Belle Époque kauden sävellys- ja maalaustaiteen luotaamiseni jatkuu. Mietin mikä tuossa aikakaudessa minua kiehtoo? Onko siinä jotain samanlaista kuin omassa ajassamme: teknologisen hybriksen ja tulevaisuususkon huipentumaa, uskon ja keksintöjen juhlaa, joka loppui tylysti sotaan ja kärsimykseen. En tiedä onko analogia kovin hyvä, ehkä se hieman ontuu, mutta Belle Époquen loppu alkoi aikanaan häämöttää, kun Titanic kohtasi jäävuoren ja niin Fin de siècle, aikakauden ellei peräti edellisen vuosisadan loppu saapui ensimmäisen maailmansodan merkeissä. Sen jälkeen valon hiljalleen palatessa ihmiskunnan elämään seurasi uuden taiteen modernit ajat ja uudet mestarit, mutta vuosisadan vaihteen aikakauden varjo vaikutti vielä pitkään. Ehkä elämme nyt jotain samanlaista aikaa: mikäli koronavirus minut kaataa, niin soitakaa haudallani Mompoun musiikkia: Frederic Mompou Dencausse tai vain Federico Mompou syntyi Espanjan Kataloniassa, tarkemmin Barcelonassa 16 huhtikuuta 1893 ja jatkoi tuonpuoleiseen 30 kesäkuuta 1987. Fredericon isä oli barcelonalainen lakimies ja äiti ranskalainen, joten Mompou-Dencaussen perhessä kasvatus on ollut ilmeisen taiteita suosivaa ja niinpä myös Fredericon veljestä Josep Mompousta sukeutui myös taiteilija: taidemaalari, jonka maalausten aihepiiri esiintyi myöhemmin lähestulkoon kaiken Fredericon julkaiseman musiikin kansissa.
Mompou opiskeli pianonsoittoa espanjalaisessa Conservatori Superior de Música del Liceussa Pedro Serran johdolla ja piti ensikonserttinsa 15 -vuotiaana, jonka jälkeen tie Pariisin konservatorioon, Conservatoire de Parisiin, oli avoinna. Konservatoriota johti tuohon aikaan jo Lili Boulanger päivityksestäni tuttu Gabriel Fauré ja näin nuori espanjalainen pianisti astui ranskalaiselle maaperälle, ranskalaisen Belle Époque eetoksen parrasvaloihin, joka myös kuuluu läpi hänen sävellyksistään. Aikakausi oli maailmansotien, modernin keksintöjen ja suurten mullistusten haikeaa, mutta myös kovaa aikakautta. Mompoun kerrotaan jo 9 -vuotiaana kuunnelleen Faurén konsertin Barcelonassa, jolloin musiikki oli tehnyt häneen lähtemättömän vaikutuksen. Kaikkiaan Mompou sai oppia monelta taholta ja opettajien sekä ystävien ketjussa mainitaan sellaisia nimiä kuin Enrique Granados, José Iturbi, Isidor Philipp, Ferdinand Motte-Lacroix ja Marcel Samuel-Rousseau. Palattuaan Barcelonaan sotaa pakoon hän julkaisi ensimmäisen sävellyksensä nimeltään Cants magics (1920). Frederico Mompou oli tuolloin vasta 17-vuotias.
Tyylillisesti Mompou luetaan kuuluvaksi miniaturistien ja impressionistien koulukuntaan, missä hänen teosten yhteydessä kuvaillut adjektiivit kietoutuvat meditatiivisen, intiimin ja herkän tunnelmiin, siten että hänen aikalaistensa Erik Satien ja Gabriel Faurén sävellysten tunnelma ja tyyli vaikuttaa vahvasti mukana. Äänimaisemien tai -kudosten delegantteihin yksityiskohtiin on vaikuttanut se, että Mompoun äidin Dencausse -suvulla oli soittokelloja valmistava suvun nimeä kantava yritys, mistä vaikutteena kellojen sointiäänien elementtejä siirtyi hänen musiikkiinsa; tämän lisäksi Barcelonan merikortteleiden merilokkien kiljahtelun ja katalaanikulttuurin leikkivien lasten musiikin ja perinteisen soitannan äänimaisemien kerrotaan antaneen ääniä ja nyansseja hänen musiikkiinsa. Hänen sävellystensä perustana on useimmiten sävelet G♭-C-E♭-A♭-D, joille hän itse antoi nimen Barri de platja, joka viittaa Barcelonan kaupungin merenranta-alueeseen. Itselleni Belle Époque kauden niin sävellys- kuin maalaustaiteen mestareiden tekemiset tuntuvat olevan hyvin vahva ja pitkään jatkunut kiinnostuksen kohde.
Kuuntelemani Mompoun Complete Piano Works äänite
Mompoun mesteriteokseksi mainitaan yleisesti Pyhä Ristin Johannes nimisen espanjalaisen roomalaiskatolisen pyhimyksen mystisiin runoihin perustuva Musica Callada (Hiljaisuuden ääni - Voice of Silence). Kaikkiaan Pyhä Ristin Johannes O.C.D. on kontemplatiivisen elämän, mystisen teologian, mystikkojen ja espanjalaisten runoilijoiden suojeluspyhimys.
