Lili Boulanger, vuoden 1913 Prix de Rome -kilpailun voittaja.

Lili Boulanger lienee harvemmalle tuttu naissäveltäjä. Itse Löysin Lili Boulangerin In memoriam Lili Boulanger nimisen teoksen jälleen kerran kuin vahingossa Lahden kaupunginkirjaston musiikki- ja mediaosaston kokoelmista ja päätin tutustua tarkemmin. Wikipedia kertoo Lili Marie-Juliette Boulangerin syntyneen 21.8.1893 Pariisissa ja jatkaneen matkaa tuonpuoleiseen 15.3.1918, joten aavistan, että hänen elämänsä lyhyys antaa viitteitä traagisista ajoista. Hänen kerrotaan sairastaneen kovan keuhkokuumeen ja lopulta uupuneen Crohnin taudin kynsissä vain 24 -vuotiaana. Boulangerin aikaan tuberkuloosi, polio ja erilaiset tartuntataudit jakoivat ja muokkasivat ihmisten arkista elämää huomattavasti enemmän kuin nykyaikana, mistä varmasti myös huokui taiteeseen tunnelmia: kuolema oli läsnä ihmisten arjessa aivan eri tavalla kuin nykyisin. 

Boulanger syntyi ilmeisen musikaaliseen sukuun, jonka helmoissa ensiaskeleet musiikin jäljille otettiin jo varhain. Hänen opasti hänen siskonsa Nadia, joka eli hyvin pitkän elämän 1887-1979, ja on kirjoittanut elämästään Lilin kanssa paljon. Myöhemmin niin Nadialle kuin Lilillekin avautui mahdollisuus päästä jatkamaan musiikinopintoja Pariisin konservatorioon Conservatoire de Paris:n, joka edusti samalla maailman ensimmäistä ja ehkä maineikkainta konservatoriota ollen yhä vielä Ranskan suurin konservatorio. Kyseinen musiikinahjo on perustettu vuonna 1795. Ranskassa korkea asteisen konservatorio nimen alla harjoitetaan, kuten nimestä voi päätellä, maan korkeimman tasoista musiikinopetusta. Suomessa konservatoriot eivät pääsääntöisesti enää ole kuin toisen asteen opinahjoja, koska ammattikorkeat ja yliopisto ovat ottaneet sen paikan haltuunsa.  Muuten vastaavia kuin meidän konservatoriomme eli alemman tason konservatorioita löytyy Ranskasta peräti 39 kappaletta. 

Boulanger sai opetusta mm. Paul Vidalilta ja Georges Caussadelta vuosina 1909-1913 ja lopulta hän voitti historian ensimmäisenä naissäveltäjänä Prix de Rome -kilpailun vuonna 1913, joten mistään tavanomaisesta tapauksesta ei todellakaan ole kyse. Kilpailun voittanut teos on nimeltään Faust et Hélène. Lili pääsi kaikeksi onneksi heikosta terveydestään huolimatta matkustelemaan ja hänen parhaimmat teoksensa syntyivät niinkin hienossa paikassa kuin Rooman kukkulalla sijaitsevassa Villa Medicissä. Lopulta huomatessaan omien päiviensä olevan vähenemään päin hän omistautui haavoittuneiden sotilaiden hoivaamiselle ja työskentelylle. Nykyisin Lilin ja Nadian taiteellista perintöä vaalii heidän nimeään kantava säätiö.

Taide-elämän henkistä taustaa romantiikan ajasta kohti belle époque aikaa 

Vuonna 1993 julkaistunu In memoriam teoksen kannessa kerrotaan sen sisältävän molempien siskosten töitä pianisti Emile Naoumoffin tulkitsemina, joka oli Nadia Boulangerin viimeinen oppilas. Nadian ja Lilin elämä kietoutui hyvin vahvasti yhteen, joten molemmilla on ollut selkeä vaikutus toistensa töihin eikä niiden erottaminen toisistaan ole aina helppoa tai edes järkevää.

Romantiikan loppukauden, realismin ja  belle époque ajan ranskalaisia säveltäjiä

Nadia Boulanger kertoo In memoriam levyn kansiteksitissä heidän liikkuneen jo pikkutyttöinä pariisilaisten säveltäjien piireissä ja erityisesti Lilin olleen säveltäjä Gabriel Faurèn lemmikki. Lilin ja Nadian äiti oli aikanaan kuuluisa laulaja Raïssa Boulanger, joka oli taustaltaan venäläinen herttuatar, joten menneen maailman ranskalaisen ja venäläisen musiikkielämän juonteet kietoutuvat heidänkin tapauksessaan yhteen. Tyttöjen isä Ernst Boulanger oli myös muusikko ja perheen nyansseista voisi kirjoitella ihan ehtiessään oman juttunsa. Lopulta vain 24-vuotiaana kuolleen säveltäjän siirtyessä tuonpuoleiseen häneltä jäi kesken ooppera La Princesse Madeleine. Kaikkiaan Lilin tuotanto käsittää lauluja, kuoro- ja orkesteriteoksia ja kamarimusiikkia noin 50 teoksen verran. 11. helmikuuta 1927 löydetty asteroidi 1181 Lilith on nimetty Lili Boulangerin mukaan. Striimauspalveluista näyttää löytyvän melko hyvin heidän musiikkiaan, joten kannattaa istua alas ja viettää rauhallinen hetki heidän seurassaan.

Frøy Aagre - saksofonittelua Norjan malliin

Otin kuunteluun Frøy Aagre nimisen norjalaisen saksofonistin Cycle of Silence nimisen vuosina 2008 - 2009 äänitetyn ja hieman myöhemmin 2010 julkaiseman pitkäsoiton. Tyylikkään kansitaiteen lumoamana levyä hetken hypisteltyäni tein nopean kuuntelupäätöksen, joka kannatti sillä teos on miellyttävää kuunneltavaa ja erinomaisen taidokasta soitantaa. Hypistelymukavuutta asiaan toi Lahden kaupunginkirjaston hieno äänitekokoelma, mistä kyseisen teoksen löysin. Levyjen löytäminen fyysisesti selailemalla on oma harrastuksensa, mitä on mukava silloin tällöin tehdä vaikka kieltämättä käyttämäni striimauspalvelun suositukset ovat myös melkoinen kultasuoni.

Frøy Aagren bändissä soittaa Andreas Ulvo (p), Audun Ellingsen (b), Freddy Wike (dr) & Sigrun Eng (vc), Trude Eick (fr-h) ja Øyvind Braekke (tb).

Levyn biisilista on seuraavanlainen:

1   Neverending journey

2   Cycle of silence

3   Lost connection

4   Long distance

5   Steam train

6  Siberia

7  View from Venus

8  Words on an envelope

9   Slow motion

10  Atoms

Levyn äänimaisemat toimivat ainakin omalla kohdallani rauhoittavasti ja mieleen nousivat Norjan vuonojen sammalleen vihreän sävyt sekä kuulaat syyspäivät. Bändi soittaa todella hyvin: pianon ja kontrabasson miellyttävä tahdittelu siivittää mielialaa melkoiseen korkealentoon. Ei siis ihme, että päätin vilkaista tarkemmin Frøy Aagren musiikillista taustaa. Nimi voidaan litteroida myös muotoon Fröy Aagre, mutta striimauspalvelut löytävät artistin pelkällä Aagre sukunimellä. Säveltäjäprofiilia tutkiessani kävi ilmi että hän on opiskellut musiikkia ja saksofonin soittoa Birminghamin konservatoriossa klassisella kuin myös koulun jazz-osastolla sekä hionut osaamistaan Middlesexin yliopiston musiikkiahjossa. Englannissa hänen kerrotaan yhä vaikuttavan Lontoon melko pirteässä jazz-skenessä ja kaikkiaan Aagren vaikuttaa hyvin kosmopoliittiselta taiteilijalta: mukaan mahtuu tangoa Buenos Airesissa ja David Liebmanin oppia New Yorkissa ynnä muuta mukavaa.

Levynkansien esittelytekstin mukaan hän nimeää omaksi musiikilliseksi esikuvakseen yllättäen Johan Sebastian Bachin musiikin, mikä myös mielestäni heijastuu sävellysten harmonioissa. Mistään tavallisesta jazzista ei siis ole kyse vaan nyt liikutaan nykyjazzmusiikin fuusioiden äärellä, ja tulema kuulostaa mitä parhaimmalle. Joten ei siis ihme, että kriitikot näyttävät verkonlähteissä ylistävän teosta: Jazzwisen toimittaja Stuart Nicholson kuvaa sävellyksiä: ”quiet triumphs with solos which develop from deep within the soul of the pieces”. Joten suosittelen kiilottamaan korvakäytävät ja virittämään kuuloluut keväiselle linnunlaululle tämän tahtiin.

