tiistai 13. maaliskuuta 2018

Terveiset musiikkiyhdistyksen MUKI2018 -seminaariin


Anno Domini, tiistai 13. maaliskuuta 2018


Edellinen kirjoitukseni liittyi kirjastoelämään ja sivistykseen. Kirjoitin samantien myös tämän tekstin, koska Suomen musiikkikirjastoyhdistys pitää perinteisen kevätseminaarinsa kohtapuolin ja sen yhtenä teemana on musiikinalan oppilaitoskirjastojen tilanne. 





Taustaa sen verran, että musiikkikirjastoyhdistys suunnitteli jo useampi vuosi sitten kirjoittavansa Pekka Gronown johdolla alaan liittyvän kirjan. Se minkä sisältöinen siitä tulisi oli alussa hieman hämärän peitossa. Tuolloin myös itse kirjoittelin asiasta innostuneena artikkelin luonnostelmaa mihin keräsin tietoa siitä mitä kaikkea kentällä onkaan ihan perustasosta yliopistotasoon asti. Matka oli jännittävä, mutta myös järkyttävä: huomasin, että moni pienemmistä kirjastoista oli hätää kärsimässä liian suuren työpaineen ja liian laajojen toimenkuvien alla. Jotkin isommistakin instituutioista olivat likimain kadottaneet kokoelmatyönsä muiden tärkeämpinä pidettyjen ja isompien oppialojen töiden alle. Samalla alkoivatkin omaa toimeani koskeneet yt-neuvottelut, jotka päättyivät omaan perikatooni kapasiteettini mahdollisuuksien puuttumisen kautta vastata työnantajan haasteeseen. Se, saavatko musiikkikirjastolaiset kirjansa aikaiseksi vai eivät jää nähtäväksi, jos niin toivon, että se ei ole pelkkää tulevaisuushypeä millä perustella edes jotenkuten olemassaoloaan, vaan myös katsaus siitä mitä on tehty ja ennenkaikkea, mitä se alan hiljainen työ pitää sisällään, koska se on nyt se, mitä pitää tehdä näkyväksi ja ymmärrettäväksi.  

Huomasin tietyn tiedollisen kuilun myös musiikkioppilaitosten vertaisarvioinnissa, missä arvioijien puolelta sivuttiin lähinnä soittimia ja toimeni yksin tapahtuvan tekemisen ja siihen liittyvän vain yhden hallinnassa olevan tietopääoman riskejä. Silti sain matkalipun ulos systeemistä, mikä tuntui kieltämättä lähinnä hassulta. Arvioijilla kun ei näyttänyt olevan mitään käsitystä kirjastotyön fundamenttien rakenteesta enkä tuossa yhteydessä voinut sellaista tietopääomaa heille edes pikaopastuksena antaa; olin noin neljänsadan muuttolaatikon ja kirjastohyllytaisteluni kanssa melko yksin ja kieltämättä myös väsynyt. Mutta kirjoitin asiasta jotain aikaisemmin:





Oli miten oli, koulun muuttorumban yhteydessä pölyn alkaessa laskea ja yt-hirviön nostaessa lonkeroitaan esille tiloissa liikkui jos jonkinlaista paikallispoliitikkoa joille esittelin yleensä ensin soitinvarastoa ja sitten, jos heitä enää kiinnosti, kirjastoa. Monen, erityisesti populistisemmalta reunalta uraansa ponnistavien vauhdikkaat kommentit olivat soitinvaraston äärellä sen suuntaisia, että ”mihin tätä muka tarvitaan?” Sellaista asiaa on melko vaikea perustella, jos katsoja jolla on silmät päässä, ei käsitä mihin esimerkiksi viulua tarvitaan. Useimmiten he eivät esitelleet itseään, joten en tiedä vieläkään kaikkien nimiä. En nimittäin tuolloin seurannut aktiivisesti kunnallispolitiikkaa ja toki poliitikko varmasti ajattelee, että kaikkihan hänet tuntevat. Mutta tämän kirjoitukseni teema kiteytyy siihen, mitä eräs tiloissa ahkerasti liikuskellut paikallispoliitikkaa tekevä nainen, joka ei myöskään ymmärtänyt esitellä itseään, enkä siis millään ilveellä osannut tuolloin paikallistaa hänenkään rooliaan yhtään mihinkään tapahtumiin oikeassa suhteessa kysyi: 


                    ”…voisit esitellä vaikka kirjoittamalla talon johdolle mitä tai minkälaisen tämän
                    kirjaston tulisi olla ennen kuin lähdet…”



Jätin asian tuolloin tekemättä, koska olin jo kynä savuten yrittänyt perustella olemassaoloani rehtorin suuntaan, niin 24/7 kirjastoideoilla kuin muutamilla muillakin asioilla. Palaan siihen nyt, koska musiikkikirjastoyhdistys ottaa myös asian esille. Esittelen asiat lyhyesti ja niistä voi kukin omissa nystyröissään rakentaa erilaisia ja eri kokoisia mielikuvia. Se julkaisenko keskeneräistä artikkelia täällä on kokonaan toinen juttu. Kiinnostava se kyllä on, mutta keskeneräinen, eikä minulla välttämättä enää alan ulkopuolisena ole intressiä kirjoittaa sitä valmiiksi. Toki, jos alan sisältä tulee toiveita, niin voin harkita asiaa. Ei realismissa ole mitään pahaa tai väärää, ja sen hengessä toivoisin paljon enemmän kouluantropologiaa ja vertailevaa tietoa koulumaailman sisäisistä ilmiöistä kuin kuivia kehityspedagogispsykologisia artikkeleita, joiden oikeat käytännön rajapinnat ovat lähinnä teoreettisia. 

