin tapaamisen vuosisadan lopulla kerrotaan olleen hänelle suuri kokemus, jonka hän itse mielsi lähes uskonnolliseksi. Tapaaminen oli siinä mielessä onnekas, koska Verdi oli jo hyvin iäkäs mies ja kuoli hieman myöhemmin vuonna 1901. 

 Wikipedian teosluettelo ja taustatietoja

Valmistumisensa ja Verdin kohtaamisen jälkeen Brando keskittyi säveltämiseen, opettamiseen ja musiikista kirjoittamiseen. Mystiikan kaipuu jäi kuitenkin elämään hänessä pysyvästi ja niin sävellysten aihepiireistä löytyy viittauksia ja mystisiä tunnelmia. Miehen musiikin mystiset löytöretket syvenivät ja siinä sivussa hän perusti Giuseppe Bastianellin kanssa Dissonanza nimisen modernin musiikin kausijulkaisun. Brandon musiikkia tutkineiden mielestä teatterimusiikilla, suurilla italialaisilla säveltäjillä ja belgialaisen César Franckin musiikilla on ollut häneen hyvin suuri vaikutus. Brando kirjoitti paljon, mistä esimerkkinä Paganinin biografia. Suomenkielinen Wikipedia mainitsee tämän johtaneen uransa aikana Milanon ja Firenzen konservatorioita, missä hän opetti mm. Mario Castelnuovo-Tedescoa, Olga Rudgea sekä Franco Donatonia. 

Sinfonia in la (1940)

Ildebrando Pizzettiin liittyvää Discogsista

Biografia italiaksi

Harp Concerto in E flat major