Frøy Aagre Youtubessa

Aagrenin teosluettelo löytyy Discogsista:

Albumit:

Frøy Aagre ‎– Cycle Of Silence

Label:

ACT (4) ‎– ACT 9491-2

Format: CD, Album

Country: Germany

Released: 22 Jan 2010

Genre: Jazz

Style: Contemporary Jazz

Frøy Aagre ‎– Electric

Label: Momentum Rec. ‎– Momentum101

Format: CD, Album

Country: Norway

Released: 2013

Genre: Jazz

Frøy Aagre - Gloria album art Frøy Aagre & Schola Cantorum (3), Tone Bianca Sparre Dahl* - Gloria 

‎(File, FLAC, Single, 96.)

Mitä maailman lukutaitoisimmalle kansalle tapahtuu?

Asioiden vastakkainasettelu ei ole aina oikeudenmukaista, mutta mikäli budjetit ovat rajalliset niin joudutaan tekemään. Kirjasto on perinteisesti toiminut kansansivistyksen vapaana keitaana ja onnistunut siinä pitkään mitä parhaiten, mutta entä nyt kun lukutaidon mittarit ovat kääntyneet yllättäen laskusuuntaan, mikä on muuttunut? Missä siis olemme ja kuinka tuon asioiden muutoksen hetken voisi paikallistaa? Löytyykö se digitaalisen tulosta maailmaamme vai jostain muusta?

Mietin ensin sitä, mikä kirjoitetun kulttuurin harrastamisessa on erilaista johonkin muuhun, siis mikä erottaa lukemisen esimerkiksi tenniksen pelaamisesta? Ensinnäkin lukeminen on tapahtuma, missä lukija kuvittelee sisäisesti tapahtumat, jotka eivät ole valmiina visuaalisina kuvina. Sisäisen lukijan kuvitelmia usein saattaa ärsyttää esimerkiksi elokuvan filmatisointi, koska kullakin on eriäviä mielikuvia ja tulkintoja tapahtuneesta. Se, että sisäisen mielikuvituksen virta pulppuaa jonkin tahdissa erottaa sen asioista, missä toimitaan ennalta opittujen taitojen varassa ja monesti myös nopeasti reflektoiden, josta esimerkkinä hurjasti taitoa vaativa tennis tai vaikka sadan metrin juoksukilpailu. Tällöin sisäiset mielikuvat eivät juuri ehdi kuvittamaan tapahtumaa tai seikkailemaan uutta pään sisällä luoden, joten sanoisin, että urheilutyyppisillä asioilla pääsemme oikeastaan helpoiten eroon omaehtoisista mielikuvia luovista mielenmaailmoista:  mielikuvia luovan analyyttisen tulkitsijan voi myös pysäyttää tai ainakin sivuttaa. Pingiksessä tai tenniksessä ei tarvitse miettiä faktoja, syvälukea asioita analyyttisesti tai etsiä välillä lisätietoa, eikä se myöskään välttämättä synnytä uusia ideavirtoja tai keskustelua samaa asiaa tekevän kanssa siitä, miten toinen asian kokee. Luettava asia ei ole kuvitettu, joten se kuvitellaan. 

Seuraavaksi mietin sitä sivistääkö tennis tai sadan metrin pikajuoksu ihmistä? Sivistääkö pelaaminen ylipäätään ihmistä? Mitä sivistyminen tai sivistys ylipäätään on? Asetan tässä sivistyksen sellaiseen toimintaan, mikä aiheuttaa ihmisessä sisäistä ajattelua, asioiden  tulkintaa, sisäistä analyyttistä pohdintaa ja mielikuvitukseen liikettä. Sivistyminen tarjoaa kyvyn erotella, eritellä, olla lähdekriittinen, analysoida ja lopulta kyseisen ajatteluprosessin tulokset voidaan kantaa yhteiseen foorumiin muiden luodattaviksi. Pelkästään sosiaalinen ja/tai strateginen ulottuvuus ei sekään yksin tuo sivistystä vaan tarvitaan jotain lisää, mutta mitä?

Voiko sitten viihde tarjota sivistystä? Kyllä varmasti jossain rajoissa viihteellistä dekkaria lukeva saa myös sivistystä, mutta ennen kaikkea viihdekirja liikuttaa mielikuvia: dekkarin tyyppinen kirja tarjoaa myös juonenkehittelyn kautta ajattelua siitä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Miten tämä sitten eroaa jostain muusta viihteestä? Ehkä ainoastaan siinä, että sisäinen mielikuvien luomisen prosessi on vahvempi kuin visuaalisissa viihdemuodoissa. Elokuvissa katsoja voi joutua miettimään mitä seuraavaksi tapahtuu ja oppia hurjasti jotain uutta. Musiikkia kuunnellessa vapaan mielikuvituksen laukaaminen saattaa saavuttaa melkoiset sfäärit, mutta entä tietokonepeleissä? Lunastaako niiden visuaalisen ärsykkeen seuraaminen sivistyksen lupauksen? Ensinnäkin pelejä on kovin monenlaisia ja osassa sosiaaliset taidot ja strateginen ajattelu on vahvasti mukana, osassa räiskintäpelejä mielikuvat ovat kuitenkin yhtä narikassa kuin sadan metrin pikajuoksussa. Löytyykö ero sitten lopulta kuitenkin visuaalinen käsitteen takaa?

Mahdollisesti, ihminen on hyvin visuaalinen eläinlaji ja meitä houkuttaa ulkoinen liike ja kuvat, joten takerrumme helposti seuraamaan visuaalista kuvaa, ja kun tämä yhdistetään tämän päivän tietotekniseen visuaaliseen tarjontaan, niin veikkaan, että koukku löytyy. Se taas yhdistettynä kuivan näköiseen paperimuotoiseen kirjaan, joka vielä pitää sisällään lukemattomia merkkejä, niin ei ihme, jos se vaikuttaa hyvin tylsältä ajanvietteeltä. Sitä kun joutuu lukemaan ihan itse ja herättelemään sitä sisäisten mielikuvien lähdettä. Joten sivistys saattaa olla jotain sellaista, missä joudumme tietoisesti ponnistelemaan helposti viihteellisen ja viihtyvän olotilan vastavirtaan löytääksemme oman sisäisen tarinankertojan.

Koska kirjastojen budjetit ovat rajallisia, niin kannattaa todella miettiä mitä kirjastosta löytyy ja mitä sinne hankitaan. Pahinta mitä saattaa tapahtua on se, että kirjastosta tulee postin toimipisteen kaltainen sekakioskikeskus, mikä ei oikein palvele hyvin enää millään osa-alueella eikä tarjoa sisäiselle tarinankertojallemme enää mitään ärsykettä.

Kirjasto on kuollut. Kauan eläköön kirjasto!

Bloggailufiilikseni ovat olleet hieman tauolla, kuten myös varsinainen kirjastotyöni, joten jatkossa kirjoittamiseni kirjastomaailman ihmeellisyyksistä saattaa tulla tiensä päähän, koska en välttämättä vaikuta enää kirjastomaailmassa. Lahden konservatorion jälkeen sijaistin hetken Taideyliopiston kirjastolla ja sen jälkeen edessä oli taas kilometritehdas ja TE-palveluiden ihmeellisyydet. Toki olen hakenut kynä punaisena alan töitä, mutta en ole suinkaan ollut ainoa. Se, että osaamisresursseja on vapaana paljon pitäisi kyllä edistää alaa. Lopulta sananparsi aika lentää kuvaa hyvin nykyistä olotilaani, ja tuota lentämistä on vauhdittanut opiskeleminen ja siinä sivussa oman tietopalvelualan yrityksen miettiminen ja myös kokeileminen: kokeilin sitä ensin kevytyritysmuotoisena ja huomasin, että tukijalkoja pitää olla enemmän; tie yleishyödyllisen kirjastomaailman palvelusta kovan yritysmaailman jalkoihin ei siis ole millään muotoa helppoa, mutta toisaalta antaa näköaloja kumpaankin suuntaan.

Minut kuitenkin herätti katsomaan kirjastojen tilaa Espoon kaupunginkirjaston päätös luopua ääniteaineistoistaan, ja kuin varkain musakirjastot olivat jälleen tajuntani kartalla, mutta mistä näkövinkkelistä asiaa sitten tarkastelisi? Jotenkin pitäisi pyrkiä olemaan rakentava, mutta miten? Onko jonkin aineistolajin näin raju katoaminen enne tai oire jostain tulevasta, ehkä isommasta? Onko kirjasto siirtymässä kokonaan nettiin ja puhelimeen tai vastaavaan laitteeseen? Onko meillä enää tarvetta koko kirjastoinstituutiolle? Tiedän, että nyt tulee verta pakkiin, mutta parempi lyödä ässät pöytään jo tässä vaiheessa, että pääsee katsomaan onko olemassa joku vielä parempi käsi.

Asian isossa kuvassa kirjalla menee suhteessa muihin kirjastojen aineistoihin melko hyvin, mutta sen ei pitäisi tarkoittaa kuitenkaan sitä, että kirjaa myöhemmin kirjastoon asettuneisiin kulttuurin tuotoksiin aletaan suhtautua syrjivästi. Mistä paine tyrkätä heikommat aineistot ensin yli laidan? 

Mutta ensin siihen kysymykseen: mitä jää jäljelle, jos kirjastot katoaisivat? Ainakin paljon uudelleen koulutettavia ihmisiä. Mutta mitä muuta? Syntyykö jossain asioissa jonkinlaista vajetta, puutetta, tai menetyksiä? Mitä ne asiat voisivat olla? Veikkaan että se puute liittyy vahvasti sivistykseen, mikä ei tietysti olisi yllätys näin populismin raiskaamina vuosina, joita elämme. 

Musiikkikirjastolaiset ovat olleet aika marginaalinen ryhmä kirjastojen sisällä, joten  pienikin hivutus saattaa alan Suomessa ahdinkoon, mutta toisaalta musiikinalalla, yleisen kirjaston puitteissa, on ollut myös melko äänekkäitä näkijöitä ja tekijöitä kuten esimerkiksi Heikki Poroila. Sen lisäksi on viime vuosina nimenomaan musiikkikirjastolaisten piiristä noussut hyvin vahvasti kirjastojen ulospäin suuntautunut tapahtumien järjestäminen.  Lieneenkö analyysini oikeilla jäljillä? Kirjoja vastaan minulla ei ole mitään, päinvastoin, joten onko suomalainen musiikkikirjastojen skene vain liian pieni pitääkseen puoliaan?

Musaoppilaitoksissa kirjastoalan akateeminen osaaminen voidaan yllättävän helposti ulosmitata OAJ:n vahtiessa opettajien reviiriä ja samalla sen tyyppinen substanssiosaaminen ohenee koko ajan. Se, että vähemmän akateemisia ammatteja sisällään pitävissä pienemmissä kunnissa ulosmitataan akateemisista pienipalkkaisinta substanssia on ikävää, ja tekee varmasti aukon sivistyksen tasoon, koska erilaisia suorittavia ammatteja näissä kunnissa yleensä riittää rekanpesijöistä hitsareihin, jotka eivät tyypillisesti kirjoita, pohdi tai ota sivistysjupinoihin osaa kuin ehkä huutamalla somessa. Sori vain tämä ikävä yleistykseni, ja varmasti poikkeukset vahvistavat säännön. On kuitenkin eri asia kouluttaa ihminen osaamaan jotain suppeaa ammattia, kuin osaamaan ajatella laajemmin. Toki kaikkia tarvitaan, mutta kiukuttelen, koska sivistyksen putket eivät ole radiossani viime vuosina liikaa hehkuneet.

Kuin vahingossa muotoilin asian ytimen: substanssiosaaminen. Se on se villakoiran ydin, jota ei saisi päästää katoamaan. Musiikin painetun, tuotetun, äänitetyn, esitetyn maailman syvätuntemus, jota ei mikään hakukone osaa muotoilla ellei hakijaa ensin osaa opastaa lähemmäs kädestä pitäen. Kyseessä on kuitenkin inhimillisen kulttuurin tuotokset, joilla on ulottuvuuksia eri suuntiin: niillä on historia, tarina, eri muotoja, keskenään riiteleviä näkemyksiä totuuksista, ja niin edelleen. Kertokaahan mikä algoritmi osaisi paneutua näihin ihmisiä itseään paremmin? Ei mikään, ja jos osaa, niin kirjastojen menetys on pikkujuttu siinä, että ihmisyys on kadotettu koneen tieltä. Inhimilliseen kulttuuriin nyt vain kuuluu toisilleen tarinoita kertovat ihmiset, toisiaan auttavat ihmiset, toisilleen musisoivat ihmiset ja toisilleen kirjoittavat ihmiset. Tähän yhteyteen voisi kaivaa ilmastokeskustelusta Greta Thundbergin sanat: how dare you! jos joku tosiaan asettaa ekonomian ja koneet ennen ihmisten omaa kulttuuria. Eikö meillä tosiaan ole varaa musakirjastoihin? Ja jos lainausmäärät ovat laskusuunnassa, niin mitä sitten? Lainaustilastojen rinnalla kulkee selailijat, kyselijät, hengailijat, tutkijat, arkistot, hiljaiset kuuntelijat ja sen sellaiset vaikeimmin mitattavat tahot. Ja he tarvitsevat nyt ja tulevaisuudessa substanssiosaamista pelkistetyn tiedonhaun osaamisen lisäksi, joten informaatiotieteiden ja interaktiivisen median opiskeleminen auttaa yleistasolla antaen taidot, mutta ei juurikaan alakohtaisia substansseja, joten älkää hemmetissä hukatko alan osaajia, hölmöt!