Mompoun aktiivisin säveltämisaika osuu kaudelle 1920-1950 sekä niiden jälkeiseen aikaan. Hän palasi Pariisin vuonna 1921 ja ranskalainen kriitikko Émile Vuillermoz kehui Mompoun olevan Claude Debussyn veroinen säveltäjä ja tämän luoman tyylin perinteen jatkaja. Kerrotaan, että Mompou ei itse esittänyt koskaan teoksiaan julkisesti vaan aina vain pienen piirin kesken jättäen julkiset konsertit muiden soitettaviksi. Mompoun teos Scènes d'enfants (1915–18) sai osakseen runsaasti kunniaa Motte-Lacroixin esitettyä teoksen julkisesti. Aikojen kerrotaan kuitenkin olleen vaikeita ja vuosien 1931-1941 aikana Mompou ei julkaisut lainkaan musiikkia, koska toinen maailmansota, isän kuolema, varattomuus ja Espanjan sisällissota vaativat säveltämistyöltä oman veronsa.
1950-luvulla hän aktivoitui jälleen säveltämään aikojen parantuessa, jolloin hänen sävellystensä fragmentteja esitettiin vuonna 1955 Kenneth MacMillanin baletissa La Casa de los Pájaros (Lintujen talo - The House of Birds) sekä 1956 Lorcan näytelmään perustuvan Don Perlimpin (Don Perlimpinada) baletissa, joka sävellettiin yhteistyössä Mompoun ja Xavier Montsalvatgen kesken. Suurin osa baletin äänimaisemista on Mompoun musiikkia Montsalvagen toimiessa apuna orkestroinnissa, mutta kuten hyvän yhteistyön henkeen kuuluu lisäsi hän teokseen jotain omia sävelkulkujaan. Seuraavana vuonna 1957 jo 64 vuotias Mompou avioitui pianisti Carmen Bravon kanssa: avioliiton kerrotaan olleen molemmille se ensimmäinen eikä pariskunnalta jäänyt lapsia.
Vuonna 1975 Mompou nauhoitti pianosävellyksensä espanjalaiselle Ensavo merkille. Kyseiset arvokkaat teokset ovat nykyisin saatavilla striiminä, Cd:nä ja vinyylinä Ensavon ja Brilliant Classic -merkin takaa. Tämän jälkeen Mompoulle satoi kunniamerkkejä, akateemisia kunnianosoituksia ja -arvoja. Vuonna 1987 Mompou lähti säveltämään taivaskuoroon ja hänen maallinen tomumajansa haudattiin Montjuïc Cemeteryn hautausmaalle Barcelonaan Mompoun saavutettua huiman 94 -vuoden huiman iän. Hänen vaimonsa kuoleman jälkeen vuonna 2007 noin 80 ennen julkaisematonta teosta näki päivänvalon, joten Mompoun arvo säveltäjänä on noussut 2000-luvulla arvoon arvaamattomaan. Itselleni Mompoun musiikki toimii hienosti rauhallisen lukuhetken taustalla tai muuten rauhoittavana kiireisen päivän päätteeksi: jokin meditatiivinen ja mystiikan henki siitä tosiaan välittyy.
Pianoteokset
Impresiones íntimas (Intimate impressions), 9 miniatures, written 1911–1914
Pessebres (1914–1917) (Nativity Scenes)
Scènes d'enfants (1915–1918) (Scenes of children; later orchestrated by Alexandre Tansman)
Suburbis (1916–1917) (Suburbs; later orchestrated by Manuel Rosenthal)
Cants màgics (1920) (Magic Songs)
Fêtes lointaines (1920–1921) (Distant Celebrations)
Charmes (1920–1921)
Cançons i danses (1921–1979) (Songs and dances)
Dialogues (1923)
Préludes (1927–1960)
Variations on a Theme of Chopin (1938–1957) (based on Chopin's Prelude No. 7 in A major)
Paisatges (1942–1960) (Landscapes)
El Pont (1947)
Cançó de bressol (1951) (Lullaby)
Música callada (Silent music or Voices of silence) (Primer cuaderno – 1959, Segundo cuaderno – 1962, Tercer cuaderno – 1965, Cuarto cuaderno – 1967)
Piano- ja lauluteokset
L'hora grisa (1916) (The grey hour)
Cuatro melodías (1925) (Four melodies)
Comptines (1926–1943) (Nursery Rhymes)
Combat del somni (1942–1948) (Dream combat)
Cantar del alma (1951) (Soul Song)
Canciones becquerianas (1971) (Songs after Bécquer)
Baletit- ja näyttämöteokset
Don Perlimpin (1956; written with Xavier Montsalvatge)
Kuoroteokset
Los Improperios (The Insults), for chorus and orchestra (1964; written in memory of Francis Poulenc)
L'Ocell daurat (The Golden Bird), cantata for children's choir (1970)
Kitara teokset
Suite Compostelana for guitar (1962; composed for Andrés Segovia)
Cançó i dansa No. 10 (Sobre dos Cantigas del Rei Alfonso X), originally for piano (1953), transcribed for guitar by the composer (undated manuscript)[8]
Cançó i dansa No. 13 (Cançó: El cant dels ocells; Dansa (El bon caçador)) for guitar (1972)[9]
Lähteet:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti