Sana kulttuurielitismi on viime aikoina pompsahdellut esille milloin kenttäpiispan sormen osoittaessa marxilaisen suuntaan, milloin rotusorron puolesta ja vastaan. Keskustelun aallot ovat antaneet kyytiä niin Geisha patukoille kuin Eskimo jäätelöpuikoillekin. Myös feminismin ympärille käärittävien uusien merkitysten sisällöistä on käyty hurjaa debattia. Se, että keskustelua käydään on hyvä asia, mutta mistä on kotoisin niiden ytimeen livahtanut käsite kulttuurielitismistä?
Käsitteen elitismi sisältö viittaa johonkin sisäpiiriin, joka olisi jossain tavoittamattomissa, sellaiseen huipulla olevaan pieneen piiriin. Wikipedian ohuessa määrittelyssä sille annettiin sisältö, missä viitattiin yhteiskunnallisessa valta-asemassa, tai poliittisessa valta-asemassa, olevien tai sellaista kannattavien olemukseen. Onko elitismi sitten suotavaa tai toivottavaa? Platonin ajatuksissa demokratia ei johda välttämättä viisaimpien valtaan, joten sen perusteella jonkin sortin viisaimpien kerho voisi olla ihan hyvä idea, mutta onko sellaista? Vai onko se vallan mukana vaihtuvien asioiden sisältö, eetosten tila, mitä kaikki yrittävät valtataiston timmellyksessä kilvan ottaa haltuun? Ehkä todellisuudessa mitään kulttuurieliittiä ei ole lainkaan olemassa, jolloin kulttuurieliitti onkin todellisuudessa tyhjiö, jonka ympärillä käytävä taisto ja debatti on sen kantava voima ja ydin, joka lopulta muovaa kulttuuria.
Pintapuolisesti asia näyttäisi siltä, että kenttäpiispalla on valtaa ja hänen kulttuurinen ajattelun teemansa on yhden sortin uskontoa lähellä olevan "eliitin" asioissa. Feminismiin liittyvissä "eliitin" ajatuksissa sukupuolen oikeasta paikasta, kohtelusta, tai niiden välisistä suhteista, taistelee yhtä aikaa monta asiaa: uskonnollisuus, heikomman ja vahvemman positiot, perinteet ja niiden kautta sukupuoliroolien ekonomistuotannollisten kykyjen hyödyntäminen jne. Samat pätevät luonnonsuojeluun kuin rotusorron vastustamiseen.
Yhtä kaikille on kuitenkin se, että ammennamme käsityksiämme eri informaatiolähteistä, jotka ovat itse kullekin sellaisia, jotka sopivat ja resonoivat oman elämämme narratiiviin, siis siihen millä peilaamme ja rakennamme omaa maailmankuvaamme ja -käsityksiimme. Loppujen lopuksi valintamme osuu siihen mikä meille sopii, ja koska nykyinen kaiken yhteen liittävä internet on tulvillaan erilaisia sisältöjä, mistä lopulta valitsemme joukosta itsellemme sopivimmat ja näin myös ystäväpiirimme muodostuvat niiden teemojen muovailemana. Internetin sosiaalinen maailma on vain tuonut esiin erään ongelman: someystävistämme kaikki eivät ole niitä perinteisen ystävän kaltaisia tosiystäviä vaan piiri muodostuu tuttavista ja kavereista. Ja tällöin joku oma ajatustenkukkanen saattaa saada kipakan vastineen, ja näin hyvinkin repivä riitely saattaa alkaa.