Suosittelisin itsekullekin alakohtaiseen substanssiosaamiseen kriittisesti suhtautuvalle vaikka kahvihetkeä Heikki Poroilan tai Jaakko Tuohiniemen kanssa: keskustelua musiikki maailman nyansseista ja teoksista. Toki Heikki on jo eläkkeellä, ja Jaakko kiireinen, joten he voivat kokea tämän ajatukseni kaikkea muuta kuin mukavaksi. Minäkin voin keskustella, mutta laitan nykyisin siitä sinulle laskun perässä. Olisi nimittäin surullista, jos vastaavia syväluotaajia ei enää synny tai jos sellaisille ei ole enää tilausta. Nyt heitä on vain kourallinen. Toki opettajien maailmassa kulkee vastaavaa osaamista, mutta se on aika monesti pilkkoutunut johonkin tiettyyn osa-alueeseen, kuin valtavan laaja-alaiseen julkaisujen ja niiden taustalla toimivien nyanssien tuntemukseen. 

Se, mitä tulee tietokantatyön vaatiman kuvailemisen syvyyden ja paksuuden vaatimukseen purkaa osin sitä syvää huolta, ei vain löydettävyydestä, vaan myös siitä, että esimerkiksi musiikissa kustantajien katalogien selaileminen, editioiden vertaileminen, kuvailtavan kohteen syvä ja vertaileva analysoiminen kehittää kuvailutyön ohessa tekijän omaa tietopohjaa. Joku algoritmi varmasti joskus hoitaa saman työn, mutta keskustelevatko ne kuvailemistaan asioista laajemmin kahvitauolla tai asiakkaan kanssa? Huomaavatko ne virheitä asioissa, muutoksia kustannuspuolella tms? Kokoontuvatko ne kerran vuodessa yhteiseen koulutustapahtumaan? 

Sitten se pahempi skenaario: entä jos kirjastoja ei enää tarvita? Mitä sitten? 

Sitten meillä on arkistolaitoksen rinnalla jonkinlainen kansalliskirjastomuseo, joka tallentaa tutkijoiden, kirjoittajien ja taiteilijoiden yksittäiskappaleet. Loput kappaleet saa itse kukin niin halutessaan ostaa kirjakaupasta tai levykaupasta, jos on varaa. Siis  back to basics: jos on varaa. Palaamme jälleen kansansivistyksestä huolehtimiseen ja se on kirjastojen perimmäinen tehtävä, mihin kuulu myös musiikki ja muita taiteita sekä niistä informaation jakamista, kuten myös kulttuurikeskusteluun osallistuminen tai ainakin sen tukeminen. 

Entä jos kansansivistyksestä ei tarvitse enää huolehtia? Mitä sitten? 

Siinä kohdassa ässien rinnalle nousee jokerit: populismi, hallitsemattomat kustannuskuviot, plagiarismi, faktapohjaisen maailman katoaminen barbarismin syövereihin, ja lopulta vahvempien voimien yhä enenevässä määrin voimaantuminen, jolloin mahdollisena lopputulemana on korruptoitunut, kleptokraattinen veroja välttelevä rikkaiden yhteiskunta, mahdollisesti narco state, ja kuka siitä sitten hyötyy? Ei kukaan, ei ainakaan ajatus yhteisestä yhteisöstä. 

Joten sanoisin, että kirjastomaailman kengännauhoja ei vielä ole solmittu ristiin ja marssi jatkuu. Tarvitsemme yksityisomaisuudesta ja kulttuuritaustoista vapaata julkista tilaa, missä on töissä eri sivistystä tukevien informaatio-alojen substanssiosaajia, tutkijoita, faktan tarkistusta, opastusta, anonyymiä pääsyä verkkoon, ihan vain ihmisiä juttelemassa toisen kanssa, taidetta ja kirjallisuutta; tarvitaan konemaisesta työstä poikkeavaan reflektoivaa osaamista, paksuja kokoelmia ja aikaa kommunikoida ihmisten kanssa, joten onhan meillä tähän varaa? Onhan?