Mutta nyt yksi visio siitä mitä, miten ja minkälainen hyvän musiikinalanoppilaitoskirjaston tulee olla. Jätän asiasta pois soittimet ja muut asiat, jotka eivät sinne kuulu:

-   Kirjaston tulee olla tilana viihtyisä, valoisa, helposti lähestyttävä, mutta myös rauhallinen ja turvallinen. 

-    Tiloissa tulee olla pehmeyttä ja kalustuksellista mukavuutta, joka lisää rentoutumista.

- Kuuntelutekniikan tulee olla mahdollisimman korkeaa hifi-tasoa siten, että kuuntelukokemus tarjoaa oikeasti mahdollisuuden päästä mahdollisimman lähelle musiikin esitystilanteen äänimaisemaa.

- Kuunteluteknisen tilan tulee olla viihtyisä ja sisältää mahdollisimman korkean audiovisuaaliseen laadun, jotta musiikin ja kuvallisen maailman ilmiöissä päästään mahdollisimman lähelle reaaliilmiötä.

-  Äänitekokoelmien tulee olla kattavat ja niistä tulee olla tietoa tarjottavana vertailutietoa parhaiden painosten, yhtyeiden, esittäjien ja kapellimestareiden osalta. Mikä tahansa editio ei siis kelpaa.

- Suoratoistopalveluiden tulee olla mahdollisimman laadukkaat ja kytkettävissä korkeatasoiseen Hifiin.

-  Suoratoistopalveluiden tulee myös olla kunkin oppilaan ja opetushenkilön suoraan kuunneltavissa kotona tai koulussa omilla laitteillaan.

-   Nuotiston tulee olla laadukas, parhaista editioista tulee olla laadullista vertailtavaa tietoa, ja nuotisto pitää olla iältään tuore. Vanhat nuotit ovat likaisia ja tuhansissa käsissä kulkeneita ja siirrettävä historialliseen kokoelmaan. 

- Oppilailla ja henkilökunnalla tulee olla selkeä ymmärrys, miksi esimerkiksi ISMLP tyyppinen kaikkien täydennettävä ilmaiskirjasto sisältää laadullisia ja teosautenttisuuteen liittyviä riskejä, joihin opetusta ei voida tukea.

-  Musiikinalan kirjakokoelman tulee olla mahdollisimman kattava sisältäen myös jo sivuun siirrettyjä opetuksen klassikkoja.

-  Nykyajan ja historian on hyvä näkyä rintarinnan, koska se tuo asiaan sivistyksellistä kiinnostavuutta.

-  Erilaiset alan hakuteokset, niin verkon yli kuin myös mahdollisuuksien mukaan fyysisinä kappaleina, tulee olla hyvin esillä ja käytettävissä. Niiden tulee myös olla ajanmukaisia (esim. Grove yms.).

-  Kausijulkaisuiden (lehtien) tulee olla kattavasti eri musiikin alueilta edustettuina. 

- Kirjastotila voi olla tarvittaessa monikäyttötila, missä voidaan hetkellisesti esiintyä tai harjoitella kuitenkaan muita häiritsemättä.

- Kirjastotilan tulee olla auki 24/7 henkilökunnalle ja oppilaille esim. tägillä tai vastaavalla tekniikalla avustettuna. 

- Kirjaston automaattilainauksen tulee olla myös 24/7 auki, mutta tekniikalla valvotusti. 

- Kirjaston käytetyn tietokannan tulee olla laadukas, ajantasainen alan säännösten ja standardien puitteissa.

- Kirjaston tietokannan on oltava varmistetusti varmuuskopioituva. Vuosien työ ei saa kadota!

-  Kirjaston tietokantaan tulee tehdä kuvailu- ja muuta työtä asiantuntevasti, ja työn kuten myös päivityshistorian tulee olla dokumentoitua.

-  Kirjaston tietokannan selailumahdollisuus pitää olla asiakkaille niin koulussa kuin kotona eli ulospäin verkossa näkyvä. 

-  Kirjaston pitää olla yhteisissä kirjastojen välisissä etälainaus ja yhteistyökuvioissa mukana! (En ylipäätään ymmärrä kenelle on etua pitää kirjastoa tai koko koulua piilossa, oli se kuinka yksityinen tahansa, koska musiikki kuuluu kaikille).

-  Kirjaston tulee tarjota lähiohjausta niin yleiseen tiedonhakuun kuin alakohtaiseen tiedonhakuun, ja tämä tulisi kirjata pakolliseksi suoritettavaksi asiaksi myös toisella asteella. 

 -  Kirjasto auttaa myös oppilaitoksen ulkopuolisia kyselijöitä, koska tässä kohdataan kansallinen sivistyspääoma.

-  Kirjasto voi sisältää koulun arkistoja ja historiaa, joka on koottava ja huolehdittava asiantuntevasti.

-   Asiantuntijuus tekijänoikeus asioissa.

-   Asiantuntijuus vertailuarvioinneissa, mitä painettuihin tai äänitettyihin ilmiöihin liittyy.

-  Aktiivisuus ja informatiivinen ote sosiaalisessa mediassa. (Tässä koko instituution tulee olla mukana).

Koottuna:  mukavasti - tulvillaan alan tietoa - tulvillaan alan palvelua - kollektiivisesti tuettua - verkon yli. 

Kaikki nämä asiat ovat oikeastaan itsestään selviä, mutta todellisuuteen siirryttäessä näin ei kuitenkaan ole kaikissa oppilaitoksissa. Isommissa oppilaitoksissa myös yhdelle ihmiselle on sälytetty useamman alan asiantuntijarooli, joka laventaa ja laimentaa mahdollisuutta paneutua asiaan kunnolla. Ihmettelen, että jos näiden asioiden pintaraapaisu ja koonti ei riitä perustelemaan miksi musiikinalan oppilaitoskirjastolla on paikkansa ja myös sitä kuinka paljon sitä työtä siellä oikeasti on. 

Toinen ääripää on se, että kukin opettaja kantaa omat tai ne kirjaston yhteiset nuotit omaan luokkaansa ja alkaa ihan itse valvomaan kuka niitä saa selailla ja lainata. Tämä on yhteisen tietopääoman omimista eikä tälläistä saa yhteisin varoin tuetuissa oppilaitoksissa missään oloissa tapahtua.

Tämän enempää en enää näin alan ulkopuolelta osaa sanoa, ja toivon alalle kaikkea hyvää. Toivon myös, että oppilaitoksien opetuksesta vastaavat hallinnot tiedostavat asian merkityksen ja ymmärtävät tulevaisuudessa pitää kiukkuisen terrierin hengellä asian puolia, ja ennenkaikkea haastaa itsensä viemään kehityksen liekkiä näiltä osin eteenpäin.




Posted by at Ei kommentteja:

Sivistyksen kompassin itänapa kateissa


Anno Domini, tiistai 13. maaliskuuta 2018


Huomasin aamutuimaan Helsingin Sanomien mielipide -palstalla parin kirjastoalan vaikuttajan kirjoituksen, missä ilmaistiin suurta huolta alan koulutuksen, ja oikeastaan koko alan tulevaisuuden suhteen. Olen itse saanut tuntea alan nykytilanteen, koska olen juuri kyseisen digitalisaation ihmeen syrjäyttämänä yhä alan ulkopuolella työttömänä ja katselemassa muita mahdollisuuksia itseni elättämiseksi, hyödylliseksi tuntemiseksi ja yhteistä kortta pystyssä pitäväksi. 




Kirjoituksen ydin on hyvä ja ihmettelen sitä, että kirjastoala yhtenä informaatiotutkimuksen sivuhaarana ei muka pärjäisi digitalisaatiossa. Sehän on tietyllä tapaa ollut yksi prosessin liukulaakereita, joten mikä nyt oikein on vinossa? Se, että asiat muuttuvat on selvää, mutta tarpeettomuuden tematiikka mielipidekirjoitukseen ensimmäisenä kommentoineen tutkijan argumentissa on jäätävä suihku suoraan vapaan ja villin internetin ihmemaan säihkeen lumosta. Tai sellaisen lumosta, jonka hän kuvittelee olevan vapaa, villi ja ihan itsestään hänen eteensä järjestäytynyt: siis jonkinlainen automaattisesti järjestäytyvä sivistys.

Asiassa on kaksi puolta: kirjastoala itse, joka ei ole kyennyt tekemään näkymätöntä työtään näkyväksi, ja nyt se lapsi sitten menee sipilöinnissä pesuveden mukana. Toinen puoli sivistyksellisestä orientaatiosta katsottuna sisältää huutavan kysymyksen: mistä mielipidekirjoituksen vastanneen tutkijan kirjastovihamielisyys kumpuaa? Se on suuri mysteeri, mitä en oikein tavoita, koska oma kokemushorisonttini on aika ollut kirjastomyönteinen ja -positiivinen. Kirjastomaailma ilmiöineen ihan käyttäjänäkökulmasta on ollut aina se toinen olohuone: tuttu ja turvallinen  vapaan- tai tieteellisen tiedon keidas. Sivistyksen kulmakivi, minne on kaikilla kansalaisilla vapaa pääsy, jopa ilman sim-korttia tai nettiliittymää. Myöskin vuoteni alalla ovat kultareunaisia sisältäen hienoja yhteismatkoja asiakkaiden kanssa tiedon ja sivistyksen poluilla.

Mietin ensin hetken argumenttiin vastanneen tutkijan horisonttia ja vertaan niitä joihinkin omiin ikävämpiin kokemuksiini uran matkan varrelta. Onko mahdollista, että tutkijalla, tai esimerkiksi opetustyötä tekevällä henkilöllä on antipatioita uransa varrella oleviin, oman alansa ulkopuolisiin, jollain tapaa juuri hänen näkökulmastaan ”ikävästi ja pakosti kohdattavia” juuri hänen oman alansa ulkopuolista kriittistä sivistystyötä tekeviä kohtaan? Tällä tarkoitan sitä, että esimerkiksi tieteellisen kirjastotyön painopiste on nykyisin tiedonhakua opastavissa klinikoissa ja tieteellisen työn perusfundamenteissä kuten viittausten ja lähdekritiikin, painosten oikeellisuudessa ja vertaisarvioinnissa. Joten onko siis jotenkin mahdollista, että tutkijan työtä tekevä kokee itsensä ja oman ammattitaitonsa jollain tavoin haastetuksi yleensä hyvin korkeasti koulutetun kirjastoammattilaisen suunnalta. Useimmiten informaatioalan ihmiset ovat niitä yhteisönsä koulutetuimpia ja mahdollisesti laajimmat tiedot omaavia juuri yleissivistyksen osalta, ja näin pitääkin olla sillä senhän pitäisi olla etu eikä haitta? 

Monesti kirjastoalan ihminen saattaa työnsä taustalla tehdä omaa akateemista tutkimustyötään vaikka juuri informaatioalaan liittyen: toisin sanoen vastakkain saattaa loppujen lopuksi olla kaksi hyvinkin meritoitunutta tukijaa, mutta mistä, tai minkä alan tai tieteen puolelta voi ylipäätään kummuta ajatus vastakkaisuudesta? Onko koulutusmaailman kilpailu mennyt liian kovaksi, että se alkaa nyt syömään omia jäseniään oman etunsa säilyttääkseen? Kuulin myös monesti kommentteja siitä, että onpa sinulla kiva työtila jolla yllättäen viitattiin koko kirjastotilaan, siis tilaan joka on yhteistä ei mitenkään kirjastonhoitajan omaa tilaa. 

Tälläiseltä kirjastokriittiseltä tutkijalta pitäisi kysyä sitä, että onko hän itse käynyt tiedonhaun opetuksessa ja selvittää, mikä on oikeasti hänen tiedonhaun osaamisensa taso: tietääkö hän mitä on vertaisarviointi tieteellisessä työssä? Siis ei vain hänen oman työnsä arviointi vaan kaiken sen arviointi mitä hänen eteensä erilaisten tietokantojen ja -lähteiden muodossa on annettu valmiiksi. Nimittäin omien tietojeni perusteellä tieteellisten kirjastojen tiedonhaun klinikoille on jatkuvaa jonoa ja palaute on positiivista. Myös yleisten kirjastojen tiedonhakijoilla pitää kiirettä, joten mistä moinen ”turhaksi” haukkuminen. 

Kannattaa muistaa, että kirjastojen tietokannat eivät ole itsestään siellä internetin ihmemaassa selailtavana vaan niitä ylläpitää ja kehittää leegio alan asiantuntijoita. Omat erikoiset ja huonot työkokemukseni liittyvät sellaisiin kohtaamisiin, missä opetustyötä tekevä henkilö tuo oppilaansa kirjastoon, mutta haluaa esitellä itse kaiken, siis oman käsityksensä mukaan kaiken mitä oppilas sieltä tarvitsee. Tällöin kyseessä lienee siis jonkinlainen oman opetusalan reviirin liika laajentuminen käsittämään kaiken ympärillä olevan. Tällöin oppilas seuraavalla kerralla kirjastoon yksin tullessaan huomaa yleensä joutuvansa orientoitumaan uudelleen. Asia ja tilanne on monimutkainen, koska siinä leikkautuu kahden työn reviirit vaikka oletus on, että suunta on yhteinen ja saattakin käydä siten, että jos kirjastonhoitaja tekee ystävällisen huomautuksen olemassaolostaan tämän tyyppisen opetushenkilön omaehtoisen kirjastokoulutuksen lomaan, niin siitä yleensä on seurannut ikävyyksiä, koska opetusmaailmassa opettaja on aina kuningas, niin on tutkijakin tutkimusmaailmassa. Myös yhä edelleen miehen toimiminen kirjastonhoitajana herättää hämmennystä. Miksi?

Näinollen monesti kirjastonhoitaja asetetaan organisaation pahnan pohjimmaiseksi, kaiken vahtimestareista siivoojiin lähtien, ja pienemmissä oppilaitoksissa vielä niihin surkeimpiin tiloihin, koska hänen työnsä ei vain osata mieltää olevan elimellinen osa sivistystyötä, ja yhtä lailla akateemista kortta kekoon kantavaa. Ongelma ydin on siinä, että tutkiva tai opetusyhteisö ei aina näe, että maailmalla on muitakin ulottuvuuksia kuin vain ”tutkija, opettaja ja tiede”. Nimittäin huolestuttavaa on se, että tiede ei välttämättä liity sivistykseen millään tavalla: nykytiedemies voi hyvin olla sivistymätön juntti, mutta taitaa hyvin jonkin pienen tutkimuksellisen osa-alueen. Näinollen ehkä meidän pitää liputtaa ennenkaikkea sivistyksen eteen kuin vain tieteen nimiin.

Tästä pääsen debatteihin, missä kirjastohenkilökunta on kohotellut kulmiaan esimerkiksi viittauksiltaan aivan liian ohuen lopputyön osuessa kuvailtaessa käsiin tai muun sivistyksen ja standardien yleiset piirteet ohittavien tapausten suhteen. Mainitsin kolme ikävää sanaa: standardi, viittaukset ja yleiset laatuvaatimukset, mistä pääsen toiseen jo aiemmin mainitsemaani asiaan eli vertaisarviointiin sivistyksen kulmakivenä. Ensinnäkin mikään oppilaitoksen tietokannassa olevista julkaisuista ei siirry sinne itsestään vaan alan ammattilaiset kuvailevat ne ja liittävät asiaan tarvittavat metatiedot. Jos tämänkin työn tekisi itse tutkija voisi lopputulema olla melko kirjava ja todellakin löydettävyydeltään että käytettävyydeltään haastava.

Ei nimittäin ole ihan sama mihin tieteellistä tutkimusta tehdessä viitataan. On totta, että netistä löytyy kaikkea kivaa, ja koko ajan enemmän, mutta sitä suuremmalla syyllä on oltava ihmisiä jotka ovat erikoistuneet punnitsemaan lähdekriittisesti isompia kokonaisuuksia, kuten tieteellisten julkaisujen laadullisia eroja ja suosittelemaan niistä parhaita omalle yhteisölleen ja näin helpottamaan tutkijoiden työtä. Vaikka julkaisuista tulisi kuinka avoimia, niin niiden on oltava vertaisarvioituja ollakseen päteviä sivistyksen kulmakiviä. Mikä on sellainen maailma, missä ei enää ehditä tekemään validista laatutuyötä vaan mieluumin tieteellisen sivistyön sijaan tehdään massaa motolla: ”Mitä enemmän tehdään sitä parempi”, se nimittäin olisi tälläisen työn siniristilipun bulkkileima. 

Itse sanon ei kiitos, koska sivistyksen syväsukeltajana en oikein näe järkeä tutkimuksella, jonka viitteitä ei ole tarkistettu ja jonka lähteet ovat jo kadonneet netin syövereihin; en myöskään näe järin merkittävää arvoa sillä ihmisen musiikintuntemuksella, joka on vain soittotaitoa ilman sen kypsyttelyä sivistykseksi. Jolloin soittotaidon omaava  henkilö on ilman historian tuntemusta eikä välttämättä edes tiedä mitä tai kenen kappaletta soittaa, puhumattakaan kenen tuottamasta painoksesta, siis sitä onko se ylipäätään validi eli ei itse kykenisi arvioimaan onko teos se oikea ja alkuperäinen. 

Sivistys on moniulotteinen syy-suhteiden verkosto ja olisi kiinnostavaa nähdä kirjasto - ja informaatioalan ihmisten nousevan esiin Don Qujotemaisesti haastamaan sipilöimisen ja broileritehdastyyppisen tiedetuotannon, joten toivon lisää mielipidekirjoittelua poliitikoiden kiusaksi ja tiedemiesten ihmeeksi. Itse en ole julkaissut mitään alaan liittyvää nimenomaan alan julkaisuissa ja paljon julkaissut ystäväni tuhahti blogijulkaisemiselleni, joten tämä on kuitenkin myös vain mielipidetekstiä ilman vertaisarviointia ja joudut lukijana itse miettimään olenko oikeassa vai väärässä ja toivon, että sinulla on sivistyksellisiä työkaluja asian pohtimiseen. Blogiani on kuitenkin luettu yllättävän paljon: 6000 klikkausta tilastojen mukaan, joten kumpaa luetaan enemmän Signumia vai blogiani? Tekeekö määrä blogistani arvokkaamman: no, ei kyllä tee. Mutta se voi monelle olla hyvä portti siirtyä tutkimaan ja seuramaan alan asioita, jolloin sen merkitys on kuitenkin suuri. Pitäisikö minun alkaa liittää viittauksia tekstiini ja muotoilemaan sitä tieteellisemmin. No ei, lukekaa alan tieteellisiä julkaisuja, jos kaipaatte oikeaa tietoa mitä ja missä mennään:





Tiedän, että tekoäly astuu mukaan kuvailuun ja puolet alan ihmisistä on kohta taas ylimääräisiä, mutta en oikein humanistina soisi, että tekoäly ja algoritmit määrittävät sen mitä käyttämäni yleinen - tai tieteellinen kirjasto pitävät sisällään. Tämä on kuitenkin asia josta päätöstä ei voi, eikä saa,  tehdä pienen piirin hallintohenkilöt tai jonkin alan tutkijat , vaan se on laajempi yhteiskuntapoliittinen keskustelun paikka.  Itse voin uusmyöhäisrenesanssimiehenä rakentaa omaa kotikirjastoa ja käännellä sivistyksen kulmakiviä miten haluan, mutta olisi surku, jos yleisen tuottavuuden ja kulutusjuhlissa mukana pysymisen nojalla alennamme hyvää ja laadukasta yleistä kansallista sivistystasoamme (puhumattakaan luontomme tuhoamisesta).

Summa summarum: se, että netistä löytyy paljon ei tarkoita sitä, että sivistyksen määrä lisääntyy.
Posted by at Ei kommentteja:

maanantai 15. tammikuuta 2018

Kitaristi John Williams



Olen jo pitkään ajatellut kirjoittaa kitaristeista ja kitaramusiikista, niin klassisesta kuin muustakin. Asia alkoi vihdoin lämmetä käydessäni paikallisessa kirpputori Kisällissä tekemässä kirppislöytöjä ja kuin sattumalta tutkiessani joitain vinyylilaatikoita ja jäi käsiini kiinnostava levy: John Williams plays the music of Barrios. Joten ennen säveltäjä Barrioksen esittelyä, joka oli minulle uusi tuttavuus, muutama sana kitaristi John Williamsista. Itse levy on hyvin tunnelmallinen ja tasokas. Barrios vaikuttaa säveltäjänä sellaiselta, jonka teoksiin tutustumiseen kannattaa varata aikaa.





Toukokuussa 1941 Australian Melbournessa päästi ensiäänensä ilmoille uusi tulokas, joka hetkeä myöhemmin kastettiin nimeen John Christopher Williams. Kukaan ei varmasti tuolloin vielä arvannut, mikä taika hänen sormissaan tulisi olemaan ja minkä sortin kitarankaulan hyväilijä tästä nuoresta miehestä vielä kehittyisi. Toisaalta pienen Johnin isä oli kitaristi, joten ei siis ihme, että pienen Johnin sormet todennäköisesti ohjautuivat, tai ehkä ohjattiin, hipelöimään tuota kummallista puista ääniä päästelevää aukollista esinettä.

 Johnin isä Len Williams ei ollut mikä tahansa nuotiokitaristi vaan jo kannuksensa ansainnut klassisen koulutuksen saanut soittaja, joka myöhemmin perusti London Guitar School -nimellä kulkevan kitarakoulun. Johnin äiti oli nimeltään Malaan Ah Ket. Perhe muutti vuonna 1952 Australian lämmöstä sumuisille saarille Lontooseen. Yksi syy perheen eurooppalaistumiseen saatoi olla se, että täällä klassinen kitaramaailma oli tuolloin lähempänä ja helpommin saavutettavissa, joten ei ihme että pieni vasta 11 -vuotias John kävi jo Segovian kesäkursseilla Italiassa. Valitettavasti Lontoon Royal College of Music- opinahjossa ei tuohon aikaan vielä ollut mahdollista opiskella kitaransoittoa, joten John soitti pääaineenaan pianoa. Yleisesti ottaen kitaramusiikilla on muutenkin ollut oma pitkä tiensä klassisena pidettyjen orkesteri-instrumenttien rinnalle musiikin ihmeellisen vakavassa koulutusmaailmassa, vaikka soittimena luutun perillisenä se hyvin vanhaa perua onkin. Puhumattakaan siitä, että kitara on nykyisin sähköisenä ja akustisena versiona kaikkein suosituin ja soitetuin instrumentti. 

Mikäli jollakulla puristilla on vielä jotain epäilyksiä klassisen musiikin ja kitaran suhteesta, niin suosittelen kuuntelemaan alkupaloina vaikka Daniel Barenboimin johtaman ja The English Chamber Orchestran säestämän teoksen, missä John Williamsin toimii kitaransa kanssa pääinstrumentalistina. Teos on vuonna 1974 levytetty Joaquín Rodrigo Vidren, tai yleisesti Joaquín Rodrigon sokeana säveltämä Aranjuezin kuninkaallisen palatsin (Palacio Real de Aranjuez) puutarhoista inspiriaartionsa ammentanut Concierto De Aranjuezi ja toisena teoksena levyltä löytyy upea Heitor Villa-Lobosin kitarakonsertto. Itse kuuntelen teosta parhaillaan tätä kirjoittaessa suoratoisto versiona Applen palvelun kautta, mistä näköjään löytyy kokonainen leegio John Williamsin teoksia.

Nuorelle Johnille kuitenkin tarjoutui 1950-luvun loppupuolella tilaisuus opettaa kitaransoittoa Lontoossa Royal School of Musicissa, jonka lisäksi hän otti Manchesterin kitaransoiton opetuksen siipiensä suojiin, toimien yhä näissä molemmissa, joten jonkinlainen Williams koulukunta lienee jo tuolloin saanut alkunsa.

John Williamsin ensimmäiseksi viralliseksi esiintymiseksi mainitaan marraskuun 6. 1958 paikkana Lontoon Wigmore Hall, jonka jälkeen miehen taidoille onkin riittänyt vientiä. Nykyisin hän on Royal Academy of Music -yhteisön kunniajäsen ja vieraileva professori. Wikipedia mainitsee Williamsin soittavan australialaisen Greg Smallmanin rakentamalla kitaralla. Tarkistin asian ja paikkansa pitää: Smallmanit ovat perinteisten espanjalaisten kitaramallien käsityötaidon nykyistä huippua joiden hinnat liikkuvat 25 000 punnasta ylöspäin. 

Soitinten rakentaminen ja siihen liittyvät maailmat ovat kiinnostavia ja kirjoitan niistä joskus lisää, koska on oleellista ymmärtää, että huipputekijyyden ja soittotaidon pitää kulkea soittimen laadun kautta läpi koko ketjun tuottaakseen tasoistaan taidetta; samalla tulee muistaa, että laadun tulee olla käytettävissä jo musiikin opiskeluvaiheessa, mikä niinkin varakkaassa maassa kuin Suomessa monesti unohdetaan, joten tässä vinkki musiikkikoulutusta tukeville säätiöille: ei siis ole ihan se ja sama kuinka raskaat kielet tai kaula kitarassa, tai jousisoittimissa on, tai kuinka väsyneet venttiilit puhaltimissa sattuvat olemaan.

Johnin sormien vikkelyys, kynsien piioksidin kesto ja nuotinlukutaito sen kun kehittyivät ja tuottivat lopulta vuonna 1973 ansaitun Grammy-palkinnon parhaan kamarimusiikki teoksen esityksestä kun John teki ystävänsä kitaristi Julian Breamin kanssa, josta myöhemmin tässä blogissa enemmän, teoksen Works by Lawes, Carulli, Albeniz, Granados. Teoksen tiimoilta kitaramusiikinhistorioitsija Graham Wade innostui lausumaan, että:  ”John on mahdollisesti teknillisesti taidokkaimman tason saavuttanut kitaristi, mitä maailma on nähnyt.” Ensimmäisen Grammyn jälkeen erilaisia tunnustuksia onkin sitten kertynyt, joten niitä ei liene tässä sen enempää syytä toistaa.





Tutkin John Williams teosluetteloita ja kannattaa tässä yhteydessä muistuttaa, että musiikkimaailmasta löytyy toinenkin John Williams, nimittäin SE elokuvamusiikin suursäveltäjä John Williams, josta myös myöhemmin lisää.




https://www.discogs.com/artist/337094-John-Williams-7



Allmusic -palvelusta voi yläreunassa oikealla olevaa hakuboxia orjuuttamalla tutkia itse mitä kaikkea jännää löytyy:





Samalla silmiini osui kiinnostava vuonna 2016 tehty John Williams dokumentti:





John Williams on nuotintanut paljon klassisia teoksia kitaralle sopivaksi ja myös kritisoinut nykyistä kitaransoitonopetusta. Ilmeisesti perinteisesti sointusoittimen roolissa toimivan kitaran soittotavan purkautuminen enemmän sooloinstrumentiksi on saanut aikaan sointujen erojen ja käytön taitamisen laadullista heikentymistä. Toisaalta John Williamsin kritiikkillä on sijansa, mihin rock orientoituneen kansankerroksen kannattaa kiinnittää huomiota, koska hän on myös SKY -yhtyeen entinen voimahahmo ja onhan Williams on myös vetäissyt dueton The Who yhtyeen Pete Townsendin kanssa. Joten kansalaiset ja kaappikitaristit: katse kohti oman kylän musiikkiopistoa ja John Williamsin tuotantoa. 




























Posted by at Ei kommentteja:
Labels: , , , ,

torstai 11. tammikuuta 2018

RSWX, Dave ja minä



David Bowien muistelemisesta on tullut jo tapa pop-musiikin auvoisilla laitumilla ja nyt otan siihen itsekin osaa. Mikään Bowien piilofani en ole ikinä ollut vaan miehen musiikilliset sfäärit on kyllä aina mainittu, jos joku musiikkimaustani on sattumoisin kysellyt. Bowien musiikki tarinoineen on vain yksinkertaisesti kulkenut mukanani jo hyvin nuoresta iästä asti. 

Bowien henki heräsi sisälläni, kun huomasin Facebookissa Open culture -sivustolla RSWX-dj poppoon tekemän lähes tunnin mittaisen tribuutin, joka on sanalla sanoen aika komeaa jälkeä. Sitä katsellessa ei voinut välttää pohtimasta Bowien moniulotteisuutta ja sitä kuinka miehen musiikki on itse kunkin koukuttanut.





Yleisesti ottaen en pidä miksauksista tai siitä, että originaaleja teoksia joku muu kuin tekijä itse muuttelee, mutta tällä kertaa jouduin nöyrtymään. Komeaa jälkeä. Kyseinen RSWX eli Soulwax on belgialainen kokoonpano jonka muodostavat David Dewaele, Stephen Dewaele ja Stefaan Van Leuven. RSWX tulee lyhenteestä Radio Soulwax ja ainakin minun sieluani tässä vahattiin oikein olan takaa: Bowien tuotannosta mixautui yhtenäinen miltei tunnin pläjäys huiman kerronnallisen ja moniulotteisen näytelmän taustalle. 

Mieleeni hiipi samanlainen laadullinen renessanssi, jota journalismin puolella yrittää saada aikaiseksi Long Play -julkaisu: siis tehdään pitkää ja laadukasta journalismia koko ajan pilkkoutuvassa ja hektisemmässä maailmassa, missä someaddiktikot vaeltavat nenä mobiilin ruudussa kiinni. RSWX:n touhussa on jotain samaa, ja mielestäni tässä vielä yhdistyi hieno näytelmä musiikkiin. Olisiko rock-, pop ja taidemusiikin renessanssi tosiaan edessä? Siitä mielestäni kielii teattereiden loppuunmyydyt musiikkinäytelmät ja lukuisat starojen elämänkerrat, jotka kuin huutavat ympärilleen kuvallista, näytelmän muotoista, käärepaperia. Miettikääpä vaikka Ozzy Osbornen elämäkerran päälle tehty musikaali. Wuh! 





RSWX:n tribuutin kun saisi jonain päivänä vinyylimuodossa, niin kyllä kelpaisi! Mutta entä oma suhteeni Bowieen? Itseäni kiinnostaa juuri tuo moniulotteisuus, jonkinlainen Bowien hahmon oman itsensä etsintä, missä hahmot tai RSWX:n näytelmässä henkilökortit  vaihtuvat: Tat tvam asi - That you are tai ehkä kuitenkin kuka minä/sinä olet? Jonkinlainen hengellinen matka omaan itseensä. Taustalla hiipivä Bowien okkultistinen maailma ja loputon etsintä, päättymätön matka, joka ei välttämättä aukene asiaa tuntemattomalle kovin helposti. Ehkä siinä on elämä matkanteon metaforan muodossa.


Mutta tuo musiikki! Seuraavan linkin takana tunnin tribuutti, joten varaa nautintoaineet lähellesi, hiljennä naapurit, heitä vaikka perhe lumihankeen ja fokusoidu:





Itse löysin Bowien vuoden 1980 tietämillä, kun raaka katupunk alkoi väistyä. The Clashin ja  Sex Pistolsin rinnalle alkoi kiilata kummallinen klovninpukuun pukeutunut hahmo, jonka levyä myytiin minikoossa purkkakotelona läheisellä kioskilla. Sen jälkeen ystävälläni oli K-telin julkaisema Best Of Bowie, joka oli kyllä kova kokoelma miehen -70 luvun hittejä höystettynä kamelionttimaisella kuvituksella. Kyseinen levy oli tietysti Scary Monsters ja siitä aloin käymään Bowien tuotantoa läpi taaksepäin. Turkulaisen Kane Recordsin kataloogista tilattiin postin kautta levyt, jotka noudettiin aidosta postikonttorista, missä ei vielä ollut sekatavarakauppaa. 

Olin tuolloin melkoisen nuori mies ja ikämittarissa taisi olla kokonaiset 13 -ikävuotta: elämä Suomen suurimman lähiön, Liipolan, varjossa oli hyvin kasvattavaa ja muistan kuinka pari vuotta vanhemmat kollit tunkivat veri roiskuen hakaneuloja poskiensa läpi ja lähtivät siitä sitten pelottelmaan kioskin tätiä. Punkin kapinallisuus jäi ominaisuudekseni, mutta musiikkimakuni päälinja kuitenkin etsiytyi -80-luvun alkugotiikan dekandenttiin piiriin sekä 1970-luvun progressiivisen rockin äänimaisemiin, ja on yhä osin siellä. Pidän musiikissa jostain verhotusta, peitellystä moniulotteisuudesta, joten suoraviivainen Hurriganes tykitys ei ole koskaan ollut minun juttuni. Bowiessa minua ei kuitenkaan kiehtonut mikään seksuaalisuuteen liittyvä vaan miehen helvetin upea lauluääni, yhdistettynä kykyyn kertoa asioita tavalla, josta moni vain haaveilee. Bowien suhde okkultismiin tuli selväksi vasta myöhemmin 1990-luvulla opiskellessani uskontotiedettä ja samalla löysin yhä uusia kerroksia hänen tuotannostaan.

Melko eeppisen tilityksen tässä vaiheessa lienee syytä katsoa mistä itse pidän eniten Bowien tuotannossa. Valinta on melkein mahdoton, mutta sieltä nousee aina muutamia teoksia, jotka ovat vain jotenkin puhutelleet ylitse muiden:

1. Hunky Dory, koko levy. Lempeä, täysin toisenlainen kuin muut Bowien työt ja levyn musiikkimaiseman soundi on vain kertakaikkisen hieno.





2. Scary Monsters, koko levy. Ashes to Ashes lienee teemoiltaan ja musiikilliselta vaikutelmaltaan jotain mihin 1970-luku loppui ja jotain uutta alkoi. Samalla Bowien omat musiikilliset sfäärit lähtivät toisille kujille kohti Let's Dancea ja jättiareenoita.





3. Low- levyn B-puoli. Kummallinen soundimaailma ja täysin poikkeava aikansa muusta kilkuttelusta.




4. Heroes -levyn B-puoli. Sama kuin edellisessä.




5. Diamond Dogs- levyn A-puolen Sweet Thing, Candidate, Sweet Thing (reprise). Kummallisen hypnoottinen otos jostain maailmankaikkeuden sfääreistä.




Nämä tällä kertaa ja Bowie fanina lista on viikon päästä varmasti aivan toinen.





Posted by at Ei kommentteja:
Tilaa: Blogitekstit (Atom)