Esitän, että meillä ei ole yhtä kulttuurieliittiä vaan lukemattomia eri tavoin toisiinsa kytkeytyviä eliittejä, joiden ajattelun siemen kasvaa yhteisen vuorovaikutuksen kautta, sellaisen keskustelun kautta, missä myös emootioilla on suuri rooli: on piispojen uskonnollinen eliitti, feministien eliittejä, luonnonsuojelijoiden eliittejä, rotuasioiden eliittejä ja niin edelleen. Oleellista on sittenkin huomata se missä ja millä alustalla nämä pohdinnat ja niiden tuottamat uudet ajatukset elävät: ne elävät nykyaikana internetin kanavilla. Me kaikki olemme kytkeytyneet hyvin tiiviisti toisiimme eikä meillä ole enää journalismia ilman suhdetta interaktiiviseen mediaan, ei tiedettä ilman samankaltaisia kytkentöjä, ei kulttuuria ilman verkkoa.
Mutta mikä neuvoksi? Onko ohjekirjaa? Tarvitaanko joku ”näin vastustan eliittiä opas”? Ehkä tärkein neuvo on kuunnella, kirjoittaa fiksusti ja yrittää sivistää omaa ilmaisuaan oli mielipide sitten miltä tahansa reunalta. Verkossa syntyy koko ajan uutta kulttuuria: aivan jatkuvasti ja kaiken aikaa, sillä se on se uusi uljas maailma, jonka kukin haluaa omia ja olevan oman näköisensä. Mutta haluammeko sen olevan vihapuheen ja raivon tyyssija? Jos, niin silloin verkon ulkopuolinen reaalimaailma, sen fyysinen ulottuvaisuus, muodostuu myös sellaiseksi.
Kenttäpiispa veti blogitekstinsä pois, rotuasiat vellovat yhä, ilmastonmuutos jyllää ja ihmisten suuret tunteet liikkuvat. Nykyisellä informaatioajalla, olemme kaikki tietolähteitä, joten tässä on tulevaisuuden kirjastojen tärkeä rooli, missä syvä tietoasiantuntijuus astuu vahvasti kuvaan mukaan: perinteinen lukemiseen liittyvä työ on tärkeätä, koska lukeminen sivistää, sen lisäksi tarvitsemme kokonaan uudet tietoasiantuntijuuden kasvot, jonkinsortin ”juttele kirjastonhoitajan kanssa ” -palvelun teknisen opastuksen rinnalle: humaanin tietoasiantuntijuuden. Tarkoitan sellaista kasvotusten tapahtuvaa filosofista terapiaa ilman kiirettä, omanlaistaan kansalaisen tietohoitoa, jonka kautta ja kuluessa asiakas voi hieman tarkistaa omien premissiensä laatua ja tietolähteitään kuten myös sitä mihin lopputulemaan tietyn ajatuspolun seuraaminen voi johtaa. Siis keinoja järjestellä ja kyseenalaistaa omaa näkymätöntä tietovarantoaan. Helppoa se ei suinkaan ole, mutta tämän täytyy olla informaatioajan kirjaston tulevaisuuden ydintehtävä porakoneiden lainaamisen sijaan: asettuminen kulttuurin biodiversiteetin suojelijaksi, siis taiteiden kuten kirjallisuuden, musiikin ja vastaavien suojelutyöläisiksi.
Samalla voimme vastustaa lähemmäs hiipivää kulttuuritalebanismia eli ilmiötä, missä halutaan astua taaksepäin kuvitteelliseen yhden oikean asian ja kuvitteellisen yhden eliitin maailmaan. Vastustamaan sellaista maailmaa, missä piispat, patriarkat ja muiden tuhansia vuosia sitten esittämät ajatukset asettuvat johtoon oman ajattelumme sijaan. En kiellä niiltä olemassaoloa, mutta ne eivät saa olemassaolollaan ja ajatuksillaan sulkea ketään ulos.
Lukuvinkkejä:
Diamond, Jared: Collapse
Jacobs, Jane: The Death and Life of The Great American Cities.
Lakoff, George: Women, Fire and Dangerous Things
Morville, Peter: Intertwingled
Wurman, Richard Saul; Information Anxiety
Wright, Alex: Cataloging The World
Gregory Batesonin tuotanto.
Herman Hessen tuotanto.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti