maanantai 11. helmikuuta 2019

Bob tule takaisin!


Ajan pyörteissä, paksujen lumihankien kadotessa ja lintujen alkaessa viritellä kevätlaulujaan mietin omia blogejani, joita on kaikkiaan kolme, ja kolme on ihan liikaa. Joten vanhan talon renoveeraminen säilyköön omanlaisenaan, koska mietimme vaimoni kanssa jos sen tiimoilta kynäilisi kokonaisen kirjan. Oma huuruisempi kiirekulttuuria ja tekoteollisuutta vastustava aavistuksen renessanssihenkinen blogini sekä tämä aavistuksen työorientoituneempi blogi törmäilevät pahasti toisiinsa. Yksi suunta voisi olla näiden yhdistäminen siten, että nostaisin pidemmät kirjalliset sepustukseni yhden blogin keskiöön, ja sitten sen kautta reflektoisin maailmaa, tai sitten lopetan molemmat. Näillä kirjoituksilla ei varsinaisesti ole koskaan ollut suurta agendaa tai poliittista oman profiilin nostotarkoitusta vaan vain toimia jonkinlaisina ajatuspierujeni varaventtilinä. Muuten työhön liittyvistä orientaatioista sellainen havainto, että musiikkikirjastomaailma lienee kohdaltani siirtymässä sivuun, mutta  toivoa sopii, että kirjastomaailma jossain muodossa kuitenkin säilyisi  kehyksissä. Joten palaan vielä hetkeksi musiikin ja kirjastojen pariin. 

Kävin katsomassa kriitikoiden kritisoiman, mutta yleisön rakastaman Queen yhtyeestä kertovan Bohemian Rhapsody elokuvan. Ja minäkin pidin siitä, kuten olen aina pitänyt Queenin musiikista, joten kriitikot hiiteen: tuoli takanojaan ja antaa mennä vaan. Hienompi sävelkulkuisia biisejä kun ei juuri rokin tantereella ole kuultu tai nähty. Elokuvan lopun Bob Geldofin aikanaan kokoon masinoiman Live Aid konsertin tunnelmat palasivat mieleeni ja musiikin kyky taltioida aikaa ja historiaa pusersi minut voimalla takaisin omaan nuoruuteeni 1980-luvulle. Musiikissa on poliittista voimaa! Taiteessa ylipäätään on poliittista voimaa, koska taide koskettaa sellaisia tunteita aivan eri aivopuoliskolla kuin rationaalinen tiede. Näinollen mistä löytäisimme aikamme uuden Bob Geldofin masinoimaan maailman napoja löytämään yhteisöllisen parantavan ja auttavan voiman uudestaan, koska se on nyt jokseenkin kadonnut. Nyt meillä on supersuorittamisen kulttuuri, Isiksen kauhut, Syyrian kaaos, Jemenin helvetti, muovipussimeri, populismi, hullut diktaattorihimokkaat vallankahvassa muureineen ja loosheineen, sekä meidät todennäköisesti ketoon niittävä ilmastonmuutos. Bob tule takaisin!

Muistan piraattiradioasemat, Berliinin muurin, rokin eheyttävän liberaalin voiman, valtiosta toiseen loikkaavat muusikot, jonkinlaisen vapauden idealismin, koska tuolloin vapautta ei välttämättä ollut, eikä myöskään rahaa, eikä nykyistä internettiä. Varhainen MTV (Music television) oli liberaali ja poliittinen Greenpeace kumiveneiden näyttämö, joka hengitti LiveAidin henkeä vielä pitkään ennenkuin korruptoitui tylsämieliseksi viihdetuubiksi ilman muutoksen henkeä. Nyt meillä on yhä isot ongelmat ja ne vain kasvavat sanoi siihen Steven Pinker mitä hyvänsä. Samalla joku diktaattorikerhon wannabe politikkokin haluaa muurit takaisin maailmaan: muureilla ja silmien sulkemisella ei ratkaista mitään. Näkisin vahvasti, että seuraavan vallankumouksen pitää tapahtua ihmisten kulutus- ja olemistapojen suhteen ja vastustaa näitä vallanhimon riivaamia tapauksia.




Ihmiset tarvitsevat kuitenkin yhteisöllisyyttä ja hyvä niin, koska jos se katoaa, niin edessä on melko morbidi kulttuuri. Ikävää on, että rakkautemme yhteisöllisyyteen on myös nykytekniikalla hyödynnettävissä. Mistä me siis oikeasti välitämme, jos välitämme? Vai onko ihmismielen psykologisten piirteiden tuntemus ja mistään muusta kuin rahasta piittaamaton teollisuus tehneet pirullisen liiton keskenään; yllättäen mieleeni nousee Pink Floydin savupiippujen varjosta taivaalle nouseva possu tai lampaat muurin varjossa, taustalla soi Money biisin kassakoneen rytmi. Taidamme sittenkin olla helppo suupala.

Ehkä pitäisi kysyä, että mikä olisi seuraavan vallankumouksen ja vastarinnan sävel? Mikä on Pariisin kaduilla mellastavien keltaliivien yhteinen sävel? Jos sellaista ei ole, niin onnistuuko vallankumous? Ehkä vuorossa on nyt se toinen -ismi, joka pitää vuorostaan kumota, nimittäin kapitalismi. Entä sen jälkeen? Millainen olisi sosialismin ja kapitalismin utopioiden jälkeinen maailma? Onko seuraavan renessanssin keskiössä ihminen itse vai saisiko joku ajatusmalli jalansijaa, missä huomioitaisiin myös ihmisen kanssa elävä eliökunta? 

Moiset virkistävät ajatukset nousivat mieleeni katsellessani oivallista Musiikin vallankumous sarjaa Yle Arenan palvelusta, joka vyörytti komeasti musiikin, säveltäjien ja ajan muutosten voimat auki. Joten oikeasti elävä musiikki ei suinkaan ole vain kliinistä soittotaitoa ja sillä kilvoitttelua, tai konservatorioiden kautta sitä vanhaa säilyttävää. Ehei, taideoppilaitokset ovat oikeasti vallankumouksen ja vapaan ajattelun siemeniä hautovia vahvojen ihmisten kehtoja kuten kirjastotkin. Jos ne ovat hiljaa ja hiljaisia, niin valitse toinen opinahjo.





Aikanaan Ranskan vallankumouksen kautta takavarikoidut kirjavuoret järjesteltiin ja kirjastoinstituutio sai vettä myllyynsä: tiedon rooli muuttui ja siihen pääsi käsiksi tavan kansalaiset, niin maailma muuttui. Itse kirjastot olivat silti aina sisäisesti olleet järjestyksen areenoita, ja juuri siitä minäkin pidän, koska säännöt tulee olla, mutta niistä pitää voida pystyä neuvottelemaan. Tietoa, sivistystä ja vapautta, mutta tiedon aiheuttamat melskeet on hyvä pitää turvallisesti kauempana. Siksi on ollut kohtuullisen ikävää lukea Jyväskylän kirjastopuukotuksista, nuorison ilkivallasta kirjastoissa ja niin edelleen. Toisaalta ehkä se kertoo kuitenkin siitä, että julkinen ilmainen tila on kortilla ja kirjastoissa tapahtuu. Entä sitten tapahtuuko mainitsemani seuraava vallankumous kirjastoissa? Irvokas kysymys, mutta samalla kutkuttavan kiinnostava, ja uskokaa pois myös aiheellinen.

Miksi Oodissa ei sitten ole kunnollista musiikkiosastoa? Yrittääkö päättävä eliitti työntää kiusallisen ja aina niin lokeroihin sopeutumattoman musiikin aikaa ja ajattelua muuttavan voiman kauemmas itsestään? Kauemmas kansalaistorista, kauemmas eduskuntatalosta, kauemmas kaikesta, etäännytettynä stream-palveluihin mobiililaitteiden kätköihin. Musiikilla on tunnetusti myös kyky olla ihanan epäkorrektia ja muusikot sekä musiikkikirjastoissa lahnaavat luuserit ovat aina olleet niitä yhteisön kiinnostavimpia tapauksia.  



                  Pia Shekhter musiikin paikasta kirjastoissa ja demokratiasta



Itseäni harmitti kesällä tapahtunut Oodin edessä olleen vanhan tiilimakasiinin rippeiden purkaminen, koska siitä olisi saanut komean muistomerkin sangen kliiniseen uuden arkkitehtuurin ympäristöön vaikka muoviin valettuna, jos sen hirmuinen myrkyllisyys oli sen purkamisen syy. Luulen, että sen suurin myrkyllisyys nousi vapauden sävelistä, joiden kauhuskenaarion toisessa päässä on konservatiivien mielikuva Köpenhaminan Christianian kaltaisesta liberaalista antipönötyskulttuurin keitaasta; sellaisia kun ei maailmassa valitettavasti ole liikaa, ja kannattaa muistaa, että antipönötystä voi harrastaa myös ilman huumeita ja olla silti tuottavan ahkera.

Nyt kansalaistorille rakennettiin Uutta Suomea: sellaista kliinistä turistiversiota, mitä kelpaa katsella Sanomatalon lehtereiltä etäännytetysti. Näin työväen ja menneen ajan hiki ei saanut jäädä muistuttamaan tiilisenä hampaana valta establishmentin pyhään tilaan eikä musiikki enää rytky omana osastonaan kuin ennen. Kannattaa kuitenkin muistaa, että kielto on aina ollut vallankumouksen alkusysäys. Itse luikin divareihin vinyylejä keräilemään Cousteau pipo päässä ja pysyn sivummalla kuin odottamassa jotain. Ehkä kuitenkin tilaan keltaiset liivit valmiiksi, jos vaikka joku sävel olisi mukaansatempaava. 


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti