tiistai 31. heinäkuuta 2018

Vanhojen nuottipainosten keräilyharrastuksesta




Vanhojen nuottien keräilyharrastus on Suomessa melkoisen tuntematon harrastus. Yleisesti bibliofiilien keräilyinto on kohdistunut pääosin kirjoihin, kortteihin ja karttoihin. Kauniista vanhoista nuoteista on ennemmin tehty koriste-esineitä kuten esimerkiksi tauluja tai sitten ne on jätetty pölyttymään vintille. Toki niiden estetiikka on toisenlaista kuin kirjojen. Toki on myös mahdollista, että nuottia ei ole aikanaan koettu niin arvokkaaksi kuin kirja. Nuotinlukutaito ja soittotaito lienee myös aina ollut vielä harvinaisempaa kuin lukutaito, ja onhan kirjamaailmassa aina ollut se pyhäkirja, jonka kautta on vannottu ja valat väännetty. Toisaalta jos nuottienkeräilyharrastus hieman nostaisi päätään, niin saattaisi olla mahdollista säilyttää paremmin nyt perikuntien kautta osin kaatopaikoille joutuvia nuottiharvinaisuuksia. Arkistot ja museot eivät kuitenkaan kykene säilömään niitä kuin parhaat yksittäiskappaleet ja käsikirjoitukset ovat sitten kokonaan toinen tarina. Mutta mistä sitten aloittaisin kertomaan vanhojen nuottien maailmasta, koska lähestymiskulmia on monia: paperilaadut, kaiverrusten nyanssit, teoksen painosmäärät, nuotin soittajan signeeraukset, itse teoksen merkitykset ja niin edelleen. Aloitan historiasta.
Varhaisimmat tunnetut ylös kirjatut musiikkiteokset löytyvät savitauluilta 2400-3400 vuoden takaa nykyisen Syyrian ja kaksoisvirran maiden kulttuuripiireistä. Niiden kirjoitusmerkistö on varhaisheprealaista  ugariitinkieltä nuolenpääkirjoituksen muodossa. Näitä teoksia on nykytekniikan ansiosta kyetty rekonstruoimaan ja jopa esittämään. Niistä on myös löydetty harpun kaltaisten kielisoittimen viritysohjeita.[1] Lienee melko selvää, että emme todennäköisesti kohtaa tällaista harvinaisuutta antikvariaatin hyllyllä ja jos sellaisen kohtaamme niin sen paikka on yksiselitteisesti museossa. Toisaalta kykenisikö kukaan edes tunnistamaan, jos tällainen esine osuisi hyppysiin?  Näin lienee syytä siirtyä ajallisesti hieman lähemmäs omaa aikaamme kun kirjapainotaito otti ensiaskeleita: aluksi nuotteja kopioitiin perinteisesti käsin kuten kirjojakin, mutta hiljalleen keski-ajan kuluessa alkoi painotaito kuten paperinvalmistustaitokin kehittyä. Toki tässä yhteydessä pitää mainita kiinalaisen kulttuuripiirin alueella jo paljon varhemmin kehittynyt kirjapainotekniikka, mutta keskityn tässä yhteydessä läntisen maailman painettuihin nuotteihin.
Näitä erilaisia paperia edeltäville kaiverruspinnoille ja pergamentille käsin kirjattuja musiikkiteoksia tunnetaan, mutta niihin pätee yhtä lailla harvinaisuus ja kuuluminen museoihin. Painotaidon kehittyessä puulle, pehmeisiin kivimateriaaleihin ja luupinnoille kaiverretut painolaatat alkoivat yleistyä, mutta nekin ovat hyvin harvinaisia löytöjä eikä sellaisia varhaisia keskiaikaisia teoksia ei juurikaan liiku keräilijöiden piirissä. Niihin pätee mielestäni myös museoihin kuulumisen tematiikka. Ajan edetessä puisesta painolaatasta siirryttiin metallisen painolaatan käyttöön mitä edelsi kaiverrustekniikoiden kehittyminen samalla kun myös paperinvalmistustaito kehittyi eteenpäin. Metallisesta laatasta tuli kestävämpi ja painosmäärät kasvoivat: näin alkoi varsinainen painetun nuotin kulta-aika. Varhaisia puulaatalla paperille painettuja teoksia liikkuu vähemmän ja ne ovat harvinaisia, mutta jo 1700-luvun metallipinnalle painettuja teoksia on vielä markkinoilla ja myös keräilijöiden kokoelmissa runsaasti. Ajallisesti tämä asettuu keräilijän kannalta onnellisesti myös klassisen musiikin kulta-ajan puitteisiin.[2] Tässä kohdassa historian kulkua lienee syytä alkaa seuloa asiaa ylös hieman tarkemmin, joten palaan hetkeksi vuoteen 1473, siis renessanssin alkuaikoihin, jolloin painoteknisiä haasteita osin voitettiin ja ensimmäinen kokonaan painetuksi nimetty musiikkiteos Constance Gradual, tai Graduale, julkaistiin[3].
Hieman Gradualea aikaisemmin vuonna 1455 oli ilmestynyt kuuluisa Gutenbergin raamattu, Biblia latina vulgata, jota pidetään länsimaisen kirjapainotekniikan varsinaisena ensiaskeleena. Jotain työn vaikeudesta kertoo se, että noin 180 kappaleen painosmäärän tekemiseen meni aikaa kolmisen vuotta. Kaiverrustyön ja kirjapainotekniikan varhaisesta suhteesta kertonee myös jotain se, että Johannes Guttenbergin mainitaan olleen oikealta ammatiltaan kultaseppä. Näitä Guttenbergin nimellä kulkevia varhaisia raamattuja tiedetään olevan yhä olemassa 48 kappaletta.[4] Hieman myöhemmin saksalaisessa kulttuuripiirissä Ulrich Hahn painoi Missale secundum consuetudinem -teoksen vuonna 1476. Teknisesti kyseessä oli puulaatalle kaiverrettu teos, joka vaativat suurta teknistä taituruutta kaivertajaltaan. Kirjapainotekniikan varhaiset askeleet johtivat liikkuvien osien lisääntymiseen painolaatalla ja aina uudestaan toistettavan kaiverrustyön vähentymiseen: näin samoilla irtomerkeillä kyettiin latomaan erilaisia tekstejä.
Vanhin painettuja nuottimerkintöjä sisältävä tunnettu kirja, on Hans Froschauerin vuonna 1473 Augsburgissa painama teos, joka sisälsi gregoriaanisia nuotteja. Hieman myöhemmin gregoriaanisia nuottikirjoituksia alkoi ilmaantua lisää. Näistä esimerkkinä Octavianus Scotuksen Venetsiassa 1482 julkaisema missaali. Tästä ajankohdasta hieman eteenpäin kustannettiin Baselin kaupungin muurien suojista Agenda parochialium nimellä kulkeva teos vuonna 1488. Ja vuonna 1492 ilmestyi jälleen Augsburgin suunnalta kirkkokansan iloksi uusi missaali. Toki näiden lisäksi on voitu painaa teoksia, mutta jälkipolville ei niistä ole säilynyt tietoa tai kappaleita. Näiden myöhäiskeskiakaisten nuottien viivastot olivat tyypillisesti punaiset ja nuottimerkinnät mustia; muutenkin niiden yleisilme on niissä hyvin kaunis ja erilaisin kuvin kirjailtu. Ladonnan ja sivujen kuvallisessa muotoilussa säilyi käsinkopioimisen henki.
Seuraavaksi musikanttien iloksi ilmestyi Bolognan suunnalta Musices Opusculum nimellä kulkeva Nicolaus Burtiuksen säveltämä teos, jonka Ugo de Rugeriis painoi vuonna 1487. Kyseisen teoksen nuottimerkinnät saivat jo pitkulaisemman muodon kuin enteillen tulevaa. Milanossa kustannettiin Franchinus Gafforiuksen teos Practica Musicæ vuonna 1492. Valistuksen ajan alussa vuonna 1520 Conrad Peutinger julkaisi Augsburgissa motettikokoelman viidelle äänelle. Kyseisen teoksen loppusivuilla oli ensimmäinen tunnettu nuottikirjoitusten facsimile hieman aiemmin ilmestyneestä Burtiuksen teoksesta. Samoihin aikoihin venetsialainen Ottaviano dei Petrucci julkaisi Venetsiassa 96 laulun kokoelman vuonna 1501 Harmonice Musices Odhecaton ja vuonna 1503 häneltä ilmestyi Pierre de la Ruen säveltämä messukokoelma, joka on nykyisin nähtävillä British Museumissa. Petruccin eduksi luetaan kahdessa eri vaiheessa painetun nuotin keksiminen: viivasto painettiin erikseen ja siihen tehtiin painossa eri tavoin aseteltavat nuottimerkinnät; Petruccin metodi oli kuitenkin työläs ja hintava, mutta Petruccin nimiin luetaan nimenomaan ensimmäinen oikeasti sarjapainetut nuotit ja yleensä häntä käsitellään nuottien historiaa sivuavissa kirjoituksissa aika paljon. Sitä paitsi IMSLP eli nykyinen internetin ilmainen nuottikehräämö kantaa hänen nimeään: The Petrucci Library.




Asiaan tuli vihdoin muutos, kun Erhard Oeglin de Augsburg kehitti vuonna 1507 menetelmää eteenpäin: näin nuotti saatiin lopulta kertapainona ulos. Scoffer Mainzilainen teki samalla metodilla töitä vuonna 1511 kuten myös venetsialainen Gardanon perhe, joka julkaisi, tai suorastaan tehtaili, nuotteja vuodesta 1536 yli puolitoista vuosisataa. Palestrinan messuja tiedetään painetun myös Roomassa 1572, jolloin painoprosessi lopulta vakiintui samanlaiseksi hyvin pitkäksi aikaa. Vaikka painotekniikka muuten kehittyi kirjojen ja muiden esitteiden suhteen, niin nuottien osalta kiinteä käsinkaiverrettu painolaatta piti pintansa hyvin pitkään, mikä lienee johtunut nuottiviivaston toistettavuudesta verrattuna kirjojen sivuihin. Vasta 1700-luvun lopun lähestyessä erilaiset fontit, eli nuottien irtomerkistöt, ilmestyivät kunnolla musiikkijulkaisuihin. Amerikkalaiset kustantajat hankkivat Lontoosta Caslon Foundryn irtomerkistön[5] ja samaan aikaan Saksassa Breitkopf kehitti vuonna 1754 hyvin hienon systeemin, joka takasi hyvin korkeatasoisen painojäljen. Nuottien painamisen ongelma yhä kuitenkin se, että yhtä sivua piti painaa useamman kerran, jotta siihen oli mahdollista saada kaikki tarvittavat merkit. Myöhemmin Breitkopfin Mosaic -tyylistä tuli alalle lähes standardi hyvin pitkäksi aikaa. Samaan aikaan myös tekijänoikeus astui kuvaan mukaan ja siihen liittyvät lait ja säädökset alkoivat kehittyä.
Tämän jälkeen vasta 1800-luvulla tapahtui litografia kehittyessä tapahtui jonkinlainen hyppäys valmistusmenetelmissä: vuoden 1840 paikkeilla[6] kromolitografian mahdollisti yhä ekonomisemman painamisen, jolloin nuottien ensilehdet ja nimiölehdet saatiin nopeammin ulos. Tämän jälkeen Yhdysvalloissa nuottikustantaminen suorastaan räjähti volyymeissa verrattuna aikaisempaan. Nuotteja oli saatavilla jopa sanomalehtien liitteinä. Yhdysvalloissa syntyi ns. Tin Pan Alley[7] Manhattanin keskiosaan, missä suurimmat nuottikustantajat toimivat. Näistä kannattaa ehkä mainita Leo Feist, T.B. Harms, Irving Berlin, Shapiro & Bernstein, Von Tilzer and M. Witmark.




Keräilijän kannalta hedelmällisiä teoksia löytyy 1700-luvun puolen välin tietämiltä aina omaan aikaamme asti. Kukin sitten priorisoi kiinnostuksensa mukaan mitä keräilee: toisille nuottien kuvitus on tärkeää, toisille nuotin ikä ja harvinaisuus ja toisille se mikä kappale ja mille instrumentille se on sävelletty. Mikäli asia kiinnostaa, niin kannattaa aloittaa googlailemalla, mistä löytyisi mahdollisia hankintakanavia. Myös antikvaareilta kannattaa kysellä, jos heillä olisi jotain perikuntien jäämistöjä varastoissa tai tiedoissa.
Mainitsemisen arvoisia nuottienkustantajia, joista suurin osa on yhä toimivia yrityksiä:

Schott, Mainz, 1770
Oxford University Press, Oxford, 1700-luvulla
Edition Peters, Leipzig, 1800
Casa Ricordi, Milan, 1808
G. Schirmer, Inc., New York, 1861
Ernst Eulenburg, Leipzig, 1874
Zimmermann, 1876
Universal Edition, Wien,  1901
Boosey & Hawkes, London, 1930
Hans Sikorski, Hamburg, 1935
PWM, Krakova, 1945
G. Henle Verlag, München, 1948
Carus-Verlag, Stuttgart, 1972


Lähteitä:

Anttonen, Erkki. 2011. Litografia : kirjoituksia litografian historiasta = Litografi : texter om litogafins historia = Lithography : writings on the history of lithography. Helsinki. Ateneumin taidemuseo, 2011, s. 28-48: kuv. 
Heartz D. 2005. Errant thoughts on some rare items in the Jean Gray Hargrove Music Library. Notes [serial online]. September 2005;62(1):11-17. Available from: Academic Search Elite, Ipswich, MA. Accessed July 31, 2018.
Heartz, D. 1969. Pierre Attaingnant, royal printer of music. A historical study and bibliographical catalogue. Berkeley : University of California Press, Jan. 1, 1969. 
Kapr, Albert. 1996.  Johannes Gutenberg. Scalan Press, 1996. ISBN 1-85928-114-1 
King, A. Hyatt (1968). Four Hundred Years of Music Printing. London: Trustees of the British Museum.
Wolfe, Richard J. (1980). Early American Music Engraving and Printing. Urbana, IL: University of Illinois Press




[2] King, A. Hyatt (1968). Four Hundred Years of Music Printing. London: Trustees of the British Museum.

[3] Teoksessa ei ole painomerkintöjä, mutta merkkejä vertailemalla on päädytty siihen, että todennäköisesti Constance Breviaryn painoajankohta on noin vuosi 1473. Painon ajankohta on osin kyetty arvioimaan yhdistelemällä eri lähteitä. Näistä painoksista on jäljellä vain kaksi kappaletta, joista toinen on British Libraryssä ja toinen on Tübingenissä [ISTC No.:ig00329700]

[4] https://fi.wikipedia.org/wiki/Johannes_Gutenberg. Ks. myös: Kapr, Albert: Johannes Gutenberg. Scalan Press, 1996. ISBN 1-85928-114-1

[5] Wolfe, Richard J. (1980). Early American Music Engraving and Printing. Urbana, IL: University of Illinois Press

[6] Anttonen, Erkki. 2011. Litografia Suomessa.  Litografia : kirjoituksia litografian historiasta = Litografi : texter om litogafins historia = Lithography : writings on the history of lithography. Helsinki. Ateneumin taidemuseo, 2011, s. 28-48: kuv.

sunnuntai 3. kesäkuuta 2018

Humanistin uudet haasteet




Kesän kynnyksellä askelsin vihdoin kohti uutta työtehtävää huojentunein mielin, koska kirjastoihmisen arkistoiminen työttömyyskortistoon on aina mitä ikävin asia. Kuluneen vuoden ajalta sivuhavaintona se, että mielestäni lainlaatijat ja työ- ja elinkeino innovaattorit ovat, maltillisesti ilmaistuna, sekoittaneet passiivisuuden ja aktiivisuuden käsitteet pahemman kerran: kannattaisi myöntää oikeasti resursseja, jos jotain mielitään kehittää. Paikalliselle Vauhdittamo nimiselle TE- toimiston uudelle työnantajan ja työntekijän kohtaamisformaatille annan kyllä täydet pisteet. 


Jouduin nimittäin useamman kerran karenssiin, kun olin aktiivinen, mistä opin, että TE-instituutio toimii kuin skitsofrenisen kaksoisidoksen logiikan mukaisesti orientoitunut yksisarvinen. Käytännössä laki vaatii kansalaisen olemaan avoin ja kertomaan pyrkimyksistään, mutta oikeasti ei kuitenkaan kannata kertoa omista orientaatioistaan, koska  aina siitä tulee rangaistus. 



Kafkamaisena esimerkkinä maukkain piiskansivallus oli kun ilmoitin toukokuussa saaneeni työpaikan jolloin tukeni katkaistiin samantien asian käsittelyn ajaksi. Mikäli TE-viidakko olisi oikealla tavalla hoidossa, niin se saattaisi johtaa terveempään työelämään: ihmiset uskaltaisivat ihan itse etsiä uusia haasteita rennommin ja vaihtaa kokeillen työtehtäviä. Sen sijaan meillä on nyt jonkinlainen pelon päälle rakennettu himmeli, joka ei stimuloi millään tavalla missään itsensä kansalaisena kehittämisessä. Mihin on siis kadonnut yhteishyvä ja yhteistyö? 


Mainitsemani kaksoissidos liittyy kuitenkin laajemmin musiikkiin, tietoon ja kirjastoihin.   Kyseisen ajatuksen taustalla nouseva Gregory Batesonin ajattelu peilautuu varhaiseen 1940-60 -luvuilla syntyneeseen tiedon- ja informaation välittymisen olemuksen tutkimiseen, ja samalla se pitää jo sisällään sisältää omaan aikamme  muutoksen siemenen.  



"Can reading stories and listening to music make people less destructive? Gregory Bateson thought so. Tim Parks on an anthropologist who believed the arts could diminish our desire to control the world" The Guardian - Tim Parks





Onneksi uudet haasteeni ovat mitä kiinnostavampia: siirryn Taideyliopiston organisaatioon hoitamaan kollegan virkavapaan sijaisuutta. Tuntuu todella hyvälle päästä tutustumaan uusiin ihmisiin ja suunnistamaan Musiikkitalon arkkitehtuurin puitteisiin samalla kun informaation saatavuus, tekoäly ja digitaalinen aikakausi tekee tuloaan yhä vahvemmin. 

Humanistina näen asian siten, että uusien järjestelmien tulee palvella ihmistä ja tutkimusta sen sijaan, että systeemi muuttuu monimutkaisemmaksi vieden tutkijoilta, ajattelijoilta ja taiteilijoilta yhä enemmän aikaa. Tekniikan tehtävä on vapauttaa resursseja ja aikaa henkisiin ponnisteluihin, joten asetun optimistin rooliin ja katson tulevaisuuteen humanismin renessanssina. Joskin humanismini alkaa hieman ruostua luonnon tuhoutumisen kautta, mutta se on kokonaan toinen luku.







    

Näiden uusien tehtävieni ensiorientaation jälkimainingeissa lähdin päivän päätteeksi museokierrokselle. Päädyin Ateneumiin tutustumaan italialaisen 1920-30 -lukujen maalaustaiteen helmiin. Näyttely oli kiinnostava ja joidenkin maalausten tekninen taso oli mykistävä sisältäen renessanssin kaipuuta ja uuden ajan kohtaamisen jännitteitä. Mikä mielestäni heijastui myös omaan aikaamme yllättävän selkeästi: mukana oli mennyttä maailmaa piilotettuine merkityksineen kuin ennakoiden tulevia vaikeita aikoja: kuin oma aikamme, joka lähestyy kompuroiden tekoälyn aikakautta vielä piilotellen työnteon ja oikeastaan koko elonpiirin muutoksen paradigmaa. 





Sieltä suunnistin kohti Katajanokkaa, missä asuin 1990-luvulla opiskeluaikoinani.  Pysähdyin kuin sattumalta, tai ehkä italialaisen maalaustaiteen lumoamana, Senaatintorin laidalla Aleksanterinkatu 16:ssa olevaan Helsingin kaupunginmuseoon. Aikanaan kuljin lähes päivittäin tämän nykyisen Helsingin kaupunginmuseon sisältämän korttelin ohitse, joka oli tuolloin huomattavasti hiljaisempi. Museo oli ensisilmäyksellä hieno ja tilava. Kolusin sen valokuva-arkistoa pitkään ja päätimme hankkia kaikista niistä taloista kuvat joissa olemme asuneet. Sen jälkeen kiersin Yhdeksän episodia Helsingistä näyttelyn.





Näyttely oli nykyisten museonäyttelyiden tapaan moderni ja sopivan interaktiivinen tarjoten kokemuksia niin VR-lasien välittämänä kuin myös erilaisten kuva- ja sisustusinstallaatioiden kautta, jotka pitivät sisällään asuntojen interiöörejä ja arkkitehtuuria. Vanhan elokuvateatteri Maximin ovet olivat jokseenkin liikuttavat ja huokuivat jotain menneestä, siis ehkä sen kautta  myös oman aikamme muutosta. Niinpä näiden Maximin ovien kohdalla italialaisten 1920-30 -luvuilla haikeilema renessanssi, vanhat valokuvat, uudet työhaasteeni sekä oman aikamme muutos aiheuttivat mielessäni jonkinlaisen katharsiksen, sanallisesti vaikeasti kuvailtavan tunteen, missä nykyaika ja menneet ajat kerrostuivat päällekkäin paljastaen sen tärkeimmän: ihmisen ponnistelemassa eteenpäin ajan virrassa.












Näiden ajatusvirtojeni kohistessa huomasin, että musiikki oli jälleen kerran melko pienessä roolissa: pieni jukeboksi, josta sai valita eri aikakausien suosituimmat iskelmät ja yksi ääniteos kaupungin taustaäänistä. Mietin suurta ja komeaa Ateneumia ja yhä puuttuvaa vastavaa musiikkiaiheista museota: miksi musiikki on niin puuttuvaa? Onhan se kaikkialla läsnä kuten kuvataidekin, mutta ei kuitenkaan samalla tavoin museoituna. Lieneekö syynä musiikkiteoksen vaikeus olla samana uniikkina kappaleena, arvotavarana, museon arkistoissa, ja toisaalta kuitenkin eläväksi esitettynä? Nimittäin esimerkiksi tauluja tai patsaita on vain (yleensä) se yksi ja ainoa, kun taas musiikista on toistettavat ja kopioitavat nuotit, mutta itse teos on esittäjien, jos sellaisia on, mielissä, ja jotka on erikseen nostavat sen esitykseksi, tai sitten sitä kuunneltava monistetulta tallenteelta. Menisikö kukaan museoon kuuntelemaan tallenteita, jos sellaista voi kuunnella kotonakin? Ei varmaan. Mutta toisaalta olen kyllä käynyt maailmalla musiikkimuseoissa.







Mitä muuta kuin ääntä musiikinmuseo sitten voi olla? Arkistoja kaikkeen musiikkielämään liittyen, kadonneiden esityspaikkojen äänimaisemia ja installaatioita, kuvia ja kertomuksia, kuten muutkin museot, joten miksei sitten erillistä kunnon musiikkimuseota ole? Uskoisin, että ajassamme useampi ihminen kuitenkin soittaa harrastuksena kuin maalaa, toki vertailu kuvataiteeseen on yksipuolista eikä anna sille sen ansaitsemaa arvoa ja tekee hallaa yhtä arvokkaalle kuvataiteelle. 

Musiikkia harrastetaan myös kuuntelemalla ja kuvataidetta voidaan harrastaa katsomalla. Puhumattakaan tanssista, näyttämötaiteesta, kirjoittamisesta ja niin edelleen. Mieleeni tulvahti sellainen kirjastomaailman liittyvä ajatus, että pitäisikö kirjastojen musiikkiosaston malli ja interiööri jollain tapaa arkistoida ja dokumentoida, koska ne muuttuvat nyt paljon elleivät kokonaan katoa? Niistä on tullut jo osa historiaa, koska kirjasto on tullut suoratoistona ihmisten olohuoneisiin. Joten oletteko nähneet yhdessäkään museossa kirjastoaiheista installaatiota kirjastojen menneiltä vuosilta? Kannattaa muistaa, että niissä kansa viettää aikaansa hyvin paljon: kirjasto kun on kulttuurin käytetyin kohtaamispaikka tai budjettiraamien näkökulmasta lausuttuna: käytetyin kulttuurin kustannusmuoto. Kirjasto myös linkitetään nykyajassa jonkinlaiseen valtion ja sen kansalaisten yleiseen viisauteen ja niin pitääkin olla. 








Nykyisin kirjastoalan museot sijoittuvat oikeastaan yhä toimivien kirjastojen sisälle, joissa on näyttelyitä eri aikakausilta ja eri teemoista. Ehkä Oxfordin Bodleian on tällaisesta hyvä esimerkki. Bodleianin kirjaston pitkä historia saattaa kuitenkin toistaa kaikuja omaan tulevaisuutemme liittyen: 1600-luvulle tultaessa tuo 1300-luvulla perustettu kirjasto oli vain rappeutunut tiedonpalatsi, jonka Thomas Bodley pelasti. Elämä ja tieto kulkevat kuin vuorovesiaallot ylös ja alas, ja toivottavasti olemme menossa ylöspäin.


"The late sixteenth century saw the library go through a period of decline: the library’s furniture was sold, and only three of the original books belonging to Duke Humphrey remained in the collection. During the reign of Edward VI, there was a purge of "superstitious" (Catholic-related) manuscripts. It was not until 1598 that the library began to thrive once more, when Thomas Bodley (a former fellow of Merton College, who had recently married a wealthy widow wrote to the Vice Chancellor of the University offering to support the development of the library: "where there hath bin hertofore a publike library in Oxford: which you know is apparent by the rome it self remayning, and by your statute records I will take the charge and cost upon me, to reduce it again to his former use." Six of the Oxford University dons were tasked with helping Bodley in refitting the library in March 1658. Duke Humfrey’s Library was refitted, and Bodley donated a number of his own books to furnish it. The library was formally re-opened on 8 November 1602 under the name “Bodleian Library” (officially Bodley's Library)." https://en.wikipedia.org/wiki/Bodleian_Library








Muutama kiinnostava lähde luettavaksi:


Bateson, G. (1955). A theory of play and fantasy. Psychiatric Research Reports, 2, 39–51.
Bateson, G., Jackson, D., Haley, J., & Weakland, J. (1956). Toward a theory of schizophrenia. Behavioral Science, 1, 251–264.
Bateson, G., Jackson, D., Haley, J., & Weakland, J. (1963). A note on the double bind. Family Process, 2, 154–157.
Carnap, R. (1942). Introduction to semantics. Cambridge, MA: Harvard University Press.
Clapinson, Mary (2015). "The Early Years". A Brief History of the Bodleian Library. Oxford, London: University of Oxford. pp. 5–7. ISBN 9781851242733.
Rieber, R. W. (1989). In search of the impertinent question: An overview of Bateson’s theory of communication. In Rieber, R. W. (Ed.), The individual, communication, and society: Essays in memory of Gregory Bateson (pp. 25–47). New York: Cambridge University Press.


tiistai 13. maaliskuuta 2018

Terveiset musiikkiyhdistyksen MUKI2018 -seminaariin


Anno Domini, tiistai 13. maaliskuuta 2018


Edellinen kirjoitukseni liittyi kirjastoelämään ja sivistykseen. Kirjoitin samantien myös tämän tekstin, koska Suomen musiikkikirjastoyhdistys pitää perinteisen kevätseminaarinsa kohtapuolin ja sen yhtenä teemana on musiikinalan oppilaitoskirjastojen tilanne. 





Taustaa sen verran, että musiikkikirjastoyhdistys suunnitteli jo useampi vuosi sitten kirjoittavansa Pekka Gronown johdolla alaan liittyvän kirjan. Se minkä sisältöinen siitä tulisi oli alussa hieman hämärän peitossa. Tuolloin myös itse kirjoittelin asiasta innostuneena artikkelin luonnostelmaa mihin keräsin tietoa siitä mitä kaikkea kentällä onkaan ihan perustasosta yliopistotasoon asti. Matka oli jännittävä, mutta myös järkyttävä: huomasin, että moni pienemmistä kirjastoista oli hätää kärsimässä liian suuren työpaineen ja liian laajojen toimenkuvien alla. Jotkin isommistakin instituutioista olivat likimain kadottaneet kokoelmatyönsä muiden tärkeämpinä pidettyjen ja isompien oppialojen töiden alle. Samalla alkoivatkin omaa toimeani koskeneet yt-neuvottelut, jotka päättyivät omaan perikatooni kapasiteettini mahdollisuuksien puuttumisen kautta vastata työnantajan haasteeseen. Se, saavatko musiikkikirjastolaiset kirjansa aikaiseksi vai eivät jää nähtäväksi, jos niin toivon, että se ei ole pelkkää tulevaisuushypeä millä perustella edes jotenkuten olemassaoloaan, vaan myös katsaus siitä mitä on tehty ja ennenkaikkea, mitä se alan hiljainen työ pitää sisällään, koska se on nyt se, mitä pitää tehdä näkyväksi ja ymmärrettäväksi.  

Huomasin tietyn tiedollisen kuilun myös musiikkioppilaitosten vertaisarvioinnissa, missä arvioijien puolelta sivuttiin lähinnä soittimia ja toimeni yksin tapahtuvan tekemisen ja siihen liittyvän vain yhden hallinnassa olevan tietopääoman riskejä. Silti sain matkalipun ulos systeemistä, mikä tuntui kieltämättä lähinnä hassulta. Arvioijilla kun ei näyttänyt olevan mitään käsitystä kirjastotyön fundamenttien rakenteesta enkä tuossa yhteydessä voinut sellaista tietopääomaa heille edes pikaopastuksena antaa; olin noin neljänsadan muuttolaatikon ja kirjastohyllytaisteluni kanssa melko yksin ja kieltämättä myös väsynyt. Mutta kirjoitin asiasta jotain aikaisemmin:





Oli miten oli, koulun muuttorumban yhteydessä pölyn alkaessa laskea ja yt-hirviön nostaessa lonkeroitaan esille tiloissa liikkui jos jonkinlaista paikallispoliitikkoa joille esittelin yleensä ensin soitinvarastoa ja sitten, jos heitä enää kiinnosti, kirjastoa. Monen, erityisesti populistisemmalta reunalta uraansa ponnistavien vauhdikkaat kommentit olivat soitinvaraston äärellä sen suuntaisia, että ”mihin tätä muka tarvitaan?” Sellaista asiaa on melko vaikea perustella, jos katsoja jolla on silmät päässä, ei käsitä mihin esimerkiksi viulua tarvitaan. Useimmiten he eivät esitelleet itseään, joten en tiedä vieläkään kaikkien nimiä. En nimittäin tuolloin seurannut aktiivisesti kunnallispolitiikkaa ja toki poliitikko varmasti ajattelee, että kaikkihan hänet tuntevat. Mutta tämän kirjoitukseni teema kiteytyy siihen, mitä eräs tiloissa ahkerasti liikuskellut paikallispoliitikkaa tekevä nainen, joka ei myöskään ymmärtänyt esitellä itseään, enkä siis millään ilveellä osannut tuolloin paikallistaa hänenkään rooliaan yhtään mihinkään tapahtumiin oikeassa suhteessa kysyi: 


                    ”…voisit esitellä vaikka kirjoittamalla talon johdolle mitä tai minkälaisen tämän
                    kirjaston tulisi olla ennen kuin lähdet…”



Jätin asian tuolloin tekemättä, koska olin jo kynä savuten yrittänyt perustella olemassaoloani rehtorin suuntaan, niin 24/7 kirjastoideoilla kuin muutamilla muillakin asioilla. Palaan siihen nyt, koska musiikkikirjastoyhdistys ottaa myös asian esille. Esittelen asiat lyhyesti ja niistä voi kukin omissa nystyröissään rakentaa erilaisia ja eri kokoisia mielikuvia. Se julkaisenko keskeneräistä artikkelia täällä on kokonaan toinen juttu. Kiinnostava se kyllä on, mutta keskeneräinen, eikä minulla välttämättä enää alan ulkopuolisena ole intressiä kirjoittaa sitä valmiiksi. Toki, jos alan sisältä tulee toiveita, niin voin harkita asiaa. Ei realismissa ole mitään pahaa tai väärää, ja sen hengessä toivoisin paljon enemmän kouluantropologiaa ja vertailevaa tietoa koulumaailman sisäisistä ilmiöistä kuin kuivia kehityspedagogispsykologisia artikkeleita, joiden oikeat käytännön rajapinnat ovat lähinnä teoreettisia. 

Mutta nyt yksi visio siitä mitä, miten ja minkälainen hyvän musiikinalanoppilaitoskirjaston tulee olla. Jätän asiasta pois soittimet ja muut asiat, jotka eivät sinne kuulu:

-   Kirjaston tulee olla tilana viihtyisä, valoisa, helposti lähestyttävä, mutta myös rauhallinen ja turvallinen. 

-    Tiloissa tulee olla pehmeyttä ja kalustuksellista mukavuutta, joka lisää rentoutumista.

- Kuuntelutekniikan tulee olla mahdollisimman korkeaa hifi-tasoa siten, että kuuntelukokemus tarjoaa oikeasti mahdollisuuden päästä mahdollisimman lähelle musiikin esitystilanteen äänimaisemaa.

- Kuunteluteknisen tilan tulee olla viihtyisä ja sisältää mahdollisimman korkean audiovisuaaliseen laadun, jotta musiikin ja kuvallisen maailman ilmiöissä päästään mahdollisimman lähelle reaaliilmiötä.

-  Äänitekokoelmien tulee olla kattavat ja niistä tulee olla tietoa tarjottavana vertailutietoa parhaiden painosten, yhtyeiden, esittäjien ja kapellimestareiden osalta. Mikä tahansa editio ei siis kelpaa.

- Suoratoistopalveluiden tulee olla mahdollisimman laadukkaat ja kytkettävissä korkeatasoiseen Hifiin.

-  Suoratoistopalveluiden tulee myös olla kunkin oppilaan ja opetushenkilön suoraan kuunneltavissa kotona tai koulussa omilla laitteillaan.

-   Nuotiston tulee olla laadukas, parhaista editioista tulee olla laadullista vertailtavaa tietoa, ja nuotisto pitää olla iältään tuore. Vanhat nuotit ovat likaisia ja tuhansissa käsissä kulkeneita ja siirrettävä historialliseen kokoelmaan. 

- Oppilailla ja henkilökunnalla tulee olla selkeä ymmärrys, miksi esimerkiksi ISMLP tyyppinen kaikkien täydennettävä ilmaiskirjasto sisältää laadullisia ja teosautenttisuuteen liittyviä riskejä, joihin opetusta ei voida tukea.

-  Musiikinalan kirjakokoelman tulee olla mahdollisimman kattava sisältäen myös jo sivuun siirrettyjä opetuksen klassikkoja.

-  Nykyajan ja historian on hyvä näkyä rintarinnan, koska se tuo asiaan sivistyksellistä kiinnostavuutta.

-  Erilaiset alan hakuteokset, niin verkon yli kuin myös mahdollisuuksien mukaan fyysisinä kappaleina, tulee olla hyvin esillä ja käytettävissä. Niiden tulee myös olla ajanmukaisia (esim. Grove yms.).

-  Kausijulkaisuiden (lehtien) tulee olla kattavasti eri musiikin alueilta edustettuina. 

- Kirjastotila voi olla tarvittaessa monikäyttötila, missä voidaan hetkellisesti esiintyä tai harjoitella kuitenkaan muita häiritsemättä.

- Kirjastotilan tulee olla auki 24/7 henkilökunnalle ja oppilaille esim. tägillä tai vastaavalla tekniikalla avustettuna. 

- Kirjaston automaattilainauksen tulee olla myös 24/7 auki, mutta tekniikalla valvotusti. 

- Kirjaston käytetyn tietokannan tulee olla laadukas, ajantasainen alan säännösten ja standardien puitteissa.

- Kirjaston tietokannan on oltava varmistetusti varmuuskopioituva. Vuosien työ ei saa kadota!

-  Kirjaston tietokantaan tulee tehdä kuvailu- ja muuta työtä asiantuntevasti, ja työn kuten myös päivityshistorian tulee olla dokumentoitua.

-  Kirjaston tietokannan selailumahdollisuus pitää olla asiakkaille niin koulussa kuin kotona eli ulospäin verkossa näkyvä. 

-  Kirjaston pitää olla yhteisissä kirjastojen välisissä etälainaus ja yhteistyökuvioissa mukana! (En ylipäätään ymmärrä kenelle on etua pitää kirjastoa tai koko koulua piilossa, oli se kuinka yksityinen tahansa, koska musiikki kuuluu kaikille).

-  Kirjaston tulee tarjota lähiohjausta niin yleiseen tiedonhakuun kuin alakohtaiseen tiedonhakuun, ja tämä tulisi kirjata pakolliseksi suoritettavaksi asiaksi myös toisella asteella. 

-  Kirjasto auttaa myös oppilaitoksen ulkopuolisia kyselijöitä, koska tässä kohdataan kansallinen sivistyspääoma.

-  Kirjasto voi sisältää koulun arkistoja ja historiaa, joka on koottava ja huolehdittava asiantuntevasti.

-   Asiantuntijuus tekijänoikeus asioissa.

-   Asiantuntijuus vertailuarvioinneissa, mitä painettuihin tai äänitettyihin ilmiöihin liittyy.

-  Aktiivisuus ja informatiivinen ote sosiaalisessa mediassa. (Tässä koko instituution tulee olla mukana).

Koottuna:  mukavasti - tulvillaan alan tietoa - tulvillaan alan palvelua - kollektiivisesti tuettua - verkon yli. 

Kaikki nämä asiat ovat oikeastaan itsestään selviä, mutta todellisuuteen siirryttäessä näin ei kuitenkaan ole kaikissa oppilaitoksissa. Isommissa oppilaitoksissa myös yhdelle ihmiselle on sälytetty useamman alan asiantuntijarooli, joka laventaa ja laimentaa mahdollisuutta paneutua asiaan kunnolla. Ihmettelen, että jos näiden asioiden pintaraapaisu ja koonti ei riitä perustelemaan miksi musiikinalan oppilaitoskirjastolla on paikkansa ja myös sitä kuinka paljon sitä työtä siellä oikeasti on. 

Toinen ääripää on se, että kukin opettaja kantaa omat tai ne kirjaston yhteiset nuotit omaan luokkaansa ja alkaa ihan itse valvomaan kuka niitä saa selailla ja lainata. Tämä on yhteisen tietopääoman omimista eikä tälläistä saa yhteisin varoin tuetuissa oppilaitoksissa missään oloissa tapahtua.

Tämän enempää en enää näin alan ulkopuolelta osaa sanoa, ja toivon alalle kaikkea hyvää. Toivon myös, että oppilaitoksien opetuksesta vastaavat hallinnot tiedostavat asian merkityksen ja ymmärtävät tulevaisuudessa pitää kiukkuisen terrierin hengellä asian puolia, ja ennenkaikkea haastaa itsensä viemään kehityksen liekkiä näiltä osin eteenpäin.